Onko synnytys oikeasti niin hirveää kipua ettei sitä kestä?

Saatoin jopa nukahtaa hetkeksi kun epiduraali laitettiin helvetillisten kipujen vuoksi!

Onnekseni takana 5 sektiota. 

Vierailija kirjoitti:

Tosi yksilöllistähän se on. Itsellä synnytykset 3 kpl ilman kivunlievitystä, sattui joo, mutta ei mitään mahdotonta ollut. Eka tosin kesti 30 tuntia. Turha pelätä etukäteen. Jos mahdollista olla pystyasennossa ja liikkua, se auttaa. Ponnistusasentoakin voi miettiä, selällään ei ehkä kaikkein paras kaikille, tai mulle ei ainakaan. Mulla tosin oli ilo synnyttää pienellä paikkakunnalla eikä missään aliresursoidussa tehtaassa. Kätilö oli hyvin tukena ja ilmapiiri rauhallinen.

Noin voi olla. Pienestä synnytyssairaalasta itselläni eri kokemus. Ei kätilö ehtinyt olemaan. Kolme synnytystä samaan aikaan käynnissä. Minulla oli oma mies tukena. Kätilö kävi välillä käyriä mittaamassa. Hän tuli kollegansa kanssa mukaan vasta ponnistusvaiheeseen. En voinut saada epiduraalia, koska anestesialääkärin hälytys keskellä yötä olisi vienyt tunnin. Kätilö kävi kertomassa, että kohdunsuu on niin paljon auki, että todennäköisesti tunnin päästä ollaan jo lähellä loppua. No ei oltu, mutta ei se kätilö ehtinyt edes käydä huoneessa sen tunnin jälkeenkään. Sain hälytinnapin, jolla voi pyytää apua. Jälkikäteen toki pyytelivät anteeksi, kun heillä oli vain perusmiehitys ja sattui kolme synnyttämään samaan aikaan. Tosi yksilöllistä palvelua siis sain, ihan liukuhihnalta kuin makkaratehtaassa. Onneksi tuosta sairaalasta lakkautettiin synnytystoiminta! Eihän se ole ihmisarvoista, jos kätilöt ei ehdi olemaan läsnä eikä anestesialääkäriä saa tuntiin tulemaan paikalle.

Vierailija kirjoitti:

Itselleni ensimmäinen synnytys oli outo ja kivuton kokemus. Vatsa alkoi yhtenä iltana muuttua kovaksi noin kahdeksan maissa illalla. Se eteni reunoilta ja ylhäältä keskelle päin, kivikovaksi palloksi, oli vähän aikaa todella kova ja pehmeni taas. Mitään kipua ei ollut, vain epämiellyttävä tunne ja hiukan vaikea hengittää. Kun sitä oli jatkunut tunnin tai ylikin epäsäännöllisesti noin vartin välein, kysyin mieheltä, voiko minulla olla synnytys menossa. Hän sanoi, että ei varmasti voi, jos ei ole kipua. Hän meni nukkumaan. Jäin neulomaan vaivan töppösiä.

Minulle tuli kova kakkahätäkin sen kivikovaksi muuttuvan vatsan takia, pari kertaa piti käydä kakalla. Menin suihkuun noin klo 23, koska olo oli hikinen. Suihkussa tuli kerran yksi mahan kovettumiskohtaus, ei yhtään kipua, vain se kiristävä tunne lihaksissa. Kun tulin suihkusta ja kuivasin itseni ja aloin laittaa pikkuhousuja jalkaan, tunsin lämmintä nestettä valuvan pitkin jalkoja. En

Minulla myös oli synnytyssupistukset käynnissä niin, etten tajunnut sitä, kun ei ollut kipua. Muistan juuri tuon tunteen, että koko vatsan alue meni kovaksi ja se kivettyminen eteni sivuilta ja ylhäältä keskelle. Koko vatsa oli kova ja minulla myös tuo sama, että hengittäessä tuli ihmeellisiä ähkäisyjå, ihan kuin ei keuhkot toimisi oikein. Sitten muutaman kymmenen sekunnin päästä loppui. Eikä tosiaan ollut minkäänlaista kipua, jonka voisi kivuksi nimetä. Olin kokonaisen yön tuossa tilassa enkä saanut nukuttua, kun niitä vatsan kivettymisiä tuli. Kävelin edestakaisin ja välillä yritin nukkua nojatuolissa, mutta ei onnistunut. Aamulla sanoin, että nyt lähdetään sairaalaan tarkistamaan tilanne ja soitin sinne etukäteen ja sanoivat puhelimessa, että tule vaan. Synnytys oli jo käynnissä hyvän matkaa ja kohdunsuu auki 5 cm sairaalaan kirjautuessa. Iltapäivän puolella vasta alkoi kovat kivut, eikä minullakaan kestänyt monta tuntia sen jälkeen kun oli jo vauva syntynyt.

