Muita aikuisia tyttäriä, joiden äiti ei halua puhua mistään vakavammasta?

up

Mun anoppi puhuu vaan tv-ohjelmista, ei mistään vakavasta. Mun kotona puhutaan elämästä, tulevaisuudesta, rahasta, opiskelusta jne pohdiskellen.

Kun puhuu säästä, tuttavista, ruuasta yms., ei tarvitse puhua mistään oikeasta tai vaikeasta aiheesta. Minä ja äitini teemme niin tarkoituksella, molemmat.

Mun äiti ei halua puhua mistään vakavammasta. On estynyt ihminen. Joskus kun olen väkisin alkanut puhumaan jostain vakavammasta jutusta, esim. siitä miten ala-asteaikoina puuttunut MITENKÄÄN vaikka tiesi kuinka pahasti minua koulussa kiusattiin ja lähes joka päivä piti tulla itkun kanssa kotiin. Äiti on joko kieltänyt tienneensä koko kiusaamisesta tai väittänyt soittaneensa kouluun opettajalle joka ei kuulemma ollut kiinnostunut.

Tai kun soitin äitille kun lapseni joutui teho-osastolle äkillisen vakavan sairastumisen vuoksi, äiti ei ehtinyt juttelemaan kanssani "kun pitää alkaa tekemään isälle ruokaa".

Nykyään olen luovuttanut, jutellaan sitten säästä ja porkkanan kasvatuksesta.

Teillä ilmeisesti olisi jotain tosi vakavaakin puhuttavaa?

[quote author="Vierailija" time="03.03.2013 klo 22:24"]

Teillä ilmeisesti olisi jotain tosi vakavaakin puhuttavaa?

[/quote]

Ei kai sen kummempaa, joskus vain olisi kiva jutella "oikeita asioita" ja tulla kuunnelluksi. Näitä asioita voisivat olla vaikkapa kaverisuhteet tai se, miten huonosti voin nykyisessä työssäni.

meidän äiti ei ole koskaan jutellut mitään syvällisiä. riitoja ei koskaan selvitetä, vain anteeksi pyyntö. sentään se.

nykyään äiti ei halua mun kanssa viettää kaksin aikaa, kun se pelkää, että alan puhumaan oikeita juttuja.. suotta se pelkää. mä olen vuosia sitten luovuttanut ja taakkaa on hurjan paljon. jutellaan sitten säästäja porkkanan pilkkomisesta.

mun äiti juttelee omista vakavista aiheistaan ja myös niistä vähemmän vakavista. Mun juttuja se ei jaksa kuunnella, edes niitä diipa-daapa -tarinoita. Vakavien puhumisen olen luovuttanut jo vuosia sitten. Niin ja äitini ei ole mikään hölösuu, että siltä ei kukaan saisi suunvuoroa. 

Mistä te muut luulette johtuvan sen, että äitinne ei halua sen ihmeempiä kanssanne puhua?

Ap

Tämä on pitkä juttu, eli tulee ainakin kolme viestiä minulta. Sori siitä, mutta kerron kuitenkin, koska painaa mieltä.

Minä voisin jopa hyväksyä sen, ettei äitini puhu vaikeista asioista, mutta hän tekee siitä aina niin ison numeron, että sitä on vaikea jaksaa.

