Miltä käytännössä tuntuu erota, kun on pienet lapset?

ole muistoja isästään.

Ai niin kun äidistä oli söpöä ja ihanaa, että isi ei pidä yhteyttä lapseen ja lapsella oli niin ihana isäpuoli.

Isä on saanut tavata lasta minun luonani aina parin viikon välein pari tuntia. Se on riittänyt hänelle. Luojan kiitos. Sain siis jatkaa elämääni lapsen kanssa, ilman keskenkasvuista miestä. Nyt minulla on söpö mies joka palvoo minua ja lasta ja olemme onnellisia :) Lapsi 4 v

Ei pdä suostua seksiin jos ei yhtään itse halua jos mies ei suostu muuten asioita selvittämään tai puhumaan sulle ollenkaan. Tuohan lähestyy jo väkivaltaa. Ainakin henkistä. Eli kyse ei ole siitä että haluaisit erota vain siksi että sulla itsellä on joku epämääräinen tyhjä olo tms. "kevyet perusteet".



Lapsia voi auttaa esim terapia tai erilaiset eroryhmät joita on ainakin suuremmissa kaupungeissa. Tietysti eroaja itsekin voi olla lasten tukena kunhan oma pää on kunnossa tai saa apua. Ne kaikki tunteet pitää saada käsitellä ja lapsille pitää ikätason mukaan selittää mikä on homman nimi.



Aikuisella on vastuu lapsen hyvinvoinnista mutta jos liitossa on ajastimella varustettu pommi toisena osapuolena niin eihän se ole enää vaan väljehtynyt avioliitto tai ollaan yhdessä kuin kämppikset -meininkiä.



Terv. tuo edellinen joka on eronnut (en muista numeroa)

Minusta teillä onkin sietämätön tilanne. Ei pidä suostua seksiin jos ei yhtään itse halua jos mies ei suostu muuten asioita selvittämään tai puhumaan sulle ollenkaan. Tuohan lähestyy jo väkivaltaa. Ainakin henkistä. Eli kyse ei ole siitä että haluaisit erota vain siksi että sulla itsellä on joku epämääräinen tyhjä olo tms. "kevyet perusteet".

Tällä hetkellä tilanne onkin ihan mahdoton jo. Kiitos siitä, että sanoit sen "ääneen". Itsellä on sellainen olo, että muita todellisia vaihtoehtoja eron lisäksi ei ole, mutta silti se epäilys kalvaa.

Noita vaihtoehtoja ja vastuuta selittäessä mietin lähinnä sitä tilannetta ennen kuin miehelle meni perille, että en todellakaan halua häntä iholleni. Silloin mieskin puhui ja paljon, on hyvä keskustelemaan. Olisiko siinä tilanteessa pitänyt niellä omat halut vai olisiko ollut ennemminkin miehen vastuulla hyväksyä seksitön suhde minuun? En kyllä usko, että kumpikaan olisi ollut oikeasti kenellekään hyvä ratkaisu, edes niille lapsille, joiden takia se olisi tehty. Vaikka ihan varmasti tämä erokin tulee olemaan niille rankkaa. :(

Olisiko aikaisemmin pitänyt sitä ja tätä? Valitettavasti ei voi tietää mitä olis seurannut jos joku asia olis tehty toisin.

Jos nyt kuitenkin tilanne on se, että keskusteluyhteys on täysin mennyt ja tilanne sellaisena pitempäänkin jatkunut niin mitä ihmettä siinä voi enää tehdä? Ainakaan ilman ulkopuolista apua, pariterapiaa tms.

Ketään ei voi pakottaa seksiin mutta täysin seksitön liittokin kyllä on ongelma pitemmän päälle jos se ei ole molempien yhteinen halu. Kukaan ei myöskään yksin voi pitää liittoa yllä kulissina tai lasten takia, paitsi jos kestää ne "aviovelvollisuudet" mutta onko sekään reilua toista kohtaan... Ja ymmärsin että sun kohdalla tämä juna meni jo.

