Muita aikuisia tyttäriä, joiden äiti ei halua puhua mistään vakavammasta?

Vähän sama tilanne. Äiti kyllä jaarittelee unmet ja lammet omia asioitaan. Heti kun minä alkaisin kertoa jotain omasta elämästä tai asioista, äiti päättää keskustelun. Etenkin puhelimessa näin, ensin valtava puhetulva ja juuri kun saisin suunvuoron niin sanoo "juu nyt hei hei, hei hei" ja sulkee puhelimen...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.

Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?

Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.

Meillä aikuisten lasten äideillä on näissä vakavissa keskusteluissa iso ongelma. Me tiedämme, miten lapsen tulee tehdä ja miten ongelma ratkeaa, mutta sitä ei saa lapselleen sanoa. Pitää kuunnella sitä järjetöntä asioiden märehtimistä kuukaudesta toiseen, mutta ei vahingossakaan saa tarjota sellaista apua, missä lapsen itse pitäisi muuttaa jotain. Se kun on väärin, silloin saa kuulla, että olet vanha, et voi ymmärtää näitä asioita - no mitä hittoa niitä sitten pitää minulle jauhaa uudestaan ja uudestaan?

Olen äiti, en terapeutti. Jos lapsella on ongelmia kaverisuhteissaan, niin miten hän kuvittelee tilanteen paranevan sillä, että hän valittaa tätä vaikeaa ongelmaa minulle joka päivä. Minä en saa sanoa, että ei se Raijakaan kaverina ole helppo, koska silloin kuulemma vien asian pois oikeasta suunnasta, nyt ei puhuta minusta, nyt puhutaan hänestä.

Miten me epäonnistuimme kasvattajina siitä, että saimme aikaan kokonaisen sukupolven, jolle "vaikeat asiat" ovat nimenomaan omia asioita, joita valittava itse voisi muuttaa, mutta ei viitsi.

Niinpä. On vaikea sanoa mitään kun neuvoa ei saa ja kuunnella vaan pitäisi. Varsinkin yksi lapsistani on sellainen, että kokee kommenttini herkästi hyökkäyksenä. Onnistun sanomaan vähän kaiken usein väärin mutta on työlästä sanoa vain voi voi ja niin niin pidemmän keskustelunkin aikana.

Tyttäreni on juuri tällaisia ,joiden kanssa on raskas keskustella . Märehtii ongelmiaan. Ei kelpaa neuvompa kumpaan suuntaan tahansa , joten olen yleensä hiljaa , enkä ota kantaa, mutta eipä kelpaa sekään. Sitten syytetään ettei minua kiinnosta.

Mielenterveysasioissa se on vähän niin, ainakin oman kokemuksen perusteella, että sitä yrittää selviytyä ja rämpiä parhaansa mukaan, niillä voimavaroilla mitä milloinkin on. Ei se ole mikään valinta, että miten hyvin tai huonosti toimii, vaan sitä tekee parhaansa joka välillä on riittävästi ja välillä ei.

Toivoisin siis hieman armoa kommentoijilta tämän suhteen. Äiti on äiti, mutta äiti on myös ihminen ja usein äidiltä odotetaan että siitä huolimatta pystyisi enempään kuin esimerkiksi isä, vaikka oma mieli olisi miten rikki.

Itse en ole äiti, tarkoituksella, juurikin siksi kun ei mielenterveys riitä. Mutta jos olisin sairastunut vasta raskausaikana tai lapsen jo synnyttyä, en tiedä kuinka hyvin olisin pystynyt olemaan tukena. Parhaani olisin tehnyt, mutta todennäköisesti se ei olisi riittänyt.

Kannattaa myös muistaa, että myös ne äidit ovat saaneet ne omat ongelmansa perintönä jostain. Sota on oman sukuni sairastuttaja numero yksi. Eli kannattaa pohtia isoa kuvaa, eikä vain sitä, mistä Itse on jäänyt paitsi ja kärsinyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.

Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?

Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.

Mielestänne aikuisen ihmisen henkisen lökohtaiset ongelmat kuten esim keskenmenon ei kuulu vanhemmille. Ne asiat pitää selvitellä ammattiauttajien kanssa eikä rasittaa vanhempiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.

Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?

Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.

Mielestänne aikuisen ihmisen henkisen lökohtaiset ongelmat kuten esim keskenmenon ei kuulu vanhemmille. Ne asiat pitää selvitellä ammattiauttajien kanssa eikä rasittaa vanhempiaan.

En ole tuota mieltä, mutta huomauttaisin vain sivusta, että monen "lapsen" mielestä omien ikääntyvien vanhempien hoito ja hoiva kuuluu yhteiskunnan kontolle. Ei voi vain vaatia jos ei ole valmis myös antamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.

Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?

Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.

Meillä aikuisten lasten äideillä on näissä vakavissa keskusteluissa iso ongelma. Me tiedämme, miten lapsen tulee tehdä ja miten ongelma ratkeaa, mutta sitä ei saa lapselleen sanoa. Pitää kuunnella sitä järjetöntä asioiden märehtimistä kuukaudesta toiseen, mutta ei vahingossakaan saa tarjota sellaista apua, missä lapsen itse pitäisi muuttaa jotain. Se kun on väärin, silloin saa kuulla, että olet vanha, et voi ymmärtää näitä asioita - no mitä hittoa niitä sitten pitää minulle jauhaa uudestaan ja uudestaan?

Olen äiti, en terapeutti. Jos lapsella on ongelmia kaverisuhteissaan, niin miten hän kuvittelee tilanteen paranevan sillä, että hän valittaa tätä vaikeaa ongelmaa minulle joka päivä. Minä en saa sanoa, että ei se Raijakaan kaverina ole helppo, koska silloin kuulemma vien asian pois oikeasta suunnasta, nyt ei puhuta minusta, nyt puhutaan hänestä.

Miten me epäonnistuimme kasvattajina siitä, että saimme aikaan kokonaisen sukupolven, jolle "vaikeat asiat" ovat nimenomaan omia asioita, joita valittava itse voisi muuttaa, mutta ei viitsi.

Sanoisin, että se virhe kokonaisen sukupolven suhteen on tapahtunut näkemisen ja kuulluksi tulemisen kokemuksessa. Oma äitini on aina ollut kiinnostunut minusta ihmisenä ja nyt olemme tasavertaiset aikuiset ystävät. Vasta aikuisena ymmärsin, miten harvinaisena ja kadehdittavana ystäväni tätä pitävät.

Mä olen ainakin sekä nähnyt, että kuullut omia lapsiani niin paljon, ettei enempi olisi enää ollut mahdollistakaan. Silti yhden kanssa menee usein napit vastakkain ja toisen kanssa keskustelu sujuu paljon paremmin.

Ei äidit ole mitään ihmeiden tekijöitä. Vähän vastuuta lapsillekin siitä, että kommunikaatio sujuu.

Kaikki ihmiset eivät tule yhtä helposti toimeen keskenään vaikka olisi ihan omat lapset kyseessä. Puuttuu tietty yhteinen sävel. Tytär keljuilee ,nälpäyttelee ja arvostelee ikävästi minua, sanomisiani ja tekemisiäni, mutta sitten tiukan paikan tullen vinkuu apua ja tukea. Veljiensä kanssa minulla on hyvät välit. Tokihan autan kaikkia lapsiani tasapuolisesti mikäli voin, mutta tyttären kanssa asiat päätyy useimmiten pahaanmieleen. Ei siinä mitään, varmaan oli itsekkin tosi vittumainen omaa äitiäni kohtaa parikymppisenä nuorena aikuisena kun luulin osaavani ja tietäväni kaiken paremmin.

Tässä kommentissa näkyy hyvin se, että et ole itse osannut luoda lastesi isän (jos oli kuvioissa) kanssa tervettä keskustelukulttuuria. Jos olisit, voisit kysyä tyttäreltäsi asiallisesti, miksi tämä käyttäytyy noin sinua kohtaan ja tehdä asialliseen sävyyn selväksi, ettei sinua voi noin kohdella. Omassa tapauksessani se, että vanhempani laiminlöivät minua lapsuudessani ja nuoruudessani aiheutti sitten sen, että kun vihdoin ymmärsin, mitä oli tapahtunut, koin suurta katkeruutta siitä, että minut vain jätettiin pärjäämään itsekseni minulle (lapselle) vaikeiden asioiden kanssa. Tämä yhdistettynä masennukseeni ja ahdistukseeni sai minut käyttäytymään kärsimättömästi ja heidän mielestään ilkeästi vanhempiani kohtaan. En pystynyt hillitsemään kieltäni, mutta en silti suoraan voinut sanoa noista menneistäkään, koska ne olivat menneitä. Jollain tasolla ajattelin, että olisi lapsellista kaivella vanhoja, vaikka ehkä olisi näin jälkikäteen ajatellen ollut varsin paikallaan tehdä niin. Nyt tosin tiedän, että ei sekään olisi auttanut, koska keskustelukulttuuri oli ja on meidän perheessä niin huono. Eivät he olisi havahtuneet pyytämään anteeksi ja miettimään, miten voitaisiin yhdessä korjata tilannetta niin, että saataisiin minunkin mielenterveysasiat paremmalle tolalle. Ajattelu, mikä monessa kommentissa täällä näkyy, että "olet nyt aikuinen, mene itse hoitoon ja lakkaa häiritsemästä vanhempiasi" paljastaa sen, miten pinnallisesti vanhempi sukupolvi asioista ajattelee: eivät näe yhteyttä menneen, nykyisen ja tulevan välillä. He ovat olleet suurelta osin vaikuttamassa lastensa elämään, ja jos heidän toiminnassaan olisi ollut jotain korjattavaa, olisi rakkauden teko auttaa jälkien korjaamisessa nyt, kun asiat ovat tulleet esiin. Ei tulisi kuuloonkaan, että vanhempani vahingossa rikkoisivat jonkun aidan, mutta eivät auttaisi sen korjaamisessa. Jostain syystä oman lapsen tunne-elämä ei sitten kuitenkaan ole yhtä tärkeä ja korjaamisen arvoinen asia kuin jonkun aita.

