Miten jaksatte elää arkea keskenmenon jälkeen?
Mulla keskeytynyt keskenmeno, joka kaavittiin viime viikolla. Vauva oli tosi toivottu ja 1,5 vuotta yritetty. Nyt tuntuu niin järjettömän lohduttomalta ja epätoivoiselta. Onneksi tuo 3-vuotias pikkuinen pitää vähän mut mukana tässä todellisuudessa, mutta itkettää ja ahdistaa koko ajan. Kaikki suunnitelmat meni uusiksi, ja olin jo iloinnut siitä että saan jäädä nykyisen lapsen ja uuden kanssa pidemmäksi aikaa kotiin, eikä tarvitse tätä nykyistä päiväkoti-rumbaa. Työt ei kiinnosta yhtään ja tuntuu niin turhalta. Mun piti loppuvuodesta saada tauko töistä ja olin suunnitellut että vaihtaisin hoitovapaan jälkeen työpaikkaa ja alaakin kokonaan.
Nyt sama p...a jatkuu vaan enkä jaksa! En jaksa aloittaa taas alusta sitä toivoa uudesta vauvasta, kun viimeksikin se kesti niin kauan. Olen jutellut ystävien ja äitini kanssa paljon, mutta tuntuu ettei mikään juttelu riitä. En pääse yli tästä epäonnistumisen tunteesta ja pahasta olosta. Koko ajan kurkkua kuristaa ja silmät on kyynelissä.
Miten te muute olette päässeet eteenpäin?
Emik
Kommentit (51)
Kiva kuulla, että toistaiseksi kaikki hyvin!! Itseänikin jännittää ihan sairaasti se tuleva NP-ultra, joka on reilu viikon päästä. Tässä juuri arvon tilaanko tälle viikolle ylimääräisen ultran ihan vaan varmistaakseni onko eloa..
On kerrottu meidän perheille, ei muille. Paitsi kerroin yhdelle työnantajalle rehellisesti olevani alkuvaiheessa raskaana, ja hän perui jo lupaamansa paikan.........Raskaanaolevia kun ei sitten tietenkään syrjitä, niin kuin laissa kielletään...
Mieheni sisko toi jo kasan äitiysvaatteita, mutta hui kuinka pelottaa ettei niitä taaskaan tarvita!!
Peukut pystyyn meille ja voimia taas emikille ja vehnikselle! ja muille km:n kokeneille!
miikuli
Vehnis; kyselit siitä yhdestä lääkäristä, mulla on kokemusta hänestä, kun hän on ollut myös Fertinovalla lääkärillä. Teki mulle muutaman inseminaation, on tosi miellyttävä ja mukava lääkäri, voin sanoa.
Tänne ei kuulu mitään uutta, tällä vkolla on ultra ja sitten, jos kaikki ok (mulla siis oli kesäkuussa keskenmeno), voisi yrittää taas uutta passia.
Voimia kaikille!
Kiitos " lääkäritiedosta" ! ;o)
Jonttu, kiitos kun jaksoit tarinasi kirjoittaa. Se antoi voimia. Minulla takana siis vain tämä yksi keksnemeno, tai no ei sekään vielä takana. Huomenna taas tarkastukseen, onko kohtu tyhjentynyt ja normalisoitunut ja tulehdus laantunut.
Kun luin kokemuksesi (ja valitettavan monella muullakin on kokemuksia useasta keskenmenosta) sain paljon voimia ja rohkeutta yrittää uudelleen, kunhan kroppani on siihen valmis. Mieli taitaa olla jo. Uskomatonta! En olis uskonut sanovani näin muutama viikko sitten.
Miikuli: oli varmaan ihan hyvä, kun sanoit työnantajalle raskaudesasi. Itsesi olis ollut ehkä hankalahko olla uudessa työssä miettien, miten kertoo raskaudesta. Näinhän se ei saisi olla, mutta kun on vain.. Eipä tarvii miesten tällaista miettiä. Eihän työnantaja olisi missään nimessä saanut perua paikkaasi!! Toisaalta ymmärrän työnantajaasi, mutta en missään nimessä hyväksy sitä.
Niille raskaana oleville, jotka tänne keskenmenojen puolelle jaksavat raapustella KIITOS JA TOIVON TODELLA KAIKEN MENEVÄN HYVIN. Muille, jaksamista.
Kuullaan taas!
