Käytöshäiriöinen 3-vuotias vai kasvatuksen/kurin puute?

Voisin veikata että kyseessä on HYPERKINEETTINEN KÄYTÖSHÄIRIÖ (f90.1), ei ole kasvattajassa vika.. Vaan lapsen korvien välissä. Jaksamista!!! <3

Meillä myös esikoisella ks. sairaus. Rankkaa on aina välillä.. 

Tuo voi olla käytöshäiriötä tai sitten se on vaan kurin puutteesta johtuvaa huonoa käytöstä. Pitäisi tietää miten ystäväsi reagoi tuohon käytökseen, että tietäisi johtuuko käytös hänestä vai pojasta itsestään. Jos rajoja ei oikein ole, tuo voi olla aivan normaalia uhmaikäisen testaamista siihen, että mistä niitä rajoja mahdollisesti alkaisi löytymään.

Ja jos ap pysys poissa kyttäämästä, ni varmaan menis paremmin. Taatusti lapsi vaistoo et inhoot sitä ja käyttäytyy sen mukaan.

[quote author="Vierailija" time="27.04.2012 klo 10:48"]

Te kenen lapset ei käyttäydy noin, ei tarvitse sädekehää kiilloottaa. Olette vain saaneet helpot lapset, ei se johtu kasvatuksesta tai sen puutteesta.

[/quote]

Ohuesti harmittaa tällainen luulo. Kun on saanut johdonmukaisella toiminnalla kohtuu kokeilevan lapsen käyttäytymään ihmisiksi, on vähän harmillista, että kuvitellaan, että mitään ei ole koskaan tarvinnut tehdäkkään.

Käytöksellä voi olla monta erilaista syytä. Se että lapsi käyttäytyy tietyllä tapaa voi johtua erilaisista tekijöistä, siksi pelkän ilmikäytöksen perusteella ei voi sanoa mistä käytös johtuu. 

Tuossa voi olla normaalia uhmaa, joka vuorovaikutuksessa äidin kanssa - se että äiti ei jaksa ja huutaa ja on kovakourainen jne. pahenee äärimmilleen. Käytöshäiriö on häiriö, johon siihenkin liittyy vuorovaikutus. Lapsella voi olla myös jotain neurologista oireilua taustalla, ja sitten hankala vuorovaikutus äidin kanssa vaan pahentaa sitä. Jokin syy lapsella kuitenkin on käyttäytymiseen ja tuntuu, että äidin toimintatavt ja vuorovaikutus lapsen kanssa vaan heikentää lapsen hyvinvointia ja itsesäätelykyvyn kehittymistä. 

Jätä se sika

Olisko kyseessä vain huomionhaku. lapsi on negatiivisen palautteen kierteessä. Hän käyttäytyy "kuten hänen odotetaan käytttäyvän". Äiti on jo valmiiksi väsynyt ja kiukkuinen. Nyt poikki tuo negatiivinen kierre. Kuri ja rajat toki täytyy olla. Mutta positiivista palautettta, syliä, aikaa, halia, YHTEISIÄ KIVOJA HETKIÄ, niistä saa eväitä lapsen itsetunnolle. Tsemppiä..

Ainahan  voi tehdä lastensuojelu-ilmoituksen. Ja hitto että ärsyttää ne kirjoittajat jotka diagnosoi toisten lapsia ilman että tuntee edes heitä...

[quote author="Vierailija" time="27.04.2012 klo 11:12"]

Äiti ei jaksa, huokaisee tai huutaa ihan saatanasti, riuhtoo lapsen pois esim. pahanteosta mutta tuohon kissan kiusaamiseen ei edes enää puutu. Eilenkin lapsi sai kiusata kissaa ihan rauhassa, kunnes kissa piiloutui.

Se miksi tätä aloin pohtimaan johtuu siitä että lapsen kanssa oli juuri hetki sitten käyty neuvolassa jossa "kaikki oli ok" vaikka oli sielläkin kieltäytynyt kaikesta, huutanut kuin syötävä, rimpuillut ja suostunut tekemään ainoastaan jonkun pienen jutun. Muu aika oli mennyt sitten kiukkuamiseen ja pelkäämiseen (äidin mukaan) ja "riehumiseen".
Sitäkään en ymmärtänyt ollenkaan. Edes pituutta tai painoa ei oltu saatu otettu ja terveydenhoitaja oli kuitenkin ollut käyntiin ihan tyytyväinen eli ei ollut ehdottanut uutta aikaa tms.

