Muita aikuisia tyttäriä, joiden äiti ei halua puhua mistään vakavammasta?

Äiti ja äiti. Miksi kaikki on äitien syytä ja äitien pitäisi olla yli-ihmisiä ja täydellisiä, vaikka heillä samat puutteet ja heikkoudet kuin muillakin. Ja milloin äiti saisi olla vapaa äitiydestään, vai onko äitiys elinikäinen riippakivi.

Ja missä miehet - isät ja isoisät, enot ja sedät.

Miksi ei isän kanssa voi keskustella vakavasti, vaan huudetaan äitiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on samaa havaittavissa. Äitihän ei tiedä esimerkiksi sitä, että sain vasta diagnoosin rintasyövästä. En ole kertonut, koska ei se halua kuulla. Isä tietää ja tietää myös sen, että en ole kertonut äidille. Se kuulee sen jostain jos kuulee, koska en mä varsinaisesti salaile asiaa. Mutta sille ei voi mennä kertomaan, että ois tämmönen vakava juttu meneillään.

Olen pahoillani syövästäsi ja toivon että paranet täysin. Tuo, että et kerro äidillesi, koska olet itseksesi päätellyt, ettei hän haluaisi tietää, kuulostaa kuitenkin melko passiivisagressiiviselta ja manipulatiiviselta. Ikään kuin toivoisit hänen kuulevan asiasta muualta ja siten joutuvan miettimään miksi hänelle ei ole kerrottu. Kouluttamista ja/tai rankaisemista tuo on, ennemmin kuin mitään muuta.

Tai ihan vain kokemuksen kautta opittu, miten toinen suhtautuu vaikeisiin asioihin. Kyllä parikymmentä vuotta opettaa, kenelle kannattaa missäkin asiassa uskoutua.

Tuossa edellä jo vastasinkin, mutta vastaan tähänkin. Nimenomaan kokemuksen kautta opittua. Minä oon nähnyt miten äiti suhtautuu vakaviin sairauksiin. Erittäin huonosti. Koen, että mulla on tässä oikeus olla sen verran itsekäs, että en ota enää kannettavakseni sitä äidin reaktiota. Joka vanhan kaavan pohjalta on, että äiti saa aivan hirveän hepulin jossa minä päädyn lohduttamaan äitiä, koska hän ei kestä muiden huonoja uutisia ja sairauksia ja sitten hän häviää mun elämästä kunnes paranen ja tulevaisuudessa tästä ei puhuta ikinä. Skppaan ennemmin siihen, että tästä ei puhuta ikinä.

Olen kertonut mun isälle (ovat eronneet) ja parille serkulle, koska aika sissi saisin olla, jos alusta loppuun selviäisin täysin ilman kenenkään apua. En ole varsinaisesti kieltänyt, että ei saa kertoa kenellekään, eli jos tämä mun äidin korviin kantautuu, niin so be it, mutta ei nyt haluta just tässä vaiheessa ottaa vastaan sitä äidin reaktiota, kun kaikki on muutenkin vielä aika auki ja uutta.

Olen se, joka piti kertomattomuutta rankaisukeinona. Anteeksi kommenttini oletus, joka perustui ennemminkin aiempien kommenttien aiheuttamaan ärsytykseen.

Jokainen toimii tuollaisessa tilanteessa kuten parhaaksi näkee, ja vain sinä tiedät mitä nyt tarvitset. Uskon kuitenkin yhä, että äitisi ei pahuuttaan ole sellainen kuin on, vaan taustalla on hänen omat ongelmat ja heikkoudet.

Toivon, ettet leimaa häntä kokonaan epäkelvoksi puutteidensa vuoksi, vaan keskittyisit siihen mikä hänessä on hyvää. Ei siis juuri nyt, kun käyt läpi muuta, mutta myöhemmin, kun voimia taas on ja jos haluat. Kaikkea hyvää sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Äiti ja äiti. Miksi kaikki on äitien syytä ja äitien pitäisi olla yli-ihmisiä ja täydellisiä, vaikka heillä samat puutteet ja heikkoudet kuin muillakin. Ja milloin äiti saisi olla vapaa äitiydestään, vai onko äitiys elinikäinen riippakivi.

Ja missä miehet - isät ja isoisät, enot ja sedät.

Miksi ei isän kanssa voi keskustella vakavasti, vaan huudetaan äitiä?

