En tiennyt että äitiys olisi näin rankkaa :(

Uskaltaa ajatella vaihtoehtoja. Moni valitsee tosiaan kotiin yksin ryytymisen kun luulee sen olevan ainoa ja hyvän äidin merkki.



Voitko saada hoitoapua? Löytyykö muita vanhempia, joiden kanssa voisi jakaa hoitoapua? Voisiko sukulaiset auttaa? Auttaisiko töihin meno? Voitko tehdä jotain työtä iltaisin tai viikonloppuisib? Voisiko mies jäädä kotiin?

Kaikilla ei ole mahdollisuutta pyytää apua mistään muualta kuin neuvolasta/sosiaalitoimesta jne. Kynnys on silloin aika korkea. Itse en ainakaan haluaisi antaa lastani kenenkään tuntemattoman hoitoon. Kaikilla ei ole yhtäkään sellaista ihmistä, jota voisi kuvitella lapsenhoitoavuksi pyytävänsä. Omat vanhemmat asuvat toisessa päässä Suomea. Olen käynyt keskutelemassa "lapsiperheiden ammattiauttajalla", mutta eipä se paljoa auta.. Ajatuksiaan saa toki purkaa, mutta itsehän se arki on joka ikinen päivä silti pyöritettävä.

Ottakaa mallia 50-luvun äideistä,lapsia saattoi olla 8 , ei rahaa, pyykättiin käsin,ei einesruokia ja äidit ei valittanu koko ajan eikä synnytyksen jälkeen ollu heti masentuneita. Ei tämä pullamössösukupolvi kestä mitään vaikka on pilttiruoat, pitkät äitiyslomat,taloudellisesti menee hyvin jne..

Standardit ovat muuttuneet reilusti niistä ajoista. Nykyään lapset pestään useammin. Lapsilla pitää olla asianmukaiset ja puhtaat vaatteet. Lapsista pitää pitää huolta. Lapselle pitää antaa ruoka eikä pitää nälässä.

Ennen pyykinpesu oli hankalaa ja vaatteita oli vähän joten ei niitä todellakaan jokapäivä pesty. Lapset juoksentelivat mitensattuu ulkona ja pitivät huolta toisistaan. (esim anoppi kertoo kuinka viisivuotiaana jäi kotimieheksi pitämään huolta kolmesta pikkusisaruksesta kun äidin piti mennä asioille) Ruokaa ei varsinkaan köyhemmissä perheissä ollut aina kaikille tai sitä ei ainakaan ollut tarpeeksi. Ennen kaikki oli vaikeampaa, mutta isolla osalla oli myös esim ne isovanhemmat samassa osoitteessa apuna.

Kyllä synnytyksenjälkeistä masennusta on ollut 50-luvullakin. Esimerkiksi vauvojen hylkäämiset ja tapot olivat yleisempiä silloin kun nykyään (ainakin näin minun mummoni väittää).

Niin ostakaa palvelu jostain.

Joku luotettava nuori naapurista tai MLL-lastenhoitaja.



Itseä vähän on jäänyt kaivelemaan kun en aikoinani raaskinut laittaa lapsia hoitoon ja ottaa aikaa itselle ja parisuhteelle.



Hoitaako isä lapsia itsekseen niin että pääset hetkeksi pois kotoa, lenkille tai kahville kaverin kanssa?



Yritä pitää yhteyttä ystäviisi ja ottaa säännöllisesti omaa aikaa. vaikka vaan puolen tunnin irtiotto viikottain auttaa jo vähän asiaan.

mutta mua suunnattomasti ärsyttää, että pienen vauvan äidille sanotaan, että sulla pitää olla muitakin rooleja kuin äitiys ja että itsestään pitää pitää huolta (ts. ulkonäöstään pitää pitää huolta, ja käydä jumpassa ettei perse ala roikkumaan).