T. ap

[/quote]

Kyllä tuo lapsi vielä tavoille oppii, jos ei muuten niin kovan kautta. Älä ole heidän kanssaan tekemisissä. Mun tuttava oli samanlainen, siunasi oman lapsensa väkivaltaisen käytöksen, oikein tykkäsi siitä, kun lapsi on villi ja tönii. Odotin ja seurasin sivusta ja kuinka ollakaan, nyt kun lapsi on 15 v., hänen käytöksensä on normalisoitunut, ehkä vielä enemmänkin plussan puolelle. Yllyttävä äiti on sen sijaan sairastellut, olisko pönttö sekaisin, kuitenkin kyse siis oli äidin ongelmasta, ei lapsen, vaikka lapsi sen ensi vuosinaan ulospäin näytti.

Musta tuossa on huolestuttavaa se, että jatkuvasti kaikki huonosti, mikään ei ole hyvin. Onko lapsi missään tilanteissa iloinen, muuten kuin satutettuaan toista? Ja tietynlainen aggressio ja sen hallinnan opettelu toki kuuluu ikään (kuten uhmaaminenkin), mutta jos käytös on yksinomaan sitä, olisin kyllä kovasti huolissani. Jos ap:n kirjoitus oikeasti kuvaa sitä lapsen elämän todellisuutta, itse hakeutuisin lapsen kanssa avun piiriin.

t. psykologi

Vanha keskustelu, mutta "kohta sillä on adhd tms." pisti kyllä naurattamaan :D 

ADHD on SYNNYNNÄINEN ominaisuus, se ei tuosta noin vaan ihmiselle kasva/kehity. Erittäin hyvä olisi, jos käytös olis diagnoosilla selitettävissä ja saisi haasteisiin apua jo pienestä pitäen. 



ADHD ei ole mikään mörkö, joka tekee ihmisestä hirviön. Tutustukaa vähän aivotoimintoihin ja diagnostiikkaan.

Lapset ovat "se naisen elämän ilo ja ainoa pääpiste" t "katkera vela":D

Olin taannoin suuressa marketissa ostoksilla. Jostain kaukaa hyllyjen takaa kuului vähän väliä ihan järjetön kirkuminen, ihan suoraa huutoa. Se taukosi välillä minuutiksi, alkoi taas ihan hulluna. Täysin järjetön huuto. Kassajonossa asia selvisi. Taakseni tuli perhe: isä, äiti ja 2 pientä lasta. Toinen lapsi kulki äitinsä käsipuolessa, toinen  noin 3-vuotias syöksähteli ympäriinsä tarraten erilaisiin karkkeihin. Isänsä kielsi, alkoi järjetön kirkuminen. Tähän kirkumiseen ei perhe reagoinut. Poika vain piti kiinni kärrystä ja kirkui naama punaisena. Keskeytti, haki toisen karkin ja sama alkoi alusta.

Laitoin tavaroitani hihnalle ja tämä ipana oli 30cm päässä takanani, niin kimeä kirkuminen, että järki meinasi lähteä ja silmissä musteni. Lopulta en kestänyt, käännyin ja kumarruin lähelle kakaran naamaa ja karjaisin, että nyt se tur*pa kiinni tai kohta sua sattuu! Poika mykistyi täysin, vanhemmat eivät puhuneet mitään, mutta ilmeistä näki, että olin törkeä komentaessani herranterttua.

Ipana pysyi hiirenhiljaa ja tuijotti minua koko kassa- ja pakkaamistapahtuman ajan. Kävellessäni hitaasti ulos pitkää kauppakäytävää ei kirkumista kuulunut.

Vierailija kirjoitti:

Vanha keskustelu, mutta "kohta sillä on adhd tms." pisti kyllä naurattamaan :D 

ADHD on SYNNYNNÄINEN ominaisuus, se ei tuosta noin vaan ihmiselle kasva/kehity. Erittäin hyvä olisi, jos käytös olis diagnoosilla selitettävissä ja saisi haasteisiin apua jo pienestä pitäen. 



