Oletko itse iltatähti? Millaisia ajatuksia?

Lapsuudesta on jäänyt päällimmäisenä mieleen se, kuinka hiljaista ja yksinäistä kotona oli. Muistan päättäneeni jo silloin, että omassa kodissani haluan olevan enemmän elämää ja sitä tulikin (3 poikaa pienellä ikäerolla). Miehellä oli samanlaiset mietteet.



Vanhemmilla oli kyllä paljon aikaa minulle, mutta välillä tuntui että elämä pyöri liikaa minun ympärilläni. Olisin halunnut, että vanhemmilla on oma elämä ja minä jossain siinä sivussa. Nyt itse välillä haaveilen iltatähdestä mutta näitä muistellessa ne haaveet kaikkoaa aika nopeasti. Sinänsä onneksi, sillä pidän tästä helposta elämästä ja haaveilen matkustamisesta.

Lapsuus oli aika raskas, nuoruus samoin sillä ikä alkoi painaa vanhempiani ja vetosivat monessa asiassa siihen että "ei tässä iässä enää jaksa". Toisaalta olivat jämptejä kasvattajia ja esim. vanhempainilloissa kävivät. Mutta kun murrosikäni alkoi, olivat aivan ns. paukut lopussa ja jouduin huostaanotetuksi kun alkoivat juomaan väsymykseensä. Se, mikä tuossa jutussa jäi mieleen, oli että viranomaiset hyväksyivät vanhempieni huokailut iästään ja siitä että ovat liian vanhoja tämmöiseen...minua, 14-vuotiasta, vaadittiin ymmärtämään vanhempiani ja siihen en suostunut moneen vuoteen. Asetelma oli väärä.



Sisarusteni kanssa en ole tekemisissä, jäivät hyvin etäisiksi koska heillä oli jo omat perheet, kun olin kouluiässä.

Itse olin vasta menossa kouluun.. Olin kateellinen seuraavat 11vuotta, että pääsi pois siitä hullujenhuoneesta hyvän sään aikana.

itse en ole iltatähti, mutta tätini on. Oikein sympaattinen ja sellainen kaikkien kanssa toimeentuleva tyyppi. Parempaa ystävää ei vois ihmiselle toivoa eli tätini on myös paras ystäväni.Kuulema se on niin, että juuri ne iltatähdet ovat sosiaalisia ja kaikkien kanssa toimeentulevia ihmisiä, vaikka kyllähän sekin riippuu niin monesta asiasta.

että kaikki vastuu vanhemmista jäi hänelle. Vanhemmat sisarukset muutti jo pois kotoa kun hän syntyi ja vanhemmat takertuivat häneen. Hän hoiti myös vanhempiaan, ja he eivät olisi millään antaneet hänen muuttaa pois kotoa. Äiti on ketonut et tästä jäi paha mieli iäksi, ja hän jäi paikkakunnalle asumaankin vain velvollisuuden tunnosta. Nyt äiti toki jo on 68v ja vanhemmat kuoli jo 80 luvun alussa.

Ikäeroa sisareen 12 vuotta. Hänestä ei ollut minulle seuraa lapsena eikä ole nyt aikuisenakaan. Välimme jäivät suuren ikäeron vuoksi kovin etäisiksi. Pitkään toivoin itse saavani pikkusisaren seuraukseni, mutta eihän sitä tietenkään enää vanhoista vanhemmistani voinut tulla.



Lisäksi muistan aina hävenneeni vanhempieni ikää. Oli suorastaan nöyryyttävää, kun omat vanhemmat olivat aina luokan muiden lapsien vanhempiin verraten sen yli 10 vuotta vanhempia. Kokemukseni pohjalta iltatähtien hankkiminen on mielestäni vanhemmilta todella itsekästä.

alimmillaan 7-10 vuottako?

Ikäero sisaruksiin 20 vuotta. Lapsuuteni ja nuoruuteni oli erittäin onnellista aikaa, vanhemmillani oli jo varaa, matkustelimme paljon ja muutenkin taloudellisesti olot olivat hyvät. Tiedän, että sisarukseni ovat tästä olleet minulle jopa kateellisia.



Murroiässä häpesin iäkkäitä vanhempiani, mutta voipi olla että siinä iässä häpeää ylipäätään vanhempiaan. Välit sisaruksiin jääneet etäisiksi, tosin olin lapsena erittäin läheinen kahden veljenpoikani kanssa.