Ei äitiys ole mikään rooli pienen vauvan kanssa. Se on vaistotoiminto, jonka tehtävä on pitää se lapsi hengissä. Ei sitä voi verrata työrooliin tai puolison rooliin, koska ei ne työkaverit ja mies tarvitse yhtä intensiivistä huolenpitoa. Tuntuu ihan kohtuuttomalta, että sen lisäksi, että on lapsen saatavilla kokoa ajan, pitäisi olla kaikkien muidenkin saatavilla aivan kuten ennen lapsia. Tuntuu, että vauva-aika on niin lyhyt ja siihen on kaikki tunkemassa vaatimuksineen. Nainen ei saa vasta synnyttäneenäkään olla vaan, koska jostain syystä nainen ei saa haluta vaan olla.



Ei se elämä vaativan vauvan kanssa ole yhtään sen helpompaa, vaikka ois tukka kuinka kondiksessa, eikä yöheräilyt väsytä yhtään vähempää, vaikka ois mennyt nukkumaan miehen mieliksi jossain polyesteriluomuksessa. Jos on rankkaa, on rankkaa, ja silloin saa valittaa.

Vihdoinkin joku sen sanoo.



Minä en pysty ymmärtämään tätä jatkuvaa valitusta siitä, kuinka on rankkaa ja ei ole omaa aikaa ja ei pääse mihinkään ja haluaisi olla yksin ja ahdistaa kun on niin kiinni vauvassa.. En ymmärrä.



Se vauva on vauva ihan pikkiriikkisen hetken ajan, kohta se ei sitä enää ole. Minusta on ihan selvää, että äidin tehtävä ja luontainen tahto on olla sen pienen kanssa ja lähellä ja elää ja hengittää sitä pikkuista, olla läsnä ja lähellä ja pitää huolta.



Minä en ole yhdenkään lapseni vauva-aikana tuntenut mitään tarvetta olla muuta kuin äiti. En kaipaa baareihin tai harrastuksiin tai muuallekaan: tahdon vain olla sen pienen uuden ihmisen käytettävissä.



Mennä ehtii myöhemminkin, sitä omaa aikaa voi ottaa sitten kun vauva on hiukan isompi. Kai sitä nyt jokainen voi hetkeksi päästää irti kaikesta muusta ja heittäytyä siihen vauva-aikaan..? Se oma naiseus ja omat menot ja muut voivat ihan hyvin odottaa vuoden-pari, mutta se pikkuinen ei voi.



Joo, kivittäkää vaan, mutta näin minä tunnen ja ajattelen.

Vihdoinkin joku sen sanoo.

Minä en pysty ymmärtämään tätä jatkuvaa valitusta siitä, kuinka on rankkaa ja ei ole omaa aikaa ja ei pääse mihinkään ja haluaisi olla yksin ja ahdistaa kun on niin kiinni vauvassa.. En ymmärrä.

Se vauva on vauva ihan pikkiriikkisen hetken ajan, kohta se ei sitä enää ole. Minusta on ihan selvää, että äidin tehtävä ja luontainen tahto on olla sen pienen kanssa ja lähellä ja elää ja hengittää sitä pikkuista, olla läsnä ja lähellä ja pitää huolta.

Minä en ole yhdenkään lapseni vauva-aikana tuntenut mitään tarvetta olla muuta kuin äiti. En kaipaa baareihin tai harrastuksiin tai muuallekaan: tahdon vain olla sen pienen uuden ihmisen käytettävissä.

Mennä ehtii myöhemminkin, sitä omaa aikaa voi ottaa sitten kun vauva on hiukan isompi. Kai sitä nyt jokainen voi hetkeksi päästää irti kaikesta muusta ja heittäytyä siihen vauva-aikaan..? Se oma naiseus ja omat menot ja muut voivat ihan hyvin odottaa vuoden-pari, mutta se pikkuinen ei voi.

Joo, kivittäkää vaan, mutta näin minä tunnen ja ajattelen.

