Miltä käytännössä tuntuu erota, kun on pienet lapset?

kuin minun kynästäni, tosin sillä erotuksella, että lapsia on vain yksi, seksiä ei ole olleenkaan ja lievää väkivaltaa on takana.



Mies ei halua erota, ja tiedän, että erosta tulisi riitaisa, joten lapsen takia tässä sitkuttelen...



En tosiaan tiedä, mikä olisi parasta, onkohan vastaavissa tilanteessa eläville jotain vertaisryhmiä olemassa?

Usko parempaan, vahinko, ajatellaan et elämä nyt vAn on tätä jne. Mulla suurin syy vauvakuume, en myöskään halua uusioperhettä tai lapsille sisarpuolia. sama isä parempi

Tajuatko edes, miten itsekäs olet? Teet lisää lapsia kuolleeseen suhteeseen, koska SINULLA on vauvakuume.

Onko ap (ja muut samassa tilanteessa olevat) miehesi (miehenne) tietoinen että mietit eroa? Kun kerran seksiäkin on, ap:lla ja miehellä. Moni mies kuvittelee että kaikki on hyvin eikä ymmärrä miksi vaimo nalkuttaa. Sitten nainen väsyy vuosia yritettyään parantaa tilannetta, miehen sitä tajuamatta. Nainen lähtee ja mies ihmettelee, mitä oikein tapahtui. Surullista mutta totta.

SiIs yritin sanoa, että ensin pitää olla läsnä ja luottamus ennen kuin voi konfliktia ratkoa. Ei siitä puhumisesta mitään tule jos toinen on heti piikit ojossa. Siitä tulee riita.



Normaalitilanteessa puhumisella pärjää, mutta jos ollaan jo riitaannuttu ja vieraannuttu, niin vauhtia pitää hakea kauempaa, että pääsee puhumaan.

Oletteko keskustelleet erosta? Mies haluaa ehdottomasti jatkaa?

Mies menee rikki, lapset kärsii, minä olen onnellinen?

Mies haluaisi jatkaa, jos minä suostuisin seksiin. Sillä ei niin väliä haluanko vai en, kunhan suostuisin siihen. Rakastaa se kai minua, mutta mieluiten haluaisi sellaisen kädenlämpäisen, väljähtyneen suhteen, jossa hengaillaan samoissa tiloissa, arki toimii sujuvasti ja välillä saa panna. Mullekin kävis se, että asutaan ja hoidetaan lapset yhdessä, mutta seksiin en enää pysty. Ja siitä on tullut miehelle kynnyskysymys. Ymmärrän sen kyllä, tavallaan, että mies tuntee olevansa hyljeksitty, kun en halua häntä koskea tai anna hänen koskea minua.

Hullua, miten oikealta ja hyvältä eroajatus voi tuntua, vaikka toinen on ihan hajalla. Tavallaan toivon, että mieskin saisi mahdollisuuden löytää kumppanikseen sellaisen ihmisen, joka oikeasti haluaa olla hänen kanssaan ja häntä lähellä. Vai onko tämä vaan sitä hyvillä aikeilla päällystettyä tietä helvettiin, ja omien itsekkäiden tekojen selittelyä parhain päin?

Voimia kaikille eroajatusten parissa kamppaileville, päädytte mihin ratkaisuun hyvänsä.

Itse painiskelen samanlaisten ongelmien kanssa, löysin tosi paljon ajatuksiani ja minet tilanteet kja kuvaukset voisivat ola suoraan meidän perhe-elämästä.



Kurjaa, että muillakin menee huonosti, mutta kuitenkin on kiva kuulla, ettei ole ihan yksin ja ainutlattuinen tällaisessa tilanteessa.

hytktvässä bussissa kirjoitan kommunikaattorilla...

He haluavat, että mies tukee heitä ja on kainalona jne..

Nainen ei kaipaa tasavertaista kumppania ja yritäkään olla edes vahva. Nainen heittäytyy lapsen asemaan ja odottaa, että mies tuo heille onnen ja on olkapäänä.