Vehnis
Pitää ihan kiittää kaikkia tänne kirjoittavia. Tuntuu, ettei mikään lohduta ja tue niin kuin tieto siitä, että on toisia naisia, yhtä toiveikkaita, yhtä paljon lastaan ikävöiviä, yhtä vahvoja itkussaankin, kun pitää vielä keskenmenon jälkipyykit pestä ja lääkärit käydä ja tarkastukset kestää.
Alkuperäiseen kysymykseen: miten jaksatte elää arkea keskenmenon jälkeen... Minun raskauteni alkoi mennä kesken viime viikolla, ja prosessi on vielä meneillään. Mutta aivan ensimmäisten päivien lohduttomuuden ja - suoraan sanoen - sekaisin olemisen jälkeen olen jo pikkaisen paremmalla puolella.
Minulle käänne tuli puoli tuntia sen jälkeen, kun olin pitänyt alkiopussia ja istukan surullista alkua kämmenelläni... ensin tuli oksettava, kauhea pyörryttävä olo puoleksi tunniksi ja sen jälkeen ihan kuin olisi nostettu raskas taakka harteilta. Se oli siinä nyt. Itkettää ja surettaa, mutta tän kanssa pystyn elämään kuitenkin.
On tämä hurjaa kummiskin. Meillä kaikilla.
Eli itellä kans keskeytynyt keskenmeno viime viikolla ja tehtiin lääkkeellinen tyhjennys. Keskenmenoon oltiin osattu jo varautua varhaisultrissa, koska sikiön koko ei vastannut viikkoja. Mutta silti kyllä tämä on kova paikka ja ei ehkä vieläkään ole täysin tajunnut tilannetta. Meillä on takana pari vuotta yritystä ja olimme keväällä lapsettomuushoidoissa, josta sit tämä eka plussa saatiin. Iso ilo jo tämä plussa, ihana tietää, että voi edes tulla raskaaksi! Mutta ei se toisaalta paljoa lohduta kun ajatukset alkoi olemaan jo kovasti tulevassa pikkuisessa jne. ja nyt kaikki haaveet romahtivat. Ei oo helppoa alkaa kasaamaan taas elämää uudelleen ja uudesta suunnasta.
Itse olen ehkä selviytynyt tämän kaiken keskellä kun on vaan antanut itselleen aikaa ja tilaa. Olen karsinut kalenterista kaikki vähänkin epämiellyttävät menot (ja myös ihmiset) eli olen pyrkinyt tekemään vain sitä mikä tuo hyvää oloa. Tietty tottakai mm. kotitöitä on tehtävä, vaikkei huvittaiskaan... Jos ei jonain päivänä huvita tehdä mitään, en ole tehnyt. Jos ei huvita vastata puhelimeen, en vastaa. Jos joku siitä loukkaantuu, ei voi mitään. Uskon, että ystävät ymmärtävät! Ja tärkeää minusta on uskaltaa myöntää muillekin, että suree. Ei kannata vähätellä surua ja teeskennellä reipasta jos ei vaan jaksa. Ystävien kanssa puhuminen on myös auttanut ja tuonut lohtua sekä on saanut onneksi muutakin ajateltavaa välillä.
Kaikki tämä on ollut fyysisestikin aika rankkaa, joten olen yrittänyt paljon lenkkeillä, ulkoilla jne. jotta edes fyysinen olo olisi parempi. Ja sitä kautta mielikin on vähän parempi. Onneksi itsellä on nyt kesäloma, joten voi aika vapaasti " toteuttaa itseään" ja laiskotellakin jos ei muuhun kykene.
Uskoisin, että tämä kaikki tästä alkaa sujumaan paremmin ajan kanssa. Sinulla on kuitenkin lapsi, joka varmasti pitää kiinni arjessa. Ole ylpeä ja kiitollinen hänestä!! Joten tsemppiä myös sinulle! Ja muista myös hemmotella itseäsi.
Hei!
Sain kesäkuun alussa elämäni ensimmäisen selkeän plussan ja olin yllättynyt. Olemme käyneet hoidoissa jo parisen vuotta ilman plussaa, vain yksi kemiallinen raskaus. Vihdoin ja viimein tuli selkeä plussa, mutta alusta lähtien tuli ruskeaa tuhrua. Kävin veritestissä ja arvot olivat todella hyvät, mutta ruskea tuhru häiritsi, jota tuli välillä todella paljon. Kävinkin ultrassa jo rv 6 eikä alkion koko vastannut viikkoja. Sydämen syke saatiin kuulumaan " hyvällä tahdolla" . 2 päivää tästä ultrasta alkoi todella kovat kivut ja runsas vuoto, joten keskenmeno oli ilmiselvä.
