Muita aikuisia tyttäriä, joiden äiti ei halua puhua mistään vakavammasta?

En kertonut äidille mitään huolenaiheita, koska hän oli kova huolehtimaan kaikesta ja sitten olisi ollut huolissaan myös minun puolestani. 

Vierailija kirjoitti:

Mistä te muut luulette johtuvan sen, että äitinne ei halua sen ihmeempiä kanssanne puhua?

Ap

Eivät osaa käsitellä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on samaa havaittavissa. Äitihän ei tiedä esimerkiksi sitä, että sain vasta diagnoosin rintasyövästä. En ole kertonut, koska ei se halua kuulla. Isä tietää ja tietää myös sen, että en ole kertonut äidille. Se kuulee sen jostain jos kuulee, koska en mä varsinaisesti salaile asiaa. Mutta sille ei voi mennä kertomaan, että ois tämmönen vakava juttu meneillään.

Olen pahoillani syövästäsi ja toivon että paranet täysin. Tuo, että et kerro äidillesi, koska olet itseksesi päätellyt, ettei hän haluaisi tietää, kuulostaa kuitenkin melko passiivisagressiiviselta ja manipulatiiviselta. Ikään kuin toivoisit hänen kuulevan asiasta muualta ja siten joutuvan miettimään miksi hänelle ei ole kerrottu. Kouluttamista ja/tai rankaisemista tuo on, ennemmin kuin mitään muuta.

Tiedän aivan varmaksi, että se ei halua kuulla. Ei ole pelkkä oletus. Äiti ei käsittele kenenkään vakavia sairastumisia hyvin. Hänen äidillään oli myös syöpä ja äiti lopetti täysin käynnit ja soittelut, koska ei halunnut kuulla. Kun mummo parani niin äiti otti taas yhteyttä. Lääkärin mukaan minä tästä hyvin todennäköisesti toivun aivan täysin, kun se havaittiin niin aikaisin. Jos äiti kuulee muualta niin sitten kuulee, mutta minä en ehdoin tahdoin aio käydä läpi sitä samaa showta kuin mummoni syövän kohdalla.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä oikein, mistä johtuu. Meillä äidin kanssa läheiset välit ja puhumme paljon kaikesta, myös vaikeistakin asioista.

Mies taas ei puhu äitinsä kanssa itsestään ollenkaan. Äiti ei tiedä miehen esimiehen, yhdenkään työkaverin tai kaverin nimeä. Ei tiedä, mitä meidän elämässä tapahtuu tai mitä tehdään viikonloppuusin. Puhuvat paljon säästä, käytännön asioista ja uutisista.

En minä ikinä kertonut työasioistani vanhemilleni, muuta kuin, että pidän työstäni, mutta en mihinkään yksityiskohtiin mennyt. Miehelle saatoin jotain kertoa, mutta yleisesti minua ei kiinnosta puhua työasioistani kotona. Työasiat jää sinne töihin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti pysyi sellaisena loppuun asti ja minulla oli ikävä syvempää yhteyttä hänen kanssaan. Edes lähestyvästä kuolemastaan ei pystynyt puhumaan tai mistään muustakaan, vaikka tiesi viimeisten hetkien olevan käsillä. 

Niinpä, kuolinvuodekohtaukset.

Itse olen yrittänyt lapsille puhua kuolemastani, hautajaisista, tuhkaamisesta, tehdä suunnitelmia jäämistöstäni

Mutta HE kieltäytyvät puhumasta.

Tätähän se on. Kun äitinä haluan puhua vakavista asioista kuten suvun "syöpägeeneistä", omista hautajaisistani, veljeni kokemasta silmittömästä väkivallasta ja sen seurauksista, lasteni vääristä ammatinvalinnoista jne., niin lapset eivät halua keskustella näistä. Ehei, heitä ei kiinnosta kuunnella, on kuulemma liian ikävä aihe, ei vielä jne.