Dementisosastoillakin kaikuu kutsuhuudot; äiti, äiti, äiti.

Joskus myös ärsyttää tämä asenne, äidin pitäis olla yli-ihminen. Äidit on ihmisiä, heilläkin on omia tarpeita, mikä voi vielä aikuistakin lasta yllättää, äidillä voi olla vaivoja joista ei halua puhua, voi väsyttää, ihan kaikki inhimilliset olotilat.

Mutta ei näytä aikuisten omillaan muualla asuvien vaatimukset ikinä loppua. Tuossa yhdessä keskustelussa viiskymppiset kiukuttelee kun äiti ei ollut ihanne-kiiltokuvaäiti vaan vajavainen ihminen. Joka ei ees 80 v pyydä anteeksi tyttäreltään puutteitaan.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä oikein, mistä johtuu. Meillä äidin kanssa läheiset välit ja puhumme paljon kaikesta, myös vaikeistakin asioista.

Mies taas ei puhu äitinsä kanssa itsestään ollenkaan. Äiti ei tiedä miehen esimiehen, yhdenkään työkaverin tai kaverin nimeä. Ei tiedä, mitä meidän elämässä tapahtuu tai mitä tehdään viikonloppuusin. Puhuvat paljon säästä, käytännön asioista ja uutisista.

Hertsileijaa. Miksi ihmeessä mun äitinä pitäisi tietää lasteni esimiesten ja työkavereiden nimet?

Todellisuudessa en tiedä edes mieheni työkavereiden nimiä tai mitä tekevät, kun meillä kotona ei puhuta sanallakaan työasioista ja molemmille se olisi työssä jopa irtisanomisperuste ja napsahtaisi sakot, jos toisillemme lavertaisimme ja juoruilisimme työasioita.

Ja sitä paitsi se on rumaa juoruilua.

Vierailija kirjoitti:

Äiti ja äiti. Miksi kaikki on äitien syytä ja äitien pitäisi olla yli-ihmisiä ja täydellisiä, vaikka heillä samat puutteet ja heikkoudet kuin muillakin. Ja milloin äiti saisi olla vapaa äitiydestään, vai onko äitiys elinikäinen riippakivi.

Ja missä miehet - isät ja isoisät, enot ja sedät.

Miksi ei isän kanssa voi keskustella vakavasti, vaan huudetaan äitiä?

Niin, olishan se niin vapauttavaa ja ihanaa kun 18-vuotispäivänään lapsi olis irti ja pois. Lopullisesti. Alkais äidin oikea elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä oikein, mistä johtuu. Meillä äidin kanssa läheiset välit ja puhumme paljon kaikesta, myös vaikeistakin asioista.

Mies taas ei puhu äitinsä kanssa itsestään ollenkaan. Äiti ei tiedä miehen esimiehen, yhdenkään työkaverin tai kaverin nimeä. Ei tiedä, mitä meidän elämässä tapahtuu tai mitä tehdään viikonloppuusin. Puhuvat paljon säästä, käytännön asioista ja uutisista.

Tää on se juttu: nainen saa tavata äitiään päivittäin, miehen tulee katkaista napanuora ja äidin kanssa saa olla tekemisissä korkeintaan kerran kuukaudessa. Jos soittelee viikottain, on syytä erota, koska mies on kiinni äidissään.

Meillä ei edes aviomies tiedä, keiden kanssa teen töitä.

Tämä. Toinen poikani soittelee minulle yleensä ulkoillessaan tai jos vaimo on vaikka ystävillään käymässä. Vaimonsa on äärimmäisen tarkka ettei "heidän asioistaan" saa puhua. No emme puhu heidän asioistaan, yleisistä kuulumisista, lomista, lapsesta, mun kuulumisesta.

Mutta en ole koskaan kysynyt esimiehen nimeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoviestin kirjoittaja täällä vielä! Kirjoitin heti ekan viestin alussa, että voisin jopa hyväksyä sen, ettei äitini puhu vaikeista asioista, mutta kun tekee siitä niin ison numeron, niin on hankalaa. En oikein tiedä, miten kirjoitin noin, kun nimenomaan siis haluaisin, että äidin kanssa voisi puhua, mutta hän ei halua, ja tekee siitä numeron.

