Muita aikuisia tyttäriä, joiden äiti ei halua puhua mistään vakavammasta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoviestin kirjoittaja täällä vielä! Kirjoitin heti ekan viestin alussa, että voisin jopa hyväksyä sen, ettei äitini puhu vaikeista asioista, mutta kun tekee siitä niin ison numeron, niin on hankalaa. En oikein tiedä, miten kirjoitin noin, kun nimenomaan siis haluaisin, että äidin kanssa voisi puhua, mutta hän ei halua, ja tekee siitä numeron.

Ehkä tarkoitin, että on ookoo jos ei halua puhua asioista, mutta kun en haluaisi, että äidillä on koko ajan niin paha mieli = toivoisin, että hönkin menisi terapiaan, että elämänlaatu paranisi koko meidän perheellä, kun voitaisiin keskustella vaikeista mutta ihan tavallisista elämään kuuluvista asioista ilman, että yksi saa kauhean ahdistus- ja itkukohtauksen ja kääntää koko homman vain itseensä ("Minähän se syyllinen tietysti olen!")

Mulle tuli kirjoituksestasi tunne, että raasaat koko ajan äitiäsi näillä asioilla. Olet kuitenkin aikuinen ihminen

Tiedätkö mitä äitisi elämän taustalla on, miksi hänen on vaikea "käsitellä" asioita?

Tuli helposti tunne, että tämä "käsitteleminen" kohdallasi ei välttämättä lopu koskaan. Äitisi on varmasti jo kuusikymppinen ihminen, anna hänen nyt jo olla rauhassa.

Koko kirjoituksestasi huokuu syyttäminen ja syyllistäminen. Etkö ole itse vastuussa mistään?

Emme me ihmiset täydellisiä ole. Sinua olisi mielestäsi pitänyt juoksuttaa lääkärissä, entä jos olisit traumatisoitunut siitä? Totta kai äitiäsi on ahdistanut käyttäytymisestä, mutta onko hänellä varmasti ollut mahdollisuus tehdä jotain hyväksesi, oletko varma?

Minulla on sisko, joka nuorena oirehti joka asiasta. Siihen aikaan oli hyvin vaikeata saada oikeanlaista apua mistään ja kun joku asia saatiin kuntoon, hän keksi uuden oireen. Olimme koko perhe täysin voimattomia asian edessä, ja hän syytti meitä kaikesta. Minä en olisi saanut pärjätä koulussa, koska hän ei pärjännyt. Äiti tunsi kauheata syyllisyyttä vielä vanhanakin, mutta itse asiassa ei itsekään tiennyt, mistä syystä.

Ei ne vanhemmatkaan mitään jumalia ole.

En usko, että perheesi on ollut täysin mätä. Sinulla on aikuisena ihan lupa tehdä elämästäsi niin hyvä kuin voit. Et sinä siihen äitiäsi enää tarvitse.

Voin hyvin kuvitella, että hän on korviaan myöten täynnä sinun ongelmiasi ja valituksiasi, joihin hänellä ei ole avaimia auttaa.

Kaikissa perheissä tapahtuu ylilyöntejä, kaikki vanhemmat syyllistyvät kasvatusvirheisiin, ovat oman aikakautensa tuotteita. Miksi äitisi pitäisi mennä terapiaan? Siksikö, että hän siellä joutuisi avaamaan koko elämänsä, muistelemaan jokaisen tekemänsä virheen ja tuntemaan helvetillistä syyllisyyttä, jota hän ihan takuulla jo nyt tuntee. Vielä vaan pitäisi raastaa ja repiä. Että sinä saisit hyvityksen ja tyydytyksen ja osoituksen siitä, kuinka väärin sinua on aina kohdeltu?

Kaikkia meitä on kohdeltu väärin, kaikilla meillä on traumoja. Mitä jos yrittäisit elää elämääsi kiusaamatta vanhaa äitiäsi? Entä jos äitisi kuolee, pystytkö sen jälkeen elämään ollenkaan, kun sinulta puuttuu ihminen, johon koko ajan heijastaa pahaa mieltään?