Mies odottaa tasavertaista ja itsenäistä kumppania, joka hakee itse apua omiin ongelmiinsa. Ei mangu, ei kitise ilta toisen jälkeen samoja ongelmia. Mies ei ymmärrä sitä jos 1.3.2011 on puhuttu jostain asiasta, se otetaan esille kahden kuukauden päästä ja taas siitä viikon päästä jne.

Ei miehet yleensä ottaen halua jauhaa samoista suhdeasioita joka viikko kun vaimo itkuisena syyllistää omista ongelmistaan ja pahasta olosta miestään.

Tämä on yksi syy, miksi miehen on sitten helppo langeta vieraaseen naiseen. Jos nainen juttelee kuin tasavertainen ja vaikuttaa vahvalta naiselta, joka huomaa, että onni löytyy omien korvien välistä, mies lähtee.

Ja mistä tämän tiedän. Koska olen tämän elänyt itse läpi ja elän tällä hetkellä hyvässä avioliitossa ja ydinperheessä.

Mutta jos pelkkä kyllästyminen ja "erilleen kasvaminen" on syynä niin kannattaisiko vielä miettiä voisiko jotain muuta koettaa. Oikotiellä fantasiointi ei auta korjaamaan suhdetta. Lasten takia kannattaisi ehkä vielä puhua miehen kanssa, siis jos mies kuitenkin kelpo isä.

Mies ei koskaan halua keskustella parisuhteestamme. "Huomenna sitten" tai "Jossain vaiheessa". Sanomattakin selvää ettei mies palaa asiaan ikinä. Parisuhdekursseille ei lähde. Jotain suhdeoppaita saattaa lainata kirjastosta, mutta ei itse lue niitä. Miehen mielestä, jos minä lopetan nalkuttamisen ja annan asioiden olla, kaikki on hyvin.

Mies ei tue eikä lohduta minua missään tilanteessa. Minulle erittäin läheinen ihminen kuoli. Miehen suurin ongelma oli, että pääseekö hän kuitenkin saunaan. Siis kyse ei ollut mistään poikien saunaillasta, vaan ihan viikonloppusaunasta. Ei puhettakaan lohduttavasta sanasta tai edes halauksesta. Olen pari viikkoa itkenyt lähes päivittäin eikä mieheni tunnu reagoivan mitenkään. Korkeintaan on katsonut oudosti ja ehdottanut josko hakisin apua MINUN ONGELMIINI. Niinpä niin, olen yksin ongelma suhteessamme.

Lapsia on yksi eikä lisää tule. Haluaisin toisen lapsen, mutta en todellakaan tämän miehen kanssa. Tämä asia surettaa myös todella paljon. Olisin halunnt lapselleni sisaruksen. Riitelemme jatkuvasti, joka tuskin on lapselle hyväksi.

Onko miehesi hyvä isä lapsilleen. Omassa suhteessa (olen siis mies) ei ongelmia ole, mutta vaimollani on opettajana paljon enemmän lomia, joten hän liikkuu sukulaisissa ilman minua.



Yleensä lapset valmistavat jo parin tunnin kuluttua kotia lähdettyä, että mennäänhä me takaisin isän luo.



Tuo olisin vähän läsnäolevampi lapsielle - oletko tuostakaan nyt ihan varma. Miten mies estää sinua olemasta läsnä lapsillesi. Muista, että yh:na vastaat sitten kaikesta ja vaikea uskoa, että läsnäoloon riittää enemmän resursseja vaikka tietenkin, sinähän se olet aina paikalla - kun vaihtoehtoja ei ole.

"Mitä ne ihmisetki ajattelee kun me erotaan". "Mitä ne sanoo jos saa tietää että erottiin koska kasvettiin miehen kanssa erilleen".

Omassa ystäväpiirissä on tällä hetkellä 2 eroajatusten kourissa kipuilevaa ihmistä ja suurimpana jarruna erolle tuntuu olevan mitä muut ajattelee.

