Miltä käytännössä tuntuu erota, kun on pienet lapset?

Mies menee rikki, lapset kärsii, minä olen onnellinen?

Ja lapsia on Viisi. Eli on sekä alle kouluikäisiä että isompia. Meilläkään mies ei keskustele ongelmista, tuijottelee vain seinille ja vastaa kaikkeen "en tiä". Minä aikani (lue: monta vuotta) yritin saada keskustelua aikaiseksi, mutta ei niin ei. Joskus järjestin lapsetkin pois, että olisi oikeasti aikaa keskustella, eikä kumpikaan olisi riidan aiheuttamassa vihassa. Mutta ei mitään eroa tilanteissa, miehestä ei saanut mitään irti.



Seksi on loppunut vuosia sitten, samoin kaikki läheisyys. Miehen mielestä kaikkeen on syynä se, että seksiä ei ole, Minusta taas seksiä ei ole, koska kaikki muu on päin persettä. Kämppiksinä ollaan siis yritetty toisiamme sietää, mutta nyt on tullut sekin tie päähänsä. Minä en enää jaksa ja asunto ona haussa. Katsotaan, koska sopiva löytyy ja sen jälkeen saa mies miettiä, mikä meni vikaan. Minulla on vain yksi elämä ja jotta voin olla lapsilleni hyvä äiti, minun on voitava paremmin kuin nyt. Avioerolapsena uskon, että erosta selviää.

Menen jotenkin pois päältä, kun ollaan molemmat paikalla. En halua hoitaa meidän yhteistä kotia, kun se ei tunnu kodilta. Kun tuntuu, ettei mies osallistu koko juttuun mitenkään (mikä ei pidä täysin paikkaansa, mutta siltä se silti tuntuu).

mutta ei huvita pätkääkään, kun ei tämä ole mikään "ihana yhteinen koti", miksi helvetissä mä tätä laittaisin?

Nyt kun sanot että jossittelu tuntuu helpottavan oloa, niin JOS kuitenkin teillä olis vielä jotain toivoa. Suostuuko miehesi terapeutin pakeille? Ihan ilman mitään lopputavoitetta, vaan tämä solmu auki nyt tavalla tai toisella.

Kerran ollaan miehen kanssa keskusteltu pariterapiasta ja silloin oli ainakin sitä mieltä, että voi lähteä terapiaan jos yritetään jatkaa. Mutta ei halua lähteä sinne vaan hoitamaan eroa. Mutta voishan sitä kysyä vielä uudestaan. Ainakin tarvetta olisi miehellä päästä jonkun kanssa tunteitaan käsittelemään. Ei se osaa minuunkaan vihaansa purkaa, patoaa sitä vaan sisälleen.

Ja jossittelusta. Mulle sen merkitys olon helpottajana tulee siitä, että käyn läpi kaikki mahdolliset skenaariot ja huomaan, että tämä ei olisi toiminut, tuo ei olisi toiminut, jne. Eli että vaikka ihan kaikkea ei kokeiltu liiton pelastamiseksi, niin ne, mitkä jätettiin kokeilematta, ei olis sen kokeilun arvoisia olleetkaan.

Kulissiliittoa voisin lähteä yrittämään, jos mieskin sitä haluaisi (= jos mies välittäisi minusta yhtä vähän kuin minä hänestä, ja suostuisi hengailemaan samassa kämpässä vain kavereina). Mutta niin paljon halua olla samoissa kuutioissa sen kanssa minulla ei ole, että yrittäisin puhua sitä ympäri, kun se(kin) haluaa nyt lopettaa tämän tähän. Haluaisin kyllä helpottaa sen oloa, vähentää sen surua ja vihaa, mutta en olla sen lähellä. Tuntuu myös, että mun lähistöllä oleminen ei ollenkaan vähennä sen surua ja vihaa, vaan lisää sitä entisestään. Mä olen rikkonut sen. :(

Meillä kaksi alle kouluikäistä lasta ja yhdessä oltu reilut 10 vuotta. Monenlaista on tähän aikaan mahtunut. Ollaan yritetty erota pariin otteeseen onnistumatta, puhua sen verran kuin se on ollu mahdollista. (Mieheni siis on sitä mieltä ettei puhumisesta ole apua). Olen käynyt pariterapiassa yksin, mieheni mielestä kaikenlaiset terapiat ovat hulluja varten.