Sori, en halua olla paha, mutta joskus meidän jokaisen on kasvettava aikuiseksi. On taustamme sitten mikä tahansa.

Tai sitten voimme rypeä vanhoissa asioissa lopun ikämme, mutta se oloamme ainakaan paranna.

Jos mt-ongelmat johtuisivat äidistämme, me kaikki olisimme enemmän tai vähemmän sairaita mieleltämme.

Ei minunkaan äitini koskaan osannut puhua vaikeista asioista. Kun tämän ymmärsin, en häntä niillä vaivannutkaan. Minkä hän minun asioilleni olisi niin kovasti voinutkaan. Minä tein kaikki päätökseni kuitenkin aina itse.

Tämä teksti on hyvä esimerkki siitä, mikä on pielessä. Vaikeista asioista puhuminen on pelkkää kiusaamista tän kirjoittajan mielestä. Tai, että emotionaalisesti vaikeiden asioden käsittely on jokin yksi prosessi, joka pitäisi saada loppuun.

Eihän se näin ole.

Tulee uusia elämänvaiheita, tilanteita, vastoinkäymisiä, menetyksiä.

Rakastavaa tukea tarvitsee yhä uudelleen. Niin aikuistuneet lapset kuin heidän vanhempansakin.

Vaikeista asioista puhuminen on ihan turhaa, jos ei ole valmis tekemään mitään asialle. Voit toistaa samaa tarinaasi vuodesta toiseen vedoten siihen, että vaikeista asioista pitää puhua, mutta ei terapeuttikaan kuuntele samaa vuodesta toiseen, hän ohjaa ihmistä muuttumaan. Miksi oma äiti ei saisi tehdä samoin?

Osalle meistä jokainen uusi elämänvaihe on kriisi ja vaikea asia, osalle ilo ja mahdollisuus edetä kohti jotain, mikä haluaa olla. Vaikeisiin asioihin juuttunut syyllistää muita - äitiä, kavereita, työnantajaa jne. - ja vaikeista asioista oppinut tietää, että oma asenne on itsestä kiinni.

Vaikeista asioista ruikuttava haluaa, että muillakin on paha olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.

Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?

Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.

Meillä aikuisten lasten äideillä on näissä vakavissa keskusteluissa iso ongelma. Me tiedämme, miten lapsen tulee tehdä ja miten ongelma ratkeaa, mutta sitä ei saa lapselleen sanoa. Pitää kuunnella sitä järjetöntä asioiden märehtimistä kuukaudesta toiseen, mutta ei vahingossakaan saa tarjota sellaista apua, missä lapsen itse pitäisi muuttaa jotain. Se kun on väärin, silloin saa kuulla, että olet vanha, et voi ymmärtää näitä asioita - no mitä hittoa niitä sitten pitää minulle jauhaa uudestaan ja uudestaan?

Olen äiti, en terapeutti. Jos lapsella on ongelmia kaverisuhteissaan, niin miten hän kuvittelee tilanteen paranevan sillä, että hän valittaa tätä vaikeaa ongelmaa minulle joka päivä. Minä en saa sanoa, että ei se Raijakaan kaverina ole helppo, koska silloin kuulemma vien asian pois oikeasta suunnasta, nyt ei puhuta minusta, nyt puhutaan hänestä.

Miten me epäonnistuimme kasvattajina siitä, että saimme aikaan kokonaisen sukupolven, jolle "vaikeat asiat" ovat nimenomaan omia asioita, joita valittava itse voisi muuttaa, mutta ei viitsi.

Ai teidän ongelma on, että tiedätte, mitä pitäisi tehdä, mutta neuvot eivät kelpaa?

