Ero raskausaikana... Unelmani perheestä särkyivät eilen. Tulevaisuus pelottaa ihan julmetusti.

mulla kuoli mies raskausaikana ja jäin suurperheen yksinhuoltajaksi vauvan kanssa, ilman minkäänlaista tukiverkostoa.

Vierailija:

Voi ei, olen pahoillani pulestasi. Miten noin pääsi käymään? Voimia vaikeassa tilanteessa!

Yhtenä syynä on erilaiset haaveet (jotka vielä aiemmin tuntui kovin samanlaisilta)... Lopullinen aloite tuli mieheltä. Olemme käyneet kyllä pariterapiassakin muutaman kuukauden ajan.

Rakastan miestäni edelleen. Olen aivan riekaleina. Ymmärrän kyllä, että ehkä ero on parempi ratkaisu tällä hetkellä. Ties vaikka joskus palattaisiinkin yhteen.

ap

miten tosiaan et aavistanut mitään kun suunnittelitte lasta?

toi on kans mun pelko kun ensimmäistä ootetaan ja naimisissa ei olla... tää raskaus on kuitenkin kauhea elämänmuutos!



mitä tapahtuukin nainen, sä selviät! usko!



voimahali :)

meidän perheessä ajatellaan sillä periaatteella että vaikka ollaan eri mieltä monesta asiasta ja haaveillaan erilaisistakin asioista, niin tämä liitto on vaan laitettava toimimaan. Ero tuntuisi hirveältä lasten kannalta. En halua nyt mitenkään syyllistää sinua ap, mutta valottaisitko hieman mitkä haaveet yms. ajoivat teidät erillenne?

Vierailija:

miten tosiaan et aavistanut mitään kun suunnittelitte lasta?

Ollaan oltu yhdessä useampi vuosi. Lapsesta puhuttiin ehti halussa. Lasta ei kuulunut heti ja kävimme jopa tutkimuksissa, mutta sai kuin saikin alkunsa luomusti.

Meillä oli vähän ongelmia jo ennen raskautta, mutta ajattelin sen olevan normaalia pientä kärhämää. Raskauden kuluessa mä vissiin muutuin koko ajan etäisemmäksi ja etäisemmäksi... Kai tässä on vikaa kummassakin. Mies otti kesällä jo puheeksi, että ollaanko me sittenkään tarpeeksi samanlaisia, halutaanko me samanlaisia asioita.

Tiedän, että ollaan erilaisia. Tässä tää nyt sitten kai oli.

Olen kyllä todella pettynyt. Täytyy sanoa, että välillä jopa ajattelen, että tää lapsi pilaa mun elämän.

ap

Vierailija:

meidän perheessä ajatellaan sillä periaatteella että vaikka ollaan eri mieltä monesta asiasta ja haaveillaan erilaisistakin asioista, niin tämä liitto on vaan laitettava toimimaan. Ero tuntuisi hirveältä lasten kannalta. En halua nyt mitenkään syyllistää sinua ap, mutta valottaisitko hieman mitkä haaveet yms. ajoivat teidät erillenne?

Ei tästä tilanteesta oli kai muuta ulospääsyä. Itse olisin halunnut yrittää vieläkin enemmän, olisin voinut jopa luopua joistan asioista, jotta olisin saanut pitää mieheni.

Mutta ei... Mies ei nää muuta vaihtoehtoa kuin ero. Ainakaan tällä hetkellä. Voihan olla, että joskus vielä palataan yhteen.

ap

alkuun on varmasti väsyttävää

Sä olet raskaana, hormonit hyrrää ihan eri tavalla ja mielialat vaihtuu. Älkää nyt hullut tuossa tilanteessa erotko! Teille tulossa teidän yhteinen lapsi, se jos mikä teitä yhdistää.



Nyt alatte miettiä keinoja olla yhdessä eikä niitä syitä erota vaan.

Ero tosin oli minun idea ja oltiin seurusteltu huomattavasti vähemmän aikaa kuin te, mutta kuitenkin..



Voimia!

Mun tilanne oli tosin se, että henkisen ja fyysisen väkivallan takia olen sataprosenttisen varma, että mun ja lapsen kannalta oli parempi jäädä yksin. Se tässä kyllä on, että jos mä joskus löydän jonkun rakkaan, niin mun on tosi vaikea sitten jakaa sitä vastuuta kenenkään muun kanssa. Ja jos joskus saan toisen lapsen ihan perheeseen, niin sillon mä en olekaan ainoa joka päättää asioista.



Sukulaiset ja ystävät oli mulle suurena tukena. Kaikista rankinta oli olla yksin siellä synnärillä, kun muilla oli miehet siellä hyysäämässä ja kukkia tuomassa. Tuntui pahalta katsella niitä " täydellisiä" perheitä kun itse oli yksin. Ei maistunu sydänleivokset ja kilistelymaljat yksin miltään.

Meidän ystäväpiirissä yksi pari julisti eroa noin esikoisraskauden puolivälissä. Nyt lapsia on kolme, kaikki jo aikuisia, ja edelleen yhdessä ovat.



Mutta se esikoisen odottelu otti heillä kyllä sairaan tiukoille!