Minulla on ollut mt-ongelmia ja niiden päälle fyysisiä kipuja, väsymystä, aivosumua, iho-ongelmia jne. koko ikäni. En oikeastaan osaa sanoa, johtuvatko mt-ongelmani noista fyysisistä ongelmista ja siitä, miten huonosti niihin suhtauduttiin kotona lapsuudessani, vai onko mielenterveytenikin ihan itsenäisesti vinksallaan ja kenties siitä johtuen minulla on näitä fyysisiäkin oireita. Mutta siis, koko ikäni vaivojani jotenkin vähäteltiin, kuten ilmeisesti ajan tapana oli, ja nyt vasta yli kolmekymppisenä olen yhtäkkiä tajunnut, että kaikki olisi todennäköisesti ollut estettävissä, jos minusta olisi huolehdittu kunnolla lapsena. Vanhempani kyllä rakastivat minua, mutta eivät osanneet tutkia asioita tarkemmin, tai viedä lääkäreihin ja vaatineet, että minua olisi tutkittu tarkemmin. Eli silloin tällöin hoidettiin oiretta, kun tilanne oikein paheni, muttei koskaan syytä. Esiteini-iässä alkoivat sitten mt-ongelmat ilmetä ja kasaantua oikein kunnolla, mutta ei niillekään mitään tehty. Vanhempien taktiikka oli peräytyä, käpertyä kuoreensa, olla ehdottomasti puhumatta asioista ja jotenkin toivoa, että aika tekee tehtävänsä ja maagisesti paranen. Noh, nyt aikuisena olen periaatteessa täysin työkyvytön. Minulla ei ole ikinä ollut pitkäaikaista työpaikkaa ja nyt en pysty enää edes pätkätöihin tai osa-aikaisiin. Olen ollut valtavan ahdistunut ja itkuinen 10-vuotiaasta saakka, väsynyt, huonomuistinen jne. Opinnot vedin häpeän ja pelon voimalla loppuun saakka, vaikka ensimmäinen tutkinto jäikin tekemättä. Alaa vaihtamalla sain nipinnapin paperit ulos, etten jäänyt pelkäksi elämänkoululaiseksi.

Muutama vuosi sitten koin jonkinlaisen herätyksen ja aloin miettiä, voisiko tilannettani kuitenkin parantaa, jos alkaisin tutkia menneisyyttäni ja tutkia erinäisiä oireitani ja etsiä tietoa netistä. Olen näiden vuosien aikana kokeillut kaikenlaista ja myös "terapoinut" itseäni, ja pääsin todella pitkälle omin nokkineni! Viime vuonna sain voimia hakeutua myös ihan oikeaan terapiaan ja siitä on ollut paljon apua. Vieläkin on vaikeaa, mutta koen, että minulle on avautumassa aivan uusi elämä! Pystyn taas osa-aikatöihin, ja toivottavasti pian täysipäiväisiinkin.

(jatkoa) Miten tämä liittyy äitiini? Siten, että olen tajunnut, miten vaikea luonne hän on ollut, ja valitettavasti rakkaudestaan huolimatta myötävaikuttanut oloni huononemiseen. Hänen kanssaan ei ole voinut keskustella mistään, eikä meille opetettu terveellistä keskustelukulttuuria kotona. Jos jotain huonoa oli tapahtunut, äiti sai aina kauhean shokin ja itki ja valitti ja hoki, miten kauhealla tavalla olikaan käynyt ja miten tuntuu niin pahalta jne. Minulle jäi aina olo, että nämä asiat olivat todellakin ihan kauheita ja sellaisia, joita ei oikein voi selvittää vaan jäävät jonkinlaisena rikosrekisterin kaltaisena tahrana muistoihin, josta ne aika ajoin pomppasivat taas esiin, kun tapahtui jotain muuta. Mistään ei oikein uskaltanut kertoa, ettei äiti pahoita mieltään, ja tämä on jatkunut ihan aikuisuuteen saakka. Koko ajan pitää varoa, ettei äiti saa itkukohtausta ja ahdistu.

Veljeni, esimerkiksi, oli ala-asteikäisenä käyttänyt johonkin muuhun asiaan annetusta rahasta loppuosan jonkinlaiseen peliin. Muistan vieläkin, että pelin hinta oli 110 markkaa. Tulin koulusta kotiin tilanteeseen, jossa äiti itkee ja huutaa veljelleni ja on aivan paniikissa tästä ostoksesta ja rahojen tuhlaamisesta. Minä säikähdin hurjasti ja pelkäsin, että äiti ihan lyö veljeäni (meitä ei koskaan kuritettu fyysisesti - ei siis tässäkään tapauksessa), ja siinä samassa minulle jäi trauma siitä, että me ollaan niin köyhiä, että tuo satasen menetys ihan oikeasti on kauhea paikka. Tosiasiassa meillä oli taloudellisesti asiat todella reilassa, mutta en sitä lapsena tietenkään osannut ajatella. Koin sitten todella vaikeana koskaan pyytää rahaa esimerkiksi lyijykyniin, koska pelkäsin, ettei meillä ole varaa. Vasta päälle parikymppisenä yhdistin pisteet ja tajusin, että äiti oli todellakin ylireagoinut ja rajusti.