Ihmisellä on aina jokin syy toimintaansa. Jos toiminta on negatiivista, on rakkauden teko yrittää löytää keinot, joilla tuo syy saadaan esiin ja hoidetuksi. Koko maailmaa ei tarvitse auttaa, mutta jos kerran rakastaa perhettään ja on heidän kanssaan päivittäin tai viikottain tekemisissäkin, niin miksi tässä ei auttaisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai sen kummempaa, joskus vain olisi kiva jutella "oikeita asioita" ja tulla kuunnelluksi. Näitä asioita voisivat olla vaikkapa kaverisuhteet tai se, miten huonosti voin nykyisessä työssäni.

Olet aikuinen ihminen ja vastuussa itsestäsi. Ota aika psykologille, mikäli tunnet tarvetta valittaa asioistasi. Äitisi on jo velvollisuutensa suorittanut eikä sinun kuulu kaataa pskaa enää äitisi niskaan

On sellaisiakin vanhempia, jotka haluavat pysyä lastensa elämässä mukana sittenkin, kun lapset ovat jo aikuisia. Jakaa niin iloja kuin huoliakin. Eikä mistään velvollisuudentunnosta, vaan koska välittävät. Harmi, että moni ketjuun kirjoittanut jää tällaisesta paitsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.

Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?

Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.

Mielestänne aikuisen ihmisen henkisen lökohtaiset ongelmat kuten esim keskenmenon ei kuulu vanhemmille. Ne asiat pitää selvitellä ammattiauttajien kanssa eikä rasittaa vanhempiaan.

En ole tuo ekan viestin kirjoittaja, mutta omalla kohdallani kävin kyllä terapiassa. Olisin silti halunnut jutella myös äidin kanssa. Täällä keskustelussa huomaa hyvin, miten epäterveellisellä pohjalla suomalaisten mielenterveys ja suhtautuminen muihin on. Onneksi sain uuden mahdollisuuden tulla raskaaksi ja äidiksi, ja meillä on lapsuudenperheeni kamaluuksista viisastuneena ihana perhe, jossa puhuminen on arkipäivää. Mikään juttu ei ole sellainen, että se olisi toisten "rasittamista", koska emme ota mitään asiaa maailmanloppuna tai häpeänä. Itketään yhdessä, kun itkettää, ja sitten aletaan yhdessä selvittää, mitä voitaisiin tehdä. Me vanhemmat kuuntelemme ja autamme lapsiamme ja he kuuntelevat ja auttavat meitä. Kaikki puhutaan, ja kaikki tietävät, että tukea tulee, joten ei tarvitse olla ahdistunut ja märehtiä asioita itsekseen. Märehtimiseen ei muutenkaan ole tarvetta, koska asioita lähdetään heti ratkaisemaan eikä odoteta ongelmien paisumista. Meillä nyt ei tietysti ole ollut mitään ihan kauheita juttuja, kuten vaikka rikoksia mietittävänä, mutta kaikki normaaliin elämään kuuluvat jutut, kuten syömishäiriö, masennusta, koulukiusaamisjuttu, työttömäksi jääminen... Kaikesta on selvitty yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.

Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?

Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.

Meillä aikuisten lasten äideillä on näissä vakavissa keskusteluissa iso ongelma. Me tiedämme, miten lapsen tulee tehdä ja miten ongelma ratkeaa, mutta sitä ei saa lapselleen sanoa. Pitää kuunnella sitä järjetöntä asioiden märehtimistä kuukaudesta toiseen, mutta ei vahingossakaan saa tarjota sellaista apua, missä lapsen itse pitäisi muuttaa jotain. Se kun on väärin, silloin saa kuulla, että olet vanha, et voi ymmärtää näitä asioita - no mitä hittoa niitä sitten pitää minulle jauhaa uudestaan ja uudestaan?

