Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muita aikuisia tyttäriä, joiden äiti ei halua puhua mistään vakavammasta?
03.03.2013 |
Itse kärsin tästä kovasti. Äitini tuntuu haluavan pitää minut ikään kuin tuttavanaan. Hän haluaa puhua kanssani esim. viikon tapahtumista tai muusta "ei niin vaikeasta".
Kommentit (182)
Mun äiti pysyi sellaisena loppuun asti ja minulla oli ikävä syvempää yhteyttä hänen kanssaan. Edes lähestyvästä kuolemastaan ei pystynyt puhumaan tai mistään muustakaan, vaikka tiesi viimeisten hetkien olevan käsillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei meillä äitini kanssa sellaiset välit ole, että juteltaisiin kovin syvällisiä tai vakavia ja se on minulle vallan ok. Ei mitään paita ja pylly -äititytärsuhde, mutta tullaan ihan hyvin toimeen. Sellaiset tuttavalliset välit. Jotkut asiat menneisyydestä tähän vaikuttanee, mutta niiden kanssa olen sujut.
Joo, mun äitiä ei ole koskaan kiinnostanut ihmissuhteeni, terveyteni tai mikään muukaan. Omista sairauksistaan kyllä kertoilee, muuten jutellaan lähinnä ruoan hinnasta tai vaatteista yms.
Sairastuin vakavasti lukioikäisenä ja olin yli 3 kk osastolla. Äitini kävi katsomassa yhden kerran ja viipyi n. 15 minuuttia. Myöhemmin ollessani sairaalassa ei käynyt kertaakaan. Ei myöskään kiskaan soittele ja kysele kuulumisia.
Olisi edes isä...
Huomasin, että nyt kun olen 50+ en halua enkä jaksa puhua enää kenenkään vaikeuksista ja muista ikävistä asioista. Mua ikävystyttää suunnattomasti kaikki psykologia ja ihmissuhdepohdinnat.
Aikuisten lasteni kanssa yritän vielä vähän jaksaa mutta muuten puhuisin mieluiten neutraaleista aiheista. Oma äitini on ollut samanlainen ja hänen kanssaan puhumme hyvin kevyesti vähän säästä ja muusta arkisesta.
Minusta on tavallaan vähän epäkohteliasta varsinkin jos vieraammat alkavat rasittaa muita huolillaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.
Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.
Meillä aikuisten lasten äideillä on näissä vakavissa keskusteluissa iso ongelma. Me tiedämme, miten lapsen tulee tehdä ja miten ongelma ratkeaa, mutta sitä ei saa lapselleen sanoa. Pitää kuunnella sitä järjetöntä asioiden märehtimistä kuukaudesta toiseen, mutta ei vahingossakaan saa tarjota sellaista apua, missä lapsen itse pitäisi muuttaa jotain. Se kun on väärin, silloin saa kuulla, että olet vanha, et voi ymmärtää näitä asioita - no mitä hittoa niitä sitten pitää minulle jauhaa uudestaan ja uudestaan?
Olen äiti, en terapeutti. Jos lapsella on ongelmia kaverisuhteissaan, niin miten hän kuvittelee tilanteen paranevan sillä, että hän valittaa tätä vaikeaa ongelmaa minulle joka päivä. Minä en saa sanoa, että ei se Raijakaan kaverina ole helppo, koska silloin kuulemma vien asian pois oikeasta suunnasta, nyt ei puhuta minusta, nyt puhutaan hänestä.
Miten me epäonnistuimme kasvattajina siitä, että saimme aikaan kokonaisen sukupolven, jolle "vaikeat asiat" ovat nimenomaan omia asioita, joita valittava itse voisi muuttaa, mutta ei viitsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koskaan ei puhuttu syvällisiä, paitsi se kerta kun kerroin työyhteisöön liittyvistä ongelmista ja vannotin, et kellekään hän ei saa puhua siitä. Oli selkäni takana kuitenkin puhunu eteenpäin ja siitä alkoi helvettini kun asia oli kulkenu eteenpäin ja tulikin yllättäen työpaikalla naamalleni. Äiti vaan kohautti olkiaan et eihän hän arvannu et tässä näin käy. Ei pahotellu luottamukseni pettämistä yhtään. Prkl.
Hyvä ketju. Vertaustukea puhumattomuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.
Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.