Ehkä tarkoitin, että on ookoo jos ei halua puhua asioista, mutta kun en haluaisi, että äidillä on koko ajan niin paha mieli = toivoisin, että hönkin menisi terapiaan, että elämänlaatu paranisi koko meidän perheellä, kun voitaisiin keskustella vaikeista mutta ihan tavallisista elämään kuuluvista asioista ilman, että yksi saa kauhean ahdistus- ja itkukohtauksen ja kääntää koko homman vain itseensä ("Minähän se syyllinen tietysti olen!")

Mulle tuli kirjoituksestasi tunne, että raasaat koko ajan äitiäsi näillä asioilla. Olet kuitenkin aikuinen ihminen

Tiedätkö mitä äitisi elämän taustalla on, miksi hänen on vaikea "käsitellä" asioita?

Tuli helposti tunne, että tämä "käsitteleminen" kohdallasi ei välttämättä lopu koskaan. Äitisi on varmasti jo kuusikymppinen ihminen, anna hänen nyt jo olla rauhassa.

Koko kirjoituksestasi huokuu syyttäminen ja syyllistäminen. Etkö ole itse vastuussa mistään?

Emme me ihmiset täydellisiä ole. Sinua olisi mielestäsi pitänyt juoksuttaa lääkärissä, entä jos olisit traumatisoitunut siitä? Totta kai äitiäsi on ahdistanut käyttäytymisestä, mutta onko hänellä varmasti ollut mahdollisuus tehdä jotain hyväksesi, oletko varma?

Minulla on sisko, joka nuorena oirehti joka asiasta. Siihen aikaan oli hyvin vaikeata saada oikeanlaista apua mistään ja kun joku asia saatiin kuntoon, hän keksi uuden oireen. Olimme koko perhe täysin voimattomia asian edessä, ja hän syytti meitä kaikesta. Minä en olisi saanut pärjätä koulussa, koska hän ei pärjännyt. Äiti tunsi kauheata syyllisyyttä vielä vanhanakin, mutta itse asiassa ei itsekään tiennyt, mistä syystä.

Ei ne vanhemmatkaan mitään jumalia ole.

En usko, että perheesi on ollut täysin mätä. Sinulla on aikuisena ihan lupa tehdä elämästäsi niin hyvä kuin voit. Et sinä siihen äitiäsi enää tarvitse.

Voin hyvin kuvitella, että hän on korviaan myöten täynnä sinun ongelmiasi ja valituksiasi, joihin hänellä ei ole avaimia auttaa.

Kaikissa perheissä tapahtuu ylilyöntejä, kaikki vanhemmat syyllistyvät kasvatusvirheisiin, ovat oman aikakautensa tuotteita. Miksi äitisi pitäisi mennä terapiaan? Siksikö, että hän siellä joutuisi avaamaan koko elämänsä, muistelemaan jokaisen tekemänsä virheen ja tuntemaan helvetillistä syyllisyyttä, jota hän ihan takuulla jo nyt tuntee. Vielä vaan pitäisi raastaa ja repiä. Että sinä saisit hyvityksen ja tyydytyksen ja osoituksen siitä, kuinka väärin sinua on aina kohdeltu?

Kaikkia meitä on kohdeltu väärin, kaikilla meillä on traumoja. Mitä jos yrittäisit elää elämääsi kiusaamatta vanhaa äitiäsi? Entä jos äitisi kuolee, pystytkö sen jälkeen elämään ollenkaan, kun sinulta puuttuu ihminen, johon koko ajan heijastaa pahaa mieltään?

Sori, en halua olla paha, mutta joskus meidän jokaisen on kasvettava aikuiseksi. On taustamme sitten mikä tahansa.

Tai sitten voimme rypeä vanhoissa asioissa lopun ikämme, mutta se oloamme ainakaan paranna.

Jos mt-ongelmat johtuisivat äidistämme, me kaikki olisimme enemmän tai vähemmän sairaita mieleltämme.

Ei minunkaan äitini koskaan osannut puhua vaikeista asioista. Kun tämän ymmärsin, en häntä niillä vaivannutkaan. Minkä hän minun asioilleni olisi niin kovasti voinutkaan. Minä tein kaikki päätökseni kuitenkin aina itse.

Tämä teksti on hyvä esimerkki siitä, mikä on pielessä. Vaikeista asioista puhuminen on pelkkää kiusaamista tän kirjoittajan mielestä. Tai, että emotionaalisesti vaikeiden asioden käsittely on jokin yksi prosessi, joka pitäisi saada loppuun.

Eihän se näin ole.

