Olinko liian julma 1,5vuotiaalle?

Mulla myös temperamenttinen 1,5 v ja saa raivareita lähinnä ulkona, kun ei saa juosta jonnekin kiellettyyn paikkaan (esim. autotielle). Meillä tyyppi vetää itsensä ihan veteläksi niin, ettei sitä saa kannettua tai sitten riehuu ja potkii sylissä. Useimmiten pääsen helpoimmalla kun annan heittäytyä maahan raivoamaan. Seison vieressä ja odotan, et pahin kiukku menee ohi, ja yleensä menee suht nopeesti ja koko tilanne on unohdettu. Sit jatketaan taas etiäpäin. En tiedä toiminko oikein, mut toistaiseksi on toiminut näin. Kyllä noitten kanssa tulee mielenkiintoisia tilanteita eteen... :)

Mä en ole ikinä tavannut 1,5 vuotiasta, joka EI hakkaisi ja potkisi raivonpuuskassaan??!!! Pidän omaani suhteellisen normaalina lapsena, ja kyllä vaan silläkin kaikki raajat huitoo. Meillä rauhoitutaan kovinkin vauvamaisesti sylissä KANTAMALLA, siis pelkkä sylissä istuminen vaan kiihdyttää lisää. Jouvanhan minä tota kanniskelemaan, mutta ehdoton raja tosiaan on siinä, että siinä sitten ollaan nätisti. Vähänkin jos siinä rimpuilee saa lähteä lattialle raivoamaan. Ja äiti lähtee tupakalle. Tämä onkin toinen, hieman kyseenalainen, rauhoittamistaktiikka. Lapsi siis jää yksin sisään mutta näkee minut koko ajan lasin läpi. Välillä vilkaisen sisälle, mutta periaatteessa en huomaa lasta. Yleensä rauhoittuu itekseen ja sitten kun näen leikkivän jo muuta juttua, tulen ns. huomaamatta mukaan leikkiin.



Ajoitus on a ja o, tossa mun tupakkataktiikassani ei saa lähteä liian aikaisin, eikä myöskään viipyä parvekkeella liian kauaa vaa palata heti kun sauma on oikea. Ajoitus pätee myös raivareiden syntyyn. Mä olen käyttänyt pääosin taktiikkaa " tee se mahdottomaksi" . Siis juuri ne kielletyt houkutukset. Jos suinkin mahdollista poistan/rajaan lapsen " elintilan" ulkopuolelle: ylakaappeihin, huonekalujen järjestyksen vaihdolla, ulkona välttelemme tiettyä lätäkköpaikkaa jne.



Ap:lle ennenkaikkea lohdutukseksi, muista että tämä on TURHAUTUMISEN ja VÄÄRINYMMÄRTÄMISEN pahin ikäkausi. Lapsi osaa jotain, muttei tarpeeksi. Ei oikein osaa sanoinkaan kuvata vielä pahaaoloaan tai tuntemuksiaan. Ainakin meillä tuntuu olevan välillä kovin hukassa sekä lapsi että äiti, että mikä tässäkin hommassa oli pointtina. Jaksuja, kyllä se vaihtuu aikanaa siihen ihanaan uhma-ikään jolloin kaikki on taas jo toisenlaista ;)

että viha ja raivo eivät ole hyväksyttäviä. On kai sanomattakin selvää että tämä on haitallista itsetunnon kehittymiselle. Mutta eihän nyt toki yksittäinen kerta kaikkea pilaa, kannattaa vaan miettiä valmiiksi miten hoitaa asian fiksummin ensi kerralla.



MLL:n sivuilla on ihan hyvää asiaa aiheesta, tässä pieni pätkä kopsattuna:



" Ota kiukku vastaan

Lapsen on tärkeää saada ilmaista pettymystään ja tulla hyväksytyksi vaikeidenkin tunteiden keskellä, mutta silloinkaan toisia ihmisiä tai tavaroita ei saa vahingoittaa, se vanhemman tulee estää: ¿Äitiä ei saa lyödä.¿ Tarvittaessa otetaan käsistä kiinni.