Ei ole helppoa, ei. Voimia kovasti, mihin tahansa tuleviin koitoksiin.

Olisiko aikaisemmin pitänyt sitä ja tätä? Valitettavasti ei voi tietää mitä olis seurannut jos joku asia olis tehty toisin.

Jos nyt kuitenkin tilanne on se, että keskusteluyhteys on täysin mennyt ja tilanne sellaisena pitempäänkin jatkunut niin mitä ihmettä siinä voi enää tehdä? Ainakaan ilman ulkopuolista apua, pariterapiaa tms.

Ja ottaako kukaan pariterapeutti edes vastaan, jos sanoo, että halutaan terapiaa kulissiliiton pystyttämiseen...

Kulissiliitto lasten takia ei ole pöllömpi ajatus, siitähän voi tulla myöskin ihan hyvä liitto vielä ja tämä on vaan yks älyttömän vaikea vaihe siinä. Ja jos ei liittoa saada mihinkään kuosiin, voi ero hoitua fiksummin kun joku ulkopuolinen on siinä tukemassa. On monta hankalaa asiaa siinä kuitenkin ja tunnepitoisia juttuja.

Nyt kun sanot että jossittelu tuntuu helpottavan oloa, niin JOS kuitenkin teillä olis vielä jotain toivoa. Suostuuko miehesi terapeutin pakeille? Ihan ilman mitään lopputavoitetta, vaan tämä solmu auki nyt tavalla tai toisella.

edustajilta mielipiteitä myös siitä, miten kauan täytyy "sinnitellä" ja laittaa omat toiveet/halut jäihin? Onko se tosiaan niin pitkäksi aikaa, kunnes lapset muuttavat kotoa?

Entä jos miehen kanssa riidellään suht usein, sen lisäksi, että se hellyys ja kumppanuus puuttuu täysin. Onko siitäkin huolimatta "sinniteltävä" (inhoan koko termiä), vai onko se riittävä syy eroamaan?



Itsekin olen kokenut vanhempien eron ollessani 13-vuotias, sitä ennen olin todistanut vanhempieni jatkuvaa riitelyä. Olisi ollut parempi, jos he olisivat eronneet aiemmin. Siinä vaiheessa kun isäni lähti viimein toisen naisen matkaan, olivat vanhempieni välit jo niin tulehtuneet, että se aiheutti suunnatonta riitelyä ja kärsimystä sitä kautta meille lapsille. Jos olisivat eronneet siinä vaiheessa, kun vielä joku neuvotteluyhteys oli olemassa, ei eron jälkeiset vuodet ja äidin katkeruus olisi ehkä myrkyttäneet nuoruuttani niin pahoin kuin nyt tapahtui.

sanoisin, että älkää erotko ennenkuin olette oikeasti yrittäneet tehdä jotain liittonne eteen.

Meillä oli aikoinaan aika samanlaista kuin monella kirjoittajalla tässä ketjussa ja lopulta mies vaihtoi perheensä lennossa nuoreen neitoseen työpaikaltaan.

Voi itku sitä surun ja itkun määrää mitä minä ja lapset olemme käyneet läpi perheen hajottua ja isän/aviomiehen lähdettyä. Kunpa voisinkin kääntää kelloa taaksepäin ja tehdä kaikki toisin.

Vaikka nykyisin meillä sujuu ihan hyvin, tulen varmaan loppuelämäni suremaan ydinperheen menetystä ja lasten tasapainoilua kahden kodin ja uusperheiden välillä.

Meillä meinasi käydä samoin, mutta minä naisena vein voiton lopulta siitä nuoresta sihteeristä, sekä lapset ja isän rakkaus heihin vei voiton! Pitkän taistelun parisuhteen eteen jouduimme tekemään, tämän miehen pakoyrityksen jälkeen. Nyt olemme todella ehyt ydinperhe jossa on kaksi toisiaan rakastavaa vanhempaa. Koskaan aiemmin ei meillä ole ollut näin onnelista ja rakastavaa ilmapiiriä!