Minun toisella lapsella oli pahat allergiat, joiden vuoksi eka vuosi nukuttiin 1/2 - 2 tunnin pätkissä. Jälkeenpäin muistan sen ajan yhtenä sumuna. Istuin keinutuolissa itkevä lapsi sylissä ja yritin saada häntä rauhoittumaan. Päivät kuluivat vauvan ja uhmaikäisen kanssa. Esikoinen oli helppohoitoinen ja hyvin nukkuva, ja hänen vauva-aikansa oli kuitenkin aika helppo. Mutta se unenpuute oikeasti tuon toisen kanssa oli kamalaa. En kaivannut oikeastaan omaa aikaa tai mitään omia menoja, kun ainoat mietteet alkoi olla siinä, koska saa nukkua ja kuin pitkään...

Kyllähän sitä aina voi kuvitella,

millaista olisi jos olisi pieniä lapsia mutta en kyllä osannut etukäteen varautua mitenkään siihen, miten sekopäiseksi sitä itsensä tuntee jos ei saa nukkua riittävästi.

mä osaan sen kuvitella aivan hyvin ja tiedän että näin asia on. Ja mulla ei ole lapsia.

Mä en kestä. :D

Sä LUULET osaavasi kuvitella, mutta tulet yllättymään jahka niitä lapsia viimein teet. Oikeasti sitä sitoutumisen määrää ei voi mistään etukäteen tajuta, saati sitten sen univelan vaikutuksia itseensä. Vaikka olisi jostain syystä eläessään aiemminkin valvonut, on tuskin valvonut jonkun huutaessa koko ajan vieressä.

Minä en ole yhdenkään lapseni vauva-aikana tuntenut mitään tarvetta olla muuta kuin äiti. En kaipaa baareihin tai harrastuksiin tai muuallekaan: tahdon vain olla sen pienen uuden ihmisen käytettävissä.

Ei sitten ole tullut mieleesi, että vaikka SINÄ et ole tuntenut tarvetta olla muuta kuin äiti, joku muu saattaa tuntea. Ja yllätys yllätys, tämä toinen äiti ei ole yhtään sen huonompi tai epäonnistuneempi kuin sinä. Minusta tuollainen "äidin luontainen tahto" on ihan huuhaata, ja pönkittää ainoastaan myyttiä pyhästä äidistä, joka ei kaipaa muuta elämää kuin elää ja hengittää sitä pikkuista. Tämä äitimyytti taas on syynä hyvin monen äidin uupumukseen ja masennukseen, kun ei tätä vaatimusta pysty täyttämään.

Kyllähän sitä aina voi kuvitella,

millaista olisi jos olisi pieniä lapsia mutta en kyllä osannut etukäteen varautua mitenkään siihen, miten sekopäiseksi sitä itsensä tuntee jos ei saa nukkua riittävästi.

mä osaan sen kuvitella aivan hyvin ja tiedän että näin asia on. Ja mulla ei ole lapsia.

Mä en kestä. :D

Sä LUULET osaavasi kuvitella, mutta tulet yllättymään jahka niitä lapsia viimein teet. Oikeasti sitä sitoutumisen määrää ei voi mistään etukäteen tajuta, saati sitten sen univelan vaikutuksia itseensä. Vaikka olisi jostain syystä eläessään aiemminkin valvonut, on tuskin valvonut jonkun huutaessa koko ajan vieressä.

Älä välitä näistä lapsettomista. Edelliseen viestiisi tulee todennäköisesti vastaus, että ei kun minä en aio koskaan lapsia hankkia, koska minä kyllä tiedän mitä se pikkulapsiperhe-elämä on.

Vihdoinkin joku sen sanoo.

Minä en pysty ymmärtämään tätä jatkuvaa valitusta siitä, kuinka on rankkaa ja ei ole omaa aikaa ja ei pääse mihinkään ja haluaisi olla yksin ja ahdistaa kun on niin kiinni vauvassa.. En ymmärrä.

Se vauva on vauva ihan pikkiriikkisen hetken ajan, kohta se ei sitä enää ole. Minusta on ihan selvää, että äidin tehtävä ja luontainen tahto on olla sen pienen kanssa ja lähellä ja elää ja hengittää sitä pikkuista, olla läsnä ja lähellä ja pitää huolta.

