Miten elämästä KIVAA?? Uhmaikäisen kanssa / perhe-elämä yhtä hvettiä

Taas sellainen päivä, että mietin vaan ettei minusta taida äidiksi olla. Jo kotimatkalla mietin, että siellä se odottaa, ja heti se korviavihlova ulvonta ja uhmaaminen alkoikin. Illan töiden jälkeen ovat yhtä kiukkuamista, kaikkia väsyttää, haluaisin vain olla joskus rauhassa TAI nauttia perhe-elämästä. Nyt se on suuri pettymys ja voimavaran sijaan ihan kauhea koettelemus. Tekee tiukkaa edes anonyyminä myöntää kuinka huonosti meillä menee. En meinaa jaksaa lasta ja hänen kiukkuamistaan ja uhmaamistaan, en millään. Välit ovat kireät myös miehen kanssa, mikä ei ainakaan auta jaksamista. Koti on sekainen, ei siivoamisesta tule täällä hullujenhuoneessa mitään, illat kun lapsi vihdoin nukkuu, makaan vaan aivan aivottomana. Olen niin pettynyt tähän, en olisi IKINÄ uskonut että meille käy näin. Lapsi on erittäin toivottu ja rakas, mutta jotenkin elämä on nyt mennyt niin, että en voi sanoa nauttivani perhe-elämästä, kaukana siitä. Ulkoilut ovat pahimpia - jatkuvaa karkailua ja älytöntä käytöstä, loputonta testaamista voiko tielle mennä, heittäytymistä, ilman katsekontaktia hekottelua ja hakkaamista. Tulen hulluksi ajatuksesta, että huomenna taas väsyneenä töiden jälkeen tuota samaa luvassa.



Auttakaa mua jotenkin, kiltit!!!! :((