Minä olin nuorena 19-vuotiaana yliopisto-opiskelijana vakavasti masentunut ja ahdistunut, sain paniikkikohtauksia, en kyennyt käymään luennoilla. En tiennyt, mistä on kyse, joten yritin jutella vanhempieni kanssa, kun menin käymään heillä viikonloppuna (yliopisto eri kaupungissa). Mietin, pitäisikö jättää opinnot hetkeksi kesken ja tehdä jotain muuta. Silloin oli vielä ikuinen opuskeluoikeus, eli olisin voinut palata yliopistoon koska vain. Äidin viisas neuvo: "Kyllä se on parempi että palaat nyt takaisin ja reippaasti vaan sinne luennoille. Tosiasiahan on, että jos nyt jätät koulun kesken, et sinne kuitenkaan koskaan enää palaa. (huutaen ja itkien:) Ja minä en kestä jos sinusta tulee samanlainen haahuilija kuin naapurin Reijan tyttärestä, joka ei kolmekymppisenäkään ole kunnon töissä!!!!" Sen jälkeen asiasta ei puhuttu. En osannut hakea apua, olin niin pihalla kaikesta. Tuosta viisi vuotta myöhemmin olin yrittänyt itsemurhaa kahdesti ja olin aivan raunio. Sairaalaan jouduttuani aloin saada apua, mutta vasta 37-vuotiaana sain ensimmäisen työpaikkani ja aloin olla melko hyvässä tasapainossa.

Olen vanhempieni kanssa väleissä, heidän jatkuvasta aloitteestaan johtuen (itse en koskaan ota yhteyttä) mutta äiti elää jotain rinnakkaistodellisuutta eikä hyväksy, että minulla on mitään ongelmia koskaan ollutkaan. Vuodenaikojen vaihtumisesta puhutaan, äiti haukkuu sukulaisia, kehuu menestyvää serkkuani joka on hänelle nykyään "kuin oma tytär" ja haluaa kuulla, mitä kivaa olen viikon aikana tehnyt. Välillä kuulen muita reittejä pitkin, miten äitini kertoilee "kuulumisiani": että hirveän hyvin menee ja olen työpaikallani täysin korvaamaton. En ole puhunut töistäni hänelle koskaan, en puhu "hyvin menemisestä" hänelle koskaan. Kerron, mitä leffoja olen nähnyt ja missä kävin kävelyllä. That's it.

Olet tyypillinen läheisriippuvainen, joka ei suostu käyttämään yliopistokaupungin terveyspalveluja, vaan kaataa kaiken vanhempiensa syliin ja sitten ryhtyy syyllistämään heitä siitä, että itse sössit asiasi.

Vanhempien tehtävänä ei ole kantaa sinua läpi elämäsi, heidän on työnnettävä sinua poispäin, jos ryhdyt tunkemaan itseäsi takaisin lapsuuteen. Ahdistus ja itsemurhayritykset ovat sinun asiasi, ei vanhempiesi, joten en ymmärrä, miksi edelleen siirrät omat valintasi vanhempiesi syyksi.

Parasta olisi ollut, että olisit muuttanut takaisin vanhempien luokse ja eläisit siellä yhä täydellisen onnellisena. Sitähän sinä tällä ajat takaa.

Hullu trolli, jonka omat lapset ovat syystäkin hänet varmasti hylänneet. Pliis älä kuuntele tällaista puhetta. Aivan kauhea ihminen.

No onhan se kamala sanoa ääneen se, minkä terapeuttikin sanoisi eli olet vastuussa omasta elämästäsi, et voi ikuisesti syyttää muita siitä, että itse teet valintoja, jotka tekevät elämästäsi raskasta. Koska vaikka tuossa esimerkissä vanhemmat olisivat tehneet mitä tahansa, olisi se ollut kirjoittajan mielestä väärin.

Vierailija kirjoitti:

Äitini halusi puhua vakavia asioita, pohtia avioeroaan ja sairauksiaan ym kanssani kun olin 13. Kuitenkaan kuukautisista ei pysynyt puhumaan, mutta huomautteli painostani kyllä, kun se vähänkään nousi.