Miksi kolmekymppiset aikuiset eivät halua keskustella niistä vakavista asioista, joista vanhempansa haluavat puhua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on samaa havaittavissa. Äitihän ei tiedä esimerkiksi sitä, että sain vasta diagnoosin rintasyövästä. En ole kertonut, koska ei se halua kuulla. Isä tietää ja tietää myös sen, että en ole kertonut äidille. Se kuulee sen jostain jos kuulee, koska en mä varsinaisesti salaile asiaa. Mutta sille ei voi mennä kertomaan, että ois tämmönen vakava juttu meneillään.

Olen pahoillani syövästäsi ja toivon että paranet täysin. Tuo, että et kerro äidillesi, koska olet itseksesi päätellyt, ettei hän haluaisi tietää, kuulostaa kuitenkin melko passiivisagressiiviselta ja manipulatiiviselta. Ikään kuin toivoisit hänen kuulevan asiasta muualta ja siten joutuvan miettimään miksi hänelle ei ole kerrottu. Kouluttamista ja/tai rankaisemista tuo on, ennemmin kuin mitään muuta.

Tai ihan vain kokemuksen kautta opittu, miten toinen suhtautuu vaikeisiin asioihin. Kyllä parikymmentä vuotta opettaa, kenelle kannattaa missäkin asiassa uskoutua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.

Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?

Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.

Meillä aikuisten lasten äideillä on näissä vakavissa keskusteluissa iso ongelma. Me tiedämme, miten lapsen tulee tehdä ja miten ongelma ratkeaa, mutta sitä ei saa lapselleen sanoa. Pitää kuunnella sitä järjetöntä asioiden märehtimistä kuukaudesta toiseen, mutta ei vahingossakaan saa tarjota sellaista apua, missä lapsen itse pitäisi muuttaa jotain. Se kun on väärin, silloin saa kuulla, että olet vanha, et voi ymmärtää näitä asioita - no mitä hittoa niitä sitten pitää minulle jauhaa uudestaan ja uudestaan?

Olen äiti, en terapeutti. Jos lapsella on ongelmia kaverisuhteissaan, niin miten hän kuvittelee tilanteen paranevan sillä, että hän valittaa tätä vaikeaa ongelmaa minulle joka päivä. Minä en saa sanoa, että ei se Raijakaan kaverina ole helppo, koska silloin kuulemma vien asian pois oikeasta suunnasta, nyt ei puhuta minusta, nyt puhutaan hänestä.

Miten me epäonnistuimme kasvattajina siitä, että saimme aikaan kokonaisen sukupolven, jolle "vaikeat asiat" ovat nimenomaan omia asioita, joita valittava itse voisi muuttaa, mutta ei viitsi.

Ai teidän ongelma on, että tiedätte, mitä pitäisi tehdä, mutta neuvot eivät kelpaa?

Minä olin nuorena 19-vuotiaana yliopisto-opiskelijana vakavasti masentunut ja ahdistunut, sain paniikkikohtauksia, en kyennyt käymään luennoilla. En tiennyt, mistä on kyse, joten yritin jutella vanhempieni kanssa, kun menin käymään heillä viikonloppuna (yliopisto eri kaupungissa). Mietin, pitäisikö jättää opinnot hetkeksi kesken ja tehdä jotain muuta. Silloin oli vielä ikuinen opuskeluoikeus, eli olisin voinut palata yliopistoon koska vain. Äidin viisas neuvo: "Kyllä se on parempi että palaat nyt takaisin ja reippaasti vaan sinne luennoille. Tosiasiahan on, että jos nyt jätät koulun kesken, et sinne kuitenkaan koskaan enää palaa. (huutaen ja itkien:) Ja minä en kestä jos sinusta tulee samanlainen haahuilija kuin naapurin Reijan tyttärestä, joka ei kolmekymppisenäkään ole kunnon töissä!!!!" Sen jälkeen asiasta ei puhuttu. En osannut hakea apua, olin niin pihalla kaikesta. Tuosta viisi vuotta myöhemmin olin yrittänyt itsemurhaa kahdesti ja olin aivan raunio. Sairaalaan jouduttuani aloin saada apua, mutta vasta 37-vuotiaana sain ensimmäisen työpaikkani ja aloin olla melko hyvässä tasapainossa.