Minä en ole yhdenkään lapseni vauva-aikana tuntenut mitään tarvetta olla muuta kuin äiti. En kaipaa baareihin tai harrastuksiin tai muuallekaan: tahdon vain olla sen pienen uuden ihmisen käytettävissä.

Mennä ehtii myöhemminkin, sitä omaa aikaa voi ottaa sitten kun vauva on hiukan isompi. Kai sitä nyt jokainen voi hetkeksi päästää irti kaikesta muusta ja heittäytyä siihen vauva-aikaan..? Se oma naiseus ja omat menot ja muut voivat ihan hyvin odottaa vuoden-pari, mutta se pikkuinen ei voi.

Joo, kivittäkää vaan, mutta näin minä tunnen ja ajattelen.

Ei kai nyt aikuisen ihmisen voi olla vaikeaa ymmärtää, että se mikä sinua ei ahdista, saattaa jotain muuta ahdistaa?

Yksi haluaa olla vauvansa/lapsensa kanssa koko ajan, toinen taas haluaa välillä ns. omaa aikaa. Kumpikin voi olla ihan yhtä hyvä äiti.

Ymmärrän, että ensimmäisen lapsen vauva-aika tulee kärkytyksenä. Mutta silloin kun siihen tilanteeseen pykätään toinen tai jopa kolmas muutaman vuoden sisään niin silloin saa jo katsoa peiliin. Ihan järjenvastaista vetää isensä piippuun lasten kustannuksella.

Ensimmäisen lapsen vauva-aika yllätti minutkin aikoinaan. Ei minulle juolahtanut mieleenkään tehdä toista heti perään, haluan olla hyvä äiti jokaiselle lapselleni. Toisen sain kun ensimmäinen lapsi oli 5v, omatoiminen ja olin saanut nukkua muutaman vuoden. Jotain vastuuta valinnoistaan täytyy kantaa! Vaikka tässäkin isoimnan hinnan maksavat ne lapset, joista on "niin seuraa toisilleen"

Ymmärrän, että ensimmäisen lapsen vauva-aika tulee kärkytyksenä. Mutta silloin kun siihen tilanteeseen pykätään toinen tai jopa kolmas muutaman vuoden sisään niin silloin saa jo katsoa peiliin. Ihan järjenvastaista vetää isensä piippuun lasten kustannuksella.

Ensimmäisen lapsen vauva-aika yllätti minutkin aikoinaan. Ei minulle juolahtanut mieleenkään tehdä toista heti perään, haluan olla hyvä äiti jokaiselle lapselleni. Toisen sain kun ensimmäinen lapsi oli 5v, omatoiminen ja olin saanut nukkua muutaman vuoden. Jotain vastuuta valinnoistaan täytyy kantaa! Vaikka tässäkin isoimnan hinnan maksavat ne lapset, joista on "niin seuraa toisilleen"

Luulisi että sen tietää millaisia pikkulapset ovat. Minäkin tiedän vaikkei minulla ole edes lapsia. En tosiaan kuvittele äitiyden olevan mitenkään helppoa, päinvastoin.

Kyllä sitä on helppo kuvitella. Todellisuus onkin toinen, kun on jatkuvasti unenpuutteesta sekaisin. Itsekin muistan, miten nukkumaan mennessä melkein itkin kun pelkäsin, että kohta pitää taas herätä.

Jatkuvaa herättelyä kesken unien käytetään kidutuskeinonakin.

Jaksamista kaikille pienten lasten äideille!

Ottakaa mallia 50-luvun äideistä,lapsia saattoi olla 8 , ei rahaa, pyykättiin käsin,ei einesruokia ja äidit ei valittanu koko ajan eikä synnytyksen jälkeen ollu heti masentuneita. Ei tämä pullamössösukupolvi kestä mitään vaikka on pilttiruoat, pitkät äitiyslomat,taloudellisesti menee hyvin jne..

Jos lapset hoitaisi niikuin 50-luvulla ne otettaisiin huostaan. Standardit ovat muuttuneet reilusti niistä ajoista. Nykyään lapset pestään useammin. Lapsilla pitää olla asianmukaiset ja puhtaat vaatteet. Lapsista pitää pitää huolta. Lapselle pitää antaa ruoka eikä pitää nälässä.