Itse miettisin eroa todella hartaasti... minkä ikäinen olet? itse erosin 31-vuotiaana,olin todella isossa kriisissä,kasvukipuja yms. sen sijaan että olisin hakenut apua ja mennyt parisuhdeterapiaan,niin hain avioeroa. Voin kertoa että 3:n lapsen yh:na ei ole ihan helppoa j aomat vanhemmat ovat vielä työelämässä. Eikä ole sinkkuna niin kauheen kivaa ja varsinkin kun kerrot että on 3 lasta,niin eipä paljoa hyviä,tasapainoisia miehiä löydy. Kaikilla on menneisyys yli 30-v ja omat kipunsa. Lasten takia harmitta aydinperheen menetys. Itse tein aikoinaan sen virheen,että muutin äidin helmoista suoraan avoliittoon. Sinkkuna olisi kannattanut olla noin 20v,eikä 31-v kolmen peinen lapsen äitinä. Nyt osaan katsoa ihan erilailla ex-miestäni ja omaa silloista itseäni. Nyt olen 38-v. Ja mitä enemmän on ikää niin miesten markkinat,fiksua miestä kyllä naiset vie,kyllä ottajia riittää.

Itse mietin viimeiseksi sitä "mitä ne muut sanoo", paljon muutakin murehdittavaa tässä..

"Mitä ne ihmisetki ajattelee kun me erotaan". "Mitä ne sanoo jos saa tietää että erottiin koska kasvettiin miehen kanssa erilleen".

Omassa ystäväpiirissä on tällä hetkellä 2 eroajatusten kourissa kipuilevaa ihmistä ja suurimpana jarruna erolle tuntuu olevan mitä muut ajattelee.

Minä(kään) en välitä siitä, mitä muut ajattelee meidän erosta. Mutta varmasti monelle sillä on väliä, halutaan säilyttää kasvot. Häpeä on häpeällisen voimakkaasti ihmistä ohjaava asia. Ehkä nämä on juuri niitä ihmisiä jotka eroaa sitten, kun tuttavapiirissä alkaa olla muitakin eroja. Kun eroaminen kuulemma "tarttuu", eli mitä enemmän eroja on tuttavapiirissä, sitä suurempi todennäköisyys on itse päätyä eroon. Toisaalta, ystäväpiiri voi olla todella tärkeä sosiaalinen elementti elämässä, ja jos siihen on liittynyt vain roolissa 'sen ja sen puoliso', niin voi olla vaarassa menettää ystävänsä eron takia. Ei ehkä sydänystäviä, mutta arkeen voimaa antavan tuttavapiirin kyllä.

Mun eroamista pidättelee mm. se, että mietin, onko mulla oikeus rikkoa tämä perhe, kun kerran olen alunperin tuon miehen valinnut ja sen kanssa lapsia tehnyt. Mikä oikeus mulla on muuttaa mieltäni vain, koska minä tahdonkin nyt jotain muuta. Ja tästä mies myös syyttää mua - että olen itsekäs, koska "haluan erota, koska nyt satun haluamaan, muiden (=miehen) tunteista viis". Ja toki mun eroamista on pidätellyt myös se, että haluan tukea miehen ja lasten suhteen rakentumista ja se on helpointa, kun ne asuu saman katon alla. Mies on myös ihan hauskaa seuraa - vaikkakin musta tuntuu, että mulle riittäisi oikein hyvin se, että näen sitä pari kertaa vuodessa.

Mä olen ainakin varautunut siihen, että eron jälkeen saatan elää loppuelämäni yksin. Ja mietin sitten sitä, kumpi on parempi vaihtoehto - yksin vai tämän kumppanin kanssa mikä nyt on. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että ehdottomasti yksin. Mutta tietysti mieli ehtii muuttua vielä tulevien vuosien aikana varmaan monta kertaa.



Ja sitä paitsi miesten lisäksi on olemassa myös naisia... Mutta se ei nyt kovin olennaisesti liity tähän eroaiheeseen.

ainoa, mitä harmittelin jälkeenpäin, oli se, etten eronnut aikaisemmin!