Tulee uusia elämänvaiheita, tilanteita, vastoinkäymisiä, menetyksiä.

Rakastavaa tukea tarvitsee yhä uudelleen. Niin aikuistuneet lapset kuin heidän vanhempansakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoviestin kirjoittaja täällä vielä! Kirjoitin heti ekan viestin alussa, että voisin jopa hyväksyä sen, ettei äitini puhu vaikeista asioista, mutta kun tekee siitä niin ison numeron, niin on hankalaa. En oikein tiedä, miten kirjoitin noin, kun nimenomaan siis haluaisin, että äidin kanssa voisi puhua, mutta hän ei halua, ja tekee siitä numeron.

Ehkä tarkoitin, että on ookoo jos ei halua puhua asioista, mutta kun en haluaisi, että äidillä on koko ajan niin paha mieli = toivoisin, että hönkin menisi terapiaan, että elämänlaatu paranisi koko meidän perheellä, kun voitaisiin keskustella vaikeista mutta ihan tavallisista elämään kuuluvista asioista ilman, että yksi saa kauhean ahdistus- ja itkukohtauksen ja kääntää koko homman vain itseensä ("Minähän se syyllinen tietysti olen!")

Mulle tuli kirjoituksestasi tunne, että raasaat koko ajan äitiäsi näillä asioilla. Olet kuitenkin aikuinen ihminen

Tiedätkö mitä äitisi elämän taustalla on, miksi hänen on vaikea "käsitellä" asioita?

Tuli helposti tunne, että tämä "käsitteleminen" kohdallasi ei välttämättä lopu koskaan. Äitisi on varmasti jo kuusikymppinen ihminen, anna hänen nyt jo olla rauhassa.

Koko kirjoituksestasi huokuu syyttäminen ja syyllistäminen. Etkö ole itse vastuussa mistään?

Emme me ihmiset täydellisiä ole. Sinua olisi mielestäsi pitänyt juoksuttaa lääkärissä, entä jos olisit traumatisoitunut siitä? Totta kai äitiäsi on ahdistanut käyttäytymisestä, mutta onko hänellä varmasti ollut mahdollisuus tehdä jotain hyväksesi, oletko varma?

Minulla on sisko, joka nuorena oirehti joka asiasta. Siihen aikaan oli hyvin vaikeata saada oikeanlaista apua mistään ja kun joku asia saatiin kuntoon, hän keksi uuden oireen. Olimme koko perhe täysin voimattomia asian edessä, ja hän syytti meitä kaikesta. Minä en olisi saanut pärjätä koulussa, koska hän ei pärjännyt. Äiti tunsi kauheata syyllisyyttä vielä vanhanakin, mutta itse asiassa ei itsekään tiennyt, mistä syystä.

Ei ne vanhemmatkaan mitään jumalia ole.

En usko, että perheesi on ollut täysin mätä. Sinulla on aikuisena ihan lupa tehdä elämästäsi niin hyvä kuin voit. Et sinä siihen äitiäsi enää tarvitse.

Voin hyvin kuvitella, että hän on korviaan myöten täynnä sinun ongelmiasi ja valituksiasi, joihin hänellä ei ole avaimia auttaa.

Kaikissa perheissä tapahtuu ylilyöntejä, kaikki vanhemmat syyllistyvät kasvatusvirheisiin, ovat oman aikakautensa tuotteita. Miksi äitisi pitäisi mennä terapiaan? Siksikö, että hän siellä joutuisi avaamaan koko elämänsä, muistelemaan jokaisen tekemänsä virheen ja tuntemaan helvetillistä syyllisyyttä, jota hän ihan takuulla jo nyt tuntee. Vielä vaan pitäisi raastaa ja repiä. Että sinä saisit hyvityksen ja tyydytyksen ja osoituksen siitä, kuinka väärin sinua on aina kohdeltu?

Kaikkia meitä on kohdeltu väärin, kaikilla meillä on traumoja. Mitä jos yrittäisit elää elämääsi kiusaamatta vanhaa äitiäsi? Entä jos äitisi kuolee, pystytkö sen jälkeen elämään ollenkaan, kun sinulta puuttuu ihminen, johon koko ajan heijastaa pahaa mieltään?

Sori, en halua olla paha, mutta joskus meidän jokaisen on kasvettava aikuiseksi. On taustamme sitten mikä tahansa.