Vanhempani ovat jo pitkään olleet kuolleita, isäni menitin vähän yli parikymppisenä. Sittemmin myös molemmat veljeni ovat kuolleet, sisareni elää, mutta ison ikäeron vuoksi suhteemme on, hmm., vaikka olemmekin aika tiiviisti kanssakäymisessä, en voisi sanoa sitä "läheiseksi". En osaa kuvailla, mutta sisareni asenne minuun on aika holhoava (ystävänikin huomaavat tämän), ja siksi yritän välillä pitää etäisyyttä.



Jos nyt yritän tehdä koostetta, niin:

MIINUSTA:

- välit sisaruksiin etäiset

- ollessani murrosiässä vanhemmat jo iäkkäitä, eivät oikein aina ymmärtäneet

- menettää vanhempansa varhain

- omat lapseni ovat menettäneet isovanhempansa varhain (esikoiseni oli 3 v, kuopus 1 v kun äitinikin kuoli, isääni eivät koskaan ehtineet näkemäänkään

- jouduin ehkä vähän turhan nuorena ottamaan vastuuta iäkkäistä vanhemmista, ja koin jonkinverran syyllisyyttä mm. itsenäistymisestäni



PLUSSAA:

- vanhemmillani oli aikaa minulle

- elintaso oli tuossa vaiheessa jo korkea

- ei enää iäkkäitä vanhempia hoidettavana (onko tämä sitten plussaa vai miinusta??, joskus koen tämän plussaksi, niin kauhealta kuin kuulostaakin, kun kuuntelen muiden huolia ja tuskailuaj)

Veljeeni ja siskooni on yli 14 vuotta ikäeroa. Meillä oli vain lastenhoito-suhde, ei ollenkaan sisarussuhdetta. Ja molemmat lähtivät suht aikasin pois kotoa, joten jäivät aika etäisiksi.

Vanhempani olivat jo sen verran vanhoja, etteivät jaksaneet olla läsnä minun lapsuudessani, kuten olisin toivonut. Miksi pitää tehdä lapsi, jos ei jaksa leikkiä hänen kanssaan? Kateellisena kuuntelin kun veljeni ja siskoni kertoivat olleensa isän kanssa pulkkamäessä tai kaikki yhdessä huvipuistossa vuoristoradalla.

Kuulema se on niin, että juuri ne iltatähdet ovat sosiaalisia ja kaikkien kanssa toimeentulevia ihmisiä

että iäkkäistä vanhemmistani jouduin kantamaan vastuuta enemmän kuin vanhemmat sisarukseni. Äiti vastusteli itsenäistymispyrkimyksiäni syyllistävällä asenteella, ja velvollisuudentunnosta jäin kotipaikkakunnalleni äidin seuraksi. Menetin molemmat vanhempani jo alle 30-vuotiaana ja näin ollen omat lapseni jäivät ilman isovanhempia minun puoleltani, mikä on todella surullista.

ei enää ole niin selkeä mitä aiemmin. Ennen lapset saatiin nuorempina, nykyään keski-ikä esikoisen saajilla on n.28-vuotta, kun tuossa huomioidaan myös teiniäidit ja muut nuorina esikoisensa saaneet, niin todella moni saa esikoisensa vasta 30+ vuotiaana, moni vasta liki 40-v. Joten siinä missä ennen ala-asteen luokkakokouksessa useimpien vanhemmat olivat n. 30-v nykyään yhä useampi vanhempi on n. 40-v.



Joten käsitys siitä mikä on vanha äiti/isä on muuttunut paljon, jos julkisuuden henkilöitä miettii (esim. Taavitsainen, Lampenius ym.) moni saa lapsia vasta n.40-v joten vuosi vuodelta vanhempainilloissa on enemmän "vanhoja" vanhempia. Toki osa edelleen tekee lapsia parikymppisinä, mutta siinä missä ennen iäkkäämpiä oli yhden iltatähden vanhemmat, nykyään heitä alkaa olla jo n. puolet kaikista vanhemmista. Toki alueellisia eroja on paljon, esim. pk-seudulla esikoisen saajien keski-ikä on vanhempi mitä muualla Suomessa, joillakin pikkupaikkakunnalla missä paljon vl-perheitä esikoisen saajien keski-ikä taas on hyvin matala.