Meillä meinasi käydä samoin, mutta minä naisena vein voiton lopulta siitä nuoresta sihteeristä, sekä lapset ja isän rakkaus heihin vei voiton! Pitkän taistelun parisuhteen eteen jouduimme tekemään, tämän miehen pakoyrityksen jälkeen. Nyt olemme todella ehyt ydinperhe jossa on kaksi toisiaan rakastavaa vanhempaa. Koskaan aiemmin ei meillä ole ollut näin onnelista ja rakastavaa ilmapiiriä!

Vaihtoehdot ovat epäloogiset ja naurettavat, onneksi miespuolinen kaverini selitti niitä minulle. Mieheni on siis kuin nurkkaan ajettu eläin joka uhkailee minua eri tavoin, mutta kaiken sen alla on pelko ja viha.



Meillä on ollut pitkä suhde, minulla mielenterveysongelmia jotka mies on tietoisena sietänyt ja vakuuttanut että pääsemme ongelmistamme yli. En ole ollut tietoinen että hän olisi mm. traumatisoitunut tai joutunut luopumaan itselleen tärkeistä jutuista, kuten nyt kävi ilmi että on käynyt. Olen lievästi sanottuna sekaisin- raahaako mies perässään 3-4 vuotta sitten tapahtuneita juttuja nykyhetkeen..? Ja mistä hän on joutunut luopumaan, miksi en ollut tietoinen tämmöisestä?

jos niitä ei ole käsitelty ja selvitetty. Se on ihan ymmärrettävää. Erikseen on tietenkin joku älytön jauhaminen joka ei johda mihinkään, mutta jos teillä vasta nyt on käynyt ilmi sun mt-ongelmien vaikutukset mieheen, asiat pitänee puida vaikka sä itse olisitkin ns selvillä vesillä.

Me erottiin ½ vuotta sitten, kun lapset oli 2-ja 3 vuotiaat. Mies on narsisti, tai ainakin sellaisia piirteitä hänellä on ja paljon. Mies piti mua vallassaan monta vuotta ja riidat oli arkipäivää. Lapset kärsi ja ilmapiiri oli todella ahdistava. Joka päivä kärsin erilaisista oireista, joita ilmapiiri ja huono suhde teettivät.



Sitten halusin eron, vihdoin ja viimein. Ja se oli todellakin oikea ratkaisu! Ei ole enää ketään, joka ahdistaisi minua ja saan elää juuri niinkuin haluan. Ja tavata pitkästä aikaa ystäviä :) Ja ihanaa, että perheeni voi vierailla meillä vapautuneesti! Ennen kaikki olivat tosi jäykkinä, kun mieheni oli kotona.



Lapset tottakai reagoivat eroon, kaipaavat isäänsä ja puhuvat paljon hänestä. Käyvät viikottain isänsä luona. Varsinkin poika on aina ollut isin poika, ja hän reagoi voimakkaammin. Mutta en kadu. En hetkeäkään.



Silloin kun mentiin naimisiin, niin meillä oli hyvä suhde eikä miehessä ollut merkkiäkään siitä, että jotain voisi mennä pieleen. Mutta kun lapset syntyivät peräjälkeen, niin alkoihan oireita ilmetä ja lopputuloksena täysin katastrofaalinen suhde....että näin meillä.

En halua maalailla kauhukuvia,

Ainakin tarvetta olisi miehellä päästä jonkun kanssa tunteitaan käsittelemään. Ei se osaa minuunkaan vihaansa purkaa, patoaa sitä vaan sisälleen.-------------------------------------

Tuntuu myös, että mun lähistöllä oleminen ei ollenkaan vähennä sen surua ja vihaa, vaan lisää sitä entisestään. Mä olen rikkonut sen. :(

Mutta viimeaikaisten lukuisten surullisten uutisten jälkeen, kun "hyvät ja kunnolliset" perheenisät ovat päätyneet todella surullisiin ratkaisuihin, mua hieman kylmäsi nämä kommentit.