Suhteeseen on mahtunut ainakin eroaikoina kolmansia osapuolia ja alkuaikoina vielä enaimmäisen lapsen odotusaikana mieheni halusi pitää yhteyttä "elämänsä rakkauteen" , jonka kanssa olisi halunnut olla ellei tämä olisi tahollaan naimisissa.

Jotenki olen katkeroitunut kaikesta ja samoin mieheni. Me emme luota toisiimme ja vääntöä tulee jopa facebook kavereista.

Olen ajatellut että kyllä kaikki järjestyy ja aika parantaa haavat mutta näin ei ole käynyt. Läheisyyttä on aika vähän enkä usko että mieheni oikeasti välittää minusta.

Monesti puhumme erosta ja asioista jotka kummankin mielestä ovat huonosti. Vähän aikaa saattaa taas mennä hyvin mutta sitten aina romahtaa.

Mihinkähän vois sen rajan vetää? Tää on nyt se viimeinen kerta... nyt on aika erota?

Kuka tosissaan uhraa lasten takia elämästään aikaa ihmiseen joka ei kiinnosta? Nyt ihan oikeasti..

Täältä löytyy lisää kohtalotovereita;

Me ollaan oltu 5,5 vuotta yhdessä. On talo, autot ja kaksi pientä lasta. Kaikki on hyvin, muttei siltikään ole. Mä en oo onnellinen.. Kotityöt on mun harteilla, lapsien kasvatus, ruokkiminen, vaatettaminen on mun vastuulla, ja oikeastaan kaikki, mikä pitää tän arjen pyörimässä on mun vastuulla. Mitä mies sitten tekee? Käy töissä, makaa sohvalla, kiukuttelee, kun ei pääse harrastamaan.

Mä en saa edes siivottua täällä talossa, kun herra ei katso lapsien perään, eikä kahden pienen kanssa oikein siivoamisesta mitään tule.. Seksiä meillä ei oo, miehellä ei ole haluja.

Oon vain alkanut miettimään, että mitä mä tuolla miehellä ylipäätänsäkään teen. Kyllä se joskus ottaa vanhemman lapsista ulos, mutta vaikka mä oon kuinka uupunut tahansa, niin ikinä, ei ikinä se ota ja lähde lapsien kanssa vaikka mummolaan, että saisin levätä.

Ehkä mä ite oon aiheuttanu tämän "suostumalla" tähän kaikkeen, mutta alkaa olla mitta täys tän kolmannen lapsen kanssa. :(

Oma kokemus:

Erosin puoli vuotta sitten. Yhteistä elämää 5,5 vuotta. Elin arkea yksin, kun mies luuhasi päivät töissä ja illat ties missä omissa menoissaan. Kannattelin kaikkea yksin. Pesin minun ja lapsen pyykit, tein ruokaa, vein lapsen tarhaan, kävin töissä, hain lapsen tarhasta, hoidin iltaisin, siivosin, hoidin raha- ja taloasiat. Kyllä se mieskin teki, mutta just tasan niitä asioita, mitkä häntä itteään sattui kiinnostaan; oli se sitten naapurissa pitkään kyläily tai pihan rakentaminen. Seksiä ei ollut, koska haluni olivat kadonneet. Olin koko ajan äärettömän väsynyt ja tunsin suunnatonta ahdistusta. Haaveilin omasta asunnosta, jossa eläisin poikani kanssa ja siellä ei olisi kukaan valittamassa ja nalkuttamassa, jos tiskit oli pöydällä tai yksi kohta on jäänyt imuroimatta kiireessä. Siellä ei olisi velvollisuuksia kuin poikaani ja itseäni kohtaan. Ei riitoja.

Lopulta otin ja lähdin. Mies jäi rakentamaamme taloon, jossa olimme vuoden verran asuneet. Katsoin, että helpommaksi tulee, kun on talosta vaadi mitään (eriasia, jos olisimme siinä 10 vuotta asuneet). Ainoastaan huonekaluista vaadin suurimmat: sohvan, sängyn, tuoleja, tauluja, mattoja, verhoja, jne.