En pystynyt antamaan pitkään aikaan anteeksi äidilleni sitä, kuinka minua kohteli. Nyt terapiassa vasta alan päästää irti.

Oman tyttäreni kanssa en ole tehnyt samoja virheitä, vaikka virheitä epäilemättä olen tehnyt itsekin.

Ei väkivaltaa tarvitse "antaa anteeksi" - väkivaltaa ei tarvitse koskaan hyväksyä - kun ymmärtää vain, että ihmiset ovat epätäydellisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.

Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?

Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.

Meillä aikuisten lasten äideillä on näissä vakavissa keskusteluissa iso ongelma. Me tiedämme, miten lapsen tulee tehdä ja miten ongelma ratkeaa, mutta sitä ei saa lapselleen sanoa. Pitää kuunnella sitä järjetöntä asioiden märehtimistä kuukaudesta toiseen, mutta ei vahingossakaan saa tarjota sellaista apua, missä lapsen itse pitäisi muuttaa jotain. Se kun on väärin, silloin saa kuulla, että olet vanha, et voi ymmärtää näitä asioita - no mitä hittoa niitä sitten pitää minulle jauhaa uudestaan ja uudestaan?

Olen äiti, en terapeutti. Jos lapsella on ongelmia kaverisuhteissaan, niin miten hän kuvittelee tilanteen paranevan sillä, että hän valittaa tätä vaikeaa ongelmaa minulle joka päivä. Minä en saa sanoa, että ei se Raijakaan kaverina ole helppo, koska silloin kuulemma vien asian pois oikeasta suunnasta, nyt ei puhuta minusta, nyt puhutaan hänestä.

Miten me epäonnistuimme kasvattajina siitä, että saimme aikaan kokonaisen sukupolven, jolle "vaikeat asiat" ovat nimenomaan omia asioita, joita valittava itse voisi muuttaa, mutta ei viitsi.

Ai teidän ongelma on, että tiedätte, mitä pitäisi tehdä, mutta neuvot eivät kelpaa?

Minä olin nuorena 19-vuotiaana yliopisto-opiskelijana vakavasti masentunut ja ahdistunut, sain paniikkikohtauksia, en kyennyt käymään luennoilla. En tiennyt, mistä on kyse, joten yritin jutella vanhempieni kanssa, kun menin käymään heillä viikonloppuna (yliopisto eri kaupungissa). Mietin, pitäisikö jättää opinnot hetkeksi kesken ja tehdä jotain muuta. Silloin oli vielä ikuinen opuskeluoikeus, eli olisin voinut palata yliopistoon koska vain. Äidin viisas neuvo: "Kyllä se on parempi että palaat nyt takaisin ja reippaasti vaan sinne luennoille. Tosiasiahan on, että jos nyt jätät koulun kesken, et sinne kuitenkaan koskaan enää palaa. (huutaen ja itkien:) Ja minä en kestä jos sinusta tulee samanlainen haahuilija kuin naapurin Reijan tyttärestä, joka ei kolmekymppisenäkään ole kunnon töissä!!!!" Sen jälkeen asiasta ei puhuttu. En osannut hakea apua, olin niin pihalla kaikesta. Tuosta viisi vuotta myöhemmin olin yrittänyt itsemurhaa kahdesti ja olin aivan raunio. Sairaalaan jouduttuani aloin saada apua, mutta vasta 37-vuotiaana sain ensimmäisen työpaikkani ja aloin olla melko hyvässä tasapainossa.

Olen vanhempieni kanssa väleissä, heidän jatkuvasta aloitteestaan johtuen (itse en koskaan ota yhteyttä) mutta äiti elää jotain rinnakkaistodellisuutta eikä hyväksy, että minulla on mitään ongelmia koskaan ollutkaan. Vuodenaikojen vaihtumisesta puhutaan, äiti haukkuu sukulaisia, kehuu menestyvää serkkuani joka on hänelle nykyään "kuin oma tytär" ja haluaa kuulla, mitä kivaa olen viikon aikana tehnyt. Välillä kuulen muita reittejä pitkin, miten äitini kertoilee "kuulumisiani": että hirveän hyvin menee ja olen työpaikallani täysin korvaamaton. En ole puhunut töistäni hänelle koskaan, en puhu "hyvin menemisestä" hänelle koskaan. Kerron, mitä leffoja olen nähnyt ja missä kävin kävelyllä. That's it.