Minäkin olin raskausaikana tosi tunteellinen ja tunteet heilahteli helposti ääripäästä toiseen. Olin varmasti normaalia rasittavampaa seuraa. Ja se ei todellakaan ole pysyvä olotila se raskaus ja tunnemylläkkä. Imetyksen loputtua hormonitasot normalisoituu ja samoin mielialat tasoittuu.

älä muuten vain roiku siinä miehessä, jos menee, niin menkööt. Onko sinulla ystäviä/sukulaisia, jotka voisivat auttaa?

Voisiko hänellä olla jokin ihastus, koska noin päättäväisesti haluaa erota tuossa elämän tilanteessa?

sinua ehkä lohduttaa. Lähtötilanne oli kuten teillä, takana pitkä suhde ja mies jätti raskauden aikana ja nainen jäi ypöyksin. Mutta kun vauva syntyi, niin äidinvaistot saavat naisen pystymään aivan ihme suorituksiin. Jos sinulla on yhtään tukiverkkoa olemassa, perhettä ja ystäviä, niin opettelet vain pyytämään ja ottamaan apua vastaan.



Yksinhuoltajat taipuvat uskomattomiin juttuihin ja ovat todellisia sankareita!

Tsemppiä ja paljon, paljon voimia!

Ei kukaan MIES jätä perhettään tuossa tilanteessa. Keskenkasvuinen pelkuri. Siinä on se hyvä puoli että on mahdollisuus kasvaa.



Ole rauhassa- älä ainakaan eroon voimiasi laita- vaan hoida itseäsi- henkisesti ja fyysisesti. Jos miehellesi on tärkeää ruveta jakamaan kamoja tuossa vaiheessa- niin siinähän puuhaa.



Et ole miehesi jatke vaan itsenäinen ihminen- joten sulla on omat jalat ja voimat. Kaikista tärkeintä on pitää huolta itsestäsi tuossa tilanteessa.

Minulla vähän sama juttu. Lapsen isä asuu nyt 20 km päässä, ja on jollain tavalla kuitenkin meidän elämässä mukana, esim. eilen halusi tulla pojan neuvola käynnille mukaan. Missä päin asut ap? Olisi kiva tutustua.

Ymmärrän kyllä että voi olla että taustalla on jokin vakavalaatuisempikin erimielisyys ja kumppaneiden erilaisuus, mutta juuri toivoneet lasta ja silloin varmasti molemmat on vielä olleet kovasti parisuhteen kannalla (ei kai lasta muuten yritetä?)



Nyt kun sinä olet raskaana, on minustakin todella väärä aika erota. Jo raskaus aiheuttaa sellaista sisäänpäinkääntymistä, onhan se aika mullista tilanne ensimmäistä lasta odottavalle...



Miksi et ehdottaisi mielelle että olisitte yhdessä vielä raskausajan ja lapsen syntymän ja sitten kun lapsi olisi noin vuoden, miettisitte että tuleeko tästä enää mitään.

Enhän minä teidän suhteessa mitään tiedä, mutta kuullostaa ettette ainakaan ihan toistenne kurkussa ole, niin eikö silloin voisi tehdä kompromisseja ja asuan yhdessä vaikka kämppiksinä, tietysti ilman uusia kumppaneita!!!

Lapsen odottaminen yksin ja hoitaminen yksin ensimmäisen vuoden aikana voi olla raskasta ja vaatii tukirinkiä ja jos isä lähtee kuin koira veräjästä, voi olla että se aiheuttaa aikamoisia katkeria tunteita sinulle. Isä taas ei tiedä mitä menettää, kun lähtee vapaaehtoisesti lapsensa elämästä ennen kuin lapsi on edes syntynyt!



Toivon että todella tarkkaan harkitsette kaikkia vaihtoehtoja!

Kyllä sä pärjäät! Varmasti voi tulla tiukkoja ja raskaita hetkiä lapsen hoidossakin jos lapsesi on vaikka koliikki vauva ja joudut sitä yksin hoitamaan, mutta yritä luoda jonkinlaista tukirinkiä ympärillesi. Älä vaan jää yksin vauvan kanssa. Jos sinulla ei ole läheisiä ihmisiä auttamassa on olemassa kaikenlaisia tukitoimia (kodinhoitajia yms) joita voit hakea, kunhan vaan avaat suusi neuvolassa. Älä edes kuvittele olevasi superäiti, joka kaiken kärsii ja kestää.



Mutta se toinen vaihtoehtohan on että lapsi on kuin enkeli ja pärjäät loistavasi yksinkin vauvan kanssa.



Vähän mietin miestäsi, että ymmärtääkö hän vastuutaan tässä asiassa? Te odotatte nyt yhteistä ja toivottua lasta ja hän päättää ettei haluakaan... Kokisin aika epäoikeudenmukaiseksi tilanteen että mies hiitää takavasemmalle ja jättää sinut selviytymään kaikesta yksin.



Miten mies aikoo osallistua lapsen elämää, jos muuttaa pois? Miten aikoo auttaa sinua ensimmäisen vuoden aikana vauvan hoidossa? Ymmärtääkö hän mihin sinut nyt jättää?