Mä olen ollut vielä niin naivi, että olen oikeasti pitänyt meidän suhdetta melko platonisena - koska se on sitä mun puolelta. Tai voihan se olla, että miehen viha tulee jostakin muusta kuin rakkauden menettämisestä. Hylkäämisen tunteesta ylipäätään, kokemuksesta ettei kelpaa. En tiedä. Mutta jospa sekin tästä selviäisi hengissä, ja vieläpä hyvänä vanhempana. Mutta täytyy myöntää, että itselläkin on käynyt mielessä, että mitä jos se päättääkin käsitellä vihaansa jotenkin vähemmän rakentavasti ja järjestää meidän perheen kokonaan pois päiväjärjestyksestä, kun ei sitä itse voi saada. En usko sitä, ja luotan siihen, että hyvyys voittaa miehen sisällä käytävän taistelun. Mutta mielessä on käynyt muitakin vaihtoehtoja. Ja minä tuskin voin mitenkään siinä sisäisessä taistelussa miestä auttaa, kun tunnun vaan lisäävän sen pahaa oloa. Vai voinko? Jos, niin miten?

Olen eronnut kolme vuotta sitten. Tilanteeni oli ihan sama kuin sinulla. Eroa haudoin kolme vuotta, koska tuntui niin väärältä lähteä, kun miehessä ei ollut mitään yleisesti hyväksyttyä vikaa (pettämiset, juopottelut tai välivalta). Kuitenkin kun tilanne meni siihen, että ei voinut edes nukkua vieressä kun ahdisti niin paljon ja just tuollaista vastaavaa, että melkeinpä oksettaa jos katselee lähemmin... Sitten tein päätöksen lähteä. Lapset tuolloin 4- ja 6- vuotiaat.



ongelmia joita itse koin eron vuoksi:

- suku lyttäsi aika pahasti, kun jätin hyvän miehen.

- taloudellisesti haastavampaa, mm . muutto vuokra-asuntoon.

- lapset oireili mm. raivareilla, itkuisuudella, vetäytymisellä, ikävöimällä toista vanhempaaa toisen luona olleessaan.

- Kaiken kaikkinensa ero oli huomattavan raskas kokonaisuudessaan. Paljon raskaampi kun osasin odottaa.

- Olen yli nelikymppinen ja uudesta miehestä, joka kelpaisi, on aika turha haaveilla. Kivat hyvät miehet vaikuttaisi olevan naimisissa.



Tämmöinen paketti.



Toisaalta nyt kun erosta on jo kolme vuotta ja lasten oireilu kadonnut, eksä hoitaa hyvin osuutensa ja itsellekin jää vapaa-aikaa, toisin kun naimisissa ollessa. Olen tyytväinen ratkaisuun enkä missään nimessä kaipaa entiseen.

.. toiset ihmiset eivät vaan jaksa, eivät pysty... arjen kannattelu on rankkaa ja siinä mitataan kyky aikuiseen kumppanuuteen, joka ei aina ole kivaa ja ihanaa ja vaaleanpunaista..

Ensin omalla SUOMALAISELLA PASSIIVISUUDELLA pilataan koko juttu, ja yhteys toiseen, ja sitten nostetaan kytkintä. Selkärangatonta toimintaa.

Kantakaa nyt edes joku vastuu omasta osuudestanne tulevassa erossa, ja miettikää mitä tekisitte uudessa parisuhteessa toisin, jotta ei sama toistuisi. Tai vaikka yritätte sen oman puolisonne kanssa sytyttää kipinää uudelleen ihan vain olemalla eläviä, tuntevia, koko tunneskaalaa käyttäviä, välittäviä ihmisiä.