Sain hyvin nopeasti vuokra-asunnon ja maalasin siellä seinät ennen muuttoa. Mies yritti ympäripuhua; hän rakastaa, hän muuttuu, saan omaa-aikaa enemmän, jne. Hän itki. Hän huusi. Oli epätoivoinen ja välillä vihainen. Asuin miehen kanssa vajaa kuukauden ennen poismuuttoa. Välillä tunsin sääliä miestä kohtaan ja olinkin hetkittäin perumassa eroa - antamassa taas uuden mahdollisuuden, mutta kovetin itseni. Olin pitkälle jo erossa päässyt, enkä halunnut enää pakittaa. Tiesin kokemuksesta, että mikään ei tulisi muuttumaan.

Arki lähti uudessa asunnossa pojan kanssa rullaamaan. Muutimme vain 10 km entisestä, joten hoitopaikka ja muut tutut ympyrät pysyivät samoina. Olin pääasiassa tottunutkin elämään lapsen kanssa yksin ja hoitamaan kaikki asiat, joten niidenkään raskuus ei tullut minulle yllätyksenä ollenkaan. Arki sujui hyvin.

Lapsi oli eron aikaan 2-vuotias ja nyt vielä 2,5-vuotiaana muistaa aikaa, kun asuimme yhdessä. Se on hyvin hämmentävää, koska sanotaan, että pienet lapset eivät muista, jne. Eivät ehkä vanhempina, mutta nyt muistaa. Kaikista rankinta on ollut katsoa lapsen surua. Toissapäivänä isä kävi äkkiä pyörähtämässä tuomassa pojan vaatteita. Kun isä lähti, poika itki perään lohdutonta itkua. Poika ymmärtää kyllä vasta tuon ikäisenä, että on "äiti, isi ja minä". Puhuu yksinkertaisia lauseita, mutta hyvin ymmärrettäviä. Puhuu siitä, kuinka äiti, isi ja minä istuimme yhdessä "tuolla".

Surullista. Ihan toivottaman surullista ja välillä olen miettinytkin, jospa palaisimme miehen kanssa taas yhteen ihan vain pojan takia. Ikävä ei varmaan lähde koskaan, mutta sen kanssa oppii elämään.

Tunnemyrskyt puolessa vuodessa ovat jonkin verran hellittäneet, mutta uskon, että uhma ei välttämättä olisi niin riehakas, jos eroa ei olisi tapahtunut.

MIehen kanssa lopulta erosimme sovussa. Ne harvat riidat pidimme poissa lapsen silmistä. Mitään ei ole tarvinnut laittaa "mustaa valkoiselle", vaan kaikki on sujuneet hyvissä väleissä. Elatusmaksun määrä ja maksupäivä on sovittu ja ne sovittiin  sillä ratkaisulla, että miellyttivät kumpaakin.

Lapsen ollessa noin pieni, pidimme parhaana ratkaisuna sitä, että isä ja lapsi näkevät toisiaan kerran viikossa ja lapsi onkin joka viikonloppu yhden yön isänsä luona. Yritimme sitä, että isä tuli pojan kanssa leikkimään yhtenä-kahtena arki-iltana, mutta se ei ollut hyvä ratkaisu. Isän lähtötilanteen lapsi tuntui näkevän niin, että isä jättää, eikä tule enää takaisin. 
Lapsen ollessa vanhempi, mietimme sitä, josko lapsi asuisi joka toisen viikon minun luonani ja joka toisen viikon isänsä luona. Se selviää vasta ajan kanssa. Toki voi olla niinkin, että päädymme ratkaisuun, että lapsi parina arki-iltana on isänsä kanssa ja sitten joka toinen viikonloppu isänsä luona yötä. Aika kuitenkin näyttää, mihin ratkaisuun päädytään ja lapsen hyvinvointi on aina se tärkein.

Eron jälkeen olen löytänyt itseni uudelleen. En sanoisi olevani onnellisempi, mutta kaikki ahdistus ja tuska on tiessään. Olo on helpottunut. Uskon, että jokin päivä osaan olla taas onnellinen. Siihen on kuitenkin vielä pitkä matka. 

Näinhän se menee naisilla, että heille tulee vauhtisokeus. Mahdollisimman nopeaa isot häät ja sitten lapsi. Samaan aikaan halutaan se iso omakotitalo miehen rakentamana, kun kavereillakin on.

Kun mies on töissä ja rakentaa, alkaa nainen vinkumaan, että joutuu tekemään kotityöt yksin ja siivoamaan ja olemaan lapsen kanssa. Mies tulee raksalta väsyneenä, kotona on pirttihirmu. 