sit' en ymmärrä että miten vanhemmat ei muka iltatähden kanssa jaksa tehdä suurinpiirtein samoja jutuuja kuin aiksempien lasten. Kyllähän mummot ja papatkin jaksaa antaa edes vähän ajastaan lapsenlapsilleen touhuilla ja sellasta niin miten sitten ei omalle lapselleen sitä vähää. Minkä ikäisiä ne teidän vanhemmat on olleet?

t.15

isoveli 12 vuotta vanhempi, ei muita sisaruksia. Äiti oli 35 ja isä 45 kun synnyin. Mielestäni oli ihan hyvä lapsuus. Äiti leikki ja touhusi kanssani paljon vapaa-aikanaan. Olin ehkä turhankin hemmoteltu ja passattu. Äidin kanssa oltu hyvin läheisiä aina. En muista yksinäisyyttä kokeneeni, naapurustossa oli aika paljon lapsia. Ja kouluiässä koulukaverit. Viihdyin myös yksin ihan hyvin ja nyt aikuisenakin kaipaan ja tarvitsen välillä yksinoloa, liekö sitten lapsuuden perua.



Veljen kanssa on hyvät välit, lapsuudessa ei ehkä kovin läheiset mutta kun itsekin aikuistuin ja sain omia lapsia päästiin enemmän tasoihin. Isoveli alkoi seurustella 20-vuotiaana, itse koin saaneeni samalla 17-vuotiaan 'isosiskon' :) Ovat siis olleet yli 25v yhdessä ja veljenvaimo tuntuu yhä ihan siskolta.



Isä ei ole koskaan ollut kovin lapsirakas, ei oikein 'osaa' nykyäänkään olla esim. lastenlasten kanssa. Hyvin on meitä lapsia kuitenkin aina kohdellut, mutta ollut ehkä hiukan etäinen. Isä oli sairaseläkkeellä jo syntyessäni ja sittemmin vakavia sairauksia tullut lisääkin, joten tietynlainen menettämisen pelko on ollut läsnä niin kauan kuin muistan. Ei kuitenkaan niinkään iästä vaan noista sairauksista johtuen. Isä on nyt 80 ja sairauksiin nähden suht hyvässä kunnossa.



Itse en ihan hyvistä kokemuksista huolimatta omille lapsille halunnut pitkiä ikäeroja. Eihän sitä tietty voi välttämättä itse valita, mutta meidän viisi muksua on syntynyt kahdeksan vuoden sisään, iltatähteä ei taatusti tule.

että iäkkäistä vanhemmistani jouduin kantamaan vastuuta enemmän kuin vanhemmat sisarukseni. Äiti vastusteli itsenäistymispyrkimyksiäni syyllistävällä asenteella, ja velvollisuudentunnosta jäin kotipaikkakunnalleni äidin seuraksi. Menetin molemmat vanhempani jo alle 30-vuotiaana ja näin ollen omat lapseni jäivät ilman isovanhempia minun puoleltani, mikä on todella surullista.

Mun 10v nuorempi sisko on se iltatähti ja vaikka on se "tärkein" vanhemmille (ja meille muillekin), niin on ainoa meistä joka asuu ulkomailla. Taitaa silti painiskella velvollisuudentuntonsa kanssa, mutta me kotimaassa asuvat teemme parhaamme. Onneksi vanhemmat eivät ole vieläkään hirveän vanhoja, molemmat alle 70v.

Piston sydämeeni kuitenkin sain kun joku teistä iltatähdistä valitti, että isosiskolla on holhoava asenne. Niin taitaa minullakin olla, aina olen tuntenut olevani "toinen äiti" pikkusiskolleni.

Kahteen muuhun sisarukseen 10+ vuotta ikäeroa. Muuttivat pois kotoa kun ollessani ala-asteen alimmilla luokilla ja ovat jääneet todella etäisiksi.



Vanhempien taloudellinen tilanne oli parempi minun kuin sisarusteni lapsudessa, mikä oli tietysti vanhemmille kiva kun ei tarvinnut juuri huolehtia, mutta isosisarukset eivät voineet sulattaa että minä sain vaatteet uusina, pystyin harrastamaan, käytiin vanhempien kanssa matkoilla jne. Itse en tietysti asialle mitään voinut mutta koin ja koen edelleen syyllisyyttä kaikkea vanhemmilta saamaani kohtaan.



Yksinäinen oli lapsuus maalla kun seurana oli vain vanhemmat. Aikuisiälläkin on surullista että vanhemmat ovat jo vanhoja ja aikaa heidän kanssaan on "vähemmän" kuin vanhemmila sisaruksilla. Eivät välttämättä näe minun tulevia lapsiani jne.