Olet tyypillinen läheisriippuvainen, joka ei suostu käyttämään yliopistokaupungin terveyspalveluja, vaan kaataa kaiken vanhempiensa syliin ja sitten ryhtyy syyllistämään heitä siitä, että itse sössit asiasi.

Vanhempien tehtävänä ei ole kantaa sinua läpi elämäsi, heidän on työnnettävä sinua poispäin, jos ryhdyt tunkemaan itseäsi takaisin lapsuuteen. Ahdistus ja itsemurhayritykset ovat sinun asiasi, ei vanhempiesi, joten en ymmärrä, miksi edelleen siirrät omat valintasi vanhempiesi syyksi.

Parasta olisi ollut, että olisit muuttanut takaisin vanhempien luokse ja eläisit siellä yhä täydellisen onnellisena. Sitähän sinä tällä ajat takaa.

Hullu trolli, jonka omat lapset ovat syystäkin hänet varmasti hylänneet. Pliis älä kuuntele tällaista puhetta. Aivan kauhea ihminen.

No onhan se kamala sanoa ääneen se, minkä terapeuttikin sanoisi eli olet vastuussa omasta elämästäsi, et voi ikuisesti syyttää muita siitä, että itse teet valintoja, jotka tekevät elämästäsi raskasta. Koska vaikka tuossa esimerkissä vanhemmat olisivat tehneet mitä tahansa, olisi se ollut kirjoittajan mielestä väärin.

"Et voi ikuisesti syyttää muita" on mielestäni väärään asiaan keskittymistä ja ihmettelen, jos terapeutti sanoo noin.

Aiheesta saa paljon keskustelua sivuaiheinakin, mutta haluan muistuttaa, mikä on pääaihe: äidin ahdistuneisuus ja se, että hän kieltäytyy terapiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa ei ole äitiä, jota yritetään saada terapiaan. On vain trollin mielikuvitustarina äidistä, johon mikään mitä kaikkensa uhraava tytär tekee ei tehoa. Aika naiivi saa olla, jos näihin tosissaan lankeaa.

Aloittaja esittää ongelmaksi äitinsä ahdistuneisuuden, tultuaan painostetuksi terapiaan, koska ei suostu olemaan tyttärensä terapeutti. Mitä ahdistuneelle äidille pitäisi tehdä? Millaisia ratkaisuja on tarjottu?

"Normaali ihminen ei jankkaa jokaiseen asiaan, että "tehty jo ei toiminut". Normaali ihminen jatkaa keskustelua kertomalla tarkemmin, miten heillä on tätä neuvoa x toteutettu ja mikä siinä on mennyt pieleen. Siitä sitten voidaan jatkaa keskustelua kehittelemään toimintatapaa toimivammaksi. Kukaan ei jaksa keksiä ideoita, jotka heti suoriltaan aina tyrmätään ilman minkään laista halua ottaa vastaan ideaa ja kehitellä sitä. Toimii niin tuotesuunnitelussa kuin av-palstallakin. Jos et ole halukas ottamaan vastaan neuvoja, älä tule niitä pyytämään."

Av -mamma/-pappa 187.2023 tällä foorumilla

Totta! Mutta jos toinen on jo väsynyt, kun ei mikään auta, ja toteaa, että" tehty jo, ei auttanut", niin kai tuo toinen voi kaikessa viisaudessaan sitten tehdä jatkokysymyksiä. Ei kaikki tajua kaikkia asioita! Jos joku tajuaa, että nyt kannattaisi jatkokehitellä, miksei sano, että mietitäänpäs tarkemmin tätä. Tai jos joku kysyy neuvoja muttei halua ottaa vastaan niitä, niin miksei toinen sano, että "ymmärsin, että kysyit neuvoja, ja minä yritin niitä antaa. Nyt en tiedä, mitä haluat. Voisitko selventää, mitä minulta toivot?"