Meillä aikuisten lasten äideillä on näissä vakavissa keskusteluissa iso ongelma. Me tiedämme, miten lapsen tulee tehdä ja miten ongelma ratkeaa, mutta sitä ei saa lapselleen sanoa. Pitää kuunnella sitä järjetöntä asioiden märehtimistä kuukaudesta toiseen, mutta ei vahingossakaan saa tarjota sellaista apua, missä lapsen itse pitäisi muuttaa jotain. Se kun on väärin, silloin saa kuulla, että olet vanha, et voi ymmärtää näitä asioita - no mitä hittoa niitä sitten pitää minulle jauhaa uudestaan ja uudestaan?
Olen äiti, en terapeutti. Jos lapsella on ongelmia kaverisuhteissaan, niin miten hän kuvittelee tilanteen paranevan sillä, että hän valittaa tätä vaikeaa ongelmaa minulle joka päivä. Minä en saa sanoa, että ei se Raijakaan kaverina ole helppo, koska silloin kuulemma vien asian pois oikeasta suunnasta, nyt ei puhuta minusta, nyt puhutaan hänestä.
Miten me epäonnistuimme kasvattajina siitä, että saimme aikaan kokonaisen sukupolven, jolle "vaikeat asiat" ovat nimenomaan omia asioita, joita valittava itse voisi muuttaa, mutta ei viitsi.
Niinpä. On vaikea sanoa mitään kun neuvoa ei saa ja kuunnella vaan pitäisi. Varsinkin yksi lapsistani on sellainen, että kokee kommenttini herkästi hyökkäyksenä. Onnistun sanomaan vähän kaiken usein väärin mutta on työlästä sanoa vain voi voi ja niin niin pidemmän keskustelunkin aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin joskus keskustella äitini kanssa masennuksestani ja siitä että jaksaminen on joskus ihan loppu mutta hän vain alkaa huutamaan pää punaisena että "et sinä masentunut voi olla sinä käyt töissä ja sinulla on ystäviä"
Toinen asia josta haluaisin keskustella on se että epäilen olevani autismin kirjoilla, niin monet asiat osuu ja uppoaa ja kun mietin lapsuuttani niin sielläkin on tosi paljon asioita joiden perusteella saatan ehkä olla kirjoilla. Äiti ei asiasta halua kskustella koska hänen mielestään se on höpöhöpöä koska en kerran "heilu paikallani ja hakkaa päätä seinään" kuten hänen mielestään ilmeisesti kaikki autistit tekevät....
Äitisi ei ole lääkäri. Sinun täytyy autismistasi puhua lääkäreiden kanssa, saat lääkitystä ja ohjeistusta. Ei se äiti enää täysivaltaisen yli 18 v asioihin voi edes puuttua.
Läheiset on kaikkein huonompia tukijoita masiksessa tms. Emme koskaan osaa oikein. Kokemusta on. Sit vaan siivoilin vähän käydessäni "anna kun tässä ajan kuluksi kun sinäkin oot siinä tietokoneella."
Vanhukset hoitokodeissa huutelee äitiä, silleen me äidit olemme tärkeitä mutta se on hiuksenhieno viiva mitä voi lapsilleen sanoa.
Kuten huomannut itsekin, jos äiskäsi ajattelee masentuneen vaan makaavan, sun täytyy pärjätä ilman äidin säälittelyä. Muutahan hän voi aikuisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.
Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.
Meillä aikuisten lasten äideillä on näissä vakavissa keskusteluissa iso ongelma. Me tiedämme, miten lapsen tulee tehdä ja miten ongelma ratkeaa, mutta sitä ei saa lapselleen sanoa. Pitää kuunnella sitä järjetöntä asioiden märehtimistä kuukaudesta toiseen, mutta ei vahingossakaan saa tarjota sellaista apua, missä lapsen itse pitäisi muuttaa jotain. Se kun on väärin, silloin saa kuulla, että olet vanha, et voi ymmärtää näitä asioita - no mitä hittoa niitä sitten pitää minulle jauhaa uudestaan ja uudestaan?
Olen äiti, en terapeutti. Jos lapsella on ongelmia kaverisuhteissaan, niin miten hän kuvittelee tilanteen paranevan sillä, että hän valittaa tätä vaikeaa ongelmaa minulle joka päivä. Minä en saa sanoa, että ei se Raijakaan kaverina ole helppo, koska silloin kuulemma vien asian pois oikeasta suunnasta, nyt ei puhuta minusta, nyt puhutaan hänestä.