Olen äiti, en terapeutti. Jos lapsella on ongelmia kaverisuhteissaan, niin miten hän kuvittelee tilanteen paranevan sillä, että hän valittaa tätä vaikeaa ongelmaa minulle joka päivä. Minä en saa sanoa, että ei se Raijakaan kaverina ole helppo, koska silloin kuulemma vien asian pois oikeasta suunnasta, nyt ei puhuta minusta, nyt puhutaan hänestä.

Miten me epäonnistuimme kasvattajina siitä, että saimme aikaan kokonaisen sukupolven, jolle "vaikeat asiat" ovat nimenomaan omia asioita, joita valittava itse voisi muuttaa, mutta ei viitsi.

Sanoisin, että se virhe kokonaisen sukupolven suhteen on tapahtunut näkemisen ja kuulluksi tulemisen kokemuksessa. Oma äitini on aina ollut kiinnostunut minusta ihmisenä ja nyt olemme tasavertaiset aikuiset ystävät. Vasta aikuisena ymmärsin, miten harvinaisena ja kadehdittavana ystäväni tätä pitävät.

Mä olen ainakin sekä nähnyt, että kuullut omia lapsiani niin paljon, ettei enempi olisi enää ollut mahdollistakaan. Silti yhden kanssa menee usein napit vastakkain ja toisen kanssa keskustelu sujuu paljon paremmin.

Ei äidit ole mitään ihmeiden tekijöitä. Vähän vastuuta lapsillekin siitä, että kommunikaatio sujuu.

Kaikki ihmiset eivät tule yhtä helposti toimeen keskenään vaikka olisi ihan omat lapset kyseessä. Puuttuu tietty yhteinen sävel. Tytär keljuilee ,nälpäyttelee ja arvostelee ikävästi minua, sanomisiani ja tekemisiäni, mutta sitten tiukan paikan tullen vinkuu apua ja tukea. Veljiensä kanssa minulla on hyvät välit. Tokihan autan kaikkia lapsiani tasapuolisesti mikäli voin, mutta tyttären kanssa asiat päätyy useimmiten pahaanmieleen. Ei siinä mitään, varmaan oli itsekkin tosi vittumainen omaa äitiäni kohtaa parikymppisenä nuorena aikuisena kun luulin osaavani ja tietäväni kaiken paremmin.

Tässä kommentissa näkyy hyvin se, että et ole itse osannut luoda lastesi isän (jos oli kuvioissa) kanssa tervettä keskustelukulttuuria. Jos olisit, voisit kysyä tyttäreltäsi asiallisesti, miksi tämä käyttäytyy noin sinua kohtaan ja tehdä asialliseen sävyyn selväksi, ettei sinua voi noin kohdella. Omassa tapauksessani se, että vanhempani laiminlöivät minua lapsuudessani ja nuoruudessani aiheutti sitten sen, että kun vihdoin ymmärsin, mitä oli tapahtunut, koin suurta katkeruutta siitä, että minut vain jätettiin pärjäämään itsekseni minulle (lapselle) vaikeiden asioiden kanssa. Tämä yhdistettynä masennukseeni ja ahdistukseeni sai minut käyttäytymään kärsimättömästi ja heidän mielestään ilkeästi vanhempiani kohtaan. En pystynyt hillitsemään kieltäni, mutta en silti suoraan voinut sanoa noista menneistäkään, koska ne olivat menneitä. Jollain tasolla ajattelin, että olisi lapsellista kaivella vanhoja, vaikka ehkä olisi näin jälkikäteen ajatellen ollut varsin paikallaan tehdä niin. Nyt tosin tiedän, että ei sekään olisi auttanut, koska keskustelukulttuuri oli ja on meidän perheessä niin huono. Eivät he olisi havahtuneet pyytämään anteeksi ja miettimään, miten voitaisiin yhdessä korjata tilannetta niin, että saataisiin minunkin mielenterveysasiat paremmalle tolalle. Ajattelu, mikä monessa kommentissa täällä näkyy, että "olet nyt aikuinen, mene itse hoitoon ja lakkaa häiritsemästä vanhempiasi" paljastaa sen, miten pinnallisesti vanhempi sukupolvi asioista ajattelee: eivät näe yhteyttä menneen, nykyisen ja tulevan välillä. He ovat olleet suurelta osin vaikuttamassa lastensa elämään, ja jos heidän toiminnassaan olisi ollut jotain korjattavaa, olisi rakkauden teko auttaa jälkien korjaamisessa nyt, kun asiat ovat tulleet esiin. Ei tulisi kuuloonkaan, että vanhempani vahingossa rikkoisivat jonkun aidan, mutta eivät auttaisi sen korjaamisessa. Jostain syystä oman lapsen tunne-elämä ei sitten kuitenkaan ole yhtä tärkeä ja korjaamisen arvoinen asia kuin jonkun aita.