Ihmisillä on taipumus hypätä sellaisia kohtia ohi, joiden ajattelee olevan itsestään selviä. Mutta voikin olla, että ne ovat itsestään selviä vain tälle henkilölle. Onnistunut kommunikaatio vaatii siksi sen, että asiat sanotaan ääneen, kysellään ja varmistellaan. Harmillisesti tällaista keskustelukulttuuria on vaikea ylläpitää jatkuvasti. Jos perheessä on onnistuttu sellainen luomaan, asioiden selvittely luonnistuu jossain vaiheessa jo automaatiolla, mutta uusiin ihmisiin tutustuessa voi olla taas seinä vastassa. Eipä kai sille muuta voi kuin yrittää kasvaa itse ja auttaa muitakin ympärillä kasvamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti ja äiti. Miksi kaikki on äitien syytä ja äitien pitäisi olla yli-ihmisiä ja täydellisiä, vaikka heillä samat puutteet ja heikkoudet kuin muillakin. Ja milloin äiti saisi olla vapaa äitiydestään, vai onko äitiys elinikäinen riippakivi.

Ja missä miehet - isät ja isoisät, enot ja sedät.

Miksi ei isän kanssa voi keskustella vakavasti, vaan huudetaan äitiä?

Tämä on keskustelu äideistä. Isille omat keskustelunsa.

Missä?

Luulisi, että se äitien yli viidentuhannen viestin ketju olisi riittänyt. Katsotaan ylittääkö tämä sen.

Itselläni on myös tällainen äiti ja on kiinnostava kysymys mistä se johtuu. Tavallaan tuntuu että hän välittää kovastikin, mutta samalla todellisten ja vaikeiden aiheiden välttely on tosi selvää. Luulen että kyseessä on pelko ja estyneisyys ja jonkinlainen kyvyttömyys käsitellä isoja tunteita (ainakaan selvin päin). Kovasti nyt itse äitinä mietin, tuleeko minustakin ihminen joka soittelee tyttärensä kanssa ja puhuu vain roskien viemisestä, multien vaihtamisesta ja imuroinnista.

Vierailija kirjoitti:

meidän äiti ei ole koskaan jutellut mitään syvällisiä. riitoja ei koskaan selvitetä, vain anteeksi pyyntö. sentään se.

nykyään äiti ei halua mun kanssa viettää kaksin aikaa, kun se pelkää, että alan puhumaan oikeita juttuja.. suotta se pelkää. mä olen vuosia sitten luovuttanut ja taakkaa on hurjan paljon. jutellaan sitten säästäja porkkanan pilkkomisesta.

Sama. Olen kasvanut väkivaltaisessa kodissa ja seuraavana päivänä "anteeksipyyntö" tarkoitti sitä, että isäpuoli siivosin kodin ja laittoi ruoan. Siinä se.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin joskus keskustella äitini kanssa masennuksestani ja siitä että jaksaminen on joskus ihan loppu mutta hän vain alkaa huutamaan pää punaisena että "et sinä masentunut voi olla sinä käyt töissä ja sinulla on ystäviä"

Toinen asia josta haluaisin keskustella on se että epäilen olevani autismin kirjoilla, niin monet asiat osuu ja uppoaa ja kun mietin lapsuuttani niin sielläkin on tosi paljon asioita joiden perusteella saatan ehkä olla kirjoilla. Äiti ei asiasta halua kskustella koska hänen mielestään se on höpöhöpöä koska en kerran "heilu paikallani ja hakkaa päätä seinään" kuten hänen mielestään ilmeisesti kaikki autistit tekevät....