Olen vanhempieni kanssa väleissä, heidän jatkuvasta aloitteestaan johtuen (itse en koskaan ota yhteyttä) mutta äiti elää jotain rinnakkaistodellisuutta eikä hyväksy, että minulla on mitään ongelmia koskaan ollutkaan. Vuodenaikojen vaihtumisesta puhutaan, äiti haukkuu sukulaisia, kehuu menestyvää serkkuani joka on hänelle nykyään "kuin oma tytär" ja haluaa kuulla, mitä kivaa olen viikon aikana tehnyt. Välillä kuulen muita reittejä pitkin, miten äitini kertoilee "kuulumisiani": että hirveän hyvin menee ja olen työpaikallani täysin korvaamaton. En ole puhunut töistäni hänelle koskaan, en puhu "hyvin menemisestä" hänelle koskaan. Kerron, mitä leffoja olen nähnyt ja missä kävin kävelyllä. That's it.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on samaa havaittavissa. Äitihän ei tiedä esimerkiksi sitä, että sain vasta diagnoosin rintasyövästä. En ole kertonut, koska ei se halua kuulla. Isä tietää ja tietää myös sen, että en ole kertonut äidille. Se kuulee sen jostain jos kuulee, koska en mä varsinaisesti salaile asiaa. Mutta sille ei voi mennä kertomaan, että ois tämmönen vakava juttu meneillään.

Olen pahoillani syövästäsi ja toivon että paranet täysin. Tuo, että et kerro äidillesi, koska olet itseksesi päätellyt, ettei hän haluaisi tietää, kuulostaa kuitenkin melko passiivisagressiiviselta ja manipulatiiviselta. Ikään kuin toivoisit hänen kuulevan asiasta muualta ja siten joutuvan miettimään miksi hänelle ei ole kerrottu. Kouluttamista ja/tai rankaisemista tuo on, ennemmin kuin mitään muuta.

Tiedän aivan varmaksi, että se ei halua kuulla. Ei ole pelkkä oletus. Äiti ei käsittele kenenkään vakavia sairastumisia hyvin. Hänen äidillään oli myös syöpä ja äiti lopetti täysin käynnit ja soittelut, koska ei halunnut kuulla. Kun mummo parani niin äiti otti taas yhteyttä. Lääkärin mukaan minä tästä hyvin todennäköisesti toivun aivan täysin, kun se havaittiin niin aikaisin. Jos äiti kuulee muualta niin sitten kuulee, mutta minä en ehdoin tahdoin aio käydä läpi sitä samaa showta kuin mummoni syövän kohdalla.

Äitisi taitaa pelätä kuolemaa keskimääräistä enemmän ja siksi ei kykene olemaan sairastavan tukena. Ihmisillä on erilaisia heikkouksia, eikä niitä oikein voi valita. Siksi onkin hyvä, että ympärillä olisi erilaisia ihmisiä eri tarkoituksiin.

Mikset voisi kertoa äidillesi tilannetta ja sanoa, että et kuitenkaan odota häneltä mitään, mihin hän ei pysty? Saatat yllättyä.

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysasioissa se on vähän niin, ainakin oman kokemuksen perusteella, että sitä yrittää selviytyä ja rämpiä parhaansa mukaan, niillä voimavaroilla mitä milloinkin on. Ei se ole mikään valinta, että miten hyvin tai huonosti toimii, vaan sitä tekee parhaansa joka välillä on riittävästi ja välillä ei.

Toivoisin siis hieman armoa kommentoijilta tämän suhteen. Äiti on äiti, mutta äiti on myös ihminen ja usein äidiltä odotetaan että siitä huolimatta pystyisi enempään kuin esimerkiksi isä, vaikka oma mieli olisi miten rikki.

Itse en ole äiti, tarkoituksella, juurikin siksi kun ei mielenterveys riitä. Mutta jos olisin sairastunut vasta raskausaikana tai lapsen jo synnyttyä, en tiedä kuinka hyvin olisin pystynyt olemaan tukena. Parhaani olisin tehnyt, mutta todennäköisesti se ei olisi riittänyt.

Kannattaa myös muistaa, että myös ne äidit ovat saaneet ne omat ongelmansa perintönä jostain. Sota on oman sukuni sairastuttaja numero yksi. Eli kannattaa pohtia isoa kuvaa, eikä vain sitä, mistä Itse on jäänyt paitsi ja kärsinyt.

