Lue keskustelun säännöt.
Poikien äidit eivät saa nauttia isovanhemmuudesta
19.08.2007 |
Tämä tuli mieleeni tuosta vastasynnyttäneiden luona vierailu -ketjusta, kun siellä joku äiti pokkana sanoi, että laitokselle sai tulla vain hänen isänsä ja sisaruksensa ja viikon sairaalajakson jälkeen esitti vielä toiveen, ettei kahteen viikkoon kävisi ketään. Ja oli sitten närkästynyt kun appivanhemmat tunkivat kylään. Kun muutenkin lukee näitä anoppi-keskusteluja, niin en kyllä ikinä haluaisi poikalasta.
Tuntuu että lähestulkoon joka perheessä naiset määräävät ketä nähdään ja milloin ja aikaa vietetään aina siellä naisen vanhempien luona ja miehen vanhemmilla vain käydään pakosta kärsimässä kamalaa anoppia. Eli naisen vanhemmat saavat nauttia isovanhemmuudesta paljon enemmän kuin miehen vanhemmat. Monessa tapauksessa nainen suuttuu anoppiinsa niin, ettei tätä nähdä juuri koskaan. Oletteko te poikien äiteinä miettineet, että poikienne tuleva puoliso saattaa riistää teiltä lapsenlapset henkisellä tasolla kokonaan?
Tiedän, että tähän keskusteluun tulee vastaukseksi täysin päinvastaisia esimerkkejä, kuinka äidin vanhemmat ovat alkoholisteja ja isän vahnemmat ovat aivan ihania. Mutta jos miettii yleisellä tasolla, niin näinhän se on, että äidit suunnittelevat mitä tehdään. Tietysti itsekin menen mieluummin lasten kanssa omaan lapsuuden kotiini viettämään aikaa kuin " vieraan naisen" eli anopin luokse. Anoppi on tästä tietysti vähän katkera ja kateellinen, mutta minkäs sille voi, koti on aina koti ja vaikka anopin kanssa ihan ok välit onkin, en siedä häntä pitkiä annoksia.
Kommentit (89)
Ei kyllä pidä paikkaansa omien lasteni isänpuoleisten isovanhempien kohdalla! Päinvastoin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Vierailija:
Jos minulla on joku lastenkasavatuksellinen pulma tms. niin kyllä minä siitä äitini kanssa juttelen, enkä anopin. Anoppi ei vaan ole niin läheinen.Ja miehesi keskustelee varmasti lapsenkasvatuksesta omien vanhempiensa kanssa. Vai onko kaikkien miehet mykkiä tolloja?
Googlettamalla pikapikaa löytyi isovanhemmuutta käsittelevä gradu. Siinä oli haastateltu 15-, 35- ja 55-vuotiaita ja näistä 15-vuotiailla oli yleensä läheisempi suhde äidin kuin isän puolen isovanhempiin. Vanhemmilla ryhmillä ei ollut näin, tai saattoi olla päinvastoinkin. Otanta oli tässä pieni. http: //www. uku. fi/ssf/sospsyk/ronkko. pdf
Lapin yliopistossa on tutkittu lasten ja ikäihmisten välistä vuorovaikutusta, siinä selvisi, että isänpuoleiset isovanhemmat olivat yleisemmin niitä, joihin pidettiin yhteyttä hyvin vähän tai ei lainkaan - mutta oli myös isänpuoleisia isovanhempia, joita tavattiin päivittäin. http: //layinternet. sevennet. net/?DeptID=9896
Joskus pari vuotta sitten oli lehdissä vastaavasta tutkimuksesta, jota en nyt kyllä löytänyt. Siinä neljä isovanhempaa oli laitettu " läheisyysjärjestykseen" sen mukaan, kuka tavallisesti on lapselle läheinen. Läheisin oli äidinäiti, muuta en muista järjestyksestä.
Ei siis täysin vailla perää ap:n ajatus.
Jo ihan silkasta siitä syystä, että koska (maanviljelys- ja yrittäjäperheitä lukuunottamatta joissa niissäkin yhä on vallalla tapa periyttää sukutila tai sukuyritys pojille todennäköisemmin kuin tytöille) isovanhempien ja vävyjen ja miniöiden kanssakäyminen tapahtuu perhearjen tasolla. Ja isät harvemmin ottavat äitiensä lastenkasvatuskommenteista samalla tavalla nenäänsä kuin äidit anoppiensa...