Tai sitten voimme rypeä vanhoissa asioissa lopun ikämme, mutta se oloamme ainakaan paranna.

Jos mt-ongelmat johtuisivat äidistämme, me kaikki olisimme enemmän tai vähemmän sairaita mieleltämme.

Ei minunkaan äitini koskaan osannut puhua vaikeista asioista. Kun tämän ymmärsin, en häntä niillä vaivannutkaan. Minkä hän minun asioilleni olisi niin kovasti voinutkaan. Minä tein kaikki päätökseni kuitenkin aina itse.

Kiitos näkökulmastasi, mutta ei todellakaan pidä paikkaansa minun kohdallani. En "rassaa" äitiäni asioillani, koska en puhu niistä hänelle. Olen yrittänyt neljä kertaa aikuiselämäni aikana, ja reaktio on aina ollut sama. Jo lapsena opin, ettei äidille saa aiheuttaa pahaa mieltä. Aikuisena yritin sitten jutella neljällä eri kerralla, mutta ei siitä tullut mitään. Muut esimerkit olen saanut, kun veljeni ja isäni ovat yrittänyt keskustella äidin kanssa. Ja äidin suhtautuminen ylipäätään negatiivisiin tai "negatiivisiin" tapahtumiin on aina hyvin dramaattinen, mutta ei feikisti, vaan hän ottaa asiat todella raskaasti ja saattaa menettää yöunet kuukaudeksi, jos jotain "kamalaa" on tapahtunut (esim. kerran hänen siskonsa kertoi jotain juttua juhlilla ja äitini jotenkin keskeytti ja alkoi kertoa omaa tarinaa. Tätini totesi siihen aivan neutraalisti, että "mulla jäi juttu kesken, voinko jatkaa loppuun asti?". Äitini koki tulleensa nolatuksi koko suvun edessä ja piehtaroi nukkumatta, siskoaan teosta ja epäkohteliaisuudesta syyttäen, kykenemättä näkemään, että itsehän hän oli ollut epäkohtelias, kun oli keskeyttänyt toisen jutun). Haluaisin, että hän menisi hoitoon ja paranisi, koska rakastan häntä.

Minun on vaikea olla hänen seurassaan, koska haluaisin jutella niin kuin normaalit ihmiset sen sijaan, että joudun koko ajan tarkkailemaan, koska hänen ilmeensä jäykistyy. En halua tällaista pinnallista suhdetta, mutta en osaa katkaista välejäkään.

Kyllä,minulta olisi voitu tutkimalla löytää nämä asiat, jotka minulta nyt aikuisena diagnosoitiin: ADHD (ei se poikien reuhtova lajike, vaan tyttöjen hiljainen versio - olin hiljainen ja "helppo", mitään vaatimaton lapsi), vakava masennus ja kilpirauhasen vajaatoiminta. Oireet ovat aina olleet samat, vain intensiteetti vaihdellut, eli mitään uusia oireita en kehitellyt. Lääkitysten tasapainoa on haettu ja nyt se on ehkä vihdoin löytynyt. Olisi ollut "kiva", että vanhemmat olisivat käyttäneet minua lääkärissä, kun ensimmäisestä kerrasta ei löytynyt mitään eikä jatkotutkimuksiin annettu lähetettä.

https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi_hyvin/psykologia/taannutko_…

Ei meillä kotona ollut mitään keskustelukulttuuria, vaikeudet lakaistiin maton alle ja niistä ei sopinut puhua. Olen pari kertaa yrittänyt avata keskusteluyhteyttä aikuisena, mutta eihän siitä mitään tullut. Mennään hautaan asti näin ja jutellaan säästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoviestin kirjoittaja täällä vielä! Kirjoitin heti ekan viestin alussa, että voisin jopa hyväksyä sen, ettei äitini puhu vaikeista asioista, mutta kun tekee siitä niin ison numeron, niin on hankalaa. En oikein tiedä, miten kirjoitin noin, kun nimenomaan siis haluaisin, että äidin kanssa voisi puhua, mutta hän ei halua, ja tekee siitä numeron.

Ehkä tarkoitin, että on ookoo jos ei halua puhua asioista, mutta kun en haluaisi, että äidillä on koko ajan niin paha mieli = toivoisin, että hönkin menisi terapiaan, että elämänlaatu paranisi koko meidän perheellä, kun voitaisiin keskustella vaikeista mutta ihan tavallisista elämään kuuluvista asioista ilman, että yksi saa kauhean ahdistus- ja itkukohtauksen ja kääntää koko homman vain itseensä ("Minähän se syyllinen tietysti olen!")