OT, mulle on jopa vanha lääkäri sanonut, että ei sulla voi olla autismia, kun olet käynyt koulussa ja pärjäät osa-aikatyössä. Että se autismi on nyt vaan muotia ja kaikki haluaa sen diagnoosin, kun se on niin siistiä ja tendikästä....

Vierailija kirjoitti:

Aiheesta saa paljon keskustelua sivuaiheinakin, mutta haluan muistuttaa, mikä on pääaihe: äidin ahdistuneisuus ja se, että hän kieltäytyy terapiasta.

Se mistä enemmän keskustellaan, siis miten aloitus on (virheellisesti) ymmärretty, on suositumpi ja hyvä niin. Todellinen aihe on pelottavan ruma.

Vierailija kirjoitti:

Aiheesta saa paljon keskustelua sivuaiheinakin, mutta haluan muistuttaa, mikä on pääaihe: äidin ahdistuneisuus ja se, että hän kieltäytyy terapiasta.

Äiti ei ole ahdistuneisuuttaan valinnut ja on äidin itsensä valinta mennä tai olla menemättä terapiaan.

Oletteko painostaneet äitejänne terapiaan, jotta hän olisi kykeneväisempi juttelemaan kanssanne "vakavammista" tai "tavallista vaikeammista" aiheista? Jos olette, onko äitinne siitä kroonisesti ahdistunut, ja koetteko sen itsellenne ongelmaksi, vaikka tarkoitus oli järjestää itsellenne hyödyllisempi ihmissuhde? Eli kävikö paradoksaalisesti? Se on keskustelun aihe, alouttajan mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on myös tällainen äiti ja on kiinnostava kysymys mistä se johtuu. Tavallaan tuntuu että hän välittää kovastikin, mutta samalla todellisten ja vaikeiden aiheiden välttely on tosi selvää. Luulen että kyseessä on pelko ja estyneisyys ja jonkinlainen kyvyttömyys käsitellä isoja tunteita (ainakaan selvin päin). Kovasti nyt itse äitinä mietin, tuleeko minustakin ihminen joka soittelee tyttärensä kanssa ja puhuu vain roskien viemisestä, multien vaihtamisesta ja imuroinnista.

Sodasta se juontuu. Aiheesta löytyy paljon kirjallisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiheesta saa paljon keskustelua sivuaiheinakin, mutta haluan muistuttaa, mikä on pääaihe: äidin ahdistuneisuus ja se, että hän kieltäytyy terapiasta.

Äiti ei ole ahdistuneisuuttaan valinnut ja on äidin itsensä valinta mennä tai olla menemättä terapiaan.

Hän ei toistaiseksi mene, ja se - tai äidin ahdistuneisuus - on aloittajalle ongelma, johon hän kaipaa apua.

Samma här.

Päivittäisistä asioista voi puhua, ruoasta, säästä, talon puuhista. Mutta ei töistä, ihmissuhteista, terveysongelmista, lasten tai lemmikkien huolista, harrastusmenestyksestä, tavoitteista.

Täsmälleen sama outo suhtautuminen kuin jollain muullakin ketjussa: kun lapseni (äitini lapsenlapsi) joutui sairaalaan vakavasta syystä ja hädässä ja ahdistuksessa soitin äidille, niin hän oli juuri lähdössä kauppaan, eikä ehtinyt juttelemaan. Eikä palannut asiaan myöhemminkään.

Pystymme kuitenkin puhumaan myös maailman asioista, kuten politiikasta ja ympäristöasioista. Kunhan aiheet eivät tule lähelle, eivätkä ole henkilökohtaisia.

Aloittaja toivoi äidistään "työkalua" ongelmiensa hoitamiseen (koska ongelmat kai juontavat äitisuhteesta), mutta saikin vain äidin ahdistuneisuuden.

Neuvoni? Jätä äiti rauhaan. Niin kauan kun juttelet helpoista aiheista, mutta olet katkera ja vaanit häntä kulissin kuin shakaali, häntä ahdistaa.