Eli tuo hakaus kuvastaa sitä, miten roolit yhä Suomessa(kin) jaetaan. Lastenkasvatus ja huushollinhoito on yhä katsottu etenkin naisten vastuualueeseen ja he kokevat niitä koskevat kommentit paljon herkemmin vittuiluksi ja arvovallan kriisiksi kuin miehet.
Mutta ihan KOKONAAN TÄYSIN OMA JUTTUNSA ON SE, VAIKUTTAAKO TUO KENELLÄKÄÄN NORMAALINAISELLA SIIHEN, HALUAAKO HÄN LAPSEKSEEN TYTTÖJÄ VAI POIKIA!
Onko joku nyt aivan selvinpäin sitä mieltä, että tuollainen on syy toivoa pelkkiä tyttöjä????
Pojissa ja tytöissä omat hyvät ja huonot puolensa. Ja joka tapauksessa aina on kyse yksilöistä, joilla tuollaiset keskimääräisyydet toteutuvat vaihtelevassa määrin tai ovat toteutumatta. Onneksi me äidit voimme itsekin vaikuttaa siihen, millaisen roolin omaksumme anoppeina, sitten aikanaan.
Itse olen läheisempi äidin puolen isovanhempieni kanssa, mutta toisaalta taas omat lapseni ovat läheisempiä mieheni vanhempien kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki anopin sanomisen ruoditaan 100 kertaan ja lopulta niistä löytyykin sitten jo joku pieni vittuilun siemen. Omalta äidiltä moni kuuntelee vaikka mitä paskaa uskaltamatta kilttinä tyttönä sanoa vastaan.
Melkeinpa jos ruvetaan laskemaan niin sanoisin, että anoppi on enemmän meidän lasten kanssa mun mun äiti.
Ehkä niin on kyllä, että anoppi ja appiukko ovat enemmän vain lasten kanssa tai siis niin, että veidään heille lapsia hoitoon ja taas minun vanhemmillamme käymme usein koko perhe eikä vaan lapset. Mutta tämä johtuu puhtaasti siitä, että anoppi ei koskaan kutsu kylään mutta lapset on aina tervetulleita. ja mun äiti taas kutsuu kokoajan ja haluaa nähdä meitä kaikkia, ei niinkään hingu saada hoitaa lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on tyttöjä, kaverini lapset taas ovat poikia. Hän on sitä mieltä että perhepeti, pitkä imetys ja kotihoito ovat itsestäänselvyyksiä. Meillä taas ei ole noudatettu mitään noista. Yllätys, yllätys, hän tietenkin olettaa että tulevat miniät toimivat samoin. Voipi tulla konflikteja, toivottavasti omat tyttäreni eivät ota miehiä hänen pojistaan...
Ja pointtini ei ole se että ei esim. saisi lapsia kotona hoitaa vaan se että jokainen perhe tekee itse omalle perheelle parhaat ratkaisut, eivät anopin mielestä parhaat ratkaisut.
Anopille oli kauhea paikka kun aloin seurustella hänen kultapoikansa kanssa, enkä todellakaan kelvannut hänelle enkä senpuoleen appiukollekaan. Olemme olleet mieheni kanssa jo 15 vuotta yhdessä ja appivanhemmat ovat saaneet tottua siihen, että olen heidän poikansa valinta. Enää he eivät ole ilkeitä, vaikka eivät edelleenkään pidä minusta. En silti koskaan voi olla rennosti heidän seurassaan. Ei ne vanhat asiat unohdu. Heillä on lapsiimme huomattavasti etäisempi suhde kuin minun vanhemmillani. Minun vanhempani ottivat mieheni aikanaa heti " omaksi pojakseen" joten meidän molempien on mukava tavata vanhempiani.
Tapaamme appivanhempia parin kuukauden välein ja aina heidän aloitteestaan. Kertaakaan he eivät ole hoitaneet lapsiamme.
Itse aion olla poikieni tuleville tyttöystäville mukava. Miksi ihmeessä alkaisin sättimään heitä tai olemaan heille mustasukkainen? On normaalia, että aikuistuttuaan mies etsii itselleen puolison, enkä todellakaan aio olla vieressä itkemässä, että miksi et ole enää äidin kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perheelle läheisistä ihmisistä tulee lapsillekin aluksi läheisimpiä. Miksi ihmeessä miniän pitäisi huolehtia, että juuri anoppi ja appi ovat lapsen kanssa paljon? Jos he ovat etäisiä miniälle, on ihan luonnollista, että perhe ei vietä paljon aikaa heidän kanssaan. Lämmin isovanhempisuhde on rikkaus, mutta ei sellainen muodostu luonnollisesti, jos isovanhemmat ovat huonoissa väleissä oman vanhemman kanssa.
mun mies ei halua olla äitisä kans tekemisisä nii palijo.:(
sit anoppi syyttää mua että olen tullut heidän väliin. Anoppi on erittäin mustasukkainen pojastaan. Toisaalta pystyn ymmärtämään anoppia. Hänellä ollut raskasta ja on mielenterveysong.