(jatkoa) Nyt sitten, kun olen vihdoin saamassa oman tilanteen paranemisen alkuun, huomaan, että äitini jumittaa edelleen omissa mielenterveysongelmissaan - sitähän nuo itkukohtaukset ja jatkuva ahdistus ja palan tunne kurkussa ovat - ja minun on vaikea olla hänen kanssaan tekemisissä. Pintapuolisesti on mukavaa, jos ei tosiaan mistään oikeasta puhuta tai puolellakaan sanalla ilmaista mistään vaikeuksista, mutta kun haluaisin, että perheemme olisi oikea perhe, jossa asioita voitaisiin pohtia yhdessä, toinen toistaan tukien, ilman että äiti alkaa jauhaa itkua ja hokemaan "älä puhu, älä puhu, tuntuu niin pahalta". Haluaisin, että hänkin alkaisi auttaisi itseään ja menisi terapiaan, koska se parantaisi meidän koko perheen välejä. Olen joskus yrittänyt ottaa asiaa puheeksi, mutta itkuksihan se tietysti meni, ja marttyroinniksi. Äiti haluaisi hirveästi, että meillä lapsilla olisi hyvä olla, mutta on aina vain odottanut, että asiat "jotenkin" korjautuvat. Luulen, että jos meillä olisi kotona voinut avoimesti puhua asioista ja niitä olisi yhdessä tutkittu ja pohdiskeltu ajatuksella, että "onpas ikävää ja kurjaa, että sinulla on vielä näitä oireita, mutta katsotaanhan uudelta kantilta, mitä näille voisi tehdä", oltaisiin ehkä veli sekä minä oltu paremmassa kunnossa ja kyetty normaalimpaan elämään. Veljellä menee vähän paremmin, kun teki enemmän pesäeroa äitiin ja suhtautuu häneen enemmänkin kuin äiti olisi mukava naapurintäti. Minä en ole tuolle tasolle päässyt, ainakaan vielä, ha kaipaisin sitä, että saisin jutella ja itkeäkin oman äitini kanssa normaalilla tavalla. Ei niin, että äiti kieltäytyy puhumasta ja alkaa valittaa, miten vaikeaa hänen on kuunnella tällaista ja että hänen syytään tietysti kaikki.

En voi kuitenkaan ketään pakottaa menemään terapiaan. Peiliä olen yrittänyt pitää äidinkin kasvojen edessä, mutta hän näkee siellä aina jonkun muun, jonka asioiden pitäisi muuttua, että hän saisi rauhan. Ei näe ollenkaan, että omaa suhtautumista muuttamalla, omia tunteitaan oikealla tavalla käsittelemällä, välit lapsiin/lapseen parantuisivat ja jäisivät tuo ikuinen ahdistus ja itkun tursuttaminen menneeseen. Mutta kun ei. "On ilmoja pidellyt".

Meilläkään ei puhuta. Olen jo niin oppinut siihen että jos edes alkaisi yrittää moista niin ahdistuisin ja alkaisin äkkiä puhumaan säästä ja yrttien kasvatuksesta. Osaan kyllä puhua asioistani, esimerkiksi muutamalle kaverille ja miehelle puhuisin kanssa mutta se ei osaa kuunnella eikä muutenkaan sanoa mitään eli kait olen sitten etsinyt samanlaisen miehen, mihin olen kotioloissa tottunut. Ei meillä koskaan keskusteltu vaikeista asioista. Hyvä esimerkki oli vasta kun isäni oli joutunut tuttavansa elvytystilanteeseen, ei itse elvyttänyt ja mies menehtyi. Kertoi tästä kun oltiin kylässä siskoni kanssa niin äiti alkoi vaihtaa puheenaihetta melkein kesken lauseen... Tai sitten kun ukillani leikattiin jotain (en jaksa selostaa), niin kun siskon kanssa koitettiin tästä kysellä ukilta, niin mummi vain huitaisi kädellä ja tokaisi "ei se ollut mikkään". Eli meidän suvussa ei vaikeuksia olekaan!