Hyvin kirjoitettu.

Mun molemmat vanhempani ovat aika traumatisoituneita. Ei heistä ole koskaan ollut käsittelemään mitään emotionaalisia asioita, jotka vaatisivat haavoittuvuutta itseltä. Eli kun kaikki menee hyvin, voidaan antaa tunnepuolen palautetta, kielteisiä asioita vain kieltäydytään käsittelemästä.

Olen kasvanut tosi yksin monissa asioissa. Oleellisinta on se, että osaan tukea omaa, ainoaa, lastani.

Vanhempiani rakastan kyllä kovasti. Tunnen myötätuntoa heitä kohtaan, mutta sellaista kiitollisuutta, mitä tasapainoisessa aikuisen lapsen ja vanhemman suhteessa olisi, en oikein voi tuntea. En kiusaa heitä tällä millään tavalla.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä oikein, mistä johtuu. Meillä äidin kanssa läheiset välit ja puhumme paljon kaikesta, myös vaikeistakin asioista.

Mies taas ei puhu äitinsä kanssa itsestään ollenkaan. Äiti ei tiedä miehen esimiehen, yhdenkään työkaverin tai kaverin nimeä. Ei tiedä, mitä meidän elämässä tapahtuu tai mitä tehdään viikonloppuusin. Puhuvat paljon säästä, käytännön asioista ja uutisista.

Tää on se juttu: nainen saa tavata äitiään päivittäin, miehen tulee katkaista napanuora ja äidin kanssa saa olla tekemisissä korkeintaan kerran kuukaudessa. Jos soittelee viikottain, on syytä erota, koska mies on kiinni äidissään.

Meillä ei edes aviomies tiedä, keiden kanssa teen töitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti pysyi sellaisena loppuun asti ja minulla oli ikävä syvempää yhteyttä hänen kanssaan. Edes lähestyvästä kuolemastaan ei pystynyt puhumaan tai mistään muustakaan, vaikka tiesi viimeisten hetkien olevan käsillä. 

Niinpä, kuolinvuodekohtaukset.

Itse olen yrittänyt lapsille puhua kuolemastani, hautajaisista, tuhkaamisesta, tehdä suunnitelmia jäämistöstäni

Mutta HE kieltäytyvät puhumasta.

Tätähän se on. Kun äitinä haluan puhua vakavista asioista kuten suvun "syöpägeeneistä", omista hautajaisistani, veljeni kokemasta silmittömästä väkivallasta ja sen seurauksista, lasteni vääristä ammatinvalinnoista jne., niin lapset eivät halua keskustella näistä. Ehei, heitä ei kiinnosta kuunnella, on kuulemma liian ikävä aihe, ei vielä jne.

Miksi kolmekymppiset aikuiset eivät halua keskustella niistä vakavista asioista, joista vanhempansa haluavat puhua?

Kiinnostavaa, mutta taas, tapojensa mukaisesti ;D, äidit kääntävät asian itseensä ja pois varsinaisesta aiheesta, joka on TYTTÄRET, joiden äiti ei halua keskustella vakavista asioista. Tehkää oma ketju noista omista kokemuksistanne. Jos haluatte osallistua äiteinä tähän keskusteluun, voisitte olla avoimempia näille tyttärien kokemuksille ja oppia jotain. Pohtikaa, miten keskusteluyhteyden saisi avattua edes niin, että äidin saisi kertomaan, mikä mättää ja miksi ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on samaa havaittavissa. Äitihän ei tiedä esimerkiksi sitä, että sain vasta diagnoosin rintasyövästä. En ole kertonut, koska ei se halua kuulla. Isä tietää ja tietää myös sen, että en ole kertonut äidille. Se kuulee sen jostain jos kuulee, koska en mä varsinaisesti salaile asiaa. Mutta sille ei voi mennä kertomaan, että ois tämmönen vakava juttu meneillään.