Anoppi on myös ollut erittäin ilkeä minulle. Ja mieheni siitä suuttunut. Minä olen anopille anteeksi antanut ihan sydämestä asti. Nykyään se olen minä joka piän yhteyttä anoppiin. Hän tapailee lapsiamme ja siinä samalla yleensä minua... JA jos miestä huvittaa äitiä nähä niin myös häntä.
Yksin en lapsiani anopille laittais kun ei ole luottamusta. ei voi koskaan tietää mitä se heille tekee/ heidän kanssa tekee/ syöttää.
Muutaman kerran ovat olleet joitain tunteja hoidossa. Ja suht hyvin on mennyt. Viimeksi saivat aamupalaks karkkia, lounaaksi karkkia, välipalaks pullaa ja mehua, iltaruuaks karkkia ja kun me tultiin hakemaan niin lapsilla kiljuva nälkä.
Mutta jos täytyis valita niin kyl täytyy sanoo et oman äidin luo menisin mielummin entä anopin.:)
JA en ole mitenkää läheinen anopin kans että kertosin omista asioista hälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tulee varmasti saamaan sitä, mitä tilaa. Hänessä on jo nyt kaikki hirviöanopin ainekset, joten on erittäin epätodennäköistä että kukaan miniä pystyy hänen kanssaan viettämään aikaa.
Ongelmahan ei todellakaan välttämättä ole se, että miniä kohtelisi alun perin nuivasti anoppia. Mutta kun anoppi on tottunut siihen, että HÄN määrää, keitä hänen perheensä tapaa ja milloin... eikä ole ollenkaan valmis myöntämään, että poika aikanaan elää OMASSA perheessään. Pojan lapsineen pitäisi tavata anoppia anopin ehdoilla, ja anopin läsnäollessa pitäisi noudattaa anopin tapoja. Esimerkiksi syöttää lapsille sitä ruokaa, mikä anopin mielestä kuuluu asiaan. Tänä päivänä pottua kaksikuiselle, nykyäitien ehtiessä anoppi-ikään kenties maissinaksuja puolivuotiaalle tai kokista kuusivuotiaalle. Mene ja tiedä. Mutta miniän kunnioittamiseen oman perheensä emäntänä ei ole eikä tule resursseja.
Se anopin tapaamattomuus lähtee sitten liikkeelle miehestä. Ihan totta, miniät sietävät kaikenlaista joltisellakin huumorilla, onhan se anoppi sentään miehen äiti. Tyttöporukassa sitten vertaillaan, kenelle on osunut kauhein akka tai mehevimmät letkaukset. Miehelle sen sijaan on rankkaa, kun pitää koko ajan miettiä, milloin on aika ärjäistä äidillensä, ja palaako vaimolta kohta pinna vai vieläkö se jaksaa kuunnella herttainen hymy naamalla. Fiksu mies ei nimittäin ikinä asetu hirviöanopin puolelle. Usein hän ei kuitenkaan halua suoralla kommentilla pahoittaa äitinsä mieltä. Kotiin tultua hän sanoo: " Kulta, olen sinun puolellasi. Ei mennä sinne enää ensi jouluna" .
että koska miehen kaikki muut lapselliset sisarukset asuvat lähempänä, jää meidän lapsi vähälle huomiolle. Meille kun on huima 150km:n matka (appivanhemmat ovat kohtuullisen terveitä eläkeläisiä), niin jaksavat tulla kylään pari kolme kertaa vuodessa. Heillekin kutsumme itse itsemme. Myöskään miehen sisarukset eivät kutsu meitä kyläilemään, joten harvemmin mikään heitä tännepäin kutsumme.
Minun vanhempani ja veljeni taas asuvat 20 min ajomatkan päässä, joten tapaamme heitä kaikkia pari kolme kertaa kuussa (vähintään). On siis aika selvää, että äidinpuolen sukulaiset ovat läheisempiä. Omalle lapselleni läheisin isovanhempi on varmasti isäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun lapsien elämään on osallistuneet molemmat isovanhemmat ihan yhtä paljon. Asutaan kaikki aika pienellä säteellä toisistamme. Samoin äitini näkee veljieni lapsia usein.
