Kuinka paljon abortin tekijät surevat lapsensa kuolemaa

olisin varmasti ollut surullisempi sen vauvan kanssa.

Eräs abortin tehnyt ystäväni näytti pitkään siltä, että häntä ei edes hetkauttanut koko asia. Se oli vain hänen tapansa surra; lukita kaikki sisälle ja romahtaa myöhemmin.

Toisaalta suren toisaalta en

Vaikka toisaalta tiedän että parempi oli niin.



Silloinen poikaystäväni pakotti minut aborttiin, olin nuori enkä uskaltanut ottaa vastuuta lapsesta yksin.

Rakastan lapsiani, enkä surrut/sure noita muita. Kaikelle on tarkoituksensa.

jotka minulla on!!

Ymmärrän, minulle on käynyt myös näin. En tuomitse ketään. Kuka abortoi huvikseen??Se jättää jälkensä.

Olen aina ajatellut, että nämä surijat on vähemmistössä. Miksi muka tekisi abortin, jos se lapsi jotenkin kiinnostaa? itse en ole aborttiani ajatellut sen jälkeen, kun sen tein. Muuta kun jos on kysytty jossain lääkärissä, niin tulee mieleen että ainiin. Kaverini taisi joskus sanoa, että tuntee huonoa omaatuntoa, ettei surenut aborttia. Musta se on vaan normaalia, sama kun luomen poistais. Paitsi että siitä jää arpi, joka voi harmittaa enemmän.

En tietenkään yhtään, koska en halunnut sitä lasta. Se oli aivan selvää. Toivotun lapsen kohdalla tilanne olisi tietenkin aivan eri. Tosin en usko, että olisin surrut kauheasti keskenmenoa, koska olen alkanut muodostaa suhdetta lapseen vasta sen ollessa täysiaikainen / synnyttyä. Juuri siksi, että sitä ennen voi sattua mitä vaan. Täysiaikaisellekin voi sattua, mutta silloin asian kuitenkin pitäisi jo todentua, siksi se olisi hirveä suru.

Ei yhtään. Olen erittäin ylpeä, etten synnyttänyt lasta kärsimään kun olin vielä liian nuori ja kokematon.Surullisia tapauksia näkee liikaa. Myöhemmin saadut lapset ( abortoitu oli muutamia soluja jakautuneena) ovat tasapainoisia eivätkä koidu taakaksi kellekään.En adoptoisi lastani, koska en itse tunne vanhempia

Aborttiin voi olla muitakin syitä kuin se ettei halua lasta.Jos todetaan sikiöllä vakava kehityshäiriö niin ei välttämättä ole muita vaihtoehtoja.Silloin suru on varmasti kova.

Kyllä suren ja tunnen henkistä kipua asiaa ajatellessani, vaikka ratkaisu olikin kohdallani oikea. Näinkin monimutkaista voi elämä olla.

Jos ovat asian harkinneet ja siihen omasta tahdostaan päätyneet, en usko, että paljonkaan. Jos tietää, että ei pärjäisi lapsen kanssa kahdestaan ja olisi vain huono äiti, jos opinnot eivät edistyisi ja rahaa olisi vähän, eikä edes kiinnostusta lapsiin ylipäätään, niin eiköhän vaan ole parempi olla ilman lapsia?

Jos asian kanssa on tehnyt töitä sillä ratkaisun hetkellä, ei siihen juurikaan palaa. Sitten kun tilanne on toinen, ottaa lapset vastaan myönteisellä mielellä ja yhdessä sen kanssa, jonka on siihen hommaan valinnut!

Vierailija kirjoitti:

Kyllä suren ja tunnen henkistä kipua asiaa ajatellessani, vaikka ratkaisu olikin kohdallani oikea. Näinkin monimutkaista voi elämä olla.

Sama. Nyt kun olen saanut yhden lapsen joskus mietin ja vertaan häntä tähän josta luovuin, että millainen hän olisi ollut ja rakastanko tätä lasta enemmän kun pidin tämän. Mutta en olisi voinut tehdä mitään toisin.

Kai jokainen suree lapsensa kuolemaa onpa tehnyt abortin tai ei. Vai oletko sinä niitä hihhuleita, joiden mielestä solumöykky on lapsi?

Abortin tehnyt kirjoitti:

Kai jokainen suree lapsensa kuolemaa onpa tehnyt abortin tai ei. Vai oletko sinä niitä hihhuleita, joiden mielestä solumöykky on lapsi?

Ajattelin samaa.Sadistisyyllistäjän aloitus.

Ahdistus päätöksenteon hetkellä on valtava, mutta kun se päätös on tehty, se on tehty. Siihen on turha palata, koska se oli paras päätös, joka sillä hetkellä ja niillä resursseilla oli tehtävissä. Paska juttu, mutta ei voi mitään. Ja sitten se asia on valmis. 

Joskus ihmettelen, kuinka paljon äidit surevat keskenmenojaan. En ole kokenut, mutta luulisin, että sekin kuuluu sarjaan "paska juttu,  mutta". Lapsen kuolema, siis sellaisen, jonka jo tuntee, on ihan eri asia.

En ole jälkikäteen surrut. Kun abortin tein,itkin pari päivää ja asia oli sillä selvä. Tein oikean päätöksen. Nyt olen onnellisesti raskaana.

Tuntemani abortin tehneet eivät ole asiaa jääneet suremaan. Abortti tehdään ennen 12. raskausviikkoa, eli erittäin varhaisessa vaiheessa, jossa alkio on maksimissaan 4-5 senttinen möhkäle. Siinä vaiheessa alkioita menee kesken erittäin helposti myös luonnostaan.

Eli ei, se ei ole lapsen kuolema, vaan lapsen alkion kuolema.

Keskenmenossa surraan ennen kaikkea unelman päättymistä: sitä, että toivomaasi lasta ei tulekaan. Joudut luopumaan uutta lasta koskevasta mielikuvastasi, ja se on kova isku,

Jos sitä unelmaa taas ei ole koskaan OLLUTKAAN - kuten aborttiin päätyvissä vahinkoraskauksissa on - ja haluat lapsesta eroon, niin tätä unelman kuolemisen aspektiahan ei silloin ole.

Jälkikäteen ehkä joku joskus pysähtyy miettimään "entä jos", jos haluaisi lapsia, eikä niitä saa tai jos saa lapsia ja alkaa miettiä aiempaa elämäänsä. Mutta tämä jälkikäteissurukin on aika yksilöllistä. Menneitä valintoja on totaalisen turhaa alkaa hirveästi surra ja katua, tietenkin niistä voi ottaa opiksi, mutta ei liikaa kannattaisi murehtia. Jotkut silti surevat, ja se on tietysti täysin sallittua. Kaikki eivät kumminkaan sure, koska tajuavat homman turhaksi - eivätkä he nyt sitä mitenkään "lukitse suruaan" jonnekin! 

Minä surin vahvasti noin seitsemän vuotta. Alkuvuodet enemmän ja sitten alkoi vähän helpottamaan. Vieläkin tulee haikeita hetkiä. En olisi halunnut aborttia (en tässä nyt erittele syitä miksi siihen kuitenkin päädyin).

Ymmärrän kyllä niitäkin, jotka ovat varmoja päätöksestään eivätkä sure.