olen NIIIN pettynyt tulevaan aviomieheeni

mutta tähän asti olen luullut että ne on samanlaisia. Tosin, niinkuin tossa kommentoin niin tilanne on sikäli selvinnyt, että huomasin hieman ylireagoineeni.

Ap, jos sulla on noin negatiivisia asenteita suomalaisuutta - omaa kulttuuriasi, omia lähtökohtiasi, juuriasi kohtaan - niin ehkä ne vaativat vähän syvällisempää tutkiskelua kuin keskustelupalstat ja kavereiden kanssa juttelu.

Nuo asenteet eivät ole terve pohja elämällesi! Mistä ne kumpuavat? Jos et voi arvostaa juuriasi, kuinka voit arvostaa itseäsi?

Ja ethän vain pidä Suomesta vain niinä hetkinä, kun saat nostaa opintotukea, työttömyysturvaa tai nauttia muista yhteiskuntamme etuuksista?

Olet sitoutumiskammoinen tosiaan, eikä taida vielä olla itselläsikään selvillä mitä haluat. Älä mene naimisiin, en mennyt minäkään kun vielä päässä pyöri nuo samat jutut, nyt en enää edes halua minnekään ulkomaille ja olen jumahtanut mutta onnellinen. Seitsemän merta kierretty, en minä siitä saanut mitään.

niin sulle mut entä ap:lle tai muille, jotka ei halua samoja asioita ku sä?

Olen ollut ulkomailla vahan yli 14 vuotta, eli siita astin kun kirjoitin ylioppilaaksi. Ulkomailla (lahinna kolmessa eri Euroopan maassa) olen opiskellut, tutustunut (ulkomaalaiseen) mieheeni, aloittanut ansiotyoni, saanut kaksi lastani, jne. On tullut matkusteltua seka, huvin, velvoituksen, etta tyon vuoksi vahan joka puolelle Eurooppaa, ja maailmaakin. Eli voin sanoa puhuvani 'kokemuksen syvalla rintaaanella'!



Ensinnakin: lastenkin kanssa voi seka muuttaa ulkomaille etta matkustella. Toki asia kay lasten kasvaessa vaikeammaksi (siis muutto), kun on kaverpiirit, oma tuttu ymparisto, koulu/kieli, jne. Matkustelu taas kay helopmmaksi (vaikkain kalliimmaksi). Seikkailla voi siis lastenkin kanssa (mita silla seikkailulla sitten tarkoitetaankaan). Ei se tarkoita etta mulla olisi jotain omia juuriani vastaan, tai etta inhoaisin suomea tai suomalaisia, ei todellakaan! Mutta jos esim. oikeiden olemassa olevien aitine fanaattisuus ja mielipiteet ja toisten tuomitseminen on edes kymmenesosan siita mita se on talla palstalla niin en ainakaan halua semmoiseen ymparistoon! Rakastan suomea, ja monia kultuurimme upeita pirrtetiat, rakastan keskauu iltaa mokilla, rakastan paatollisuutta, rakastan Tuntematonta Sotilasta, rakastan Sibeliuksen Finlandia, rakastan Fazerin sinista ja Helsingin kauppatoria, rakastan saaristoa, ja Saimaata, rakastan riispuuroa, karjalanpiirakoita ja kalakeittoa. Rakastan hienostelematonta suoruutta ja rehellisyytta, rakastan sita muualla jo harvinaista vastuun tuntoa ja muiden huomioon ottamista. Rakastan monia asioita suomessa ja suomalaisissa! Mutta, uskon etta ahdistuisin jos joutuisin asumaan Suomessa!



Toiseksi, me emme asu ulkolmailla seikkailun vuoksi: ihan tavallista ajoittaan tylsaakin elamaa tama taallakin on! Mutta silti ymmarran sen etta joitakin painaa ajatus asua vakituisesti Suomessa - painaahan se minuakin! Pelottaa suomalaisten homogenisyys, ja se miten kaikkeen erilaiseen suhtaudutaan vahintaankin epailevasti, ja usein vihamielisesti tai arvostelevasti (erilaisuutta ei vaan hyvaksyta).