Omasta pojasta en tietenkään voi vielä mitään mennä sanomaan, mutta toki toivon että tuo lapsensa myös minun luo, tai antaa mun mennä heille. Mutta jos ei, niin sitten ei, eihän se mun lapsi ole. Ja on mulla myös tyttö, joten ei tässä mitään hätää.
Harvassa lapsiperheessä ei oikeasti apu kelpaa, jos
- sitä annetaan silloin kun tarvitaan eikä silloin kun itseä sattuu huvittamaan
- noudatetaan vanhempien ohjeita luotettavasti
- ei arvostella perheen elämää ja ratkaisuja
- äidin ei tarvitse tuntea nahoissaan olevansa inhottu
Kaikki tämä on yleensä ihmisille selvää. Anopeille tuntuu tekevän tiukkaa.
eihän kaikki yhteyden pito voi olla niin että mies pitää yhteyttä vanhempiinsa, meillä ainakin appiukko soittaa jos ei meitä näy liian pitkään aikaan! Kutsuvat ukkia ja mummoa tervehtimään ja käyvät joskus ohiajaessaan piipahtamassa kun eivät ole lapsia näheet muutamaan toviin! Ja mies lähtee ihan oma aloitteisesti sinne joskus ihan vaan lasten kanssa.. Olen kyllä ihan sitä mieltä että kyse on henkilösuhteista ja miehen omien vanhempien tärkeänä pitämisestä ja tässähän vaimokin voi miestään tukea..eikö?
En käsitä.
Vierailija:
anoppi-kulttuuri istuu sitkeässä. Ja minun on ainakin paljon helpompi olla oman äitini kanssa kuin anopin. (Tosin meillä anoppi tulee meille katsomaan telkkaria tai nukkumaan sohvalle -- ei katso lasten perään eikä auta kotitöissä, vaikka sitä varten on pyydetty. Kutsutaan siis toki kyläilemäänkin heitä, ei vain lapsenvahdiksi.) Oman äidin kanssa on vaaan niin lungia ja luontevaa.
Olen yrittänyt ja yrittänyt pyytää appivanhempia käymään, joka viikko sanon miehelleni, että voisiko hän pyytää vanhempiaan käymään useammin lapsia katsomassa...mutta ei. Kun ei kiinnosta.Itselläni on vain poikia ja pelkään, että jään itse etäiseksi tuleville lapsenlapsilleni. Toivon, etten, mutta on se silti vain niin kuten ap sanoo...
Mielestäni nro 78 syyllistyi taas tyypilliseen " ei saa syyllistää" -ongelmaan. Jari Sinkkonenkin kirjoittaa jatkuvasti siitä, miten ei ole olemassa " laatuaikaa" tai " meidän perheen ratkaisuja" . Ikävä kyllä (vaikka se ei kaikkia aikuisia miellytä) on huonompia ja parempia ratkaisuja. Ja neutraalejakin.
Esim. pitkä imetys on tutkitusti lapsen terveydelle melkein kaikissa tapauksissa paras mahdollinen ratkaisu. Mielestäni olisi sydämetöntä anopilta, että toivoisi lapsenlapselleen mitään muuta kuin kaikkein parasta (kun ei ole kyse materiasta, vaan läheisyydestä ja rakkaudesta).
On taas täysin toinen asia, jos anopin mielestä on sopivaa hakata mattoja nurjalta puolelta ja miniä tykkää hakata oikealta puolelta -- ja tästä sitten huomautellaan (tämä on ns. neutraali asia, vaikka aidot matot voivatkin kärsiä hakkaamisesta ylipäänsä :).
Älkää siis sekoittako aidosti arvokysymyksiä (parempi/huonompi) ja neutraaleja asioita (esim. imuroidaanko tiistaina vai torstaina). Aina on mahdollisuus valita ja lapsille tulee valita sitä mikä on aidosti hyvää. Vain meidän lapsemme voivat tehdä maailmasta paremman paikan eivätkä heiltä voi ottaa kauhalla jos on annettu lusikalla.
" Voi ainoastaan elää elämänsä niin ettei satuta muita eikä toivo kenellekään pahaa. Sellainen asenne yleensä palkitaan elämässä."
Siis oletko 15-vuotias vai joku pimeä idealisti? Kunpa paha ja hyvä saisikin palkkansa mutta elämä onkin arpapeliä.
t. nuori leski
Vierailija:
Ja miehesi keskustelee varmasti lapsenkasvatuksesta omien vanhempiensa kanssa. Vai onko kaikkien miehet mykkiä tolloja?