Kun oma lapsi hävettää...

Kiitoksia lisäkommenteista. Kyseessä oli ihan alkeisuimakoulu, siksi uskalsin lapsen sinne alunperin ilmoittaa. Tähtäimenä ei ollut oppia uimaan, vaan lähinnä totutella veteen. Lapsi ei pelkää vettä elementtinä ja mitä itse näin niin lapsella tuntui olevan ainakin hauskaa.



Uimakoulun valitsin siksi, että koska joudun niin paljon lasta opettamaan ja kouluttamaan näissä asioissa, ajattelin, että kerrankin olisi helpompi tehdä juttuja jonkun muun avustuksella, lapsiryhmässä. Ainakin fysioterapiassa lapsi mieluummin kuuntelee jotakuta toista aikuista, kun ei lapsikaan aina jaksa minua " opettajan" roolissa.



ap

Hätäisesti vilkaisin ketjua ja tuli mieleen että onko kaikki tutkimukset varmasti tehty ja kaikki tukitoimet varmasti käytetty? Onko pienluokan mahdollisudesta puhuttu kouluun menon yhteydessä? Joissakin kunnissa on erityislapsille paljonkin harrastustoimintaa, jalkapallojoukkueita, jumppia, uimakouluja, oletko näitä selvittänyt?



T: kahden erityislapsen äiti

Vaikkei se nyt tässä ketjussa ole mikään pääpointti, mutta ihan siksi, että tulevaisuudessakin te varmaan haluatte harrastaa jotain ja toisaalta kokonaisjaksaminen koostuu näistä pikkujutuista.



Seuroissa on tosiaan eroja. TE olette selvästi osuneet huonoon uimakouluun, jossa ei oikein edes osata omaa asiaansa. Mahtaako olla joku kunnan ryhmä? Valitse mieluummin joku urheiluseura. Tutki sitten tarkoin sen seuran nettisivuja ja muuta toimintaa. Sinettiseurat sitoutuvat kasvatukselliseen liikuntaharrastukseen, siis sellaiseen ettei vaadita liikaa eikä valikoida tai syrjitä vaan jokainen saa harrastaa täydellä innolla tasonsa mukaan JA lisäksi ne sitoutuvat varsinaisen lajin ulkopuoliseen kasvatustyöhön esim päihteettömyydellä ja eetisillä kysymyksillä (esim meidän lapsen suunnistusseurassa opetetaan, että vaikka olisi oma voitto kyseessä, metsässä kaatunutta tai eksynyttä kilpailijaa on pysähdyttävä auttamaan). Lapsesi on vielä pieni, mutta parin vuoden päästä huomaat, että nämä päihdejutut on erityislapsen vanhemmille kullanarvoisia... Ja sitten, SOITA kyseisen seuran kyseisen lajin lapsitoiminnan vastaavalle, selitä lapsesi tilanne ja KYSY, sopiiko ryhmä hänelle tai mikä ryhmä sopisi. Harvoin ne vastaavat ei, mutta sen jälkeen ne ovat tavallaan sitoutuneet ainakin yrittämään itsekin, ja heidänkin on helpompi yrittää kun tietävät, mistä lähdetään liikkeelle.

kehitysviiveiselle lapselle kuuluu jatkotutkimukset ja siellä myös keskustellaan koulunkäyntiasiat ja psykologi tekee äo testin lapselle.

olisiko tässä yleisdiagnoosi f 83 monimuotoinen kehityshäiriö.

mun kummallakin lapsella ollut sama diagnoosi.

toinen on nyt saanut kehitysvammadiagnoosin ja toinen on jäljessä puheenymmärtämisessä ja on tarkkaamaton.,varmasti hyvinkin normaali lapsi.

lapseni uimakoulu kesti kaksi tai olikohan se kolme viikkoa ja ei oppinut uimaan ja ei kaikki muutkaan. Oppi sukeltamaan ja kellumaan ja kilpikonnakellunnan. Seuraavana kesänä meni uudelleen ja siinä vaiheessa oppi. Ensimmäinen uimakoulu oli viisi vuotiaana ja toinen kuusi vuotiaana.