Mulle tuli kirjoituksestasi tunne, että raasaat koko ajan äitiäsi näillä asioilla. Olet kuitenkin aikuinen ihminen

Tiedätkö mitä äitisi elämän taustalla on, miksi hänen on vaikea "käsitellä" asioita?

Tuli helposti tunne, että tämä "käsitteleminen" kohdallasi ei välttämättä lopu koskaan. Äitisi on varmasti jo kuusikymppinen ihminen, anna hänen nyt jo olla rauhassa.

Koko kirjoituksestasi huokuu syyttäminen ja syyllistäminen. Etkö ole itse vastuussa mistään?

Emme me ihmiset täydellisiä ole. Sinua olisi mielestäsi pitänyt juoksuttaa lääkärissä, entä jos olisit traumatisoitunut siitä? Totta kai äitiäsi on ahdistanut käyttäytymisestä, mutta onko hänellä varmasti ollut mahdollisuus tehdä jotain hyväksesi, oletko varma?

Minulla on sisko, joka nuorena oirehti joka asiasta. Siihen aikaan oli hyvin vaikeata saada oikeanlaista apua mistään ja kun joku asia saatiin kuntoon, hän keksi uuden oireen. Olimme koko perhe täysin voimattomia asian edessä, ja hän syytti meitä kaikesta. Minä en olisi saanut pärjätä koulussa, koska hän ei pärjännyt. Äiti tunsi kauheata syyllisyyttä vielä vanhanakin, mutta itse asiassa ei itsekään tiennyt, mistä syystä.

Ei ne vanhemmatkaan mitään jumalia ole.

En usko, että perheesi on ollut täysin mätä. Sinulla on aikuisena ihan lupa tehdä elämästäsi niin hyvä kuin voit. Et sinä siihen äitiäsi enää tarvitse.

Voin hyvin kuvitella, että hän on korviaan myöten täynnä sinun ongelmiasi ja valituksiasi, joihin hänellä ei ole avaimia auttaa.

Kaikissa perheissä tapahtuu ylilyöntejä, kaikki vanhemmat syyllistyvät kasvatusvirheisiin, ovat oman aikakautensa tuotteita. Miksi äitisi pitäisi mennä terapiaan? Siksikö, että hän siellä joutuisi avaamaan koko elämänsä, muistelemaan jokaisen tekemänsä virheen ja tuntemaan helvetillistä syyllisyyttä, jota hän ihan takuulla jo nyt tuntee. Vielä vaan pitäisi raastaa ja repiä. Että sinä saisit hyvityksen ja tyydytyksen ja osoituksen siitä, kuinka väärin sinua on aina kohdeltu?

Kaikkia meitä on kohdeltu väärin, kaikilla meillä on traumoja. Mitä jos yrittäisit elää elämääsi kiusaamatta vanhaa äitiäsi? Entä jos äitisi kuolee, pystytkö sen jälkeen elämään ollenkaan, kun sinulta puuttuu ihminen, johon koko ajan heijastaa pahaa mieltään?

Sori, en halua olla paha, mutta joskus meidän jokaisen on kasvettava aikuiseksi. On taustamme sitten mikä tahansa.

Tai sitten voimme rypeä vanhoissa asioissa lopun ikämme, mutta se oloamme ainakaan paranna.

Jos mt-ongelmat johtuisivat äidistämme, me kaikki olisimme enemmän tai vähemmän sairaita mieleltämme.

Ei minunkaan äitini koskaan osannut puhua vaikeista asioista. Kun tämän ymmärsin, en häntä niillä vaivannutkaan. Minkä hän minun asioilleni olisi niin kovasti voinutkaan. Minä tein kaikki päätökseni kuitenkin aina itse.

Tämä teksti on hyvä esimerkki siitä, mikä on pielessä. Vaikeista asioista puhuminen on pelkkää kiusaamista tän kirjoittajan mielestä. Tai, että emotionaalisesti vaikeiden asioden käsittely on jokin yksi prosessi, joka pitäisi saada loppuun.

Eihän se näin ole.

Tulee uusia elämänvaiheita, tilanteita, vastoinkäymisiä, menetyksiä.

Rakastavaa tukea tarvitsee yhä uudelleen. Niin aikuistuneet lapset kuin heidän vanhempansakin.

