Mitä tehdä, kun pieni vauva itkee jatkuvasti?

Jos et sitä, niin ainakin hyvin vastenmielinen. Kuinka sä kehtaat kirjoittaa noinilkeästi kuin kirjoitat?

Lapsissa on eroja. Mä en tosiaan ole mikään superäiti, enkä ole rakastunut lapsiini heti, jne jne. Mutta mun lapset ovat siitä huolimatta olleet todella helppoja ja tyytyväisiä tapauksia. Ja sitten mun lähipiirissä on äitejä, jotka todella ovat antaneet kaikkensa lapsilleen, ja silti nämä vauvat vaan ovat huutaneet, huutaneet ja huutaneet. Mutta se saa uonne-ero, joka on ollut nähtävissä jo vauvana, on jatkunut koko ajan lasten kasvaessa: osa ärtyy helpommin ja rauhoittuu vaikeammin. Mulla on käynyt todella hyvä tuuri, kun mun lapset on niin lunkeja tapauksia kaikki. Ei tulisi mieleenkään ottaa siitä kaikkea kunniaa itselleni.

Sen kyllä myönnän, että äiti-lapsisuhde ei kehittynyt optimaaliseksi. Päivisin meillä oli usein kivoja ja mukavia hetkiä keskenämme, mutta kyllä ne kokivat pahan vastaiskun yöhuutojen aikana. Myönnän tunteneeni inhoa, vihaa, katkeruutta ja jopa vastenmielisyyttä tuota vauvaa kohtaan useinkin yön tunteina. Mutta ikinä en tehnyt lapselleni muuta pahaa, kuin jätin hänet yksinään huutamaan omaan huoneeseensa. Tätä ei sattunut usein, mutta noissa tilanteissa se oli ainoa vaihtoehto selviytymiseen.

Niinpä niin. Lapsi vaistoaa jo äidin äänestä, ettei äiti jaksa vauvaansa. Ja äidin kosketus kertoo myös paljon. Sillä on väliä, koskettaako äiti lastaan rakkaudella vai pakosta väkisin vai ihan vain hoitajana. Eikä vaualle riitä, että äiti jaksaa vauvaansa päivisin. Vauva tarvitsee rakkautta ja hellää huolenpitoa ympäri vuorokauden. Joka kerta, kun vauvaa hoitaa, se pitää tehdä hellästi rakkaudella. On surullista, jos itkuvaihetta ei saada katkeamaan, ja itkuisuudesta kehkeytyy noidankehä, josta ei ole ulospääsyä.

Vauva tuntee olonsa turvattomaksi, jos häntä ei hoideta pyyteettömällä rakkaudella koko ajan. Vauva kokee turvattomuutta, jos äiti esim. ravistelee häntä, puhuu kovalla tunteettomalla ja syyttävällä äänellä tai jättää vauvan yksin itkemään. Turvattomuuden tunne itkettää ketä tahansa.

Muuten... ei vauvan rauhoittaminen silittämälläkään onnistu, ellei äiti ole satakympillä rauhallinen itsekin. Vauva kyllä tuntee käden kosketuksesta äidin mielialan. Kuka se nyt tykkää, jos koskettava käsi vapisee raivosta, kärjistäen.

Odotimme lastamme viisi vuotta ja matkaan mahtui paljon vastoinkäymisiä. Ja kun hän vihdoin syntyi, olimme vain niin onnellisia. Kun hänellä oli parin kuukauden koliikki, tuntui vain koko ajan siltä, mitä voisimme tehdä hänen eteen, jotta pieneltä tuntuisi paremmalta. Käärimme kääröihin, kannoimme ja vuorottelimme unien kanssa. Tosin päivähuudon aikaan, kun mies oli töissä, kantelu oli minun tehtävä, mutta mies jatkoi töistä tultuaan. Päälimmäisenä oli koko ajan tunne ja huoli pienen hyvinvoinnistä, ja vielä itsekin ihmettelen, miten en koskaan tuntenut oloa väsyneeksi. Halusimme vain hoitaa pientää nyyttiä.

paikka on valveilla ollessaan aina äidin sylissä joko rinta suussa tai sitten kantoliinassa.



Koliikki merkitsee ongelmaa äidin ja lapsen vuorovaikutuksessa.

Refluksitautihan on alidiagnosoitu ja monet noista koliikkivauvoista on juuri refluksiongelmaisia. Milläs selität 57 fyysisen ongelman vuorovaikutustaitojen puutteella?