Pienempi sisarus oppi päivää aiemmin uimaan ja sai siitä lisäpotkua että hänenkin pitää oppia uimaan.



Olivat hallissa uimakoulussa.



Tämän kerron siksi ettei kaikki todellakaan opi ensimmäisessä uimakoulussa ja ei lastani sieltä pois ajettu.



Ota yhteys järjestävään tahoon ja kysy miksi teitä kohdeltiin näin ja ovat anteeksipyynnön velkaa lapsesi kohtelusta.



Terveisin 4

sitäpaitsi niihin on oikeasti tosi vaikea päästä. Esim Tampereen kaupunki järjestää erityisliikuntaryhmiä erityislapsille. Se erityislapsi ei kuitenkaan tääsä yhteydessä tarkoita mitään vähän kehitysviiveistä tai adhd-lasta tai edes sellaista jolla on pieniä cp-oireita, vaan ihan rehellisesti lähes liikuntakyvytönta ja syvästi kehitysvammaista. Muita sinne ei pääse. Ja oikeasti, ei siitä niille muille olisi hyötyäkään, koska lasten kuntoutuksen (mitä nämä harrasteet ovat) tarkoitus on pinnistellä vähän PAREMMAKSI.



Eikä lasta niin vain " viedä neurolle tutkimuksiin" . Sinne tarvitaan lähete, jota ei ole helppo saada ja jonot ovat PITKIÄ. Ap:n lastahan on tutkittu, mitään selkeää diagnoosia ei vain ole löydetty. Aina ei löydetäkään, joskus ne tarkentuvat iän myötä itsestään.

Toisekseen tee ihmeessä asiasta valitus. Jos lapsi ei pärjää ts. opettajat eivät ole päteviä opettamaan lasta tai eivät jostain syystä halua lasta ryhmääsä, voidaan asioista puhua vanhemmalle ilman että koko ryhmä asian kuulee. Toisekseen tuollaista ei saisi sanoa lapsen kuullen vaan vanhemalle joka sit päättä kuinka asiassa edetään lapsen kanssa. Ihan hirveää toimintaa uimakoulun opettajalta ja todellakin tekisin valituksen ja kirjoittaisin epäpätevyydestä yleisönosastolle.

dissakin) menty siihen että jokaisen pitäisi olla samanlainen. Tuo uimakoulu oli kyllä huipputörkeää, älä lannistu ap. Lapsellasi on ihana luonne, joka varmasti kompensoi " heikkouksia" ja auttaa pärjääämään. Tunnen myötätuntoa, silla omalla pojallani on juuri herännyt epäilys adhd:sta.

tarinasi perusteella minua hävettävät tunteettomat aikuiset jotka voivat nolata lapsen mm. uimakoulussa! ;asentava tämä maailma, jossa kaikesta pitää suoriutua aikuisten asettamien kriteerien mukaan.



Toivottavasti pystyt opettamaan lapsellesi toisenlaisia arvoja, erilaisten ihmisten ja erilaisten oppijoiden arvostamista ja tervettä itsetuntoa vaikka ihan kaikkeen ei yksin pystyisikään.



Voimia!

Poikamme on nyt 5,5 v. ja juuri saimme dyspraksia-diagnoosin. Motorinen kehitys on ollut ja on edelleen hidasta, lapsi on arka ja pelkää helposti uusia tilanteita ja asentoja, joihin pitäisi mennä tehdäkseen jonkun jutun. Uudet paikat aiheuttavat myös pelkoreaktioita tai arkuutta.



Eron kehityksessä on huomannut selvästi, kun on väkisinkin verrannut poikaa reilun puolitoista vuotta nuorempaan pikkusiskoon, joka osaa jo paljon enemmän asioita! Nyt olemme käyneet toimintaterapiassa vajaan vuoden, ja keinoja opetella arjen toimintoja on löytynyt. Meillä siis helpottaa jo...