ADHD ei ole mikään mörkö, joka tekee ihmisestä hirviön. Tutustukaa vähän aivotoimintoihin ja diagnostiikkaan.

ADHD:n synnynnäisyyttä ei voi mitenkään tunnistaa muuten, kuin haastattelemalla vanhempia. Oireiden alkamisajankohta ja kesto sekä ympäristötekijöiden osuus poissuljetaan haastattelun avulla, ja haastattelu diagnoosimetodina on aina epäobjektiivinen ja siihen liittyy paljon virhelähteitä plus se ei oikeasti kerro mitään henkilön aivojen toiminnasta itsessään. Oletus ADHD-diagnoosin neurobiologisesta pohjasta pohjautuu aivokuvantamistutkimuksiin. Yleensä verrataan ns. normaalia kontrolliryhmää ADHD-diagnoosin saaneisiin lapsiin ja löydetään erinäisiä usein myös tilastollisesti merkitseviä eroja, eli ryhmätason eroja kahden toisistaan riippumattoman muuttujan osalta eroavan ryhmän keskiarvon osalta. Erot ovat sekä aivojen toiminnassa että rakenteessa niin pieniä tai pikemminkin epäyhtenäisiä (esimerkiksi , että niitä ei voi käyttää diagnostiikassa. Sekä psykiatrian oppikirjoissa että mediassa näistä pienistä epäjohdonmukaisista tilastollisista ryhmätason eroista tehdään kuitenkin pitkälle meneviä  johtopäätöksiä sekä häiriön biologisesta pohjasta että synnynnäisyydestä, vaikka erot aivojen rakenteessa ja toiminnassa voivat ihan yhtä hyvin syntyä ympäristövaikutuksista.

ADHD ei ole neurobiologinen häiriö siinä mielessä, että vaikka retoriikassa viitataan obsessiivisesti neurobiologiaan eli ryhmätason eroihin keskiarvoissa, niin näitä samoja aivokuvantamismenetelmiä ei voi käyttää diagnostiikassa, koska erot ovat tosiasiassa epäjohdonmukaisia ja liian pieniä.  Esimerkiksi Meerman et al (2020) tutkivat artikkelissaan ADHD and Brain Anatomy: What Do Academic Textbooks Used in the Netherlands Tell Students?  psykiatrian oppikirjoissa esitettyjä väitteitä ADHD-diagnoosiin liittyvistä neurobiologisista korrelaateista ja havaitsivat, että myös psykiatrian oppikirjoissa liioitellaan ja esitetään yleistäviä kausaalipäätelmiä tutkimuksista, joihin ei ole edes lähdeviitteitä. Tulevat lääkärit siis lukevat oppikirjoista, että ADHD on yhteydessä erinäisin poikkeamiin aivojen kehityksessä ja toiminnassa ilman, että kerrotaan millaisiin tutkimuksiin (miten edustaviin otoksiin, miten tehtyihin yms) ja miten suuriin ja johdonmukaisiin eroihin viitataan. Taustalla saattaa tutkijoiden mukaan olla se, että yleistäminen ja liioittelu edistää saa enemmän huomiota kuin nollatutkimukset, joita ADHD:n neurobiologiaan liittyvät tutkimukset kliinisestä eli hyödynnettävyyden näkökulmasta järjestäen ovat. Tulosten liioittelu ja yleistäminen saa myös enemmän huomiota mediassa, enemmän klikkauksia ja täten ovat myös myyntiartikkeleina parempia kuin tutkimustulokset, joissa ei löydetä mitään mielenkiintoista. Tämä hedelmällinen yhteistyö median, tutkijoiden ja rahoittajatahojen välillä on saanut sekä monet lääketieteen ammattilaiset että tavalliset ihmiset kuvittelemaan, että ADHD:lla olisi edes osittain jokin tunnettu ja spesifi neurobiologinen pohja, vaikkei sitä voi oikeasti tunnistaa  muuten kuin käyttäytymisen tasolla haastattelemalla läheisiä ja potilasta itseään sekä antamalla opettajille ja vanhemmille kyselykaavakkeita täytettäväksi. 

