Nuoren äitin päiväkirja

Miten teillä arki sujuu? Millaisena olet kokenut lasten kasvatuksen?

Hei, ihan nopeasti tulin kirjoittelemaan vastauksen sulle :)



Meille siis syntyi helmikuussa pieni poika, jota oli kovin toivottu ja odotettu innolla. Olin tuolloin 21-vuotias ja mieheni 23-vuotias, nyt jälkeen päin jo vietetty synttäreitä ja vanhettu :) Poikamme on nyt reilun 7kk:n ikäinen ja meillä ainakin on arki ollut aivan ihanaa kaikin puolin. Olemme siis vasta vanhemmuuden alkuaskelia ottamassa eli paljon on edessä oppimista.



Raskaudesta, kun kerroimme sukulaisille ja ystäville niin kysymyksiä, kommentteja ja neuvoja alkoi sadella. Ei uskottu, että tiedetään mihin ryhdytään yms. Meille kerrottiin miten elämä muuttuu, sanottiin, että nuoruus menee hukkaan. Jokaisen nuoruus on mitä siitä haluaa tehdä ja me halusimme tätä, halusimme perustaa perheen, saada lapsen. Sitten synnytyksen korvalla alkoi se voivottelu, että ei ymmärretä miten raskasta on vauvan kanssa. Varmaan kaiken manaamisen ja voivottelun ansiosta meille syntyikin oikein rauhallinen ja ihana kullannuppu. Mikä pettymys olikaan kun en ole joutunut yhtään yötä valvomaan vauvan takia, hän on aina nukkunut vähintään 5h yössä heräämättä ja 3 viikkoisesta 7h ja parin kuukauden iästä asti 10-12h. Meillä on erittäin tyytyväinen vauva, hän ei juuri koskaan itke ja on todella helppohoitoinen kaikin puolin ja siksi olemme saaneet nauttia tästä vauva-ajasta täysin siemauksin :)



Jännittääkin positiivisella tavalla mitä tulevaisuus tuo, kun nyt on mennyt niin hyvin. Aina kun kerron jollekin miten ihanaa vauvan kanssa on niin vastaus on " Kuule, kyllä se vielä muuttuu, odotahan vaan" . Ei ikinä mitään positiivista. Minua ei haittaa jos joudunkin valvomaan tai muuta vastaavaa, olen avoin äitiyden haasteelle, elän sitä varten, miksi se on niin vaikea ulkopuolisten tajuta??? Siksikö epäillään, kun olen nuori äiti? Ihmettelen vaan.



Perhetilanteemme on seuraavanlainen: Minä, meidän pikkumies ja avomieheni (tarkoitus mennä vihille, kun poika kävelee) asumme rivitalokaksiossamme täällä itä-Suomessa. Olen kotiäitinä joulukuun alkuun, kunnes takasin töihin ja kouluun. Mies käy töissä. Hyvin tullaan toimeen ja elämä on tällä hetkellä ihanaa, enkä toivo sen muuttuvan. Pitää nyt nauttia tästä kun hyvin menee :) Haaveissa meillä on omakotitalo, vuoden tai parin päästä.



Koko vanhemmuusajatukseen minulla ja miehelläni on hyvin samanlainen suhtautuminen. Olemme molemmat saaneet kunnollisen kasvatuksen, minä jopa hieman kurinalaisemman (kotiintuloajat yms oli tiukat ja säännöt tiesin). Joten koitamme kasvattaa lapsestamme toisia arvostavan, hyvinkäyttäytyvän ja ystävällisen ihmisen. Ja samaa mieltä olen Milla sun kanssa siitä, että kasvatusvastuu on täysin vanhempien harteilla, ei siihen koulut ja päiväkodit mielestäni kuulu vastuullisena osapuolena.



Mieheni on ottanut isän roolin ihan tosissaan ja on oikein paljon poikansa kanssa joka päivä. Siitä olen kiitollinen, sillä jotkut isät ovat passiivisempia. Tästä on hyvä yhteistuumin jatkaa eteenpäin :)



Kertokaahan muutkin millaista teillä on? Kirjoitukseni on todella positiivinen hehkutus meidän elämästä, mutta kyllä meilläkin välillä riidellään ja äksytään, mutta niitä ei kauaa muistella. Halusin vaan tuoda esille, että lapsenteko on tuonut elämäämme sisältöä ja onnea todella paljon. Myös parisuhteemme on muuttunut kypsemmäksi ja tiiviimmäksi.