Oli aivan ihanaa asua lasten kanssa kolmistaan! Saatiin olla kuten haluttiin ja tehdä juttuja omassa tahdissa. Ei tarvinnut jännittää eikä asua ahdistavassa ilmapiirissä. Jaksoin lasten kanssa PALJON paremmin!

Eikä ollut sitä kolmatta lasta jaloissa pyörimässä... eli siis miestä...

mutta teille, joilla vielä jotain toivoa on, sanoisin että sitä suhdetta pitää koko ajan hoitaa. Ei riitä että on joskus ollut rakastunut, vaan koko ajan on ajateltava TOISEN parasta. Jos itse haluaa toiselle hyvää ja haluaa palvella toista, normaalisuhteessa se lisää rakkautta ja samanlaista suhtautumista kummaltakin osapuolelta.

Tsemppi kaikille. Arvostakaa puolisoanne ja suhdettanne!

Tämä neuvo EI toimi, ellei molemmat tee näin. Yritin, n. viisi viimeisintä vuotta kuudestatoista. Sitten en vain jaksanut.

Tämä neuvo EI toimi, ellei molemmat tee näin. Yritin, n. viisi viimeisintä vuotta kuudestatoista. Sitten en vain jaksanut.

Tämä neuvo EI toimi, ellei molemmat tee näin. Yritin, n. viisi viimeisintä vuotta kuudestatoista. Sitten en vain jaksanut.

Niinpä. Ei se paljoa auta "yrittää ja keskustella", jos toinen ei ole ollenkaan mukana.

Seurustelin nuorena poikaystävän kanssa jonka kanssa erottiin 2 vuoden yhdessäolon jälkeen. Eron syinä mm. se että mies (poika) kulki omia menojaan, minä aina odottelin kotona että milloin mies tulisi käymään. Menoistaan ei kertonut, ei kuulunut minulle. Ei kertonut muistakaan omista asioista.

Pari kuukautta ennen eroa tajusin että en tiedä miehestä oikeastaan mitään muuta kuin lempilaulajansa nimen, parhaan kaverinsa nimen ja tykkää metsästää ja kalastaa. Siinäpä ne. Yritin herätellä keskustelua meistä ja tulevaisuuden toiveista, miestä ei kiinnostanut. Kun lopulta en enää jaksanut ja jätin miehen, sitten tämä muka alkoi itkemään ja halusi yrittää ja lupasi muuttua. Tuli 9 hyvää ja 10 kaunista lupausta.Yritin sitten testatakseni kysyä yhtä yksinkertaista kysymystä, mies antoi tyypillisimmän vastauksensa: ei kuulu sulle. Niinpä niin, mahtava tilanne alkaa edes "yrittämään". Sanoin miehelle että juttu oli tässä, eikä mulla ole edes kiinnostusta yrittää kun ei edes ole mitään minkä vuoksi yrittää (lapsia tms).

Ainakin tarvetta olisi miehellä päästä jonkun kanssa tunteitaan käsittelemään. Ei se osaa minuunkaan vihaansa purkaa, patoaa sitä vaan sisälleen.-----------------------------------------

Tuntuu myös, että mun lähistöllä oleminen ei ollenkaan vähennä sen surua ja vihaa, vaan lisää sitä entisestään. Mä olen rikkonut sen. :(

Mutta viimeaikaisten lukuisten surullisten uutisten jälkeen, kun "hyvät ja kunnolliset" perheenisät ovat päätyneet todella surullisiin ratkaisuihin, mua hieman kylmäsi nämä kommentit.

... VSurettaa, kun haluaa erota, ja tietää, että se olisi itselle hyväksi, ja että siinä samalla sattuu muita.

