Lue keskustelun säännöt.
Miksi Down-lapsia ihannoidaan?
03.09.2007 |
" Ovat aurinkoisia ja maailman ihanimpia lapsia" ym. lausutaan jatkuvasti downeista.
Mitä ihanampaa heissä on? Tuttavani on down-lapsen äiti on välillä aivan täynnä lastaan, lapsessa on niin paljon enemmän hoitamista ja huolehtimista kuin normaalissa lapsessa, lapsi on pitkään vaipoissa, usein sydänvikainen, oppimishäiriöinen, saa välillä käsittämättömiä raivokohtauksia, jolloin huutaa, potkii ja lyö kaikkia ja lujaa. Monesti lapsena downit voivatkin olla vielä suloisia, mutta toista on nuorena ja aikuisena. Enpä ole koskaan kuullut kenenkään ylistävän ja ihannoivan down-aikuisia. Mielestäni down-lapsen syntymä perheeseen on järkytys ja pettymys. Mutta moni ei halua myöntää tätä ja pitää yllä tuota " aurinkoisia lapsia" -kuvaansa.
Kommentit (39)
aurinkoisia tai ei.
Ei niitä kukaan ihannoi.
Jos ihannoi, täytyy olla päässä vikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaan aina on yllätyksenä vammainen lapsi tullut. Ei meilläkään ollut mitään tietoa lapsen vammasta. Valinnan mahdollisuutta ei ollut.
Kehitysvammainen lapsi ja aikuinen voi olla hyvinkin rasittava, sellainen ei ole tavallinen lapsi, vaan tosi helppo mielestäni.
Lapsen syntyminen (toivotun sellaisen) on ihana asia! Ei ole mitään tekemistä sillä onko lapsella yksi kromosomi liikaa vai ei. Lapsi on lapsi. Lapsi tulee nähdä lapsena eikä vammana. Kyllä varmaan moni alkaa kauhistella ja pelätä kun joka paikassa toitotetaan miten kamalaa on saada down-lapsi. En voi edes kuvitella miten pahalta tuntuu downeista kuulleessaan tuota soopaa.
Olen itse nähnyt useamman hyvinkin ei iloisen down lapsen. Hymystä ei ole tietoakaan. Oma lapseni on kehitysvammainen ja siksi olen noita down lapsia nähnyt koulussa, sekä eräässä omaishoitajien hoitokodissa. Yhtään hymy naamaa en ole nähnyt.
Eräs vammaishoitaja sanoi, että heissä todellakin on hyvin erillaisia persoonia.
Mielestäni aivan sama hoitaisinko down lasta vai tavallista kehitysvammaista, ei ole eroa.
Ei ole, mutta ei ole kenelläkään muullakaan ennen kuin itse tulee downin vanhemmaksi. Joku sanoo kuitenkin, että downin saaminen on onnettomuus, minä sanon että ei ole. Jos kummallakaan meistä ei ole downlasta voimme vain vedota omiin tunteisiimme ja siihen tietoon mitä meillä sattuu olemaan. Minulla sitä tietoa on paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuka tykkää äidistä kuka tyttärestä
Vierailija:
Tuttavani on down-lapsen äiti on välillä aivan täynnä lastaan, lapsessa on niin paljon enemmän hoitamista ja huolehtimista kuin normaalissa lapsessa, lapsi on pitkään vaipoissa, usein sydänvikainen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minä kaikista ihmisistä pidä, mutta en sillä perusteella voi sanoa, että katoa tästä maailmasta.
Mukava lapsi, ei siinä mitään, mutta kyllä itse ottaisin mielummin terveen lapsen kuin vammaisen. Eikö jokainen tekisi näin?
Sisko toki rakastaa (ja tietty koko perhe, isä ja kaksi sisarusta) tätä down-sisarustaan, mutta kyllä heillä se ihan jokapäiväisessä elämässä näkyy, että perheessä on vammainen. Tämän down-lapsen aloittaessa koulun joutuivat muuttamaan, koska muuten koulukyyti olisi ollut kohtuuttoman pitkä down-lapselle. Sisaruksien koulu on (ja oli vanhassa paikassakin) alle kilsan päässä.
Down-lapsella on joitain perussairauksia, jotka on otettava huomioon päivittäin.