Omalle kohdalle ei ole sattunut kovin itkuisia vauvoja,onneksi. Olen kuitenkin noudattanut vanhan lastenlääkärin neuvoa, että jos ja kun väsyneenä on raskasta kuunnella itkevän vauvan itkua, niin jonkin verran helpottaa se, että alkaa väkisin lepertelemään. Kun jonkun aikaa hokee äidin ihana rakas vauva, mitä on hätänä, niin hormonit hyrähtää kohdilleen ja sitten on rauhallinen itsekin ja vauva rauhoittuu helpommin.

Mua ihan pelottaa lukea näitä teidän tarinoita huutavista vauvoista. Meillä lapsi huutaa vain nälkäänsä,väsymystä tai huonoa asentoa (tai jos kaipaa syliä tai viihdytystä sekä sitä,kun puen ulkovaatteet) Hän huutaa niinkuin maailmanloppu tulisi,mutta kun vastaan tarpeeseen,niin huuto katkeaa samantien. Yritän toki ennakoida hänen tarpeitaan,mutta se tulee välillä niin nopeasti päälle että "pam".

Hän on hyvin iloinen lapsi en koe tätä ongelmaksi,että hän itkee välillä kovasti,koska hän vain on temperamenttinen ja rauhoittuu saman tien. Mutta en tosiaankaan tiedä,miten jaksaisin koliikkia tms. jos meille tulisi uusi vauva,jolla sellaista olisi. Olen nytkin hyvin herkkä lapseni tarpeille ja vastaan niihin tunnontarkasti. Mitä sitä sitten tekisi ja miten jaksaisi,jos tekisi kaikkensa koliikin kanssa eikä se auta? Miten teidän pää sellaista kestää? Näitä kun lukee,niin uskaltaako sitä edes ottaa riskiä,että tulisi koliikkivauva? Tai no tietty uskaltaa,mutta on silti aika rankka-asia tuo koliikki.

eli loppui vasta aikaisintaan klo 4, usein vasta klo 6



ja se parani vyöhyketerapialla (n.4-5 käyntiä 2 viikon aikana)! Mutta k.o. ammattilainen olikin kahdeksankymppinen osaaja, erikoistunut koliikkivauvoihin

ilman niitä en olisi voinut nukkua lainkaan (esikoinen, koliikkivauva, nukkui vain 15-20 min. pätkissä ekat kuukaudet ja yöt KIRKUI välit)

ja loppuu äitien syyttely!

Esikoistyttömme syntyi hieman keskosena raskausviikolla 34. Keskolassa oli vain pari viikkoa, kun söi hyvin, eikä muutakaan vikaa löytynyt. Huuto alkoi vasta pari viikkoa kotiutumisesta. Tyttö aloitti huudon yleensä illalla ja jatkoi yötä myöten. Kaikkea yritettiin:käytiin lääkärissä, vyöhyketerapiassa, tarkkailin omaa ruokavaliota ja jätin kaiken mahdollisen pois jne...Huudon aikana sylittelimme miehen kanssa vuorotellen, välillä käveltiin ja joskus vaan istuttiin vauva sylissä. Jännä juttu, mutta siihen itkuun jotenkin tottui. Ei se koskaan mukavaa tietenkään ollut, mutta kun sille ei mitään moninaisista yrityksistä huolimatta voinut, yritimme vain pitää lasta lähellä. Mielestämme huuto johtui hieman kehittymättömästä suolistosta, koska lapsi selvästi jotenkin kipristeli mahaansa ja päivälläkin vauvalla oli paljon ilmavaivoja. Pikkuhiljaa huuto väheni niin, että lapsi huusi enää vain iltaisin jokusen tunnin ja rauhottui yöunille. Oliskohan 5-6kk vaiheilla sitten huudot laantuneet kokonaan. Oli kyllä tiukka paikka, kun ei saanut omaa lasta rauhoittumaan millään. Onneksi saimme miehen kanssa apua omilta vanhemmiltamme, jotta saatiin välillä nukkua.

Meidän koliikkivauva on nyt 8 v, joten aika on kullannut muistot, mutta silti muistan vielä ne illat!



Vauva huusi suoraa huutoa joka ilta klo 18-23/24 kolmeviikkoisesta aina melkein kolmekuukautiseksi. Huuto oli sitä luokkaa että naapurikin tuli välillä vauvaa kanniskelemaan! Hänestä tuntui niin pahalta kun kuuli vauvan itkun seinienkin läpi. Taisi täti ensin kuvitella ettemme osaa vauvaa hoitaa ja että tulee meitä opettamaan. No, oli alkuajatus mikä vaan, kiitos avusta!



Kannoimme vauvaa koko itkuajan. Kokeilimme vauvahierontaa, kuplatonta, fenkolia ja tiesmitä. Mikään muu ei auttanut kuin aika.



Kun koliikki oli ohi, tuntui ei vauvamme itkenyt ollenkaan! Tosi tyytyväinen heppu joka viihtyi jopa itsekseen lattialla. Hän oppi liikkumaan varhaisessa vaiheessa ja tutkaili kaikkea.