Ihmisellä on aina jokin syy toimintaansa. Jos toiminta on negatiivista, on rakkauden teko yrittää löytää keinot, joilla tuo syy saadaan esiin ja hoidetuksi. Koko maailmaa ei tarvitse auttaa, mutta jos kerran rakastaa perhettään ja on heidän kanssaan päivittäin tai viikottain tekemisissäkin, niin miksi tässä ei auttaisi?

Aikuisen terveydenhoitoon eivät vanhemmat voi puuttua. Sen tietää moni mt-ongelmaisen tai huumeita käyttävän nuoren aikuisen vanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.

Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?

Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.

Meillä aikuisten lasten äideillä on näissä vakavissa keskusteluissa iso ongelma. Me tiedämme, miten lapsen tulee tehdä ja miten ongelma ratkeaa, mutta sitä ei saa lapselleen sanoa. Pitää kuunnella sitä järjetöntä asioiden märehtimistä kuukaudesta toiseen, mutta ei vahingossakaan saa tarjota sellaista apua, missä lapsen itse pitäisi muuttaa jotain. Se kun on väärin, silloin saa kuulla, että olet vanha, et voi ymmärtää näitä asioita - no mitä hittoa niitä sitten pitää minulle jauhaa uudestaan ja uudestaan?

Olen äiti, en terapeutti. Jos lapsella on ongelmia kaverisuhteissaan, niin miten hän kuvittelee tilanteen paranevan sillä, että hän valittaa tätä vaikeaa ongelmaa minulle joka päivä. Minä en saa sanoa, että ei se Raijakaan kaverina ole helppo, koska silloin kuulemma vien asian pois oikeasta suunnasta, nyt ei puhuta minusta, nyt puhutaan hänestä.

Miten me epäonnistuimme kasvattajina siitä, että saimme aikaan kokonaisen sukupolven, jolle "vaikeat asiat" ovat nimenomaan omia asioita, joita valittava itse voisi muuttaa, mutta ei viitsi.

Sanoisin, että se virhe kokonaisen sukupolven suhteen on tapahtunut näkemisen ja kuulluksi tulemisen kokemuksessa. Oma äitini on aina ollut kiinnostunut minusta ihmisenä ja nyt olemme tasavertaiset aikuiset ystävät. Vasta aikuisena ymmärsin, miten harvinaisena ja kadehdittavana ystäväni tätä pitävät.

Mä olen ainakin sekä nähnyt, että kuullut omia lapsiani niin paljon, ettei enempi olisi enää ollut mahdollistakaan. Silti yhden kanssa menee usein napit vastakkain ja toisen kanssa keskustelu sujuu paljon paremmin.

Ei äidit ole mitään ihmeiden tekijöitä. Vähän vastuuta lapsillekin siitä, että kommunikaatio sujuu.

Kaikki ihmiset eivät tule yhtä helposti toimeen keskenään vaikka olisi ihan omat lapset kyseessä. Puuttuu tietty yhteinen sävel. Tytär keljuilee ,nälpäyttelee ja arvostelee ikävästi minua, sanomisiani ja tekemisiäni, mutta sitten tiukan paikan tullen vinkuu apua ja tukea. Veljiensä kanssa minulla on hyvät välit. Tokihan autan kaikkia lapsiani tasapuolisesti mikäli voin, mutta tyttären kanssa asiat päätyy useimmiten pahaanmieleen. Ei siinä mitään, varmaan oli itsekkin tosi vittumainen omaa äitiäni kohtaa parikymppisenä nuorena aikuisena kun luulin osaavani ja tietäväni kaiken paremmin.