Sitähän se elämä on mennään naimisiin, tehdään lapsia, hankitaan asunto, käydään töissä vai luulitko että elämä on seikkailua. Turha elämää vastaan on pyristellä sattuu vaan vielä enemmän pääkopan sisälle. Se minkälaisen sisällön saat ns. tylsälle elämälle onkin eri juttu.

Kyllä minullakin pian 35-vuotiaalla olisi tylsää ja ahdistais jos elämässä ei olisi mitään muutakuin perhe, koti ja työ.

Mikä siinä keskiluokkaisessa asuntoalueessa on niin kamalaa ja ahdistavaa.

suomalaisessa elämäntavassa: minäminä ja minun valinnat ja minun mies ja talo ja auto ja lapset ja mitä? etkö sinä halua samaa? sinussa on jotain vikaa, olet lapsellinen, kypsymätön ja itsekäs ja muistinko siis sanoa, että MINÄ tiedän miten elämä tulee elää?

Sitähän se elämä on mennään naimisiin, tehdään lapsia, hankitaan asunto, käydään töissä vai luulitko että elämä on seikkailua. Turha elämää vastaan on pyristellä sattuu vaan vielä enemmän pääkopan sisälle. Se minkälaisen sisällön saat ns. tylsälle elämälle onkin eri juttu.

Kyllä minullakin pian 35-vuotiaalla olisi tylsää ja ahdistais jos elämässä ei olisi mitään muutakuin perhe, koti ja työ.

Mikä siinä keskiluokkaisessa asuntoalueessa on niin kamalaa ja ahdistavaa.

Odotitko prinssin ratsastavan luoksesi ja kysyvän "lähdetkö kanssani ratsastamaan Siperian aroille?"



Jokainen on ITSE oman onnensa seppä.

ja tavoitteet elämälle

ja miettiä yhdessä missä sitä haluaisi asua

Elämä vaan menee niin... turha sitä vastaan on pyristellä.

Vaikkakin minulla on ns. tylsä elämä kun on perhe, asunto jne. On minulla sisältöä elämässä, joka tekee sen elämisen arvoiseksi. En prassaile perheelläni enkä kodillani enkä ole minäminä tyyppi vaan kunnioitan ihmisten erilaisia valintoja. Jokainen eläköön tavallaan, kunhan ovat onnellisia.

Ap:lle yritin kertoa ,ettei tämä ns. tylsä elämä ole niin kamalaa, kun sitä elää mielekkäästi.



65

sitoutumiseen haluton, seikkailunhaluinen, ei-vauvakuumeinen nuori nainen on eksynyt vauva-palstalle? Etkö löytäisi jostain muusta foorumista enemmän itsellesi hengenheimolaisia kuin lapsiperheistä? Taitaa olla provokaatio koko tyyppi.

ja ei, en ole sitoutumiskammoinen.

sä kuulostat siltä kuin olisit tosi pettynyt omaasi. Hirveätä ajatella että meistä kaikista tulis tollaisia.

itse haluaisin kans pois mutta tuo ukko ei voi lähtee ku se ei voi muuttaa kauas vanhemmistaan... Paskaa.

suomalaisessa elämäntavassa: minäminä ja minun valinnat ja minun mies ja talo ja auto ja lapset ja mitä? etkö sinä halua samaa? sinussa on jotain vikaa, olet lapsellinen, kypsymätön ja itsekäs ja muistinko siis sanoa, että MINÄ tiedän miten elämä tulee elää?

Sitähän se elämä on mennään naimisiin, tehdään lapsia, hankitaan asunto, käydään töissä vai luulitko että elämä on seikkailua. Turha elämää vastaan on pyristellä sattuu vaan vielä enemmän pääkopan sisälle. Se minkälaisen sisällön saat ns. tylsälle elämälle onkin eri juttu.