Vanhemman haasteellinen, mutta tärkeä tehtävä on ottaa vastaan ja sietää kiukku ja vakuuttaa lapselle, että maailma ei mene rikki, vaikka kiukku saakin joskus vallan. Olennaista on tunne siitä, että oma viha ei tuhoa eikä johda hylkäämiseen. Vanhempi osoittaa sen lapselleen, kun ei itse hermostu, vaan on turvallinen aikuinen ja ikään kuin seinä, jota vasten puskea. Joskus voi olla tervettä nähdä vanhemman suuttuvan, mikä ei kuitenkaan välttämättä vie tilannetta eteenpäin.



Osa lapsista haluaa vaikeiden tunteiden kourissa konkreettiset rajat. He rauhoittuvat esim. tiukassa sylipesässä. Toiset taas eivät kestä tiukkaa kiinnipitämistä. Vanhempi voi sanoittaa lapselle hänen tunnetilaansa: ¿Näen, että sinua harmittaa.¿



Kovuus ja lapsen alistaminen voimalla ja uhkauksilla vaikeiden tunteiden myrskyssä saa lapsen lohduttomaksi ja yksinäiseksi eikä auta häntä ymmärtämään omia tunteitaan. Liiallinen periksi antaminen ei myöskään auta lasta, vaan kasvattaa lapsesta vaativan tyrannin, jonka voi olla myöhemmin vaikea tulla muiden kanssa toimeen.



Kultainen keskitie on hyväksyä oma kullannuppu karjuvana peikkolapsenakin, mutta ei antaa periksi vain siksi, koska lapsi protestoi ja kiukuttelee. Lapsi on lopulta helpottunut, kun aikuinen on määrätietoinen ja osoittaa käytöksellään, että häneen voi luottaa, hän tietää, kuinka maailmassa toimitaan, vaikka lapsen oma sisäinen maailma kuohuu.



Joskus tuntuisi helpommalta vain antaa periksi, mutta pidemmän päälle yhteinen arki sujuu helpommin, kun noudattaa johdonmukaisesti muutamia perusteltuja, tärkeitä kieltoja ja sääntöjä. Rajoista kiinni pitävä vanhempi auttaa lastaan rakentamaan totuudenmukaista kuvaa itsestään ja kyvyistään sekä myös siitä, mikä on yleisesti hyväksyttävää ja oikein. Tämä luo pohjaa terveelle itsetunnolle.



Raivokohtauksen jälkeen tilanteista voi keskustella yhdessä lapsen kanssa, raivokohtauksen aikana puhe ja ¿järki¿ ei tavoita lasta. Keskustelussa miksi-kysymykset ovat yleensä turhia, sillä niihin lapsi ei osaa vastata.



Lapsi tarvitsee apua riittämättömyyden, kiukun, vihan, loukkaantumisen, alemmuuden ja häpeän tunteiden käsittelyyn. Suuria tunteita on vielä vaikea hallita. Rajoittaminen loukkaa lasta, tunne voi syventyä häpeäksi, ellei vanhempi pehmennä tilannetta."

Noin pieni ei ymmärrä jäähyn merkitystä ja jatkuva kieltäminenkin on kuin leikki. Jos lapsi lhiplaa hellannuppeja eikä tottele, ratkaisu ei ole luunappi tai jäähy vaan hellannuppien eteen pistetään suoja ettei lapsi pääse niihin käsiksi. Jne. Tuon ikäinen tutkii maailmaa ja ihmettelee asioita. Jatkuva kieltäminen on lannistavaa sekä vanhemmille että lapselle. Ympäristö on tehtävä tutkimiselle turvalliseksi kunnes lapsi on sen ikäinen, että ymmärtää miksi kielletään, ei pelkkää kieltosanan tarkoitusta.

ja raivoisasta itkusta rauhoittuminen kesti 30 min?