Joo, se v:llä alkava sana oli kyllä ensin mielessä, eikä surettaa... En halua olla tässä, en halua, en halua! Mistä v***sta sen halun voisi löytää? Tai kun kuvittelee/tietää, että sitä halua olla tässä ei enää voi mistään löytää, niin miten oppii olemaan sinut sen kanssa, että lähtee ja rikkoo muut? Koska varmaan sekin auttaisi lapsia, että ihan oikeasti olisi sinut eroamishalunsa kanssa, miettinyt asiaa joka kantilta eikä enää löydä mitään muita teitä ulos. Että se ero on oikeasti loppuun asti harkittu ja pureskeltu. Vai? Vai kuvitteleeko sitä aina päätöksiä tehdessään, että kaikkensa on tehnyt, ja vasta jälkikäteen näkee, mitä jäi puuttumaan (jos silloinkaan)?

Eihän missään asiassa voi etukäteen tietää onko ratkaisu ollut oikea. Jos eroat, mietit että olisiko kuitenkin pitänyt lasten takia olla ja pysyä. Jos et eroa, mietit että olisko pitänyt erota ja ehkä tulla onnellisemmaksi.

Minkä tahansa ratkaisun teet, tulet tod näk miettimään jälkeenpäin että olisko pitänyt toimia toisin.

Eli eipä tähän voi vastata... Itse olen eronnut, tuonne aiemmin kirjoitin että syyllisyyttä siitä kannan, mutta enhän voi tietää mikä henkinen kunto olis näin 10 vuoden jälkeen siinä avioliitossa jos olisin jäänyt. Ja tosiaan nyt on asiat järjestyksessä ja lapset voi hyvin.

Mulla on ystävä joka sanoi että pitää vastuunsa tuntea ja lapset kasvattaa ulos pesästä ennen kuin eroaa. Pahalta se tuntuu kuulla ystävän suusta mutta lienee siinä totuuden siemen.

Jos päättää erota lasten ollessa pieniä niin sitten on kyllä todellakin tehtävä kaikkensa että lapset saavat asiaa käsitellä.

Mulla on ystävä joka sanoi että pitää vastuunsa tuntea ja lapset kasvattaa ulos pesästä ennen kuin eroaa. Pahalta se tuntuu kuulla ystävän suusta mutta lienee siinä totuuden siemen.

Jos päättää erota lasten ollessa pieniä niin sitten on kyllä todellakin tehtävä kaikkensa että lapset saavat asiaa käsitellä.

On siinä varmasti totuuden siemen. Mutta ei se kyllä ole ainut totuus. Meilläkin tilanne tällä hetkellä se (kuten tuonne jonnekin jo kirjoitinkin), että mies ei enää puhu minulle, kun on niin vihainen siitä, etten suostu seksiin jota en halua (eli hylkään hänet henkisesti, siltä se kai tuntuu). Mun itsekäs toive on erota, mutta muita ajatellen mielestäni paras kompromissi olisi elää "kulissiliitossa", ainakin jonkun aikaa vielä. Mutta ei tämä kompromissi onnistu, eikä ole lapsillekaan hyväksi, kun mies on kuin ajastimella varustettu pommi, joka kävelee mykkänä, jos tulee edes kotiin.

Mitkä mun vaihtoehdot on? Enää käytännössä en varmaan tätä pysty paikkaamaan, mutta jos pystyisin, niin sitten voisin joko jatkaa seksiä, joka saa mut tuntemaan, että raiskaan itseni. Tai lähteä. Mä en näe muita vaihtoehtoja. Kumman siis olisi paikallaan myöntyä, minun vai miehen? Minä haluan kasvattaa lapset yhdessä, mutta en parisuhdetta, mies huolii ne vain pakettina. Mitä mieltä te olette (siis ne, joiden mielestä oikeasti pitäisi olla yhdessä kunnes lapset muuttavat kotoa)? Pitäsikö miehen tyytyä kaverisuhteeseen ja hakea rakkaus ja seksi muualta (ja sallia minulle sama), vai pitäisikö minun laittaa itseni tästä kuviosta hyllylle ja elää miehen kanssa "parisuhteessa", jotta lapset saavat kasvaa ydinperheessä? Mä tiedän, ettei tähän oikeasti kukaan pysty vastaamaan, mutta kiinnostaa silti kuulla teidän mietteitä.

Ja ehkä käytännössä tärkeämpi kysymys: miten auttaa lapsia käsittelemään vanhempien eroa?