Mulla ei ollut. Mulla supistukset tuntui pikemminkin semmoisena erikoisena intensiivisenä paineena, joka kyllä oli aika epämiellyttävää, mutta ei varsinaisesti kipua. Ponnistusvaiheessa oli epiduraali eikä juuri sattunut kummallakaan kerralla. Tosiaan noi supistukset oli kuitenkin sen verran ikäviä että otin puudutuksen, mutta ilmankin olisin selvinnyt. Alkoi olla tulla fyysinen väsymys, kun takana oli valvomista ja supistusten aikana piti olla pystyssä tai liikkeessä eli levätä ei voinut muuten. En osaa selittää sitä mutta makuulla olemista ei oikein voinut noissa supistuksissa sietää.

Mulla on takana kaksi alatiesynnytystä. Onhan ne supistukset kivuliaita ja ne kestivät molemmilla kerroilla yli vuorokauden. Mutta ei niitä ihan jatkuvasti tietenkään tule, niin että välillä saa huilata. Ponnistusvaiheessa ei niinkään kipu ollut päällimmäisenä vaan se, että jaksaa puskea. Silloin ei siis ainakaan mua enää niin sattunut. Ja kun lapsi oli syntynyt, millään sitä edeltäneillä kivuilla ei enää ollut merkitystä.

Ponnistusvaiheen puskemisesta voin kertoa, että minä en ole puskenut mitään. Aktiivinen synnytys-menetelmää harjoittelin (ruotsiksi, kun se on toinen kieleni). Hengitin ja liuutin vauvaa tulemaan ulos. En pinnistänyt enkä ponnistanut. Kuuntelin supistusta, milloin tulee käsky työntää ja keho sen tunnistaa ja sitten kun tuli, vedin leukaa rintaan ja puhalsin todella pitkään ulos. Asento oli puoli-istuva, ei makuullaan. Minua aina ihmetyttää, mitä varten ihmiset ponnistaa niin kauheasti, se vauva nimittäin syntyy ihan sillä myötäilevällä liikkeellä, ettei tee supistusta vastaan. Ei tule repeytymiä, kun ei työnnä väkisin vaan kudokset ehtii mukautua. Tiesittekö, että ihminen, joka synnytti tajuttomana: hänen kehonsa hoiti vauvan ulos ilman aktiivista ponnistamista.

Miksi pelottelette ap:ta joka jo valmiiksi pelkää? Sattuuhan se, joo, mutta kaikki olette hengissä selvinneet tänne kirjoittelemaan! Jos joku kuolee synnytykseen, niin syy on kyllä joku muu kuin kipu! Ap:n kannattaa puhua neuvolassa pelostaan. Synnytys voidaan suunnitella etukäteen siten, että kivunhoito varmistetaan. Itselläni oli kyllä avautumisvaiheessa ensimmäisessä synnytyksessä kovat kivut, mutta olisi ollut vältettävissä nekin, jos olisin ymmärtänyt ajoissa pyytää epiduraalin. Kaksi muuta synnytystä on olleet lähes kivuttomia. Ponnistaminen on ainakin itselleni ollut enemmän paineen tunnetta kuin varsinaista kipua. Ihan kaikkea kipua tuskin voi välttää. Vaikka saisi pelon vuoksi sektion, niin käsittääkseni siinäkin on sitten jälkeenpäin toipumisvaiheessa siedettävä jonkinasteista kipua. Synnytys on kuitenkin lopultakin niin luonnollinen tapahtuma, että siihen liittyvän kivunkin kyllä sitten kestää, vaikka etukäteen pelottaisi. Siinä menee sellaiseen jännään moodiin, että normaali ajattelu jossain vaiheessa ikäänkuin lakkaa, ja mieli kääntyy sisäänpäin. Sitä vaan keskittyy menossa olevaan tapahtumaan, eikä oikeastaan edes rekisteröi kunnolla muuta.

Vierailija kirjoitti:

Ponnistusvaiheen puskemisesta voin kertoa, että minä en ole puskenut mitään. Aktiivinen synnytys-menetelmää harjoittelin (ruotsiksi, kun se on toinen kieleni). Hengitin ja liuutin vauvaa tulemaan ulos. En pinnistänyt enkä ponnistanut. Kuuntelin supistusta, milloin tulee käsky työntää ja keho sen tunnistaa ja sitten kun tuli, vedin leukaa rintaan ja puhalsin todella pitkään ulos. Asento oli puoli-istuva, ei makuullaan. Minua aina ihmetyttää, mitä varten ihmiset ponnistaa niin kauheasti, se vauva nimittäin syntyy ihan sillä myötäilevällä liikkeellä, ettei tee supistusta vastaan. Ei tule repeytymiä, kun ei työnnä väkisin vaan kudokset ehtii mukautua. Tiesittekö, että ihminen, joka synnytti tajuttomana: hänen kehonsa hoiti vauvan ulos ilman aktiivista ponnistamista.