Mutta surullinen piirre meillä on se, että omat vanhempani (pojan mummo erityisesti) häpeää lapsenlapsensa erilaisuutta. Siitä saa aina kuulla. Syyksi sanovat tietysti sen, ettemme osaa kasvattaa oikein... Voit varmaan arvata, että asia on aiheuttanut paljon surua. Lisäksi eräs ystäväni (jonka kanssa on kyllä vähän välit viilentyneet) on aina suureen ääneen kyselemässä, että joko te tiedätte, mikä kehitysvamma XXX:llä on. Kuinka ajattelematonta.

... pohtii kaikkia asioita siitä näkökulmasta, mitä se kertoo hänen taidoistaan kasvattajana! Eli ei siitä välttämättä pääse koskaan eroon.



Miehelläni on Asperger-piirteitä ja lapsena hän oli ilmeisesti aika voimakkaasti Asperger. Häntä tutkittiin, mutta kun Aspergerin syndroomaa ei tunnettu silloin niin vanhemmille sanottiin vain, että lapsenne on huippulahjakas ja se siitä.



Äiti kantaa syyllisyyttä poikansa väärästä 1. vaimovalinnasta ja katastrofaalisesta avioerosta. Vaimo oli antanut ymmärtää olevansa naimisissa ogelma-aviomiehen kanssa. Kun minä tulin mukaan kuvioon, anoppi oli tosi huolissaan kuinka pärjään tämän hirviön kanssa. Kun kerroin että mieheni on minulle maailman paras ja todellinen ihanneaviomies niin hän totesi, että ehkä ei sittenkään kasvatus mennyt ihan pieleen. Naurettavaa minusta, mutta niin inhimillistä.

Luoja mitä vanhempia täällä. Tiedätkö ettei lapselle ole mikään niin tärkeää kuin omien vanhempien rakkaus ja se tunne et vanhemmat välittää ja on ylpeitä hänestä sellaisena omana persoonana joka lapsesi on.

Miksi sinulle on niin tärkeää et lapsesi yltää jollekin tasolle? Meissä jokaisessa on jotain ainutlaatuista. Ei siihen mitään mitaleita ja kunniakirjoja tarvita. Mielestäni sinä olet vähän hukassa. Kannattaisi katsoa peiliin ennenkuin on liian myöhäistä!

Tuollaisen ihmisen ei kuulu saada toimia uimakoulussa lasten parissa. Katkaise kyykytyksen kierre ja tee ilmoitus tästä täysin asiattomasta opettajasta!

kun kerta toisensa jälkeen tulee torjutuksia ja heitetyksi ulos ja haukutuksi lapsensa takia, se alkaa hävettää, vaikka tietäisikin, ettei vika ole mitään mille kumpikaan - itse tai lapsi - mitään voisi.



Kyllä ap:kin varamsti rakastaa lastaan ja tärjeää tälle hyväksyntää ja hellyyttä, siitä huolimatta että masentaa ja hävettää kun ongelmat, jotka eivät ole normaaleja, toistuvat ja toistuvat.



minä olen itsekin erityislapsen äiti ja RAKASTAN lastani aivan hirveästi. Usein olen hänestä ylpeäkin. Mutta häpesin silti mennessäni lähikauppaan selvittämään siellä kassaneidin kanssa sattunutt välikohtausta( ei ollut varkaus, oli ns. huonoa käytöstä, joka johtuu kehityshäiriöstä, eikä kasvatuksesta, mutta mistas se kassaneiti sen olisi tiennyt) tai luokkakaverien vanhemmille selvittäessäni jotain sotkua tai kun iltapäiväkerhosta soitetaan että voisitteko te olla tuomatta lastanne tänne enää. Olen ylpeä kaikista hänen saavutuksistaan, mutta kyllä se välillä hävettää ja masentaakin. Ei se ole sairasta eikä omituista eikä merkki puutteellisesta vanhemmuudesta, se on normaalia surutyötä.