Kyllä minullakin pian 35-vuotiaalla olisi tylsää ja ahdistais jos elämässä ei olisi mitään muutakuin perhe, koti ja työ.

Mikä siinä keskiluokkaisessa asuntoalueessa on niin kamalaa ja ahdistavaa.

kaikku muu tuntuu sen jälkeen turhalta ja vähäpätöiseltä. paitsi sen lapsen iskä.

me ollaan AINA puhuttu, että halutaan elää maailmalla ja seikkailla ja kiertää palloa. Ja olen puhunut hänelle siitä, että et miten en pysty olemaan kauan paikallani ja en pidä Suomesta (paitsi toki läheisistäni ja muotoilusta jne mutta en suomalaisesta elämänmenosta), olen itse asunut muutama vuosi sitten ulkomailla (ennenkuin tapasimme) ja mies nyttemin (ja myös jo ennenkuin tapasimme). Mies on nyt keikalla Euroopassa ja tänään alkoi sitten varovasti juttelemaan, että miten haluaisi vakiintua ja kodin sen sellaista. Siis älkää nyt ymmärtäkö väärin, kyllä mäkin haluan vakiintua mieheeni ja sen takia olen hänen kanssaan avioliittoonkin menossa.



Mutta vaikka mies sanoi että voihan sitä aina muuttaa jne, mutta haluaisi vaan meidän olevan yhdessä, mua alko ahdistamaan ihan hirveästi. Olen ihan varma, että tässäkäy niin että mä joudun jonnekin Viialaan johonkin omakotitaloalueelle, jossa kaikki on toistensa klooneja. (Siis ei millään pahalla Viialan omakotitaloalueita kohtaan, on oikein kivaa seutua ja varmasti ihmiset on siellä onnellisia, mutta minä en olisi). Olen itse kotoisin juuri sellaiselta mahdollisimman keskiluokkaiselta alueelta ja joka kerta lapsuudenkodissani käydessäni on ihanaa nähdä vanhempia ja sisaruksiani ja vanhoja paikkoja, mutta ajattelen aina että onneks mun ei tarvitse asua siellä.



Siis liioittelen ihan varmasti. Mutta on vähä sellainen olo, et no aijaa, että tässäkö se elämän seikkailu oli? Että tämänkö piti olla se ihminen, jonka kanssa saisin kokea ja elää. Nimittäin oma elämäntavoitteeni on aina ollut elää, ei pelkästään tehdä hiljaista kuolemaa.

tosin ei sillä, en mäkään mihinkään Singaporeen halua. Haluan kuitenkin olla lähellä vanhempiani ja sisaruksiani. Mies haki vuosi sitten huvikseen yhtä duunia Intiasta ja olin oikeastaan helpottunut ettei saanut sitä, koska en nyt VAKITUISEEN halua niin kauas.



Mies on mua kolme vuotta vanhempi ja on itse nuorena kiertänyt maailmaa reppunsa kanssa. Olen mäkin reissannut Eurooppaa ristiin rastiin ja pariin otteeseen Pohjois-Amerikassa ja asunut ulkomailla kaks kertaa mutta jotenkin tää ei nyt riitä mulle. Mä haluaisin lähtee ajaa moottoripyörällä ympäri Etelä-Amerikkaa ja seilailla kaikilla seitsemällä merellä.

Olet siis NIIN pettynyt mieheesi, kun hän haluaa olla kannasi ja "tehdä" kanssasi kodin?

Siis toki se on tosi ihanaa ja mäkin haluan sitä. Mutta mä haluan enemmän elää silleen ilman mitään rajoitteita ja olisin halunnu että me oltaisiin voitu elää niin kahdestaan. Nyt mun tarvii sitten alkaa maksaa varmaan jotain asuntolainaa. Tai jotain muuta yhtä "aikuista".