Joilla molemmilla syyksi paljastui allergiat (niin kuin kaikilla suvumme lapsilla).



Ensimmäinen aloitti 4 viikkoisena. Huusi 3-4 tuntia putkeen klo 17 alkaen ja pahimmillaan joka syötön jälkeen n. tunnin. Tiukka ruokavalio auttoi. Allergioita oli paljon ja huudot palasivat jos altistui jollekin. Viimeisin "koliikkihuuto" oli lapsen ollessa vuoden ikäinen altistuttuaan vahingossa maidolle.



Toinen oli todella tyytyväinen vauva, kunnes koliikki alkoi 7 kuisena, jolloin allergisoitui korvikkeelle. Huusi 3 tuntia yöllä 23-02 välisen ajan. Osasin ajoissa tarttua asiaan ja korvikkeen lopettaminen vei huudot.



Kummankaan itkuun ei auttanut mikään. Itku oli yhtäjaksoista kipu-huutoa. Pahimmillaan vauva oli kylmän hikinen ja kalpea, jolloin tuli tunne että vauva jopa kuolee. Itkin itsekin usein samaan aikaan ja heijasin sylissäni. Parhaiten omat ajatukset sai pois huudosta, kun pakkasi vauvan kantoliinaan ja lähti koiran kanssa ulos. Naapuri luuli, että menossa oli kissatappelu. Toinen hyvä oli imuroida vauva kantoliinassa. Liike ja imurinääni rahoitti vauvaa ja samalla sai tehtyä jotain hyödyllistä.

vessattaa itkuista ja kitisevää vauvaa... kakkaaminen helpotti ja tyttö vaikutti tyytyväiseltä. Kitinät väheni huomattavasti.

t. vesassa käyvä 7kk

niin mistään ei ole apua. Jotkut eivät tunnu tätä ymmärtävän, eniten särähti korvaan erään kirjoittelijan kommentti, että vauvan itkuun on aina jokin syy ja hän ehdotti jopa huonoa äiti-lapsi-suhdetta!!



Itse selvisin koliikkivauvasta sinnillä. Huuto alkoi vauvalla joka ikinen ilta ja kesti monta monta tuntia. Tuona aikana ei mikään auttanut. Silti kannoin lasta sylissäni, soitin musiikkia ja heijasin häntä musiikin tahdissa, lohduttelin...ja tietenkin alussa säännöllisesti yritin kaikkea mahdollista, mutta mitään selkeää syytä huutokohtauksiin ei koskaan löytynyt.



Minun mielestäni vanhemman on tärkeää päästää irti, irti syyllisyydestä ja siitä epätoivoisesta tunteesta kun ei pysty tekemään mitään mikä saisi lapsen lopettamaan huutonsa.



Meillä on 2 lasta. Ensimmäinen oli koliikkilapsi ja toisella puhkesi paha atooppinen ihottuma. Molemmat valvottivat ensimmäisen vuoden ajan, atoopikko raapi kutisevaa ihoa tuskaisena öisin ja heräsi pahimmillaan noin puolen tunnin välein. Koliikkivauva huusi iltaisin monta tuntia ennen nukkumaan menoa. Täytyy sanoa että koliikkivauva on moninverroin raskaampi hoitaa, nimenomaan henkisesti. Raskasta on juuri se voimattomuuden tunne kun ei pysty tekemään mitään mikä saisi vauvan itkun loppumaan.

Ruokaa, ruokaa, ruokaa ja vielä vähän ruokaa. Ei kuulema itke enää vauva jos vain saa ruokaa ja vielä vähän lisää ruokaa!



Hänen mukaansahan koliikkia ei tainnut olla olemassa, on vain nälkäisiä lapsia:) Lohduttaa varmaan hirveästi sellaisia joilla lapsi itkee teki mitä hyvänsä... =(

sylissä vuorotellen ja laulettiin. Sylissä oli muutenkin melkein koko ajan,usein nukkuikin mahan päällä.(Meidän tyttö itki ensimmäiset 3kk päivällä ja yöllä, tosin syynä oli maitoallergia. )

Vauva laitettiin myös usein pötköttelemään selälleen viltin päälle lattialle ja jalkoja jumpattiin kevyesti ylös alas, auttoi ilmaa tulemaan ulos. Kutsuttiin tätä pierujumpaksi:) Oli tehokas keino, usein vauva rauhottui tästä.

Vyöhyketerapiassakin käytiin, ei ollut apua meidän tapauksessa, päinvastoin pahemmaksi meni.

Vauva rauhoittui usein rinnalle ja siinä annoin roikkua niin kauan kun vaan halusi, joskus meni viisi tuntiakin putkeen.