Poika tayttää kohta 9vuotta. Puheterapiassa aloimme käydä 3vuotiaana, terapia lopetettiin tänä syksynä. Pojan puhe oli niin epäselvää liki 5vuotiaaksi, että siitä sai selvää ainostaan muutama läheisin ihminen. Kömpelyyden takia kävimme toimintaterapiassa parin vuoden ajan. Poika oppi vasta tänä syksynä ajamaan esim. ilman apupyöriä. Luistelu ei vielä suju, vaikka joka talvi harjoiteltu monta kertaa viikossa. Myös hienomotoriikassa oli ongelmia, nyt kirjoitus rupeaa olemaan vasta sen näköistä, että siitä saa selvää.

Koulunkäyntiin haimme vuoden lykkäystä, sitä suositteli myös psykologi. Meidän poika on edelleen myös paljon lapsellisempi kuin muut ikäisensä. Kavereita on paljon kotipihalla ja myös koulussa. Opettaja kehuu poikaa todella kiltiksi. Lukeminenkin sujuu nyt hyvin.

Neurologi ja psykologi antaneet pojalle diagnoosiksi monimuotoinen kehityshäiriö.

Ei sillä oikeasti ole väliä oppiiko joku uimaan uimakoulussa tai ajamaan pyörällä tietyn ikäisenä tai montako yliopistotutkintoa saa suoritettua. Ne on ihan omassa päässä nuo suorituspaineet. Jokainen lapsi on ihana omalla tavallaan ja niin on sinunkin. Äläkä murehdi tulevaisuutta liikoja, kyllä lapsi pärjää aikuisenakin. Usko ja luota, niin lapsi saa parhaat eväät tulevaisuutta varten.

Esikoiseni kanssa jouduimme käymään jos missä tutkimuksissa ja terapioissa ennen kouluikää ja ekoina kouluvuosina. Muistan sen kaiken surun ja ahdistuksen lapsen puolesta, mutta myös ne " pimeät" tunteet kun ajatteli kuinka helppoa elämä olisi jos tuo lapsi ei olisikaan syntynyt... Häpeä pojan käyttäytymisestä ja erilaisuudesta.

Nämä ovat ihan normaaleja tunteita ja varmasti jokainen " erityis" lapsen vanhempi on niitä jossain kohtaa ja jollain tasolla kokenut. Ihan turha on tulla muiden syyllistämään vielä niistä sillä itse syyllistää itseään kaikista pahiten.



Silti lastaan rakastaa yli kaiken ja käyttäytyy kuin leijonaemo häntä puolustaessaan ja hänen parastaa ajaessaan. Ympäristön, jopa ns. asiantuntijoiden, joilta toivoisi vain apua ja ymmärrystä, suhtautuminen vaan joskus masentaa ja latistaa hetkellisesti aivan täysin. Eikä lapsikaan voi olla aina huomamatta vanhempansa reaktiota näihin yllättäviikin takapakkeihin.



Ihmisiä me vain olemme heikkouksinemme...aina ei jaksa...



Mutta sen haluaisin sulle ap vielä sanoa että lapsi kasvaa ja kehittyy ja itse kasvaa ja kehityy lapsen mukana.



Meillä on ainakin nyt todella hyvä vaihe. Poika on yläasteella normaaliluokassa ja pärjää oikein hyvin. Enää en edes ajattele että hän olisi jotenkin erityinen. Ihan on tavallinen 15 vuotias murrosikäinen omine juttuneen.



Äitikin on oppinut antamaan pojalle tilaa tehdä omat virheensä (ja onnistumisensa) ja äiti on myös oppinut suhteuttamaan poikansa " ongelmat" " normaalien" lasten ongelmiin ja todennut että poika onkin aika pärjäävä tyyppi :D

Itse asiassa kun luin aloitusta, mietin hetken, olenko itse kirjoittanut sen ja joku on nostanut viestin uudestaan esille. Tosin erojakin tapauksissa on, mutta meillä meni näin:



Poika oli toissa kesänä tavallisessa kaupungin rantauimakoulussa. Lapsellamme on jonkin verran asperger-piirteitä, puutteita oman toiminnan ohjauksessa ja motorista kömpelyyttä. Hän ei myöskään ilmeisesti aina kuunnellut eikä totellut ohjaajan neuvoja, kuten tämä ilmeisesti olisi halunnut.