No, se telkeäminen varmaan osoitti sen, että äiti on tosissaan. Ei se mitään hylkäämistä ole, kun itse olet alle puolen metrin päässä. Mieti, jotkut lähtee baarin ja jättää pikkulapset nukkumaan turvalliseen pinnasänkyyn.



Se, että rauhoittuminen kestää kymmeniä minuuteja on ihan normaalia. Eihän se tietty suotavaa ole, tai toivottavaa ole, mutta voiakas pelästyminen tai raivo vaatii aikaa rauhoittua ihan fyysisestikin.

Olisit pitänyt ennemmin sylissä vaikka väkisin jotta olisi lapsi rauhoittunut ja sen jälkeen kertonut asian. Kiukuttelu ei auta.



Lapsi olisi voinut satuttaa kätensä hakatessaan ovea.

Eniten minua ihmetyttää oliko se nyt nro 30 kommentti, että jos lapsi vääntelee hellan nuppeja, suoja eteen, ei kielletä!

Eli siis mielestäsi kaikki tavarat pois lapsen tieltä, eikä opeteta että on asioita mihin ei saa koskea. Huoh, nyt tiedän miten tulee näitä kylässä jokapaikkaa lääppiviä lapsia!

Tottakai lasta kielletään kun tekee jotain vaarallista/ ei sallittua.

Itse olen poistanut talosta lapselle todella vaaralliset asiat, mutta silti on paljon asioita mihin ei kosketa ja kieltämällä se onnistuu!

Mutta ap:n kuvaama tilanne, jossa joutuu kieltämään kymmeniä kertoja on täysin älytön ja johtuu aikuisen toimista.



Esim. meillä lapsi on saanut aivan vauvasta asti käsitellä kirjahyllyn kirjoja, tärkeimmät siirrettiin ylemmäs ja lapsen omat otettiin esille. 1,5 -vuotiaana hän ei revi kirjoja vaan selaa niitä nätisti ja paluttaa sitten paikoilleen. Tutun lapsi jota on kielletty vauvaikäisestä asti ap:n tavalla kymmeniä kertoja koskemasta kirjoja tulee meille ensimmäiseksi ja vetää kaikki kirjat alas hyllystä ja repii ne silpuksi.



Lapsen tulee saada tutustua ympäristöönsä rauhassa. Hella, joka voi olla lapselle vaaraksi, pitää tehdä sellaiseksi ettei lapsi pääse käsiksi siihen. Samoin veitset pois laatikoista ylemmäs. Kunnes lapsi on sen ikäinen, että hänen kanssaan voi keskustella asioista ja selittää miksi jotakin ei voi tehdä. -30

Meillä pidin vain väkisin sylissä halauksessa, niin kauan kuin rauhoittui. Puhuin rauhoittavalla äänellä ja kerroin ettei ole mitään hätää, koska äiti on vieressä. Tämä rauhoittuminen sylissä voi kestää jopa 45 min, mutta pääasia on ettei anna periksi ja lähde mukaan lapsen kiukkuun.

" temperamenttiset lapset" ja " temperamenttiset vauvat" ja " meillä on tosi temperamenttinen lapsi" jne jne.



Kyllä kaikensorttiset uhma- ja kiukkukohtaukset kuuluvat jokaisen lapsen elämään, ei se raivoava lapsi välttämättä ole sen " temperamenttisempi" kuin toinenkaan raivoava lapsi. Usein tällä oletetun temperamenttisuuden alleviivaamisella lähinnä osoitetaan aikuisen kasvatuskyvyn puutetta ja sitä, että aikuinen on avuton lapsen edessä. Lapsen väitetyllä temperamentilla yritetään siis peittää aikuisen kyvyttömyys toimia tilanteessa.