Sitten erotaan trendikkäästi ja lähdetään etsimään omaa itseä. Mutta annas, kun se mies löytää uuden tyttöystävän sinne itsensä rakentamaan taloon, alkaakin naista kiehuttamaan. Miksi mies ei jäänytkään itkemään hänen perään,vaan hommasi uuden. Alkaa nyxän syöminen. Varsinkin jos lapsikin sattuu tykkäämään isin uudesta. Yhtäkkiä se ollaankin aivan helvetin mustasukkaisia miehestä ja vihataan sen uutta vaimoa.

Itse ainakin olen hyvin onnellinen että vanhempani erosivat kun olin 15 (pikkusisarukset 13 ja 9). Elämäni muuttui niin paljon paremmaksi, kun kotona oli hyvä ilmapiiri, eikä joka ikinen päivä vuosi toisensa perään tarvinnut kuunnella kun vanhemmat riitelee ties mistä. Väkivaltaa ei onneksi ollut. Tästä on aikaa yli 10 vuotta, mutta välini ovat molempiin vanhempiini tuhat kertaa paremmat kuin mitä ne olivat silloin, kun he asuivat yhdessä. Mielestäni kaksi vanhempaa erillään ja onnellisina ovat paljon paremmat kuin yhdessä onnettomina, mutta tämähän on vain yhden avioerolapsen mielipide... 

Osuva kuvaus, viesti 168! Näinhän se menee.

Mutta painotan kyllä että nuo on ihmisen valintoja, niin ei ole pakko tehdä. Ei ole pakko antaa suhteen luisua kaaokseen taloa rakentaessa, vaan voi pysäyttää sen jo alkualamäessä ja tehdä jotain. 

valitettavan usein vain puhutaan rakennusmateriaaleista, maaleista, tapeteista ja keittiöstä, kun pitäisi puhua siitä miten vituttaa ettei toisen naamaa ole nähnyt kuukauteen, kotityöt ja rakentaminen painaa ja stressi on korkealla.

Meillä itseasiassa talon rakentaminen hitsasi enemmän kiinni, mutta sen jälkeinen elämä oli sitä samaa. Missä mies illat sen jälkeen luuhasi, jätti minut yksin vauvan kanssa? Ihan hänen rakentamassaan talossa asuttiin, joten ei se mies siellä raksallakaan voinut olla. 

Vauva syntyi keskellä rakennusaikaa ja ajattelin, että tätä tää nyt on: mies raksalla ja minä vauvan kanssa. Kestin sen todella hyvin ja onni kukoisti. Ruoka oli valmiina, kun mies tuli raksalta. Iltaisin annoin rauhassa lepuutella silmiään raskaan päivän jälkeen.

Mutta hups vaan. Talo valmistui, raksa jäi taakse ja kun piti elää sitä odotettua perhe-elämää, ei mies sitä kestänytkään. Siitä kyllä puhuttiin. "Kun melkein vuosi meni talon kimpussa, että kai minäkin nyt saan levätä...." Annoin aikaa kuukauden. Annoin kaksi. Annoin kolme. Puoli vuotta siinä meni. Mies huiteli ties missä aina töiden jälkeen, kun minä olin vauvan kanssa 24/7. Mies valitti pyykeistä, tiskeistä ja aivan kaikesta. Sain jopa syntymäpäivälahjaksi lastenhoitoapua! Jos pyysin, että voisin saada edes yhden illan vapaata - sitä kuuluisaa omaa-aikaa - niin hirvee mäkätys, että hän oli just sille illalle sopinut kaikkea ja nyt joutuisi perumaan ja päläpälä. Suuttui, jos tiukasti sanoin, että nyt on kyllä mun vuoro. Sen jälkeen alkoi syyllistäminen, että kyllä aikaa ystävilleni löydän, mutta en hänelle - ja mies siis ihan itse luuhasi illat läpeensä ystävillään, naapurissa, milloin missäkin. Vaikka kuinka yritin keksiä yhteistä tekemistä, saada yhteistä aikaa ja että perheen kesken tehtäisiin jotain, niin ei. Edes lähikauppaan ei voinut minun ja vauvan kanssa tulla, kun oli parempaa tekemistä! Ja ne kaksi kertaa, kun kahden vuoden aikana tuli minun ja lapsen kanssa kauppaan, hän valitteli, että on vessahätä, jalat puutuu, jne.

