Oletko ollut koskaan lapsen hautajaisissa?
Mistä syystä?
Itse olin tänään kolmen vastasyntyneen hautajaisissa ja vaikka olen monia hautajaisia joutunut läpikäymään, tämä oli ehdottomasti vaikein.....
Kommentit (35)
Koko 5 henkinen perhe kuoli...
Mikään ei ole ollut kamalampaa kuin pienet arkut, joita jaksoi yksi ihminen kantaa...
4-vuotias poika kuoli syöpään. Ja kamalinta oli että ei tuntunut miltään. En edes itkenyt:( Poika oli sairastanut jo kauan, syöpä löytyi kun pojan isä tunsi pojansyliin ottaessaan kovan möykyn mahassa. En muista kuinka kauan meni kun poika kuoli. Hautajaiset olivat kyllä kamalat, kaikki itkivät aivan hysteeriseti, kunnon huutoitkua. Varsinkin kun arkku tuotiin eteen. Hui, en halua koskaan enää siihen tilanteeseen.
Kuoli 3 v auton alle. Isä kantoi pienen omaan hautaansa:( Tästä jo 6 vuotta aikaa, ja silti sen muisteleminen tuo kyyneleet silmiini välittömästi!
Ja lopuksi levisi joka paikkaan pojan ollessa maksansiirtojonossa.
6 päivää yliaikaisena, istukka irtosi ja se oli siinä sitten. Synnytin vuorokauden häntä ja tämä sitten tapahtui tämä. Kaikki kävi niin nopeasti että leikkuriin päästessämme poika oli kuollut. Tästä on 1v8kk aikaa.
Toisen lapsemme,pojan, olen myös haudannut, hänet pakotettiin pois kohdustani 24 viikkoisena, vaikean vamman takia. Hän ei olisi selvinnyt millään kohdun ulkopuolella. Tästäkin on jo 4v, mutta satuttaa...
Pahin kävi ja nyt ovat haudanneet kauan toivomansa lapset. KYllä elämä on julmaa, en voi muuta sanoa enään.
Itsekkin olen ollut siskoni hautajaisissa mutten muista kummempaa kun olin silloin 6 v. Siskoni tippui 8 vuotiaana päälleen omakotitalomme katolta ja kuoli 17 vuotta sitten.
Anteeksi näin julma aihe...
ap
Mutta tässä sitä taas ollaan raskaana 16 viikolla. Tehoseuranta päällä ja toivotaan vaan että kaikki menisi nyt ensimmäistä kertaa hyvin ja saisimme vihdoin lapsen jonka kanssa olla.
13
ei mikään minussa ole ollut ennallaan. Elämäni vaikuttavin hetki.
Kummilapsi on vakavasti sairas eikä tule parantumaan. Kauhulla odotan sitä tilaisuuttaa. Itselle se tulee olemaan vaikeaa, mutta voi vain kuvitella, mitä se on vanhemmille:(
Joskus tuntuu niin väärältä miten paljon ikäviä asioita voi yhden ihmisen osalle sattua...
Itse en ole ollut koskaan pienen lapsen hautajaisissa, nuorin " hautaamani" ihminen oli 21v. Pari läheistä kuitenkin on jotka ovat joutuneet lapsensa hautaamaan, se on kyllä asia joka pysäyttää... Paljon näitä on miettinyt, oma lapsi kehitysvammainen ja henkiinjäämisensä aikanaan hiuskarvan varassa. Kokoajan mielessä ajatus siitä että tuo oman lapsen hautaaminen on varmaan minullakin jossain vaiheessa edessä. Toivon kuitenkin että lapseni saa elää mahdollisimman pitkän ja hyvän elämän, mielellään ihan aikuiseksi asti. Nyt pyrin nauttimaan jokaisesta hyvin menevästä päivästä kun ei tarvi olla sairaalassa huolissaan lapsen selviämisestä.
Kyyneleet tulivat silmiin väkisinkin! Itse en ole ollut kun vanhusten hautajaisissa, ja toivon mukaan en joudukaan...
Ensimmäinen oli 16-vuotias (olin itse tuolloin juuri täyttämässä 15), toinen kaveri oli 16 (olin itse myöskin 16), kolmas kaveri oli kuollessaan 17-vuotias (itse olin myöskin 17). Oli todella raskasta aikaa silloin, silloin oli muutenkin niin haavoittuvainen kaikesta. Kukaan näistä ei ollut minulle todella läheinen, mutta silti tuntui ja tuntuu aina vaan todella pahalta.
Hän menehtyi viikon ikäisenä vaikeaan sydänvikaan ja elämäni kovin paikka kyllä oli... Kenellekään en samaa toivo!
joka syntyi sydänvikaisena. Leikkaus ei pelastanut.
Itken vieläkin kun muistelen hautajaisia tai katson lapsen kuvaa..
Kyllä siinä yöunet itselläkin meni, kun ajatteli elämän epäoikeudenmukaisuutta!
itse tosin olin vasta 3-vuotias mutta jonkinlaisia muistikuvia hautajaisista on..
Kuolinsyynä kätkytkuolema.
Pelotti todella paljon, miten selvitä hautajaisista, huoli lapsen vanhemmista myös kova. Enkä ikinä unohda kun lapsen isä kantoi itkien pientä arkkua.
hautasimme oma pienen tyttäremme 1v 2 kk iässä, hän kuoli liikenneonnettomuudessa. Aikaa tästä on jo kohta kahdeksan vuotta, se ei koskaan unohdu, mutta suru muuttaa muotoaan ja sen kanssa oppii elämään. Sain silloin paljon kommentteja, että pahinta mitä ihmiselle voi sattua on se, että joutuu hautaamaan oman lapsensa. En välttämättä kyllä olen tuosta täysin samaa mieltä, sillä miehen selviäminen tuosta kolarista mahdollisti meille uuden ihanan lapsen vuosi tuon tapauksen jälkeen (vaikkei tämä uusi lapsi tietenkään korvannut tuota edellistä, vaan hänellä on kyllä paikka perheessämme puhieden kautta edelleenkin). Läheisille ihmisille tuo oli tosi rankkaa ja vieläkin jos tuosta puhuu uusille ihmisille, tuntuu että ihmiset ottavat heti etäisyyttä, eivät tiedä miten suhtautuisivat vaikka oltaisiin tunnettu jo pidempäänkin ennenkuin tuota tarinaa kertoo. Aihe tuntuu olevan vähän tabu vieläkin. Voimia kaikille jotka joutuvat lapsen hautajaisiin.
Luin jostain psykologin haastattelun, jossa han sanoi, etta vaikka lapsen kuolema on kamalaa, on viela pahempaa vanhemman kuolema lapselle, koska hanella ei ole mitaan valmiuksia kasitella kuolemaa...