Ennen pyykinpesu oli hankalaa ja vaatteita oli vähän joten ei niitä todellakaan jokapäivä pesty. Lapset juoksentelivat mitensattuu ulkona ja pitivät huolta toisistaan. (esim anoppi kertoo kuinka viisivuotiaana jäi kotimieheksi pitämään huolta kolmesta pikkusisaruksesta kun äidin piti mennä asioille) Ruokaa ei varsinkaan köyhemmissä perheissä ollut aina kaikille tai sitä ei ainakaan ollut tarpeeksi. Ennen kaikki oli vaikeampaa, mutta isolla osalla oli myös esim ne isovanhemmat samassa osoitteessa apuna.

Kyllä synnytyksenjälkeistä masennusta on ollut 50-luvullakin. Esimerkiksi vauvojen hylkäämiset ja tapot olivat yleisempiä silloin kun nykyään (ainakin näin minun mummoni väittää).

Ei taitaisi nykyään käydä päinsä, että 5-vuotias jäisi yksin aamula kotiin, kun vanhemmat lähtee töihin, ja kävelee siitä sitten yksin päiväkodille, kunhan se pk aukeaa. Näin minun äitini lapsuudessa 60-luvun alussa.

Jos ei mielenterveys tai muukaan terveys kestä, niin vähän äkkiä ne isät apuun!! On niilläkin joku hoitovastuu.. Tai sit mun mielestä turha valittaa, sori vaan. Jos siis täysin oma valinta et ote vaan päättää uhrautua..



Tosin ymmärrän, et aina sekään ei auta vaikka molemmat hoitaa yövuoroja, meillä ainakin kumpikin ihan poikki välillä..

Minä sain esikoiseni 80 luvun puolivälissä. Asuin maaseutumaisessa ajatteluympäristössä ja siellä hoettiin, että toinen muksu menee siinä kuin ensimmäinenkin ja kolmas siinä kuin ne kaksikin jne.



Paskapuhetta.



Kaksi lasta on yksi enemmän kuin yksi lapsi, kaksi lasta vaatii enemmän kuin yksi eikä lapsenhoito ole vain sitä, että laitetaan hellalle isompi kattila sitten kun se pienempikin on "samalla kattilalla" noin vuoden ikäisenä.



"Kyllä sitä ennenkin on..." on tehty, pärjätty, ihan itse ja ihan yksin on sekin täyttä bullshittiä. Silloin oli eri lait ja tavat, ei tänä päivänä samaa sallittaisi kuin 50 luvulla. Ennen oli fyysinen kuritus arkipäivää, tänä päivänä lastensuojelu puuttuisi jo.



Ja ennen oli sukua ympärillä, ei naiset olleet näin yksin kuin nyt.



En ymmärrä tuota menneen ihannointia. Ei ollut rahaa, ei - nainen oli täysin riippuvainen miehensä tuloista. Jos mies ryyppäsi palkkarahansa, mistä lapsille ruoka? Ei ollut toimeentulotukea eikä sossuakaan, eikä mahdollisuutta erotakaan, vaikka mies olisi miten hakannut.



Ongelma tänä päivänä on, ettei oikein kellekään voi kertoa, ettei jaksa, että nyt tänään olen uupunut tähän kaikkeen. Siitä vedetään heti niin isot johtopäätökset, jos vaikkapa neuvolassa itket, etten jaksa.. tilanteita paisutellaan. 80-luvulla asia nähtiin niin, että vaikka elämässä on vaikea osio mukana, lapsista kuitenkin pidetään huolta jne. arki pelaa,äiti on realiteeteissa, vaikkakin väsynyt tms. Keskusteltu riitti. Neuvolasta sai ihan käytännön vinkkejä, tuli kuulluksi.



Nykyään jokainen väsynyt on vakavasti masentunut ja sekoamassa ja psykoosiin vaipumassa, vaikka vain haluaisi purka jonnekin murheensa. Ystäville ei voi, kaikki pitää hienoa kulissia. Täällä netissä vähätellään ja vedetään joku sata vuotta vanha ajanjakso eteen: ei sitä ennenkään. Nevuolassa ylireagoidaan.