Että kyllä...... Mun puolesta olis voinutkin sanoa, että "suksikaa kuuseen, mun talo ja mulla uus nainen", jos olisin tiennyt, että se tuollaista on ja että ihminen voi noin radikaalisti muuttua yhden raksan aikana. Ja en olisi tippaakaan valittanut!

Samoissa fiiliksissä aloittajan kanssa.

Elämä tuntuu olevan jumissa ja aika valuu hukkaan näitä asioita vatvoessa. Pariterapiassakin on käyty ja pari kuukautta oli jotenkin helpompaa, ainakin puhuttiin. Pian asiat taas luiskahtivat entiselleen. Vituttaa kuunnella rakkauslauluja ja miettiä, että tuota minulla ei sitten ole koko loppuelämäni aikana, jos nyt pidän avioliittolupauksesta vain tiukasti kiinni...

Lapsia ajatellessa ero ei tunnu mahdolliselta, en itsekään voi kuvitella olevani erossa heistä esim. joka toinen viikko.

Kuulostaa teidän monen kohdalta ihan siltä, että arki ja väsymys on vienyt puolisoiden välisen yhteyden. Mä olen aina ajatellut, että tuo on se kohta, jolloin pitäisi löytyä sitä halua rakastaa, vaikka rakkautta olisi vähänlaisesti.



Mä ehdottaisin toista taktiikkaa. Palkkaatte lastenhoitajan kerta viikkoon vaikka kolmeksi tunniksi. Käytte hiihtämässä, keilaamassa, syömässä, elokuvissa, ajelulla. Ihan mitä vain. Vain yksi sääntö. Ette puhu parisuhteesta ettekä riitele. Kunhan olette yhdessä. Kun olette näin tehneet vaikka kesään asti, niin alkaa ehkä olemaan sen verran yhteistä säveltä, että parisuhteessakin voi alkaa puhumaan.



Rahan kauhustelijoille tiedoksi, että tuohon menee rahaa vähemmän kuin elareihin.

Oman liiton pelasti pettäminen, kun elämä meinasi käydä tylsäksi lapsen ollessa hieman päälle vuoden. Nykyään kaksi lasta ja erittäin onnellinen liitto. Se kielletty hedelmä toimi jo kerrasta. Mies siis sai myös tietää, itse kerroin. Kun puhumistyö oli tehty, kaikilla oli ja on erittäin hyvä olla. Siitä nyt aikaa n. 4 vuotta.

Ihme kitinää, kaikki on siis 'normaalisti', ja silti pitäisi olla vielä jotenkin paremmin. Ei saatana.

t. yh mies

Tuollainen parisuhde jättää lapsiin jälkensä. Miksi aina ajatellaan vain eron vaikutuksia lapsiin?

Jos eron hoitaa hyvin lasten kannalta, lapsilla tulee olemaan kaksi turvallista vanhempaa edelleen, vain kotien määrä lisääntyy kahteen. Eron johdosta myös vanhempien suhde voi parantua ja vanhemmat pystyvät olemaan erikseen parempia ja osallistuvampia vanhempia tahoillaan. Jokainen parisuhde ja ero on tapauskohtainen. "Vanhempien parisuhde on lasten koti", sanotaan. Tarjoatteko nykyisellään hyvän kodin lapsille?

[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 12:42"]Ihme kitinää, kaikki on siis 'normaalisti', ja silti pitäisi olla vielä jotenkin paremmin. Ei saatana.

t. yh mies
[/quote]
Onko kaikki mielestäsi normaalisti jos parisuhteen osapuolet voivat huonosti, toinen on vastenmielinen, läheisyyttä ja iloa puuttuu, ahdistaa ja vituttaa?

Erikoinen käsitys "normaalista parisuhteesta". Ei ihme, että olet yh.

[quote author="Vierailija" time="29.01.2014 klo 16:06"]Aivan käsittämätöntä, kuinka paljon löysin näistä viesteistä samaa kuin omassakin elämässä. Oma stoori on niin pitkä ettei sitä päivässä tänne kirjoita mut tässä jotain.

Me ollaan oltu avoliitossa, ei siis onneksi naimisissa, 7,5 vuotta. Tulin raskaaksi vahingossa ja lapsi ei ollut suunnitelmissa, pohdein jo silloin miehen jättämistä. Lapsi on nyt 4-vuotias eli aika kauan ollaan tässä katseltu/siedetty toisiamme.