Tässä kommentissa näkyy hyvin se, että et ole itse osannut luoda lastesi isän (jos oli kuvioissa) kanssa tervettä keskustelukulttuuria. Jos olisit, voisit kysyä tyttäreltäsi asiallisesti, miksi tämä käyttäytyy noin sinua kohtaan ja tehdä asialliseen sävyyn selväksi, ettei sinua voi noin kohdella. Omassa tapauksessani se, että vanhempani laiminlöivät minua lapsuudessani ja nuoruudessani aiheutti sitten sen, että kun vihdoin ymmärsin, mitä oli tapahtunut, koin suurta katkeruutta siitä, että minut vain jätettiin pärjäämään itsekseni minulle (lapselle) vaikeiden asioiden kanssa. Tämä yhdistettynä masennukseeni ja ahdistukseeni sai minut käyttäytymään kärsimättömästi ja heidän mielestään ilkeästi vanhempiani kohtaan. En pystynyt hillitsemään kieltäni, mutta en silti suoraan voinut sanoa noista menneistäkään, koska ne olivat menneitä. Jollain tasolla ajattelin, että olisi lapsellista kaivella vanhoja, vaikka ehkä olisi näin jälkikäteen ajatellen ollut varsin paikallaan tehdä niin. Nyt tosin tiedän, että ei sekään olisi auttanut, koska keskustelukulttuuri oli ja on meidän perheessä niin huono. Eivät he olisi havahtuneet pyytämään anteeksi ja miettimään, miten voitaisiin yhdessä korjata tilannetta niin, että saataisiin minunkin mielenterveysasiat paremmalle tolalle. Ajattelu, mikä monessa kommentissa täällä näkyy, että "olet nyt aikuinen, mene itse hoitoon ja lakkaa häiritsemästä vanhempiasi" paljastaa sen, miten pinnallisesti vanhempi sukupolvi asioista ajattelee: eivät näe yhteyttä menneen, nykyisen ja tulevan välillä. He ovat olleet suurelta osin vaikuttamassa lastensa elämään, ja jos heidän toiminnassaan olisi ollut jotain korjattavaa, olisi rakkauden teko auttaa jälkien korjaamisessa nyt, kun asiat ovat tulleet esiin. Ei tulisi kuuloonkaan, että vanhempani vahingossa rikkoisivat jonkun aidan, mutta eivät auttaisi sen korjaamisessa. Jostain syystä oman lapsen tunne-elämä ei sitten kuitenkaan ole yhtä tärkeä ja korjaamisen arvoinen asia kuin jonkun aita.

Ihmisellä on aina jokin syy toimintaansa. Jos toiminta on negatiivista, on rakkauden teko yrittää löytää keinot, joilla tuo syy saadaan esiin ja hoidetuksi. Koko maailmaa ei tarvitse auttaa, mutta jos kerran rakastaa perhettään ja on heidän kanssaan päivittäin tai viikottain tekemisissäkin, niin miksi tässä ei auttaisi?

En ole vanhempaa sukupolvea, mutta ajattelen, että sinun tilanteessasi saattaa olla kyse pään seinään hakkaamisesta. Jos kerran olet asiasi moneen kertaan esittänyt, eikä vastakaikua tai ymmärrystä tule, niin sitten et voi enempää tehdä ja sinun on vain hyväksyttävä se.

Voit yrittää antaa anteeksi vaikka anteeksipyyntöä ei ole tullutkaan. Voit jatkaa ihmissuhdetta, tai päättää sen. Voit toki jatkaa myös pään seinään hakkaamista, mutta kyllä se nyt alkaa tässä vaiheessa mennä jo sinun piikkiisi, koska ei muita ihmisiä voi muuttaa tai ohjailla.

Itse samankaltaisessa tilanteessa annoin anteeksi ja jatkoin ihmissuhdetta sellaisena kuin se oli mahdollinen. Katkeruus loppui siihen paikkaan. Jonkun toisen kohdalla parempi valinta saattaa olla pistää välit kokonaan poikki. Olennaista on tehdä se päätös, eikä jäädä kiduttamaan itseään samaan kehään ikuisiksi ajoiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestänne aikuisen ihmisen henkisen lökohtaiset ongelmat kuten esim keskenmenon ei kuulu vanhemmille. Ne asiat pitää selvitellä ammattiauttajien kanssa eikä rasittaa vanhempiaan.