Olikohan se neljäs vai viides kerta, kun tilanne ajautui katastrofiin. Ohjaaja oli selvästi ottanut lapsen hampaisiinsa. Lisäksi tämä komenteleva ja autoritaarinen kaveri teetti ihan älytöntä harjoitusta, jossa karjui lapset veteen ja käski näitä kääntyä puolivälissä salamannopeasti takaisin. Lapseni törmäsi ikävästi takaa tulleeseen toiseen lapseen. Lastani sattui kipeästi ja hän rupesi itkemään. Ohjaaja huomasi tilanteen, mutta ei puuttunut siihen millään tavalla. Yritin itse lohdutella lastani. Sitten ohjaaja jätti hänet täysin sivulliseksi, ja lapseni leikki vedessä lähinnä omiaan. Myöhemmin hän osallistui toimintaan, mutta kesken kaiken haki pohjasta hienon kiven ja lähti tuomaan minulle. Ohjaaja rupesi huutamaan minulle ja pojalle kaikkien kuullen, että lasta ei siellä enää tarvita eikä hän enää opeta tätä. Käski palata asiaan myöhemmin. Yritin sanoa jotain kiven tuomisesta, mutta ohjaaja vain jyrkästi kieltäytyi opettamasta enää lasta. Yleisöä oli paljon ympärillä.



Anteeksi että kirjoitin näin vuolaasti, mutta tapaus järkytti minua kovasti. Soitin myöhemmin kaupunkiin tapauksesta, mutta siellä asia vain kuitattiin sillä, että ohjaaja halusi uimakoulua jatkettavan myöhemmin. Varmasti, mutta se ei selitä lapsen ja äidin julkista häpäisyä.



Ihan uteliaisuuttani, ilman mitään ajojahtia, kysyn, olisiko ehkä sama ohjaaja kyseessä. Kyseessä on Suomen toiseksi suurin T:llä alkava sisämaakaupunki, ja ohjaaja nuori mies jonka sukunimi on sama kuin Nobel-palkinnon saaneella kirjailijallamme.

erityislapsia? Tiedättekö miltä tuntuu kun saa tietää ettei lapsi olekaan terve? Helppohan se on sanoa, että " häpeä" jos omat lapset ovat täysin terveitä ja kehuskellaan kuinka Matilda oppi sitä ja tätä. Tämänkin asian pitää ensin kolahtaa omalle kohdalle ennen kun ketään voi alkaa syyttelemään.

Itsellä 5-vuotias erityislapsi. Ja voin sanoa suoraan, että välillä ottaa niin päähän, kun se kehitys ei etene. En nyt voi sanoa, että häpeän mutta välillä alkaa miettimään, että mikä meni vikaan. Tuntuu, että kaikille syntyy vain terveitä lapsia. En tietenkään kenellekään toivo sairasta lasta, mutta miksi meille?!? Rakastan lasta yli kaiken enkä ikinä vaihtaisi pois mutta tulevaisuus mietityttää, kuinka hän pärjää.

Joka ikinen kerta kun olet jossakin tutkimuksessa tulee lokaa niskaan. Aina vaan kiinnitetään huomiota siihen mitä ei osata tai olla opittu, ikinä ei sanota mitään hyvää. Olen tästä asiasta joskus maininnut, että olisi kiva kuulla jotain hyvääkin. Mutta ei mene kuuleviin korviin.

Lapsen diagnoosista sen verran, että tällä hetkellä hänellä on lievä cp-vamma, laaja-alainen kehitysviivästymä ja epilepsia. Kehitysvamma-dg ei ollut viimeksi kaukana. Testien tulokset viittasivat siihen mutta eivät vielä muuttaaneet, vaan katsotaan vielä ensi kesään. Ja jos tarvittavaa kehitystä ei tapahdu niin luultavasti dg tulee olemaan tuo kehitysvammainen.



Sori jos tuli sekava sepustus mutta hääräilin kaikkea muuta samalla=)