Olen pahoillani syövästäsi ja toivon että paranet täysin. Tuo, että et kerro äidillesi, koska olet itseksesi päätellyt, ettei hän haluaisi tietää, kuulostaa kuitenkin melko passiivisagressiiviselta ja manipulatiiviselta. Ikään kuin toivoisit hänen kuulevan asiasta muualta ja siten joutuvan miettimään miksi hänelle ei ole kerrottu. Kouluttamista ja/tai rankaisemista tuo on, ennemmin kuin mitään muuta.

Tiedän aivan varmaksi, että se ei halua kuulla. Ei ole pelkkä oletus. Äiti ei käsittele kenenkään vakavia sairastumisia hyvin. Hänen äidillään oli myös syöpä ja äiti lopetti täysin käynnit ja soittelut, koska ei halunnut kuulla. Kun mummo parani niin äiti otti taas yhteyttä. Lääkärin mukaan minä tästä hyvin todennäköisesti toivun aivan täysin, kun se havaittiin niin aikaisin. Jos äiti kuulee muualta niin sitten kuulee, mutta minä en ehdoin tahdoin aio käydä läpi sitä samaa showta kuin mummoni syövän kohdalla.

Minä säikähdin läheisen syöpää niin paljon, että pakenin. En ollut tarpeeksi yhteydessä. Kun hän kuoli, kaduin tätä valtavasti. Kuollut läheiseni ehkä ajatteli, etten välitä, vaikka totuus on, että rakastin niin paljon, että kärsimyksen näkeminen musersi minut.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että seuraavalla kerralla pakenen taas. Oikeastaan päin vastoin, sillä nyt tiedän miltä syyllisyys ja katumus tuntuu, enkä halua enää kokea sitä. Ihmiset oppivat, muokkautuvat ja muuttuvat.

Vierailija kirjoitti:

Jatkoviestin kirjoittaja täällä vielä! Kirjoitin heti ekan viestin alussa, että voisin jopa hyväksyä sen, ettei äitini puhu vaikeista asioista, mutta kun tekee siitä niin ison numeron, niin on hankalaa. En oikein tiedä, miten kirjoitin noin, kun nimenomaan siis haluaisin, että äidin kanssa voisi puhua, mutta hän ei halua, ja tekee siitä numeron.

Ehkä tarkoitin, että on ookoo jos ei halua puhua asioista, mutta kun en haluaisi, että äidillä on koko ajan niin paha mieli = toivoisin, että hönkin menisi terapiaan, että elämänlaatu paranisi koko meidän perheellä, kun voitaisiin keskustella vaikeista mutta ihan tavallisista elämään kuuluvista asioista ilman, että yksi saa kauhean ahdistus- ja itkukohtauksen ja kääntää koko homman vain itseensä ("Minähän se syyllinen tietysti olen!")

Mulle tuli kirjoituksestasi tunne, että raasaat koko ajan äitiäsi näillä asioilla. Olet kuitenkin aikuinen ihminen

Tiedätkö mitä äitisi elämän taustalla on, miksi hänen on vaikea "käsitellä" asioita?

Tuli helposti tunne, että tämä "käsitteleminen" kohdallasi ei välttämättä lopu koskaan. Äitisi on varmasti jo kuusikymppinen ihminen, anna hänen nyt jo olla rauhassa.

Koko kirjoituksestasi huokuu syyttäminen ja syyllistäminen. Etkö ole itse vastuussa mistään?

Emme me ihmiset täydellisiä ole. Sinua olisi mielestäsi pitänyt juoksuttaa lääkärissä, entä jos olisit traumatisoitunut siitä? Totta kai äitiäsi on ahdistanut käyttäytymisestä, mutta onko hänellä varmasti ollut mahdollisuus tehdä jotain hyväksesi, oletko varma?

Minulla on sisko, joka nuorena oirehti joka asiasta. Siihen aikaan oli hyvin vaikeata saada oikeanlaista apua mistään ja kun joku asia saatiin kuntoon, hän keksi uuden oireen. Olimme koko perhe täysin voimattomia asian edessä, ja hän syytti meitä kaikesta. Minä en olisi saanut pärjätä koulussa, koska hän ei pärjännyt. Äiti tunsi kauheata syyllisyyttä vielä vanhanakin, mutta itse asiassa ei itsekään tiennyt, mistä syystä.