Kiitos tästä viestistäsi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.

Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?

Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.

Meillä aikuisten lasten äideillä on näissä vakavissa keskusteluissa iso ongelma. Me tiedämme, miten lapsen tulee tehdä ja miten ongelma ratkeaa, mutta sitä ei saa lapselleen sanoa. Pitää kuunnella sitä järjetöntä asioiden märehtimistä kuukaudesta toiseen, mutta ei vahingossakaan saa tarjota sellaista apua, missä lapsen itse pitäisi muuttaa jotain. Se kun on väärin, silloin saa kuulla, että olet vanha, et voi ymmärtää näitä asioita - no mitä hittoa niitä sitten pitää minulle jauhaa uudestaan ja uudestaan?

Olen äiti, en terapeutti. Jos lapsella on ongelmia kaverisuhteissaan, niin miten hän kuvittelee tilanteen paranevan sillä, että hän valittaa tätä vaikeaa ongelmaa minulle joka päivä. Minä en saa sanoa, että ei se Raijakaan kaverina ole helppo, koska silloin kuulemma vien asian pois oikeasta suunnasta, nyt ei puhuta minusta, nyt puhutaan hänestä.

Miten me epäonnistuimme kasvattajina siitä, että saimme aikaan kokonaisen sukupolven, jolle "vaikeat asiat" ovat nimenomaan omia asioita, joita valittava itse voisi muuttaa, mutta ei viitsi.

Ai teidän ongelma on, että tiedätte, mitä pitäisi tehdä, mutta neuvot eivät kelpaa?

Minä olin nuorena 19-vuotiaana yliopisto-opiskelijana vakavasti masentunut ja ahdistunut, sain paniikkikohtauksia, en kyennyt käymään luennoilla. En tiennyt, mistä on kyse, joten yritin jutella vanhempieni kanssa, kun menin käymään heillä viikonloppuna (yliopisto eri kaupungissa). Mietin, pitäisikö jättää opinnot hetkeksi kesken ja tehdä jotain muuta. Silloin oli vielä ikuinen opuskeluoikeus, eli olisin voinut palata yliopistoon koska vain. Äidin viisas neuvo: "Kyllä se on parempi että palaat nyt takaisin ja reippaasti vaan sinne luennoille. Tosiasiahan on, että jos nyt jätät koulun kesken, et sinne kuitenkaan koskaan enää palaa. (huutaen ja itkien:) Ja minä en kestä jos sinusta tulee samanlainen haahuilija kuin naapurin Reijan tyttärestä, joka ei kolmekymppisenäkään ole kunnon töissä!!!!" Sen jälkeen asiasta ei puhuttu. En osannut hakea apua, olin niin pihalla kaikesta. Tuosta viisi vuotta myöhemmin olin yrittänyt itsemurhaa kahdesti ja olin aivan raunio. Sairaalaan jouduttuani aloin saada apua, mutta vasta 37-vuotiaana sain ensimmäisen työpaikkani ja aloin olla melko hyvässä tasapainossa.

Olen vanhempieni kanssa väleissä, heidän jatkuvasta aloitteestaan johtuen (itse en koskaan ota yhteyttä) mutta äiti elää jotain rinnakkaistodellisuutta eikä hyväksy, että minulla on mitään ongelmia koskaan ollutkaan. Vuodenaikojen vaihtumisesta puhutaan, äiti haukkuu sukulaisia, kehuu menestyvää serkkuani joka on hänelle nykyään "kuin oma tytär" ja haluaa kuulla, mitä kivaa olen viikon aikana tehnyt. Välillä kuulen muita reittejä pitkin, miten äitini kertoilee "kuulumisiani": että hirveän hyvin menee ja olen työpaikallani täysin korvaamaton. En ole puhunut töistäni hänelle koskaan, en puhu "hyvin menemisestä" hänelle koskaan. Kerron, mitä leffoja olen nähnyt ja missä kävin kävelyllä. That's it.

Olet tyypillinen läheisriippuvainen, joka ei suostu käyttämään yliopistokaupungin terveyspalveluja, vaan kaataa kaiken vanhempiensa syliin ja sitten ryhtyy syyllistämään heitä siitä, että itse sössit asiasi.

