Kun isä on vieras ja kaukana

Kerronpa asioistani hieman enemmän, koska haluaisin saada neuvoja, tai vain keskustella asioista jonkun kanssa.



Sain kohta 9 vuotta sitten lapsen. Lapsen isä asui jo tuolloin toisella puolen Suomea eikä välillämme ollut normaalia parisuhdetta milloinkaan. Lapsen saaminen ei ollut harkittu teko, mutta minulle tavattoman toivottu ja heti rakas. Mies on kasvanut ilman isää eikä hänellä tuntunut silloin, eikä vielä lähes 10 vuotta myöhemminkään, olevan mitään käsitystä vanhemmuudesta, isyydestä.



Raskausaikana mies teki selväksi, ettei halua osallistua mihinkään, missä ollaan tekemisissä sosiaalitoimen kanssa. Ei siis halunnut tunnustaa isyyttään. Jostain syystä katsoin sen itselleni ja lapsellenikin parhaaksi ja isyys jäi kokonaan selvittämättä. Muistan ajatelleeni, että parempi lapselle tuntea isä oikeasti eikä lukea sitä paperista. Elatustuki tulee automaattisesti ja tappelematta kunnalta ja se on ollut meille elintärkeä apu.



Muutaman alkuvuoden kävin lapsen kanssa miehen luona toisella puolen Suomea muutaman kerran vuodessa. Kävimme myös miehen äidin luona, jonne on vielä reilusti pidempi matka. Tapaamiset kävivät kuitenkin aina vain vaikeammiksi ja raskaammiksi. Mies asuu hyvin pienessä asunnossa eikä siellä oikeasti mahdu 3 ihmistä olemaan, ei varsinkaan silloin, kun välit ovat... viileät. Pesutilat tarjottiin läheisestä uimahallista. Tapaamiset tuntuivat myös siksi kovin turhilta, että mies lähti karkuun aina parin tunnin näkemisen jälkeen, lätkämatsiin, pubiin tai jonnekin muualle. Lapsi tutustui siis lähinnä isänsä pieneen asuntoon eikä isäänsä. Miehen äidin luona vieraillessamme näin täysin toisenlaisen miehen. Kotonaan alkoholia ottava melkolailla itsekeskeisesti toimiva ihminen muuttui jollain hieman oudolla tavalla äidin pikkupojaksi. Sielläkin mies kuitenkin pakeni lasta, tai minua, muihin askareisiin.



Välimme katkesivat täysin, kun löysin elämääni miehen. Siitä saakka olen saanut kuulla ja lukea tekstiviesteistä olevani huora ja jakorasia ja mikä lehmä milloinkin. No, on niitä viestejä tainnut tulla jo vähän aikaisemminkin. Mies on syyllistänyt minua lapsen isättömyydestä ja etenkin mummittomuudesta. Lapsen kuulumisia en muista hänen kysyneen koskaan, minun menemisistä kyllä. Tosin lapsihan on vieläkin melko pieni, eikä hänellä kauheasti mitään kuulumisia ole. Mutta olen kokenut, että hän haluaa ennemminkin kontrolloida minun tekemisiäni kuin lapsen elämää.



Minä en ole mitenkään erityisen viisas itsekään ja olen ihan takuulla tehnyt asioita väärin, paennut ja vältellyt miehen kohtaamista, loukannutkin häntä varmasti. En vain ole kokenut jaksavani pitää yksin yllä isäsuhdetta. Vastaanottaa herjauksia ja ivaa vain, jotta voisin toisinaan käyttää lastani lähes vieraan ihmisen luona. Vaikka hän on lapseni isä.



Nyt vuosien jälkeen puhuimme jälleen puhelimessa. Ja eihän se hauskaa ollut eikä hänellä vieläkään tuntunut olevan kiinnostusta lapsen asioista vaan minun tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, mutta taas aloin toivoa, että saisin lapselleni sen isän, jota lapseni niin kovin kaipaa. Jospa minulla olisi viimein voimia kohdata ne rumat sanat, halveksunta ja syyllisyys. Jospa viimein osaisin avata miehen silmät ja hän oppisi olemaan isä. Tai itsehän hänen ne silmänsä pitää avata, mutta kuitenkin.



Mietin nyt, että jos uskaltaisi mennä tapaamaan miestä, yksin. Olisi ehkä joku Kuinka ollaan isä -opas tai jotain apua mukana ja keskustella asiasta. ...En kylläkään osaa keskustella... Mutta sitten taas tulee se voimakas epäily, että se on ihan turhaa, ihan väärin ja lapseni joutuu taas pettymään tavalla tai toisella. En enää hyväksy mitään äärimmäisen satunnaisia tapaamisia silloin, kun miestä sattuu huvittamaan, en lapsen kokemaa hyljätyksi tulemista aina vain uudelleen. Ja kun mies on lähes täysin vieras enkä osaa luottaa häneen ollenkaan, en jotenkin näe keinoja, miten isäsuhde voisi rakentua.



Tunnen itseni kovin pieneksi, tyhmäksi, avuttomaksi. Pitäisikö minun vaatia isyyden selvittämistä? Tekisikö se miehestä enemmän isän? Onko kaikki täysin turhaa ja mahdotonta? Olenko sittenkin ollut vain liian itsekäs ja lapsellinen? En tiedä. En tiedä mistään mitään.



kuuromykkasokea@luukku.com