Miten me epäonnistuimme kasvattajina siitä, että saimme aikaan kokonaisen sukupolven, jolle "vaikeat asiat" ovat nimenomaan omia asioita, joita valittava itse voisi muuttaa, mutta ei viitsi.
Niinpä. On vaikea sanoa mitään kun neuvoa ei saa ja kuunnella vaan pitäisi. Varsinkin yksi lapsistani on sellainen, että kokee kommenttini herkästi hyökkäyksenä. Onnistun sanomaan vähän kaiken usein väärin mutta on työlästä sanoa vain voi voi ja niin niin pidemmän keskustelunkin aikana.
Hyvin sanottu. Juuri noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.
Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.
Meillä aikuisten lasten äideillä on näissä vakavissa keskusteluissa iso ongelma. Me tiedämme, miten lapsen tulee tehdä ja miten ongelma ratkeaa, mutta sitä ei saa lapselleen sanoa. Pitää kuunnella sitä järjetöntä asioiden märehtimistä kuukaudesta toiseen, mutta ei vahingossakaan saa tarjota sellaista apua, missä lapsen itse pitäisi muuttaa jotain. Se kun on väärin, silloin saa kuulla, että olet vanha, et voi ymmärtää näitä asioita - no mitä hittoa niitä sitten pitää minulle jauhaa uudestaan ja uudestaan?
Olen äiti, en terapeutti. Jos lapsella on ongelmia kaverisuhteissaan, niin miten hän kuvittelee tilanteen paranevan sillä, että hän valittaa tätä vaikeaa ongelmaa minulle joka päivä. Minä en saa sanoa, että ei se Raijakaan kaverina ole helppo, koska silloin kuulemma vien asian pois oikeasta suunnasta, nyt ei puhuta minusta, nyt puhutaan hänestä.
Miten me epäonnistuimme kasvattajina siitä, että saimme aikaan kokonaisen sukupolven, jolle "vaikeat asiat" ovat nimenomaan omia asioita, joita valittava itse voisi muuttaa, mutta ei viitsi.
Sanoisin, että se virhe kokonaisen sukupolven suhteen on tapahtunut näkemisen ja kuulluksi tulemisen kokemuksessa. Oma äitini on aina ollut kiinnostunut minusta ihmisenä ja nyt olemme tasavertaiset aikuiset ystävät. Vasta aikuisena ymmärsin, miten harvinaisena ja kadehdittavana ystäväni tätä pitävät.
Vierailija kirjoitti:
Koskaan ei puhuttu syvällisiä, paitsi se kerta kun kerroin työyhteisöön liittyvistä ongelmista ja vannotin, et kellekään hän ei saa puhua siitä. Oli selkäni takana kuitenkin puhunu eteenpäin ja siitä alkoi helvettini kun asia oli kulkenu eteenpäin ja tulikin yllättäen työpaikalla naamalleni. Äiti vaan kohautti olkiaan et eihän hän arvannu et tässä näin käy. Ei pahotellu luottamukseni pettämistä yhtään. Prkl.
Hyvä ketju. Vertaustukea puhumattomuudesta.
Siksi ei pidäkään työasioistaan lärpätellä.
Tiedän yhden joka läverteli minkäsuuruisia on kassat päivittäin kaupassa, määräaikaisuus loppui lyhyeen kun kauppias kuuli muuaöta nämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koskaan ei puhuttu syvällisiä, paitsi se kerta kun kerroin työyhteisöön liittyvistä ongelmista ja vannotin, et kellekään hän ei saa puhua siitä. Oli selkäni takana kuitenkin puhunu eteenpäin ja siitä alkoi helvettini kun asia oli kulkenu eteenpäin ja tulikin yllättäen työpaikalla naamalleni. Äiti vaan kohautti olkiaan et eihän hän arvannu et tässä näin käy. Ei pahotellu luottamukseni pettämistä yhtään. Prkl.
Hyvä ketju. Vertaustukea puhumattomuudesta.
Sinulla on vaitiolovelvollisuus. Se koskee äitiä, puolisoa, kaikkea työpaikan ulkopuolella.
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti pysyi sellaisena loppuun asti ja minulla oli ikävä syvempää yhteyttä hänen kanssaan. Edes lähestyvästä kuolemastaan ei pystynyt puhumaan tai mistään muustakaan, vaikka tiesi viimeisten hetkien olevan käsillä.