Jatkoviestin kirjoittaja täällä vielä! Kirjoitin heti ekan viestin alussa, että voisin jopa hyväksyä sen, ettei äitini puhu vaikeista asioista, mutta kun tekee siitä niin ison numeron, niin on hankalaa. En oikein tiedä, miten kirjoitin noin, kun nimenomaan siis haluaisin, että äidin kanssa voisi puhua, mutta hän ei halua, ja tekee siitä numeron.

Ehkä tarkoitin, että on ookoo jos ei halua puhua asioista, mutta kun en haluaisi, että äidillä on koko ajan niin paha mieli = toivoisin, että hönkin menisi terapiaan, että elämänlaatu paranisi koko meidän perheellä, kun voitaisiin keskustella vaikeista mutta ihan tavallisista elämään kuuluvista asioista ilman, että yksi saa kauhean ahdistus- ja itkukohtauksen ja kääntää koko homman vain itseensä ("Minähän se syyllinen tietysti olen!")

En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.

Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?

Vierailija kirjoitti:

Meilläkään ei puhuta. Olen jo niin oppinut siihen että jos edes alkaisi yrittää moista niin ahdistuisin ja alkaisin äkkiä puhumaan säästä ja yrttien kasvatuksesta. Osaan kyllä puhua asioistani, esimerkiksi muutamalle kaverille ja miehelle puhuisin kanssa mutta se ei osaa kuunnella eikä muutenkaan sanoa mitään eli kait olen sitten etsinyt samanlaisen miehen, mihin olen kotioloissa tottunut. Ei meillä koskaan keskusteltu vaikeista asioista. Hyvä esimerkki oli vasta kun isäni oli joutunut tuttavansa elvytystilanteeseen, ei itse elvyttänyt ja mies menehtyi. Kertoi tästä kun oltiin kylässä siskoni kanssa niin äiti alkoi vaihtaa puheenaihetta melkein kesken lauseen... Tai sitten kun ukillani leikattiin jotain (en jaksa selostaa), niin kun siskon kanssa koitettiin tästä kysellä ukilta, niin mummi vain huitaisi kädellä ja tokaisi "ei se ollut mikkään". Eli meidän suvussa ei vaikeuksia olekaan!

Kyllä ukillakin on oikeus yksityisyyteen jos ei halua lastenlasten kanssa puhua terveydestään.

Samoin vaikka äidilläkin jos haluaa terveytensä, raha-asiansa, ihan mitä tahansa pitää yksityisenä ei tarvitse niitä kailottaa lapsilleen. Vielä jos tietää toisilla olevan tekemistä itsensä kanssa

Vierailija kirjoitti:

En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.

Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?

Hiukan eri asia olla puhumatta töistä kuin esimerkiksi kieltäytyä kuuntelemasta, kun tytär haluaisi purkaa tuntojaan esimerkiksi keskenmenon jälkeen. Oikeasti toisistaan välittävät ja toisiaan rakastavat ihmiset jakavat ilot JA surut. Jos ei ole niin syvälliset välit, niin sitten ei ole. Senkin voi sanoa suoraan. Tässä ketjussa puhutaan nyt äideistä, jotka ovat kuin eivät olisi kuulleetkaan, kun heidän kanssaan yrittää jutella. Todennäköisesti siis äitien omat traumat ja mt-ongelmat (niitä on paljon sotien aikaan ja jälkeen syntyneillä) estävät suoraan puhumisen. Voisi myös sanoa suoraan, että "tiedän sinulla olevan vaikeaa ja toivon että saat asiat selvitetyksi, mutta en pysty kuuntelemaan aiheesta, sillä se tekee niin kipeää. Voisimmeko puhua vain iloisista asioista?". Tämäkin olisi reilumpaa kuin vain väistellä, väistellä ja väistellä.

en halua puhua mistään vakavasta äitini kanssa

olemme kaikesta eri mieltä ja menee heti riitelyksi

helpompaa on kommentoida säätä tai kukkaistutuksia tai liikennettä

Saattaisi haluta, mutta vain turhanpäiväiset puheenaiheet ovat turvallisia hänen kanssaan. Ei ole koskaan halunnut nähdä eikä kuulla mua, pyrkii kontrolloimaan, jos annan siihen mahdollisuuden. Enää en anna.

Harvoin tulee puhuttua mistään vakavasta äidin kanssa ja yleensäkin vain positiivisia juttuja tulee kerrottua, kun ei viitsi turhaan huolestuttaa.