Kysymys sinulle ennen kauniiksi kehuttu, minkä ikäisenä rupsahdit?

40 vuotiaana olin vielä kaunotar, rupsahtaminen alkoi n.43 vuotiaana ja asiaan auttoi vain leikkaus sekä botox pistot. En ollut henkisesti valmis rupsahtamaan.

kun koko elinikänä ei ole kukaan koskaan sanonut, että olisin kaunis tai edes nätti niin ei voi tietää. sen sijan olen kuullut lapsesta saakka olevani romuluinen sekä kovin voimakas (asiayhteydestä tulkittuna jälkimmäinen ei ollut kehu). 

Olen 62 vuotias ja ikäisekseni hyvin säilynyt nuoruuden kauneudesta. Tietyt merkit pitää vaan hyväksyä ikääntymisen myötä ja säilyttää iloinen pilke silmissä sekä ystävällinen hymy. Sillä pärjää pitkälle. Kaunottareksi kehumista en kaipaa lainkaan, riittää hillitty meikki niin korostuu ne parhaat piirteet kasvoista. Kauniit ihmiset eivät rupsahtaa yhdessä yössä suohirviöiksi vaan muutoksia tulee kuin vaivihkaa ja ne on parasta hyväksyä sekä antaa tilaa uusille nuorille kaunottarille. Olkaa hyvä, teidän vuoronne.

Olen nyt 40 ja kyllä täytyy todeta että viimeisten 2 vuoden aikana on tapahtunut aika dramaattisia muutoksia. Esim. silmäpussit eivät enää lähde millään nukkumisella, juonteita on tullut jne. 

35-vuotiaana. Sain lapsia.

45-48. Luulen,että syynä vaihdevuodet.9

35 v. kun sain kaksi lasta peräkkäin. Kasvot ja kroppa vanheni 10 v. parissa vuodessa ja siitä lähtien on alamäki vain jatkunut. Nyt 53 v. näytän jo mummolta, eikä tähän enää muu auta kuin kirurgin veitsi. 

Oma rupsahtaminen alkoi ensimmäisen lapsen syntymästä, 35 vuotiaana. Vauvavuonna olin kuin zombi valvomisesta, meikkaus jäi ja hiustenlaitto myös. Aloin kulkea jumppavaatteissa ja paino on noussut tuosta ajasta 18 kiloa, osittain johtuen lääkityksestä ja osittain vain siitä, että ei ole ollut kokoaikaisen työn, valvomisen ja lasten- ja kodinhoidon takia voimavaroja pitää huolta itsestä.

Nyt nelikymppisenä huomaan, että myös kasvot on alkaneet jotenkin roikkumaan. Täytyy sanoa, että tätä on ollut vaikea hyväksyä.

Ennen lasta sain usein positiivisia kommentteja huolitellusta ulkonäöstäni ja kyllä joku kauniiksikin kehui.

Itselleen pitäisi olla armollinen, ja en olekaan näitä asioita sanonut koskaan ääneen lasteni tai mieheni kuullen. Hyväksyminen on kuitenkin vaikeaa.

Melkein kaikki näköjään syyttää lapsia rupsahtamisestaan mutta miten se selittää sen että myös me lapsettomat kulahdetaan samoihin aikoihin? Itsekin muutuin ikävuosien 35 ja 40 välissä päät kääntävästä naisesta tädiksi, jotenkin todella nopeasti. 

29v. Kukaan ei enää tuijota minua, jos vieressä on samannäköinen 22v nainen. Nyt 33v ja olen masentunut rupsahduksestani ja jatkuvasta kakkoseksi jäämisestä nuoremmille. 

Näytän tietenkin erilaiselta nyt nelikymppisenä kuin kymmenen vuotta sitte, mutta pienen kriisin jälkeen pääsin yli asiasta. Jokaiselle tapahtuu tämä sama, ja en aio tuhlata energiaa ja rahaa huuhaakosmetiikkaan tai varsinkaan kauneuskirurgiaan. Elämässä on vielä niin paljon mielenkiintoista nähtävää, koettavaa ja opittavaa että olisi aika älytöntä jäädä rypemään itsesäälissä puolessa välissä matkaa.

Vierailija kirjoitti:

29v. Kukaan ei enää tuijota minua, jos vieressä on samannäköinen 22v nainen. Nyt 33v ja olen masentunut rupsahduksestani ja jatkuvasta kakkoseksi jäämisestä nuoremmille. 

Minä olen tyytyväinen että tuijotus ja sekopäiset hullaantujat ovat vähentyneet. Se tuntui lähinnä kiusalliselta, koska kyse oli ulkonäöstä, siis sellaisesta asiasta mikä ei ole minun omaa ansiotani tai liity mitenkään siihen millainen olen ihmisenä.

25v. Se näyttää somekuvien perusteella olevan aika yleinen rupsahdusikä naisilla

Mä olen 52, en ole vielä rupsahtanut.

En ole onneksi kuitenkaan rakentanut elämää ulkonäköni varaan joten vanheneminen ei pelota, kunhan terveys vain säilyy. 

Olin pikkuisen päälle 30-vuotias kun naiset ja miehet lakkasivat viheltämästä perääni.

Ei auttanut, vaikka tihensin salillakäymistäni ja kävin useammin parturissa.

Peli oli menetetty viimeistään kolmevitosena.

Olin 27 kun itseä alkoi ärsyttää oma ulkonäön rupsahdus. Joskus 35v alkoi muutkin huomata esim. silmäpussit ja kaksoisleuan vaikka olen suht hoikka.

Viiskymppisenä alkoi alamäki kiihtyä eli sitä ennen vanheni aika hitaasti.

Ny olen kuuskymppinen ja vaikka tietyt piirteet on edelleen kauniita, kyllä ikä jo alkaa näkyä ja tuntua. Lähinäkö on huono, joten meikatakaan ei oikein viitsi. Liian työlästä.

Onneksi en ole ikinä ollut mikään ulkonäkökeskeinen,  niin ei tää mikään maailmanloppu ole. Kaikki me vanhetaan ja mä en ainakaan halua päätyä ikuisen nuoruuden tavoittelijaksi. Se vain pahentaa sitä vanhenemisnopeutta ja joutuis enemmän ja enemmän kiristään, kohottaan ja täyttään, jotta säilyis nuorekkaampaana. 

Luopputuloksena on usein se kamala jokerinaama. Ei kiitos. Mä vanhenen mielummin ihan luonnollisesti. Minusta se on kauniimpaa.

37 tuli jykevä tätipää.

Vierailija kirjoitti:

Olin pikkuisen päälle 30-vuotias kun naiset ja miehet lakkasivat viheltämästä perääni.

Ei auttanut, vaikka tihensin salillakäymistäni ja kävin useammin parturissa.

Peli oli menetetty viimeistään kolmevitosena.

Musta taas sekä miehet että naiset ovat usein parhaimillaan ulkonäöllisesti noin kolmevitosena.

Vierailija kirjoitti:

29v. Kukaan ei enää tuijota minua, jos vieressä on samannäköinen 22v nainen. Nyt 33v ja olen masentunut rupsahduksestani ja jatkuvasta kakkoseksi jäämisestä nuoremmille. 

Kannattaisi keksiä elämään jotain muuta sisältöä kuin joku jatkuva kauneuskilpailuja objektina olo.

Musta oli ihanaa kun se tuijottelu loppui neljänkympin kieppeillä.