En ole tuo ekan viestin kirjoittaja, mutta omalla kohdallani kävin kyllä terapiassa. Olisin silti halunnut jutella myös äidin kanssa. Täällä keskustelussa huomaa hyvin, miten epäterveellisellä pohjalla suomalaisten mielenterveys ja suhtautuminen muihin on. Onneksi sain uuden mahdollisuuden tulla raskaaksi ja äidiksi, ja meillä on lapsuudenperheeni kamaluuksista viisastuneena ihana perhe, jossa puhuminen on arkipäivää. Mikään juttu ei ole sellainen, että se olisi toisten "rasittamista", koska emme ota mitään asiaa maailmanloppuna tai häpeänä. Itketään yhdessä, kun itkettää, ja sitten aletaan yhdessä selvittää, mitä voitaisiin tehdä. Me vanhemmat kuuntelemme ja autamme lapsiamme ja he kuuntelevat ja auttavat meitä. Kaikki puhutaan, ja kaikki tietävät, että tukea tulee, joten ei tarvitse olla ahdistunut ja märehtiä asioita itsekseen. Märehtimiseen ei muutenkaan ole tarvetta, koska asioita lähdetään heti ratkaisemaan eikä odoteta ongelmien paisumista. Meillä nyt ei tietysti ole ollut mitään ihan kauheita juttuja, kuten vaikka rikoksia mietittävänä, mutta kaikki normaaliin elämään kuuluvat jutut, kuten syömishäiriö, masennusta, koulukiusaamisjuttu, työttömäksi jääminen... Kaikesta on selvitty yhdessä.

Toisen puhumattomassa kodissa kasvaneen korviin tämä kuulostaa niin ihanalta. Lapsenne ovat onnekkaita, kun saivat noin fiksut vanhemmat. Näin rakennetaan parempaa maailmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.

Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?

Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.

Mielestänne aikuisen ihmisen henkisen lökohtaiset ongelmat kuten esim keskenmenon ei kuulu vanhemmille. Ne asiat pitää selvitellä ammattiauttajien kanssa eikä rasittaa vanhempiaan.

En ole tuota mieltä, mutta huomauttaisin vain sivusta, että monen "lapsen" mielestä omien ikääntyvien vanhempien hoito ja hoiva kuuluu yhteiskunnan kontolle. Ei voi vain vaatia jos ei ole valmis myös antamaan.

Eli vastineeksi siitä, että vanhempasi kuuntelevat ja tarjoavat henkistä tukea, sinun täytyy ottaa heidät kotiisi ja hoitaa 24/7? Ehkäpä kuitenkin niin, että kuunnellaan ja tuetaan molemmin puolin. Ja kun vanhemmat joutuvat "yhteiskunnan kontolle", heidän kuuntelemistaan ja tukemistaan jatketaan kuin tähänkin asti. Jos on hyvä lapsi-vanhempi-suhde, ei tällaisista tarvitse edes vääntää. Valitettavasti aika moni täälläkään ei tajua, että vanhemmat luovat sen pohjan, jolle tuo suhde perustuu ja jonka varaan pitäisi lapsen voida nousta sitten aikuisena.

Ette voi syyttää lapsianne kommunikaatiovaikeuksista, jos itse olette epäonnistuneet keskustelukulttuurin luomisessa. Jos lapsenne saavat itsensä ja oman elämänsä kuntoon aikuisiällä, ja sitä myötä kommunikaatiotaitonsa normaaliksi, he ovat todennäköisesti myös huomanneet, missä teillä vanhemmilla meni pieleen ja mikä kaikki edelleen on pielessä. Eivät ehkä sitten niin jaksa olla teidän kanssa tekemisissä.

Meillä on samaa havaittavissa. Äitihän ei tiedä esimerkiksi sitä, että sain vasta diagnoosin rintasyövästä. En ole kertonut, koska ei se halua kuulla. Isä tietää ja tietää myös sen, että en ole kertonut äidille. Se kuulee sen jostain jos kuulee, koska en mä varsinaisesti salaile asiaa. Mutta sille ei voi mennä kertomaan, että ois tämmönen vakava juttu meneillään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.

Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?

Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.

Mielestänne aikuisen ihmisen henkisen lökohtaiset ongelmat kuten esim keskenmenon ei kuulu vanhemmille. Ne asiat pitää selvitellä ammattiauttajien kanssa eikä rasittaa vanhempiaan.

En ole tuota mieltä, mutta huomauttaisin vain sivusta, että monen "lapsen" mielestä omien ikääntyvien vanhempien hoito ja hoiva kuuluu yhteiskunnan kontolle. Ei voi vain vaatia jos ei ole valmis myös antamaan.

Eli vastineeksi siitä, että vanhempasi kuuntelevat ja tarjoavat henkistä tukea, sinun täytyy ottaa heidät kotiisi ja hoitaa 24/7? Ehkäpä kuitenkin niin, että kuunnellaan ja tuetaan molemmin puolin. Ja kun vanhemmat joutuvat "yhteiskunnan kontolle", heidän kuuntelemistaan ja tukemistaan jatketaan kuin tähänkin asti. Jos on hyvä lapsi-vanhempi-suhde, ei tällaisista tarvitse edes vääntää. Valitettavasti aika moni täälläkään ei tajua, että vanhemmat luovat sen pohjan, jolle tuo suhde perustuu ja jonka varaan pitäisi lapsen voida nousta sitten aikuisena.