Sisko on viime aikoina kovasti miettinyt sitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Pystyykö heidän down-lapsensa asumaan koskaan itsenäisesti.. Tätä ei tarvi miettiä sisaruksien kohdalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se että toivoo " tervettä" lasta ei tarkoita sitä, että vammainen olisi huonompi vaihtoehto.
Kaikkihan odotusaikana toivovat tervettä lasta. Kukaan ei varmasti itselleen toivo vammaista lasta.
Tottakai asian kanssa oppii elämään, kuten monen muunkin asian kanssa. Ja mitä paremmin lapsen vamman hyväksyy, sen helpompaa kaikille.
Mutta aina se on shokki ja pettymys. Suuria tunteita; surua, huolta, hätää. Varmasti iloa ja onneakin kyllä, mutta eivät taatusti ole ensimmäisiä tunteita. Niiden aika tulee juuri asian hyväksymisen myötä.
Vai voiko joku syntymästään vammaisen lapsen vanhempi sanoa, että olisi lapsen syntymän hetkellä onnellinen vammaisesta lapsestaan?
Totta, down-lapsista annetaan usein varsin romantisoitunut kuva. Vaikka suurimmaksi osaksi ovat iloisia ja aurinkoisia, niin kyllä ovat paljon paljon muutakin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta täytyy kyllä sanoa, että siinä hormonaalisessa tilassa jossa itse olin synnytyksen jälkeen ehdin olla sitä mieltä että pitkässä synnytyksessä kovin lyttyyn mennyt vauva a) näytti down-lapselta ja b) oli maailman ihanin ja täydellisin ihan riippumatta mahdollisesta downista.
Äidinrakkaus on niin oma juttunsa että siinä rinnalla kalpenevat monet järjen sanelemat ajatukset, kuten se että down-lapset tietenkin ovat paljon työläämpiä kuin muut. Onneksi.
Vierailija:
Se että toivoo " tervettä" lasta ei tarkoita sitä, että vammainen olisi huonompi vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen niin paljon ollut tekemisissä downien kanssa, ihan kaiken tasoisten, että kieltäydyn pitämästä downia onnettomuutena. Ihan yhtä hyviä lapsia ja aikuisia kuin ketkä tahansa muutkin.
pääasiassa Down-sikiöihin kohdistuvasta seerumiseulonnasta luovuttaisiin äitiyshuollon rutiiniluonteisena tutkimuksena.
Yleensä down-lapsi on katastrofi vain niille, jotka eivät ole ensimmäistäkään down-lasta kohdanneet.
Vaikka sikiödiagnostiikan yhteydessä korostetaan jokaisen perheen omaa valintaa, tosiasiallisesti yhteiskunnalla on vahva ohjaava rooli seulontajärjestelmien kehittelyyn. Niissä aloite tutkimukseen ei tule yksilöllisestä syystä perheen tai hoitavan lääkärin taholta, vaan koko väestölle suunnatusti kansanterveyden lähtökohdasta. Siksi ne vaativat julkista ja kriittistä tarkastelua.
Arvioitaessa seulontaohjelmien hyötyä joudutaan väistämättä vertaamaan niiden kustannuksia selektiivisten aborttien avulla säästyneisiin vammaisten ihmisten hoitokustannuksiin. Tällaisia vertailuja on löydettävissä esimerkiksi Suomessa tehdyistä aihetta koskevista tutkimuksista.
Kaksoisseulatutkimusta ei ole otettu laajaan käyttöön missään muussa Pohjoismaassa kuin Suomessa. Ruotsissa ja Norjassa on pyritty tekemään selkeä ero sikiöseulontojen ja yksilöllisen harkinnan perusteella tehtyjen sikiötutkimusten välillä.
Hiljattain pidetyn YK:n IV naisten maailmankonferenssin toimintaohjelmassa tuomittiin sukupuolen perusteella tehtävät abortit sukupuolisyrjintänä. Vammaisten kokemus sikiödiagnostiikan syrjivyydestä on analogisesti oikeutettu. Samoin kuin Kiinassa harjoitettu sikiövalikointi naissukupuolen perusteella loukkaa suomalaista naista, myös selektiivisiin abortteihin tähtäävät sikiötutkimukset loukkaavat jo syntyneitä vammaisia ihmisiä. He kokevat olevansa ei-toivottuja kansalaisia. Vammaisjärjestöissä on vastustettu erityisesti vammaisten sikiöiden terveisiin verrattuna eriarvoista asemaa lain edessä. Yli 20 raskausviikon ikäinen terveeksi todettu syntymätön lapsi nauttii täysiä ihmisoikeuksia, kun kehityshäiriöisiä sikiöitä voidaan abortoida aina 24. raskausviikkoon asti.