Olen todennut että suurin ongelma monissa miehissä on se, että heidät on pilalle passattu kun ovat asuneet kotona. Mun mies ei osallistu mihinkään kotitöihin, ei siivoa eikä tee yhtään mitään mitä minä pyydän. Joskus tekee ruokaa, jos minä olen ollut niin kelvoton etten ole tehnyt hänelle mieluista ruokaa. Hänen äitinsä on rasittava passaaja ja hössöttäjä eikä osaa suhtautua vakavasti mihinkään asiaan.

Meillä riidellään ihan jatkuvasti, mies on vuorotyössä eikä hänellä ole säännölliset työajat (tekee koko ajan pitkää päivää), hän saa hyvää palkkaa ja tienaa reilusti keskivertoa enemmän. Siitä huolimatta rahat ei riitä mihinkään, hänellä ei ole ikinä rahaa ostaa lapsellemme vaatteita eikä mitään muutakaan, ikinä hän ei ole maksanut senttiäkään mistään lapseen liittyvästä. Minä tienaan kolme kertaa vähemmän ja minulta menee kaikki raha viimeistä senttiä myöten asumiseen, ruokaan ja lapsen kuluihin, itselle ei jää mitään.. Mies hankkii jatkuvasti velalla lisää roinaa mm moottoripyörän ja jatkuvasti uusia vaatteita ja urheiluvälineitä.

Mieheni on mukava muille ja täysi piru minulle. Hän solvaa minua ja hänen mielestä meidän kaikki ongelmat johtuu minusta. Hän sanoi, että minun pitää mennä lääkäriin ja hankkia itselleni lääkkeet!! Pari vuotta sitten laihdutin 10 kiloa niin mieheni tokaisi minulle, että ei tuommosesta tankista yksi 10 kilon pudotus näy! Olen jälkeen päin huomannut että miehen solvaukset ovat vain hänen omaa heikkouttaan ja hän pönkittää sillä omaa itsetuntoaan.

En rakasta miestäni, välitän hänestä vain lapseni isänä, joskus toivon ettei hän tulisi enää kotiin. En haluaisi nukkua hänen kanssaan samassa sängyssä. Hän taas ei haluaisi mitään muuta kuin lemmiskellä, hän olisi valmis viemään lapsen hoitoon vaikka joka viikonloppu, että saisi rauhassa touhuta. Hänen mielestään kaikki ongelmat ratkeaisivat jos hän saisi enemmän tyydytystä. Minulle tuo on aiheuttanut sietämätöntä oloa. Kerran hän oli salaa hommanut lapsen hoitoon, ja yllätys yllätys mitä hän odotti, minulla oli sellainen olo, että viillän kurkkuni auki...

Asiat mitkä pitää minua tässä suhteessa on yhteinen talo, eläimet ja lapsi. Mies haluaa olla suhteessa, koska tietää että minusta tulisi lähivanhempi. Miehen työ ja harrastus vie niin suuren osan hänen ajastaan, että sellainen ihminen ei kykene täysipäiväisesti hoitamaan lasta ja kotieläimiä. Minulla sen sijaan on säännöllinen päivätyö. Mutta minulla yksin ei ole mahdollisuutta asua talossamme ja joutuisin riistämään lapseltamme tämän hetkisen kodin, joka on minullekkin rakas..

Lapsi kiukuttelee nytkin ja oireilee kun riitelemme, voiko se siis enään erosta pahentua, luulenpa että vain parantuisi kun näkisi onnellisia ihmisiä.
[/quote]
Minkä takia alistut kynnysmatoksi? MIKSI?

Mies ei arvosta sinua, ilmeisesti et itsekään? Tuollaisen parisuhdemallinko haluat antaa lapsillesi? Kuvitteletko tosiaan, että lapsille ero olisi jotenkin raskaampaa kuin tuollaisessa perheessä eläminen?
Lapset kuulostaa vain tekosyyltä, kun et uskalla itse erota vaikka se olisi jokaiselle osapuolelle parempi vaihtoehto.

Miehet on perseestä. Yksi iso, hankala lapsi vaan naisen riesana. Jos ei tarvis miehen rahoja, niin mihin sitä muuten edes tarvii??