Pettymys oli melkoinen, vaikka pelko olikin koko ajan taustalla, kun lasta ollaan yritetty niin kauan.
Olo oli aivan kamala noin viikon, mutta pikkuhiljaa mieliala on alkanut parantua ja lohtua tuo niinkuin Suzan mainitsi, että nyt näki, että raskaus on mahdollinen. Karsin myös kaikki menot, jotka olisivat voineet aiheuttaa pahaa mieltä esim. en kyennyt nähdä yhtä tuttua, joka odottaa lasta.
Ihanaa, että täällä voi jakaa tuntemuksia.
Olipa lohduttavaa lukea, että joku muukin kokee epämiellyttävänä nähdä tuttavaa, joka on raskaana.... Olen jotenkin potenut hieman huonoa omaatuntoa tästä, etten välttämättä halua ko. hlöä nähdä. Ehkä sitä vaan ei ole vielä itse valmis ja ei halua kuulla " surkutteluja" ja niitä jokseenkin typeriä lausahduksia " kyllä se teillekin vielä" , " kyllä luonto hoitaa huonot yksilöt pois" , " kyllä te vielä ehditte" ... jne. jne... Jotenkin sitä ei ole vielä itse valmis kohtaamaan raskaana olevia tuttuja ja ei juuri nyt halua kuulla mitään raskauskuulumisia tai vauvahössötyksiä. Niin ristiriitaista kuin se onkin, mut oma pettymys on vielä liian suuri ja liian pinnalla. Toivon, että nämä raskaanaolevat ymmärtävät...
Mukava huomata että en ole yksin tunteiden kanssa.. tai siis että muut joutuvat kokemaan samoja tunteita mm. raskaana olevien ystävien näkemisestä.
Itsellä " normaali arki" on ollut jo muutaman vuoden " hakusessa" . Tai oikeastaan vasta tämän alkuvuoden 2007. Minulla on takana kolme keskenmenoa (kaks vuodelta 2004 ja kolmas 2007 tammikuu), ja tuntuu että ei meillä enää sitä normaalia arkea juuri olla eletty. Välillä tuntuu että elänkö lainkaan, ajatukset pyörivät vain niin toivotussa vauvassa. Lapsia meillä ei ole ainuttakaan, vaan nämä kolme keskenmenoa. Välillä menee parikin päivää putkeen, kun mitään " järkevää" ei tule tehtyä ja tulee vaan mietittyä keskenmenneitä raskauksia ja tulevaisuutta.
Pahalta tuntuu myös kavereiden puheet, kun yksikin syö pillereitä, ja sen mies aina sanoo että " kun vaimoke lopettaa pillereiden syönnin niin silloin ja silloin heille tehdään lapsi" . Pidin siinä kohtaa nokkani kiinni, meinasin sanoa pari valittua sanaa. Nämä kaverit tietävät keskenmenoistani, mutta eivät osaa ajatella kuinka pahalta minusta tuntuu tuo heidän " suunnitteleminen ja TEKEMINEN" .. helppoahan se tuntuu olevan lapsia TEHDÄ..
Nyt olen kyllä taas raskaana. En vain taas tiedä kuinka kauan. Aiemmat keskenmenot on huomattu viikoilla 9-12. Kaksi on ollut keskeytynyttä ja yksi alkoi vuotamaan itsekseen. Viime viikolla kävin alkuraskauden ultrassa, sikiö vastasi sillon 7+ viikkoja ja syke näkyi. Viikolle 10+ olen varannut seuraavan ultran, joten pitää vielä kaksi viikkoa odotella varmistusta, että onko vielä elämää vaiko ei.