Vammaisten lasten perheisiin kohdistuneet tutkimukset ovat antaneet varsin erilaisen kuvan vammaisuudesta kuin usein ajatellaan. Näiden selvitysten valossa kumoutuu myytti, että lapsen vammaisuus olisi perhettä kohtaava katastrofi. Vammaisen lapsen syntyminen perheeseen merkitsee toki suurta muutosta elämään, mutta useimmat perheet sopeutuvat siihen hyvin. Valtaosa perheistä kertoo saaneensa useita myönteisiä seurauksia vammaisen perheenjäsenen ansiosta. Vammaisten lasten vanhempien kokemuksiin verrattuna on ristiriitaista, että lähes kaikki seulontapositiiviset perheet valitsevat abortin.
Edellä olevan perusteella ehdotamme eduskunnan hyväksyttäväksi toivomuksen,
...ja uskallan väittää että paljon kamalampaa on, jos lapsi jostain syystä taantuu (kokemusta on, oman pojan syvä autismi).
Kun synnyttää lapsen, ei se siitä enää miksikään muutu. Sen kanssa elää ja kasvaa äidiksi yhtälailla.
Tottakai vammaisen lapsen kanssa on todella rankkaa välillä, mutta ihminen on sopeutuvainen eläin.
Down on helppo juttu verrattuna moneen muuhun.
ette todellakaan voi tietää kuinka rankkaa ja vaativaa on arki vammaisen lapsen kanssa. Moni sanoo, että on sen ja sen verran kokemusta downeista, mutta työn kautta saatu kokemus on aivan eri luokkaa kuin elää 24h/vrk vammaisen lapsen kanssa. Ja kun ns. tavislapset alkavat hieman itsenäistymään ja vanhemmat pääsevät hieman jo helpommalla, vammainen lapsi vaatii vanhempien jatkuvaa läsnäoloa ja valvontaa vielä pitkään.
Ihan pienen vammaisen lapsen kanssa elo on vielä suhteellisen helppoa ja vanhemmat jaksavat vielä " uutuuden viehätystä" . Vaan kun melkoein aikuisikäinen tarvitsee jatkuvaa valvontaa, vaipat yöllä, lääkityksestä huolehtimisen, pukemisapua...
Varmasti kaikki sitä omaa lastaan rakastavat, on hän sitten vammainen tai vammaton! Siitä on turha edes kiistellä. Mutta kyllä vammaisesta lapsesta on paljon enemmän huolta ja työtä kuin vammattomasta.
Ja vammaisen lapsen vanhemmalla on oikeus myöntää olevansa väsynyt siihen työmäärään ja lapseensakin...ehkä tämä huono omatunto omasta jaksamisesta on juuri se, miksi vammaisen lapsen ihanuutta niin kiihkeästi tuodaan esiin?
hänen syntyessään en osannut ilakoida lapsesta, huoli " vioista" painoi niin paljon.
Isäni soitti minulle laitoksella ollessani ja onnitteli lapsesta. Kysyin häneltä eikö hän tiennyt että lapsi ei ole terve?
Kuulin isäni hämmentyneen puhelimen toisessa päässä ja vastasi minulle" Kyllä tiedän,mutta onhan hän sinun poikasi joka tapauksessa"
Tämän jälkeen en ole koskaan kyseenalaistanut iloa lapsestani.
Tottakai välillä väsyttää, ottaa päähän, itkettää ja suorastaan vituttaakin koko vammaisuus.
Mutta kukapa meistä ei olisi joskus terveen lapsen kanssa käynyt samaa kamppailua? Ei se tervekään lapsi aina niin ihana ja herttainen ole.
Taidan olla aika kaukana alkuperäisestä aiheesta, mutta vaikka en minäkään toivonut/uskonut vammaista lasta saavani, sellainen kullannuppu meillä kuitenkin on ja olen hänestä vilpittömän iloinen. Ja lisään vielä, että en vaihtaisi häntä terveeseen lapseen.