Ette voi syyttää lapsianne kommunikaatiovaikeuksista, jos itse olette epäonnistuneet keskustelukulttuurin luomisessa. Jos lapsenne saavat itsensä ja oman elämänsä kuntoon aikuisiällä, ja sitä myötä kommunikaatiotaitonsa normaaliksi, he ovat todennäköisesti myös huomanneet, missä teillä vanhemmilla meni pieleen ja mikä kaikki edelleen on pielessä. Eivät ehkä sitten niin jaksa olla teidän kanssa tekemisissä.

Niinhän se tuppaa menemään, että sukupolvi aina vähän parantaa edellisestä. Sitten saattaa tulla joku tragedia, kuten sota tai mielisairaus, joka heittää kehitystä taas muutamaksi sukupolveksi taaksepäin.

On inhimillistä nähdä itsensä ylivertaisena vanhempana omiin vanhempiin verrattuna, mutta joskus kannattaa tutustua myös historiaan ja asioiden kehityskulkuihin. Silloin saa monesti huomata, miten suurella etumatkalla sitä itse on loppujen lopuksi elämään ja vanhemmuuteen lähtenyt, vaikka oma lapsuus ei ollutkaan täydellinen.

En rasittaisi äitiä tuollaisilla asioilla. Mieluummin vaikka terapiaan. 

Äideille: Minua ei ainakaan haittaa se, että äitini antaa neuvoja tai kertoo omia mielipiteitään asioistani. Joskus haittasi, mutta nykyään koen jo olevani siinä määrin itsenäistynyt vanhemmistani, että pystyn keskustelemaan kuin aikuinen aikuiselle. Otan mielelläni ajatuksia vastaan myös ystäviltäni. En aina tee ehdotusten mukaan, mutta harkitsen niitä kyllä.

Mitä ihmeen vakavia sitä pitäisi edes keskustella? Ei minulla ainakaan ole äitini kanssa mitään vakavaa keskusteltavaa.

T. Tytär (ja kaiketi tuleva vakavista keskustelematon äiti?)

Vierailija kirjoitti:

Meillä on samaa havaittavissa. Äitihän ei tiedä esimerkiksi sitä, että sain vasta diagnoosin rintasyövästä. En ole kertonut, koska ei se halua kuulla. Isä tietää ja tietää myös sen, että en ole kertonut äidille. Se kuulee sen jostain jos kuulee, koska en mä varsinaisesti salaile asiaa. Mutta sille ei voi mennä kertomaan, että ois tämmönen vakava juttu meneillään.

Olen pahoillani syövästäsi ja toivon että paranet täysin. Tuo, että et kerro äidillesi, koska olet itseksesi päätellyt, ettei hän haluaisi tietää, kuulostaa kuitenkin melko passiivisagressiiviselta ja manipulatiiviselta. Ikään kuin toivoisit hänen kuulevan asiasta muualta ja siten joutuvan miettimään miksi hänelle ei ole kerrottu. Kouluttamista ja/tai rankaisemista tuo on, ennemmin kuin mitään muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koskaan ei puhuttu syvällisiä, paitsi se kerta kun kerroin työyhteisöön liittyvistä ongelmista ja vannotin, et kellekään hän ei saa puhua siitä. Oli selkäni takana kuitenkin puhunu eteenpäin ja siitä alkoi helvettini kun asia oli kulkenu eteenpäin ja tulikin yllättäen työpaikalla naamalleni. Äiti vaan kohautti olkiaan et eihän hän arvannu et tässä näin käy. Ei pahotellu luottamukseni pettämistä yhtään. Prkl.

Hyvä ketju. Vertaustukea puhumattomuudesta.

Sinulla on vaitiolovelvollisuus. Se koskee äitiä, puolisoa, kaikkea työpaikan ulkopuolella.

Siis että vaitiolovelvollinen, esim. sairaanhoitaja tai opettaja, ei saisi kertoa ikävästä kohtelusta työpaikalla tai että työkaveri on saanut lapsen? Luulin, että vaitiolovelvollisuus koskee asiakkaiden asioita.

En tiedä oikein, mistä johtuu. Meillä äidin kanssa läheiset välit ja puhumme paljon kaikesta, myös vaikeistakin asioista.

Mies taas ei puhu äitinsä kanssa itsestään ollenkaan. Äiti ei tiedä miehen esimiehen, yhdenkään työkaverin tai kaverin nimeä. Ei tiedä, mitä meidän elämässä tapahtuu tai mitä tehdään viikonloppuusin. Puhuvat paljon säästä, käytännön asioista ja uutisista.