Vanhempien tehtävänä ei ole kantaa sinua läpi elämäsi, heidän on työnnettävä sinua poispäin, jos ryhdyt tunkemaan itseäsi takaisin lapsuuteen. Ahdistus ja itsemurhayritykset ovat sinun asiasi, ei vanhempiesi, joten en ymmärrä, miksi edelleen siirrät omat valintasi vanhempiesi syyksi.

Parasta olisi ollut, että olisit muuttanut takaisin vanhempien luokse ja eläisit siellä yhä täydellisen onnellisena. Sitähän sinä tällä ajat takaa.

Hullu trolli, jonka omat lapset ovat syystäkin hänet varmasti hylänneet. Pliis älä kuuntele tällaista puhetta. Aivan kauhea ihminen.

Minä taas en halua puhua äitini kans muuta kuin niitä näitä. En ole edes kutsunut häntä äidikseni 20 vuoteen.

Aloituksessa ei ole äitiä, jota yritetään saada terapiaan. On vain trollin mielikuvitustarina äidistä, johon mikään mitä kaikkensa uhraava tytär tekee ei tehoa. Aika naiivi saa olla, jos näihin tosissaan lankeaa.

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa ei ole äitiä, jota yritetään saada terapiaan. On vain trollin mielikuvitustarina äidistä, johon mikään mitä kaikkensa uhraava tytär tekee ei tehoa. Aika naiivi saa olla, jos näihin tosissaan lankeaa.

Aloittaja esittää ongelmaksi äitinsä ahdistuneisuuden, tultuaan painostetuksi terapiaan, koska ei suostu olemaan tyttärensä terapeutti. Mitä ahdistuneelle äidille pitäisi tehdä? Millaisia ratkaisuja on tarjottu?

Vierailija kirjoitti:

Äiti ja äiti. Miksi kaikki on äitien syytä ja äitien pitäisi olla yli-ihmisiä ja täydellisiä, vaikka heillä samat puutteet ja heikkoudet kuin muillakin. Ja milloin äiti saisi olla vapaa äitiydestään, vai onko äitiys elinikäinen riippakivi.

Ja missä miehet - isät ja isoisät, enot ja sedät.

Miksi ei isän kanssa voi keskustella vakavasti, vaan huudetaan äitiä?

Tämä on keskustelu äideistä. Isille omat keskustelunsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa ei ole äitiä, jota yritetään saada terapiaan. On vain trollin mielikuvitustarina äidistä, johon mikään mitä kaikkensa uhraava tytär tekee ei tehoa. Aika naiivi saa olla, jos näihin tosissaan lankeaa.

Aloittaja esittää ongelmaksi äitinsä ahdistuneisuuden, tultuaan painostetuksi terapiaan, koska ei suostu olemaan tyttärensä terapeutti. Mitä ahdistuneelle äidille pitäisi tehdä? Millaisia ratkaisuja on tarjottu?

"Normaali ihminen ei jankkaa jokaiseen asiaan, että "tehty jo ei toiminut". Normaali ihminen jatkaa keskustelua kertomalla tarkemmin, miten heillä on tätä neuvoa x toteutettu ja mikä siinä on mennyt pieleen. Siitä sitten voidaan jatkaa keskustelua kehittelemään toimintatapaa toimivammaksi. Kukaan ei jaksa keksiä ideoita, jotka heti suoriltaan aina tyrmätään ilman minkään laista halua ottaa vastaan ideaa ja kehitellä sitä. Toimii niin tuotesuunnitelussa kuin av-palstallakin. Jos et ole halukas ottamaan vastaan neuvoja, älä tule niitä pyytämään."

Av -mamma/-pappa 187.2023 tällä foorumilla

Hautooko aloittaja äitinsä pakkohoitoa, jatkamalla äidin kiusaamista ja keksimällä juttuja? Onko äidillä iso omaisuus, johon aloittaja haluaa saada valtuudet?

Äitini halusi puhua vakavia asioita, pohtia avioeroaan ja sairauksiaan ym kanssani kun olin 13. Kuitenkaan kuukautisista ei pysynyt puhumaan, mutta huomautteli painostani kyllä, kun se vähänkään nousi.

En pystynyt antamaan pitkään aikaan anteeksi äidilleni sitä, kuinka minua kohteli. Nyt terapiassa vasta alan päästää irti.

Oman tyttäreni kanssa en ole tehnyt samoja virheitä, vaikka virheitä epäilemättä olen tehnyt itsekin.

Tuollainen äidin painostaminen ja ahdistelu on rumaa...