Tutkimuksissa käytiin keväällä toistuvien keskenmenojen vuoksi. Syytä ei löytynyt. Elämäni on kyllä nyt viimisen vuoden ajan ollut odottelua odotuksen perään. Ensin on odottanut sitä että ne " kaks viivaa" ilmestyis, tai tulis edes tuntemuksia että on raskaana. Sit on saanut odottaa että tuleeko keskenmenoa vaiko ei. Ja kun keskenmeno tuli, niin sai odottaa pääsyä tutkimuksiin. Sit sai odottaa tutkimustuloksia, ja niidenkin saamiseen meni kuukausi. Sen jälkeen odotettiin taas raskausoireita, ja nyt kun niitä on niin en oikein tiedä mitä tässä seuraavaksi odottais. Tällä hetkellä mielelläni odottaisin sitä ultraa, mutta kun tunteet on senkin vuoksi sekaisin jos/kun sieltä kuollut sikiö taas kerran löytyy... Mutta täällä siis odottaminen jatkuu.
jonttu rv 8+3
Jonttu: tosi kurjaa, että olette joutuneet kokemaan noin monta keskenmenoa peräkkäin. Mutta hienoa, että olet kuitenkin nyt taas raskaana!! Voi kun nyt menisi kaikki hyvin! Meillä tämä ensimmäinen keskenmeno oli kuitenkin myös ensimmäinen raskaus ikinä ja tietysti jatko pelottaa nyt aika lailla. Miten neuroottiseksi sitä varmasti tuleekaan jos vielä tullaan uudelleen raskaaksi??? Ilman muuta halutaan varmaan silloinkin varhaisultraan, mutta kyllä se voi aika ahistavaa kun miettii tätä keskenmenoa varmasti jatkuvasti ja pelkää pahinta. Mutta ei auta, heti elo-syyskuussa jatketaan yrittämistä ja syyskuussa päästään 2. inseminaatioon. (Tämä eka raskaus sai siis alkunsa inssistä.)
Tsemppiä kaikille keskenmenon kokeneille, pidetään lippu korkealla kaikesta huolimatta!
Ollaan jontun kanssa jonkin verran samassa tilanteessa. Olen kyllä reilusti vanhempi, mikäli -82 pitänee paikkansa? ; ) Meilläkin takana lapsettomuutta ja hoidoilla saatiin viime talvena eka plussa. Viikolla 8+5 kaikki oli vielä mainiosti ja pikkukaveri liikkui ja jalat ja kädet erottui ja syke. Np-ultrassa todettiin yllättäen keskeytynyt km. Hirveä shokkihan se oli. Lääkkeelisesti tyhjennettiin, ja sain vielä kohtutulehduksen. Nyt on kuitenkin saatu toinen plussa kehiin, mutta onnea varjostaa kova pelko. Ja jatkuvat kovat alamaha ja alaselkäkivut. Olen ollut niin hermostunut, että menin alkurask.ultraan viikolla 5+jotain, vaikka arvelinkin, ettei sykkeitä näy. Kaksi alkua todettiin. Muutama päivä sitten alkoi tuhrutus, ja eilen todettiin, että toinen on pudonnut kyydistä. Toinen siellä eleli vastaten viikkoja 7+0. Seuraava ultra on 10.viikolla. Olemme mieheni kanssa päättäneet, että jos mielenrauha menee, niin käymme taas yksityisellä ultrasssa aiemminkin. Vaikka joka viikko sinne np ultraan asti.
Olen myös manannut tätä ikuista odottamista ja varomista. Sitä niin kuin elää puolella teholla, koska koko ajan joutuu tekemään isompia ja pienempiä ratkaisuja sen pohjalta, että onko kohta raskaana tai onko vuoden päästä vauva. Monet menot on toiveikkaasti peruttu, alkoholi ei kuulu elämääni enää juuri lainkaan (sitä vähää mitä ennen), erilaisia tuntemuksia ja vuotoja tarkkailee jatkuvasti, joutuu keksimään vastauksia uteluihin, haluaa yrittää pitää itsensä kunnossa, mutta raskaana ollessa pelottaa kaikki vähänkin rankempi fyysinen suoritus jne jne. Joo, kaikki sanoo, että alkuraskauden km ei voi estää ja se tapahtuu jos tapahtuu. Että normaalia elämää vaan. Minulla kuitenkin sattumalta(?) alkoi tuhruttelu juuri todella rankan fyys.suorittamisen jälkeen. Nyt kyllä vain lepäilen ja otan rennosti. Tuhruttelu onneksi laantui parin päivän levlla. Kuitenkin edelleen pelottaa ja jännittää tämä raskaus. Näin se on varmaan useimmilla km kokeneilla, että sitä miettii seur.raskaudessa ihan varmasti. Voimia kaikille!
kun en saanut sitä edes heti lähetettyä, ja sit huomasin että tää pyytää kirjautumaan uudelleen.. =] onneks tajusin käyttää copypastea ettei tullut turhaan kirjoteltua noin pitkää viestiä! =]