Eikä ihme, että ihmiset sitte ihan katkeaa, kun ei saa välillä purkaa mieltää missään.

Jos ei mielenterveys tai muukaan terveys kestä, niin vähän äkkiä ne isät apuun!! On niilläkin joku hoitovastuu.. Tai sit mun mielestä turha valittaa, sori vaan. Jos siis täysin oma valinta et ote vaan päättää uhrautua..

Tosin ymmärrän, et aina sekään ei auta vaikka molemmat hoitaa yövuoroja, meillä ainakin kumpikin ihan poikki välillä..

Minä olin toisen lapsen syntymän jälkeen todella väsynyt, uupunut. Ei se vauva rasite ollut, helppo vauva, söi ja nukkui. Mutta oli muita asioita, jotka olivat minun vastuullani ja olisin tarvinnut apua. En vain ymmärtäjää, tai "koeta jaksaa" lässytystä.

Miestä pyysin, itkin, riitelin, huusin, kiljuin, puhuin, pyysin, itkin. Monta kertaa. Mikään ei auttanut. Hänen oli tehtävä töitä, kun oli se oma firma, kyllähän minun täytyy ymmärtää, että nyt hänen täytyy panostaa firmaan, tätä kestää vain vähän aikaa.

Vähän aikaa kestää vauva-aikaakin.

Mutta minä romahdin kun vauva oli n. 3 kk ikäinen.

Ei se mies hellittänyt senkään jälkeen. MInun piti ymmärtää näitä muita asioita, ihmisiä, tekijöitä. Minusta tehtiin psykoottista hullua joka kohta nakkaa tenavansa jokeen,eikä kukaan nähnyt, että mikä on se oikea ongelma. Se ei ollut vauva, eikä isosisarus, vaan asiat xx ja xyz.

Jos joku ulkopuolinen olisi myös miehelle sanonut, että xx ja xyz ovat oikeasti vaimolle uuvuttavia, lopeta ne, hiljennä, jne, vaan ei. Minun piti ymmärtää. Muut jatkoviat kuten ennenkin.

Nyt tuosta kaikesta on pian 5 vuotta. Vauvasta on kasvanut iloinen leikki-ikäinen. minä, me kaikki, vasta vielä toivumme tuosta kuormasta, mikä kaadettiin minun kannettavakseni juuri samaa aikaan kun vauva syntyi.

Se kuitenkin maksoi avioeron.

että odottavan täytyy syödä tosi terveellisesti ja myös koko imetysajan. Vitamiinit, kivennäisaineet ja hivenaineet täytyy opetella ja olla tietoinen niitten vaikutuksista. Esim. kalaöljyt ovat ensiarvoisen tärkeitä myös vauvalle!!!! Minun aikana höpötettiin vain rautatableteista loputtomiin mutta ne ovat vain pikkuosa äidin tarpeista.



Asiaa vois miettiä vaikka niin, että vauva tarttee rakennusaineita ja jos äitee syö valkosta moskaa niin mistä se vauveli saa esim. aivoruokaa? No, vauveli ottaa minkä irti saa äidistä ja entäs jos ei riitä molemmille???? Mitä sitten? =Masennusta!

Ennen oli ennen, nyt on nyt. Nykyään naisella on mahdollisuus valita mies (ei järjestettyä avioliittoa ja siihen kuuluvaa loputonta määrää lapsia, suhtautuminen ehkäisyynkin ennen nihkeä), mahdollisuus valita ura tai lapset, mahdollisuus ja toisaalta naiselta tunnutaan vaadittavan myös "täydellinen nainen" imagoa joka puolella. Nostan hattua jos jaksaa tehdä monta lasta tällaiseen maailmaan ja pystyy pitämään itsestäkin vielä huolen. Lapset tietenkin tärkeimmät ja kaikki jotka klaaraavat suuren perheen kanssa ovat sankareita. Nykymaailman paineet tuntuvat pienessäkin perheessä.