Ei ne vanhemmatkaan mitään jumalia ole.

En usko, että perheesi on ollut täysin mätä. Sinulla on aikuisena ihan lupa tehdä elämästäsi niin hyvä kuin voit. Et sinä siihen äitiäsi enää tarvitse.

Voin hyvin kuvitella, että hän on korviaan myöten täynnä sinun ongelmiasi ja valituksiasi, joihin hänellä ei ole avaimia auttaa.

Kaikissa perheissä tapahtuu ylilyöntejä, kaikki vanhemmat syyllistyvät kasvatusvirheisiin, ovat oman aikakautensa tuotteita. Miksi äitisi pitäisi mennä terapiaan? Siksikö, että hän siellä joutuisi avaamaan koko elämänsä, muistelemaan jokaisen tekemänsä virheen ja tuntemaan helvetillistä syyllisyyttä, jota hän ihan takuulla jo nyt tuntee. Vielä vaan pitäisi raastaa ja repiä. Että sinä saisit hyvityksen ja tyydytyksen ja osoituksen siitä, kuinka väärin sinua on aina kohdeltu?

Kaikkia meitä on kohdeltu väärin, kaikilla meillä on traumoja. Mitä jos yrittäisit elää elämääsi kiusaamatta vanhaa äitiäsi? Entä jos äitisi kuolee, pystytkö sen jälkeen elämään ollenkaan, kun sinulta puuttuu ihminen, johon koko ajan heijastaa pahaa mieltään?

Sori, en halua olla paha, mutta joskus meidän jokaisen on kasvettava aikuiseksi. On taustamme sitten mikä tahansa.

Tai sitten voimme rypeä vanhoissa asioissa lopun ikämme, mutta se oloamme ainakaan paranna.

Jos mt-ongelmat johtuisivat äidistämme, me kaikki olisimme enemmän tai vähemmän sairaita mieleltämme.

Ei minunkaan äitini koskaan osannut puhua vaikeista asioista. Kun tämän ymmärsin, en häntä niillä vaivannutkaan. Minkä hän minun asioilleni olisi niin kovasti voinutkaan. Minä tein kaikki päätökseni kuitenkin aina itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on samaa havaittavissa. Äitihän ei tiedä esimerkiksi sitä, että sain vasta diagnoosin rintasyövästä. En ole kertonut, koska ei se halua kuulla. Isä tietää ja tietää myös sen, että en ole kertonut äidille. Se kuulee sen jostain jos kuulee, koska en mä varsinaisesti salaile asiaa. Mutta sille ei voi mennä kertomaan, että ois tämmönen vakava juttu meneillään.

Olen pahoillani syövästäsi ja toivon että paranet täysin. Tuo, että et kerro äidillesi, koska olet itseksesi päätellyt, ettei hän haluaisi tietää, kuulostaa kuitenkin melko passiivisagressiiviselta ja manipulatiiviselta. Ikään kuin toivoisit hänen kuulevan asiasta muualta ja siten joutuvan miettimään miksi hänelle ei ole kerrottu. Kouluttamista ja/tai rankaisemista tuo on, ennemmin kuin mitään muuta.

Tai ihan vain kokemuksen kautta opittu, miten toinen suhtautuu vaikeisiin asioihin. Kyllä parikymmentä vuotta opettaa, kenelle kannattaa missäkin asiassa uskoutua.

Tuossa edellä jo vastasinkin, mutta vastaan tähänkin. Nimenomaan kokemuksen kautta opittua. Minä oon nähnyt miten äiti suhtautuu vakaviin sairauksiin. Erittäin huonosti. Koen, että mulla on tässä oikeus olla sen verran itsekäs, että en ota enää kannettavakseni sitä äidin reaktiota. Joka vanhan kaavan pohjalta on, että äiti saa aivan hirveän hepulin jossa minä päädyn lohduttamaan äitiä, koska hän ei kestä muiden huonoja uutisia ja sairauksia ja sitten hän häviää mun elämästä kunnes paranen ja tulevaisuudessa tästä ei puhuta ikinä. Skppaan ennemmin siihen, että tästä ei puhuta ikinä.