Ellet saa äidltäsi mitä haluat pyyteettömyydellä (ajattele, miten Jeesus Kristus suhtautuisi häneen heikkona ihmisenä, kaikkineen, niin pyyteettömyys on ehkä helpompi ymmärtää), niin et sitä hiljaisesti vaatimallakaan saa. Ei siksi, etteikö hän haluaisi auttaa vaan siksi, ettei hän kykene, sinua pelätessään.

Vierailija kirjoitti:

Samma här.

Päivittäisistä asioista voi puhua, ruoasta, säästä, talon puuhista. Mutta ei töistä, ihmissuhteista, terveysongelmista, lasten tai lemmikkien huolista, harrastusmenestyksestä, tavoitteista.

Täsmälleen sama outo suhtautuminen kuin jollain muullakin ketjussa: kun lapseni (äitini lapsenlapsi) joutui sairaalaan vakavasta syystä ja hädässä ja ahdistuksessa soitin äidille, niin hän oli juuri lähdössä kauppaan, eikä ehtinyt juttelemaan. Eikä palannut asiaan myöhemminkään.

Pystymme kuitenkin puhumaan myös maailman asioista, kuten politiikasta ja ympäristöasioista. Kunhan aiheet eivät tule lähelle, eivätkä ole henkilökohtaisia.

Kuvaamasi luonne on luonteena mielenkiintoinen, kaikessa latteudessaan, koska se on niin "skitsoidi".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samma här.

Päivittäisistä asioista voi puhua, ruoasta, säästä, talon puuhista. Mutta ei töistä, ihmissuhteista, terveysongelmista, lasten tai lemmikkien huolista, harrastusmenestyksestä, tavoitteista.

Täsmälleen sama outo suhtautuminen kuin jollain muullakin ketjussa: kun lapseni (äitini lapsenlapsi) joutui sairaalaan vakavasta syystä ja hädässä ja ahdistuksessa soitin äidille, niin hän oli juuri lähdössä kauppaan, eikä ehtinyt juttelemaan. Eikä palannut asiaan myöhemminkään.

Pystymme kuitenkin puhumaan myös maailman asioista, kuten politiikasta ja ympäristöasioista. Kunhan aiheet eivät tule lähelle, eivätkä ole henkilökohtaisia.

Kuvaamasi luonne on luonteena mielenkiintoinen, kaikessa latteudessaan, koska se on niin "skitsoidi".

Siis luonne on mielenkiintoinen,..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiheesta saa paljon keskustelua sivuaiheinakin, mutta haluan muistuttaa, mikä on pääaihe: äidin ahdistuneisuus ja se, että hän kieltäytyy terapiasta.

Äiti ei ole ahdistuneisuuttaan valinnut ja on äidin itsensä valinta mennä tai olla menemättä terapiaan.

Hän ei toistaiseksi mene, ja se - tai äidin ahdistuneisuus - on aloittajalle ongelma, johon hän kaipaa apua.

Aloittajan ongelma ei ole se, että hänen äitinsä on ahdistunut. Aloittajan ongelma on se, että äitinsä ahdistus estää äitiä olemasta sellainen äiti kuin minkä aloittaja haluaisi ja tästä syntynyt tunne ja erityisesti tuon tunteen vatvominen ja siinä ruminointi.

Aloittajan ongelma saattaa ratketa sillä, että äitinsä menee terapiaan ja kykenee ratkaisemaan vuosikymmeniä vanhat solmut tehokkaasti ja ripeästi. (Hyvin harvoin terapia toimii näin hyvin)

Aloittajan ongelma ratkeaa varmasti sillä, että hän lopettaa ruminoinnin, hyväksyy tilanteen ja äitinsä sellaisena kuin äiti on TAI muuttaa suhdettaan äitinsä tietoisesti etäisemmäksi, jos se helpottaa omaa oloa enemmän.

Pointtina se, että vain omiin ajatuksiin, tunteisiin ja käytökseen voi varmuudella vaikuttaa.