Joo. Mä en mitään erillistä tekniikkaa harjoitellut, mutta tosiaan ihan automaattisesti aloin toimia tuohon tapaan. Tunsin selkeästi, että vauva on tulossa ilman että erikseen ponnistan. Riitti kun en pistänyt vastaan, ja ja hengitin tietyllä tavalla, että pystyin olemaan täysin rentona vauvan liikkuessa synnytyskanavassa. En kokenut kipua siinä tilanteessa. Oudolla tavalla se paine tuntui jopa miellyttävältä, kun ei laittanut vastaan, eikä työntänyt ylimääräistä. Antoi vaan kaiken tapahtua.

Synnytys on hyvin yksilöllinen. Tunnen miehen, joka syntyi navetassa. Äiti oli siellä tekemässä töitä, synnytti siinä sivussa sitten lapsen heinäkasaan ja toi sisään. Koko homma oli ollut nopeasti ohi, äiti oli ollut nuori ja lapsi ensimmäinen.

Itselleni on tehty keisarileikkaus. Sanon aina, että se on ollut synnytyksistäni kaikista kivulloisin. Leikkauksen jälkeen kohtu imuroitiin verestä ym. Se oli erittäin tuskallista, en ole koskaan kokenut sellaista kipua. En edes kahdessa alatiesynnytyksessäni. 

Puudutuksen ehtii kyllä antaa ja ainakin itsellä kätilöt kyselivät jatkuvasti vointia ja tarjosivat apua ja neuvoja, puudutusta ja lääkkeitä. 

Vierailija kirjoitti:

Ja on kauheaa, eikä unohdu ikinä. Kivun lisäksi se täydellinen avuttomuus ja toisten armoilla oleminen oli suorastaan epäinhimillistä. Ja henkilökunnan alentava käytös ei unohdu.



Mä olen synnyttänyt kerran ja enempää en synnytä. Vaikka siitä on 8 vuotta, mikään ei ole unohtunut. Vaadi sinä sektio, äläkä usko näitä "kyllä sen kestää"- hihhuleita.

mitähän tämä toisten armoilla oleminen on? kyllä, salissa ollaan ilman housuja ja otetaan ammattilaisten ohjeita vastaan. ei niitä kiinnosta sun häppärit.

Alkuvaiheen supistukset oli ihan kestettäviä. Sen verran kuitenkin kivuliaita, että täytyi pysähtyä ja ottaa jostain kiinni. Ei voi verrata oikein mihinkään muuhun kipuun. Meinasi käydä köpelösti ruokatarjotin kädessä, kun supistus alkoi ja olin keskellä ruokalaa. Ei ollut mitään mihin laittaa tarjotinta ja pysähtyä pitämään kiinni. (käynnistys sairaalassa) Ne alkuvaiheen supistukset tuntui vähän sellaiselta, että joku työntäisi väkisin jättimäistä ja painavaa moukaripalloa kohdunsuun kautta sisään päin. 

Sitten kun oli avautunut noin 5cm, supistukset alkoi toden teolla sattua. Oksitosiinitipalla lienee osuutta asiaan. Sus siunatkoon. Onneksi ne tulee aalloissa, että saa hetken lepoa, mutta kohta alkaa taas. Koko ajan koveni. Alkoi näkyä silmissä tähtiä kun sattui niin saatanasti. Mietin, ettei voi tämän kipeämmiksi enää mennä. Kyllä voi. Mietin, että jos tästä vielä kovenee, niin lähtee taju. Että eihän tämä ole edes todellista enää. Ja vieläkin se vain sattui enemmän. Ja kun se kesti tunnista toiseen, aamuyöstä seuraavaan iltaan. Uuvuttavaa. Jossain kohtaa tuli sellainen outo siirtymä erikoiseen mielentilaan, jossa en huomioinut enää ulkomaailmaa ollenkaan, enkä oikein kuullut mitään muuta kuin sisäisen ääneni puhuvan jossain pienessä kaikuvassa kuplassa, että milloin tämä kidutus loppuu, teen mitä vain, että tämä loppuu heti. Viimeiset 4-5 tuntia synnytyksestä on aika lailla pimennossa, en muista juuri mitään. 

Ponnistuksesta minulla ei ole kokemusta. Päädyin sitten kiireelliseen sektioon leikkauspöydälle, kun synnytys ei edennyt maksimaalisesta oksitosiinista huolimatta. Mutta joo, minun synnytys oli traumaattinen kokemus. Toivottavasti muilla on mukavampia kokemuksia. Ihana isokokoinen poika tuli kuitenkin maailmaan.