Olen kertonut mun isälle (ovat eronneet) ja parille serkulle, koska aika sissi saisin olla, jos alusta loppuun selviäisin täysin ilman kenenkään apua. En ole varsinaisesti kieltänyt, että ei saa kertoa kenellekään, eli jos tämä mun äidin korviin kantautuu, niin so be it, mutta ei nyt haluta just tässä vaiheessa ottaa vastaan sitä äidin reaktiota, kun kaikki on muutenkin vielä aika auki ja uutta.

Oli hauska tilanne muinoin,kun jouduin naistenvaivojen takia isoon leikkaukseen. Päätin olla kertomatta asiasta äidille,kun se ei auta mitään. Työpaikalla naureskelivat,että varmaan joudut vielä asian kertomaan. No,soitin äidille pitkän puhelun ennen leikkausta että kaikki hyvin. Sitten kun olin tosi huonossa kunnossa leikkauksen jälkeen,soi puhelin. Äiti soitti,että mummo on kuollut ja hautajaiset on sitten silloin ja silloin. Niinpä jouduin kertomaan,että en pääse hautajaisiin,olen meikussa. Siitähän se riemu repesi. Äiti soitti joka jumalanpäivä pitkiä puheluita ja koko suku selvitteli asioitani. Yritin olla tekopirteä,vaikka olin kuolemaisillani. Ei tullut empatiaa vaan syyllistämistä,että olet tuossa kunnossa ja pitikö mennä sairaalaan juuri nyt kun oman äitinsä hautajaiset on. Kun menin takaisin töihin,eka kysymys oli,että jouduitko kertomaan äidille. Ja hauskaa riitti,kun kerroin episodin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä te muut luulette johtuvan sen, että äitinne ei halua sen ihmeempiä kanssanne puhua?

Ap

Eivät osaa käsitellä asioita.

Tämä. Ja lisäksi, että eivät pysty kohtaamaan vaikeita tunteita. Mieluummin pysyttelevät pinnallisissa aiheissa, koska se on helpompaa. Oma äitini on samanlainen, suurten ikäluokkien edustaja. 

Olen silti saanut äidiltäni apua, kun olen tarvinnut. Vaikka äiti ei ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista, hän on tarjonnut käytännön apua, esimerkiksi hän on hoitanut lapsia ja kotia kun olen ollut itse liian masentunut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on samaa havaittavissa. Äitihän ei tiedä esimerkiksi sitä, että sain vasta diagnoosin rintasyövästä. En ole kertonut, koska ei se halua kuulla. Isä tietää ja tietää myös sen, että en ole kertonut äidille. Se kuulee sen jostain jos kuulee, koska en mä varsinaisesti salaile asiaa. Mutta sille ei voi mennä kertomaan, että ois tämmönen vakava juttu meneillään.

Olen pahoillani syövästäsi ja toivon että paranet täysin. Tuo, että et kerro äidillesi, koska olet itseksesi päätellyt, ettei hän haluaisi tietää, kuulostaa kuitenkin melko passiivisagressiiviselta ja manipulatiiviselta. Ikään kuin toivoisit hänen kuulevan asiasta muualta ja siten joutuvan miettimään miksi hänelle ei ole kerrottu. Kouluttamista ja/tai rankaisemista tuo on, ennemmin kuin mitään muuta.

Tiedän aivan varmaksi, että se ei halua kuulla. Ei ole pelkkä oletus. Äiti ei käsittele kenenkään vakavia sairastumisia hyvin. Hänen äidillään oli myös syöpä ja äiti lopetti täysin käynnit ja soittelut, koska ei halunnut kuulla. Kun mummo parani niin äiti otti taas yhteyttä. Lääkärin mukaan minä tästä hyvin todennäköisesti toivun aivan täysin, kun se havaittiin niin aikaisin. Jos äiti kuulee muualta niin sitten kuulee, mutta minä en ehdoin tahdoin aio käydä läpi sitä samaa showta kuin mummoni syövän kohdalla.

Äitisi taitaa pelätä kuolemaa keskimääräistä enemmän ja siksi ei kykene olemaan sairastavan tukena. Ihmisillä on erilaisia heikkouksia, eikä niitä oikein voi valita. Siksi onkin hyvä, että ympärillä olisi erilaisia ihmisiä eri tarkoituksiin.