Rankkaa oli nuo ensimmäiset kuukaudet ja hätä oli hirmuinen kun ei tiennyt miksi vauva itkee. Usein valuivat kyyneleet äidinkin poskilta...Meillä mummo oli apuna paljon, se auttoi jaksamaan paremmin. Mummo yöpyi meillä ja auttoi vauvan kanssa, sekä kotitöissä. Tästä olen ikuisesti kiitollinen, en tiedä miten sitä olisi jaksanut ilman apua.

Itselläni ei ole kokemusta koliikkivauvasta (eikä edes paljon itkevästä vauvasta, vaikka lapsia 3), mutta esikoista odottaessa kiinnostuin vauvahieronnasta ja luin Kirsti Rikalan kirjoittaman kirjan "Koliikki - apua ruokavaliolla ja hieronnalla " (tms.). Siinä yhdeksi helpotuskeinoksi mainittiin äidin syömä magnesium (jos äiti imetti). Magnesium kuulemma auttaa vauvaa äidinmaidon kautta. Rikala kirjoitti, että eräässä tutkimuksessa oli todettu koliikkivaivojen aiheutuvan magnesiumin alhaisesta tasosta, ja kun tuota tasoa nostettiin, vaivatkin helpottivat.



Onko kenelläkään kokemuksia magnesiumista koliikin hoidossa? Olisi ihan mielenkiintoista tietää, voiko tuo pitää paikkaansa.

Nyt kun pari täydellistä äitiä on kertonut täydelliset lastenhoito-ohjeet äidille, niin voisi joku kertoa vastaavia isälle? Täällä hyssytellään kuulosuojaimet päässä klo 3 yöllä :)



Oli lohdullista tajuta viestejä lukiessa että vauvan vatsanväänteet menevät ohi aikanaan. Meillä ja lapsellamme on siis toivoa! ...toisin on niillä jotka ovat ja pysyvät mustavalkoisina...

Toisaalta on lohdullistakin, että jossain muuallakin on huudettu. Ja äideillä on ollut kestämistä. Itse olen yksinhuoltaja, ollut sitä aina. Lapseni syntyi ja rakastin häntä todella paljon. Siitä huolimatta raivo ja viha alkoivat nostamaan päätään, kun yölliset huudot alkoivat. Kuukausia kesti niin, että oli puolesta yöstä seitsemään aamulla hereillä, kannoin vauvaa ja yritin lohduttaa. Teki pahaa hänen itkunsa, mutta viikkojen kuluessa aloin olemaan niin väsynyt, että tunsin enimmäkseen enää vain vihaa, ja kauhua ja pelkoa öistä. Päivisinkään lapsi ei nukkunut, kuin pieniä 15min pätkiä. Itse en väsymyksestä huolimatta saanut unta, unirytmi oli niin sekaisin. Öisinkin kesti pitkään, että sai nukahdettua. Vauva/lapsi nukkui korkeintaan puoli tuntia putkeen, ja huusi saman verran. Tuota kesti kaksi vuotta.



Voi olla, että äiti - lapsi -suhteemme on vioittunut, mutta parhaani tein. Apuna ei ollut ketään, ei vaikka pyysin, hengissä sentään kuitenkin edelleen ollaan...

että näin aikuisena usein vatsavaivoista kärsivänä helpottaa ns. sikiöasento. En tiedä mikä on tuon asennon juju, mutta siinä ilma lähtee vatsasta ulos, ja kivut helpottaa.



Samalta kuulostaa tuo mitä jotkut ovat harrastaneet vauvan kanssa, eli "pumpataan" vauvan jalkoja koukkuun vatsan päälle. Näin ilma lähtee liikkeelle masusta. Tätä kikkaa kokeilisin siis itsekin jos koliikkivauva kohdalle osuisi. Uskon myös että kipuun on joku syy (ravintoon liittyvä), ei siis ole mitään mikä vaan kuuluu asiaan. Ei kenenkään vatsaan kuulu sattua muuten vaan.

kannettiin, syötettiin, röyhtäytettiin, pumpattiin, kapaloitiin, heijattiin, ajeltiin autolla, heilutettiin vaunuissa vaan huusi se esikoinen silti. Äiti-lapsisuhteessa ei vika ollut vaan pienen mahassa. Loppui kuin seinään, kun poika oli n.4kk. Kyllähän siinä välillä meinasi järki lähteä, mutta ei mitään traumoja tullut ja poikakin on nyt iloinen ja aurinkoinen eskarilainen.



Sinniä ja paljon voimia koliikkilapsen vanhemmille. Ja niille, jotka kuvittelevat tietävänsä tämänkin paremmin, en jaksa kommentoida mitään. Onneksi kaveripiiriini ei moisia masentajia kuulu.