Niinpä, kuolinvuodekohtaukset.
Itse olen yrittänyt lapsille puhua kuolemastani, hautajaisista, tuhkaamisesta, tehdä suunnitelmia jäämistöstäni
Mutta HE kieltäytyvät puhumasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän suvussa ei koskaan ole puhuttu mistään sen tärkeämmästä kuin tomaattien leikkaaminen tai kukkien kasvattaminen. Jos jostain tunteellisemmasta tulee puhe,äiti syöksyy keittiöön laittamaan kahvia. Siellä sitten tekee voileipiä ja koristelee kakkua. Keittiö on pakopaikka. Minä lueskelen sen aikaa lehtiä olohuoneessa. Kahvipöydässä keskustellaan sitten leivonnaisista ja uusista resepteistä. Kun kahvi on juotu,äiti kerää astiat. Tarjoan apua,mutta hän haluaa tehdä sen itse. Sitten hän alkaa tiskaamaan kahvikuppeja ja kuivaa ne ja laittaa paikoilleen. Minä luen taas lehtiä sen aikaa. Aikaa kuluu ja joudun sanomaan,että alkaa olla aika lähteä,kun matkaa kotiin on viisisataa kilsaa ja huomenna on työpäivä. Äiti tulee keittiöstä ja aina sama syyllistävä kommentti: aina teillä nuoremmilla on niin kiire! Voisin laittaa vielä jotain suolaista. Olen hyväksynyt,että asiat näin ettei puhuta mistään. Se on meidän suvun vamma. Onneksi keskustelukulttuuri on muitten ihmisten kanssa aivan toisenlaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.
Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.
Meillä aikuisten lasten äideillä on näissä vakavissa keskusteluissa iso ongelma. Me tiedämme, miten lapsen tulee tehdä ja miten ongelma ratkeaa, mutta sitä ei saa lapselleen sanoa. Pitää kuunnella sitä järjetöntä asioiden märehtimistä kuukaudesta toiseen, mutta ei vahingossakaan saa tarjota sellaista apua, missä lapsen itse pitäisi muuttaa jotain. Se kun on väärin, silloin saa kuulla, että olet vanha, et voi ymmärtää näitä asioita - no mitä hittoa niitä sitten pitää minulle jauhaa uudestaan ja uudestaan?
Olen äiti, en terapeutti. Jos lapsella on ongelmia kaverisuhteissaan, niin miten hän kuvittelee tilanteen paranevan sillä, että hän valittaa tätä vaikeaa ongelmaa minulle joka päivä. Minä en saa sanoa, että ei se Raijakaan kaverina ole helppo, koska silloin kuulemma vien asian pois oikeasta suunnasta, nyt ei puhuta minusta, nyt puhutaan hänestä.
Miten me epäonnistuimme kasvattajina siitä, että saimme aikaan kokonaisen sukupolven, jolle "vaikeat asiat" ovat nimenomaan omia asioita, joita valittava itse voisi muuttaa, mutta ei viitsi.
Sanoisin, että se virhe kokonaisen sukupolven suhteen on tapahtunut näkemisen ja kuulluksi tulemisen kokemuksessa. Oma äitini on aina ollut kiinnostunut minusta ihmisenä ja nyt olemme tasavertaiset aikuiset ystävät. Vasta aikuisena ymmärsin, miten harvinaisena ja kadehdittavana ystäväni tätä pitävät.
Mä olen ainakin sekä nähnyt, että kuullut omia lapsiani niin paljon, ettei enempi olisi enää ollut mahdollistakaan. Silti yhden kanssa menee usein napit vastakkain ja toisen kanssa keskustelu sujuu paljon paremmin.
Ei äidit ole mitään ihmeiden tekijöitä. Vähän vastuuta lapsillekin siitä, että kommunikaatio sujuu.
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="03.03.2013 klo 22:24"]
Teillä ilmeisesti olisi jotain tosi vakavaakin puhuttavaa?
Ei kai sen kummempaa, joskus vain olisi kiva jutella "oikeita asioita" ja tulla kuunnelluksi. Näitä asioita voisivat olla vaikkapa kaverisuhteet tai se, miten huonosti voin nykyisessä työssäni.