Mikset voisi kertoa äidillesi tilannetta ja sanoa, että et kuitenkaan odota häneltä mitään, mihin hän ei pysty? Saatat yllättyä.

Jos olisin kuolemassa niin tietysti kertoisin, koska en ole sydämetön. Mutta koska mun ennuste on todella hyvä, niin en näe syytä miksi kertoa. Isälle kerroin, koska hän voi oikeasti olla mun tukena. Äiti ei voi. En tiedä onko tässä myös joku alitajuinen "mitä ei tiedä se ei satuta", koska en minä halua myöskään sitä että äiti murehtii sitten yksin, kun ei suostu asioista kuulemaan tai puhumaan. Tiedostan, että olen tässä itsekäs, mutta minä haluan ympärilleni ihmisiä, joista voin olla varma, että ne on tukena eikä hylkää mua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti pysyi sellaisena loppuun asti ja minulla oli ikävä syvempää yhteyttä hänen kanssaan. Edes lähestyvästä kuolemastaan ei pystynyt puhumaan tai mistään muustakaan, vaikka tiesi viimeisten hetkien olevan käsillä. 

Niinpä, kuolinvuodekohtaukset.

Itse olen yrittänyt lapsille puhua kuolemastani, hautajaisista, tuhkaamisesta, tehdä suunnitelmia jäämistöstäni

Mutta HE kieltäytyvät puhumasta.

Tätähän se on. Kun äitinä haluan puhua vakavista asioista kuten suvun "syöpägeeneistä", omista hautajaisistani, veljeni kokemasta silmittömästä väkivallasta ja sen seurauksista, lasteni vääristä ammatinvalinnoista jne., niin lapset eivät halua keskustella näistä. Ehei, heitä ei kiinnosta kuunnella, on kuulemma liian ikävä aihe, ei vielä jne.

Miksi kolmekymppiset aikuiset eivät halua keskustella niistä vakavista asioista, joista vanhempansa haluavat puhua?

Kiinnostavaa, mutta taas, tapojensa mukaisesti ;D, äidit kääntävät asian itseensä ja pois varsinaisesta aiheesta, joka on TYTTÄRET, joiden äiti ei halua keskustella vakavista asioista. Tehkää oma ketju noista omista kokemuksistanne. Jos haluatte osallistua äiteinä tähän keskusteluun, voisitte olla avoimempia näille tyttärien kokemuksille ja oppia jotain. Pohtikaa, miten keskusteluyhteyden saisi avattua edes niin, että äidin saisi kertomaan, mikä mättää ja miksi ei.

Siis ei kelpaa että äiti yrittää puhua vakavasti asiasta mikä tulee koskettamaan myös tytärtä?

Sensijaan äidin pitäisi puhua vakavasti tyttären huolista kuitenkaan mitenkään reagoimatta, vain märevtien kuten tytärkin, ei suremalla, ei neuvomalla, teillä on kyllä hassut toiveet.

Mun kaveri on tuommoinen. Välillä ärstyyää ihan huolella.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä oikein, mistä johtuu. Meillä äidin kanssa läheiset välit ja puhumme paljon kaikesta, myös vaikeistakin asioista.

Mies taas ei puhu äitinsä kanssa itsestään ollenkaan. Äiti ei tiedä miehen esimiehen, yhdenkään työkaverin tai kaverin nimeä. Ei tiedä, mitä meidän elämässä tapahtuu tai mitä tehdään viikonloppuusin. Puhuvat paljon säästä, käytännön asioista ja uutisista.

Kerropa miksi minun tulisi tietää 100 - 200 kmn päässä asuvien 37-50- vuotiaiden lasten esimiesten ja työtovereiden nimet?

Sano nyt vielä että mun pitäisi jopa neuvoa lapsia työasioissa.

En tietänyt ees silloin kun olivat nuorempia. Jos joku kumma tilanne tulisi että pitäisi heidän työpaikalleen ottaa yhteyttä sen pystyisi sitten selvittämään. En kyllä tiedä miksi.