~Henniina

Mie olin 22 ja avomies 23, ku meijän esikois tyttö synty.. vauva oli meille pieni yllätys, mutta erittäin positiivinen sellainen:) Alkuraskaudesta kärsin selkäkivuista ja pahoinvoinnista, mutta muuten raskausaika oli todella ihanaa aikaa <3 Vanhempamme olivat todella innoissaa kun kerroimme raskaudesta.. missään vaiheessa ei kukaan sanonut että nuoruus menee pilalla.. ja kylhän täs oli tätä nuoruutta jo ehtinyt elääkki ilman vauvaa:D



Tällä hetkellä meijän vauva on reilu 10kk ja koko vauva aika on ollut " helppo" ei oo turhista itketty ja ruoka maistun hyvin.. sekä yöt on menneet hyvin..

silloin kun tyttö synty kuului välillä kysymyksiä " onko tää vauvaaika nyt sellaista kun ootte kuvitelleet?" minust tyhmä kysymys, koska ei sitä voi etukätee suunnitella millaista se vauvan kanssa tulee olemaa kun jokainen vauva on erilainen.. olisin voinut kuvitella et on paljon rankempaa ja jos vauva ois ollu tosi itkunen nii en voi kuvitella miten rankkaa se varmasti voi olla..



siinä nyt tosi lyhyesti..



-Minttuli-

Ajattelin itsekin nyt ensimmäisestä vuodesta kirjoittaa jotakin :)



Meillä poika syntyi helmikuussa 2007, eli vähän yli vuoden nyt :)

Raskausuutinen silloin oli positiivinen yllätys. 19v olin silloin. Mies 23. Ensin en edes uskaltanut kertoa vanhemmilleni, isäni varsinkin kun oli mitä oli. Äitini sitten kysyi itku kurkussa että luulenko minä ettei hän halua mummoksi :)

Raskaus oli todella helppo, en " kärsinyt" mistään pahoinvoinneista tai muista. Pelkäsin kyllä vähän synnytystä. Pelkäsin jos menis raskaus samallalailla kuin äidilläni oli kaikki menneet. Yli paljon ja käynnistämällä.

Mutta synnytys sitten lähti itsestään käyntiin. Se ei kestänyt kuin vähän päälle 10h. Siitäkin luulin että ensisynnyttäjillä kestää vähintään 24h. Kaikki pelottelivat minua.

Raskaus aikana minulle sanottiin että vauvat ei tee muuta kuin huutaa, syö ja kakkaa.

Tietenkin poikani joskus huusi aivan pikkuisenakin. Mutta että kyllä oli helppo lapsi. Välillä kitisi ruokaa. Muuten nukkui. Ei ylimääräisiä kyllä huutanut.

Alkuhuumassa äitini ja sisareni auttoivat minua pienestä välimatkasta huolimatta hyvin. Silloin kun ehtivät.

Ensimmäiset kuukaudet meni sitten pojalla sairastellessa. Astmaa epäiltiin. Pojalla oli flunssaa ja välillä käytiin lääkärin luona että poika sai aukaisevaa lääkettä. Muu ei enää auttanut siihen limaan.

Nyt onneksi on kaikki menneet ohi. Syksyllä käytiin viimeisen kerran.

Alipainoiseksikin sanottiin. Ei minun mielestä. Aina ollut ihanan pyöreä vauva :)

Mut sitten perheestäni muuten. Miehelläni on maatila, ei siis häntä kesäisin näe kun hän viilettää peltotöissä. Minä oon työtön. Ja on alkanut tuntumaan siltä että saisi niitä töitä löytyä.



Oon alkanut olemaan vähän väsynyt, en aina jaksaisi olla 24/7 kotona. Mies on patistanut minua viihteelle, en ole jaksanut lähteä. Olisin vain entistä väyneempi seuraavana päivänä!



Nyt on sitten kaikki alkanut kaatumaan niskaan, mies ei suo minulle kerran viikossa lenkkiä koiran kanssa, sukuni ei yhtään enää anna apua jos sitä pyydän. Enkä halua kuitenkaan koko aikaa olla ruinaamassa. Mieheni vanhemmat ovat jo niin vanhoja etten halua työntää tätä rasavilliä heidän kontolleen :)





Mutta kaikki on loppujen lopuksi hyvin vaikka vähän olen väsynyt :) Rakastan poikaa ylikaiken ja aina minä pikkuherran vuoksi jaksan eteenpäin :)