Vierailija kirjoitti:

Olin taannoin suuressa marketissa ostoksilla. Jostain kaukaa hyllyjen takaa kuului vähän väliä ihan järjetön kirkuminen, ihan suoraa huutoa. Se taukosi välillä minuutiksi, alkoi taas ihan hulluna. Täysin järjetön huuto. Kassajonossa asia selvisi. Taakseni tuli perhe: isä, äiti ja 2 pientä lasta. Toinen lapsi kulki äitinsä käsipuolessa, toinen  noin 3-vuotias syöksähteli ympäriinsä tarraten erilaisiin karkkeihin. Isänsä kielsi, alkoi järjetön kirkuminen. Tähän kirkumiseen ei perhe reagoinut. Poika vain piti kiinni kärrystä ja kirkui naama punaisena. Keskeytti, haki toisen karkin ja sama alkoi alusta.

Laitoin tavaroitani hihnalle ja tämä ipana oli 30cm päässä takanani, niin kimeä kirkuminen, että järki meinasi lähteä ja silmissä musteni. Lopulta en kestänyt, käännyin ja kumarruin lähelle kakaran naamaa ja karjaisin, että nyt se tur*pa kiinni tai kohta sua sattuu! Poika mykistyi täysin, vanhemmat eivät puhuneet mitään, mut

Vierailija kirjoitti:

Olin taannoin suuressa marketissa ostoksilla. Jostain kaukaa hyllyjen takaa kuului vähän väliä ihan järjetön kirkuminen, ihan suoraa huutoa. Se taukosi välillä minuutiksi, alkoi taas ihan hulluna. Täysin järjetön huuto. Kassajonossa asia selvisi. Taakseni tuli perhe: isä, äiti ja 2 pientä lasta. Toinen lapsi kulki äitinsä käsipuolessa, toinen  noin 3-vuotias syöksähteli ympäriinsä tarraten erilaisiin karkkeihin. Isänsä kielsi, alkoi järjetön kirkuminen. Tähän kirkumiseen ei perhe reagoinut. Poika vain piti kiinni kärrystä ja kirkui naama punaisena. Keskeytti, haki toisen karkin ja sama alkoi alusta.

Laitoin tavaroitani hihnalle ja tämä ipana oli 30cm päässä takanani, niin kimeä kirkuminen, että järki meinasi lähteä ja silmissä musteni. Lopulta en kestänyt, käännyin ja kumarruin lähelle kakaran naamaa ja karjaisin, että nyt se tur*pa kiinni tai kohta sua sattuu! Poika mykistyi täysin, vanhemmat eivät puhuneet mitään, mut

Taannuit sitten lapsen tasolle. Onnittelut.

Mulla on juuri tollanen lapsi. On nepsy. On kasvatettu ja on rajoja. Mutta mikään ei auta. Lapsi tekee niinkuin tekee vaikka itse sanoisi tai tekisi mitä. Ei auta mikään uhkailu, lahjonta, kiristys, huutaminen..... Fyysistä kuritusta en ole kokeillut mutta luulen ettei silläkään olisi mitään vaikutusta enkä siis aiokaan kokeilla. Sitä odotellessa että lapsi kasvaa ja saa lääkityksen. 

Kuulostaa odd lapselta. Pitää aloittaa tiukka kuri, että lapsi ei kasva sosiopaatiksi. Tarpeeksi kovat seuraukset kyllä opettavat, että ei kannata toimia väärin ja oppii empatia, kun alkaa yhdistämään oman kärsimyksen muiden kärsimykseen. 

Kolme vuotiaana uhmaikä on terveellä lapsella jo ohi ja lapsi osaa leikkiä ja pelata helppoja pelejä.

Olisiko lapsen kehitys viivästynyt? Osaako hän puhua jo pitkiä lauseita ja onko hän ollut noin vuoden jo pois kokonaan vaipoista?

Kehitysviiveiset lapset turhautuvat helposti ja se näkyy väkivaltaisena käytöksenä ja tuon tyyppisenä koheltamisena. Mikää puhe ei auta. Lapsi ei kuuntele, vaan juurikin nauraa räkättää. Lapsi kannattaisi viedä tutkimuksiin, että tukitoimet alkaisivat mahdollisimman ajoissa.

Tämä onkin vanha ketju ja 3-vuotia on nyt 14-vuotias. Avaaja voisi tulla kertomaan kasvoiko pojasta normaali teini vai onko nyt jossain koulukodissa tai huumevierotuksessa?