Olet aikuinen ihminen ja vastuussa itsestäsi. Ota aika psykologille, mikäli tunnet tarvetta valittaa asioistasi. Äitisi on jo velvollisuutensa suorittanut eikä sinun kuulu kaataa pskaa enää äitisi niskaan
Ehkä se johtuu siitä, että äitisi ei tiedä mitään. Vanhemman sukupolven naiset on uskomattoman tietämättömiä ja sivistymättömiä. Monia asioita ei ole vaivauduttu miettimään eikä opettelemaan koska se on miehen tehtävä niitä miettiä heidän puolestaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.
Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.
Meillä aikuisten lasten äideillä on näissä vakavissa keskusteluissa iso ongelma. Me tiedämme, miten lapsen tulee tehdä ja miten ongelma ratkeaa, mutta sitä ei saa lapselleen sanoa. Pitää kuunnella sitä järjetöntä asioiden märehtimistä kuukaudesta toiseen, mutta ei vahingossakaan saa tarjota sellaista apua, missä lapsen itse pitäisi muuttaa jotain. Se kun on väärin, silloin saa kuulla, että olet vanha, et voi ymmärtää näitä asioita - no mitä hittoa niitä sitten pitää minulle jauhaa uudestaan ja uudestaan?
Olen äiti, en terapeutti. Jos lapsella on ongelmia kaverisuhteissaan, niin miten hän kuvittelee tilanteen paranevan sillä, että hän valittaa tätä vaikeaa ongelmaa minulle joka päivä. Minä en saa sanoa, että ei se Raijakaan kaverina ole helppo, koska silloin kuulemma vien asian pois oikeasta suunnasta, nyt ei puhuta minusta, nyt puhutaan hänestä.
Miten me epäonnistuimme kasvattajina siitä, että saimme aikaan kokonaisen sukupolven, jolle "vaikeat asiat" ovat nimenomaan omia asioita, joita valittava itse voisi muuttaa, mutta ei viitsi.
Sanoisin, että se virhe kokonaisen sukupolven suhteen on tapahtunut näkemisen ja kuulluksi tulemisen kokemuksessa. Oma äitini on aina ollut kiinnostunut minusta ihmisenä ja nyt olemme tasavertaiset aikuiset ystävät. Vasta aikuisena ymmärsin, miten harvinaisena ja kadehdittavana ystäväni tätä pitävät.
Mä olen ainakin sekä nähnyt, että kuullut omia lapsiani niin paljon, ettei enempi olisi enää ollut mahdollistakaan. Silti yhden kanssa menee usein napit vastakkain ja toisen kanssa keskustelu sujuu paljon paremmin.
Ei äidit ole mitään ihmeiden tekijöitä. Vähän vastuuta lapsillekin siitä, että kommunikaatio sujuu.
Kaikki ihmiset eivät tule yhtä helposti toimeen keskenään vaikka olisi ihan omat lapset kyseessä. Puuttuu tietty yhteinen sävel. Tytär keljuilee ,nälpäyttelee ja arvostelee ikävästi minua, sanomisiani ja tekemisiäni, mutta sitten tiukan paikan tullen vinkuu apua ja tukea. Veljiensä kanssa minulla on hyvät välit. Tokihan autan kaikkia lapsiani tasapuolisesti mikäli voin, mutta tyttären kanssa asiat päätyy useimmiten pahaanmieleen. Ei siinä mitään, varmaan oli itsekkin tosi vittumainen omaa äitiäni kohtaa parikymppisenä nuorena aikuisena kun luulin osaavani ja tietäväni kaiken paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti pysyi sellaisena loppuun asti ja minulla oli ikävä syvempää yhteyttä hänen kanssaan. Edes lähestyvästä kuolemastaan ei pystynyt puhumaan tai mistään muustakaan, vaikka tiesi viimeisten hetkien olevan käsillä.
Niinpä, kuolinvuodekohtaukset.
Itse olen yrittänyt lapsille puhua kuolemastani, hautajaisista, tuhkaamisesta, tehdä suunnitelmia jäämistöstäniMutta HE kieltäytyvät puhumasta.
Se johtuu siitä, että menettämisesi ajatteleminen on heille vielä liian kipeää. He on aikanaan sitten valmiita. Kirjoita ohjeet ylös tulevaa varten.
Alue: Aihe vapaa
Ehkä ne äidit ei jaksa enää kantaa aikuisten lastensa taakkoja. Jokaisella on omansa. Menkää terapiaan, ei mutsit oo mitään likasankoja, joiden niskaan voi omat murheensa kaataa hamaan tappiin saakka.