Jos mahdollista, en halua tätä tilannetta mahdollisille omille lapsilleni koskaan.

mulla on jäänyt lapsuudesta mieleen! itse olin 4v kun sisko muutti pois kotoa, joten olen aina ollut "ainut lapsi". Siskon kanssa meillä ei koskaan ole ollut sisarus-riitoja, vaan olemme parhaan ystävät! Minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa iltatähteydestä!

Kuulema se on niin, että juuri ne iltatähdet ovat sosiaalisia ja kaikkien kanssa toimeentulevia ihmisiä

Minäkään en usko tuohon kokemusteni mukaan. Miksi iltatähti olisi sosiaalisempi, kun hänelle ei ole edes sisaruksistaan seuraa eivätkä vanhat vanhemmatkaan välttämättä enää jaksa olla sosiaalisia vieden iltatähteä eri paikkoihin aktivoiden tätä?

Se vielä unohtui mainita, että olin lapsena todella pahoillani myös siitä, kun isovanhempani olivat jo joko kuolleet tai sitten vanhainkoti-iässä. En voinut kertaakaan mennä "mummolle tai papalle" kuten muut kaverini. Lapsena sain usein kuulla ja kokea sen, miten "vanhat vanhemmat ei enää jaksa". Teini-ikäisenä vaadittiin ymmärtämään, koska vanhemmat olivat liian vanhoja jaksaakseen mitään iltatähtensä teinikapinointia.

En nää iltatähteydessä yhtään mitään hyvää.

40v iltatähdestä haaveilevat mammat niskaansa. Kun he eivät ymmärrä sellaista asiaa, että tämä on vain yhden iltatähden tarina. Olen saanut kertomuksestani täällä niin paljon aikuisilta äideiltä paskaa niskaan, että onneksi tämä on anonyymi palsta, eikä kukaan tiedä, kuka olen.

Mutta kerron kaikesta huolimatta vielä kerran. Ja te iltatähdestä haaveilevat 40v mammat, sisälukutaitoa kiitos. Kerron vain oman kokemuksen. En ole teitä arvostelemassa, enkä edes välitä. Ei ole minun asiani, mutta vastaan vain kysymykseen.

Itse en omalla kokemuksella halunnut iltatähteä. Sisaruksiin jäi etäiset välit. Koin olevani aina yksin ja erillään sisaruksista. Vanhemmat halusivat vielä sen yhden vauvan, mutta ikää tuli ja haluttikin jo vihdoin parisuhdeaikaa. Ikää heillä oli sen verran jo, että isovanhemmat ei hoitaneetkaan enää minua. Sain koko lapsuuteni kuulla, kuinka heillä olisi helpompaa ilman minua ja sitten kun minä muutan pois niin he vihdoins aavat elää yms.

Heitä ei enää jaksanut kiinnostaa minun asiani, koska nehän oli jo käyty läpi 3 kertaa muiden kanssa.

Isosiskoni oli minulle enemmän äiti kuin oikea äitini. Isosiskoni oli vain todella pitkään katkera, koska joutui niin paljon hoitamaan minua.

Vanhemmat vanheni ja väsyivät ja kiinnostus lakkasi. Sain aika yksin aikuistua ja aikuisenakaan en sitten ole saanut sitä apua, mitä muut sisarukset.

Mutta nyt on tilanne se, että vanhemmat on niin vanhoja, että tarvitsevat itse apua. Olen siis sisaruksista ainoa niin nuori, joka vielä jaksaa auttaa. Sisaruksillani on jo sydän-ja verisuonitauteja ja eturauhassyöpää ja selkävaivaa yms. Minä olen vielä "virkeä viiskymppinen" ja kas, nyt se nakki napsahti minulle eli minä nuorimpana hoidan vanhempani, vaikka heillä ei iäkkkäinä vanhempina riittänyt kiinnostusta minuun.

Eli minä en halunnut iltatähteä. Koska se iltatähtikin haluaa, että hänen rippijuhlistaan ollaan kiinnostuneita, samoin kuin ylioppilasjuhlista ja murrosiän kriireistä yms.

Ja isot sisarukset ei ole kovin innoissaan kun saavat vastuulleen pikkurääpäleen, että vanhemmat saa viettää parisuhdeaikaa.

Oletko ollut lapsuudenperheesi iltatähti?

Millaisia ajatuksia lapsuudesta jäi?

Miten koit ikäeron sisaruksiin jne?