Kantakaa nyt edes joku vastuu omasta osuudestanne tulevassa erossa, ja miettikää mitä tekisitte uudessa parisuhteessa toisin, jotta ei sama toistuisi. Tai vaikka yritätte sen oman puolisonne kanssa sytyttää kipinää uudelleen ihan vain olemalla eläviä, tuntevia, koko tunneskaalaa käyttäviä, välittäviä ihmisiä.



No joo, tuo ylläoleva, edellisen kirjoittama teksti. Ihmiset, vastuullisetkin ihmiset, eroavat. Varmasti ap kuten me muutkin, on YRITTÄNYT ihan kaikkensa. Minäkin aikanaan yritin, ajatukseni oli, että en eroa, jos en voi lapsille sanoa, kun ne asiaa aikuisina kysyvät, että ÄITI YRITTI KAIKKENSA. Ja minä tosiaan yritin. Mieskin yritti omalla tavallaan. Vastausta, käännettä parisuhteen paremmaksi, ei vaan koskaa tullut.

mutta teille, joilla vielä jotain toivoa on, sanoisin että sitä suhdetta pitää koko ajan hoitaa. Ei riitä että on joskus ollut rakastunut, vaan koko ajan on ajateltava TOISEN parasta. Jos itse haluaa toiselle hyvää ja haluaa palvella toista, normaalisuhteessa se lisää rakkautta ja samanlaista suhtautumista kummaltakin osapuolelta.



Meillä kolme lasta, 7v 6v ja 2v. Aviossa 10v. Puolisoa en vaihtaisi mihinkään, sillä mitä pidempään olemme yhdessä, sitä enemmän toiseen kiintyy ja toisen arvostus nousee. Nyt voi jo ajatella, että mistä kaikesta olemme yhdessä selvinneetkään - selviämme kyllä kaikesta mitä edessäkin odottaa!



Tsemppi kaikille. Arvostakaa puolisoanne ja suhdettanne!

että meidän parisuhteessa ongelmaksi on muodostumassa raha. Asuminen maksaa nykyään ihan hirveästi, neljän lapsen kanssa kaksio on vähän turhan pieni.



Kävin viimeksi tänään katsomassa, että n. 100 neliön vuokra-asunnot maksavat alk. 1300 euroa tälle poppoolle. Jos äitiysrahani on 3000 euroa kuussa, siitä joutuu maksamaan kolmanneksen veroja niin jäljelle ei jää paljon mitään.



Jos laittaisi porukan puoliksi, niin toinen puoli voisi lähteä muualle asumaan. Tai vaihtoehtoisesti voisin jättäytyä eronneena joksikin aikaa kokonaan työelämän ulkopuolelle koko lapsikatraan kanssa, jolloin Kelan asumistukien avulla saataisiin isompi asunto (minä ja lapset).



Mies saisi lapsia tavata sen mukaan mitä hän haluaa.

Oli ihanaa kun "vaikeampi lapsi" lahti pois. :)



Lapseni oli vain 11 kk vanha, eli ei muista mitaan ydinperheesta. On tottunut hyvin kahden kodin valille. Joustetaan tarvittaessa. Lapsi minulla n. 60% ajasta. Erosta 9 v.



Exani on todella hankala kaikissa mahdollisissa asoiossa. Lieko sellainen persoonallisuushairioinen (sitahan ne exat tuppaa olemaan :) ) Hanesta oli pakko paasta eroon. 100% eroon ei lapsen isasta kuitenkaan koskaan paase, mutta parempi nain.

Ei siis mitään traagisia ongelmia tai häiriökäyttäytymisiä, joiden takia olisi

pakko erota. Mutta suhde on väsyttävä ja kaipaan pois. Olen itsekäs paska ja haluan

olla onnellinen. Edellisten kertomuksista ehkä ainoastaan se on erona, että mä olen

tajunnut, etten ole koskaan edes ollut rakastunut mieheeni enkä halunnut häntä

seksiin. Ei ole siis mitään muuta kuin kaveruus ja riippuvuussuhde, johon voisi

palata.



Sen verran vähän sitoutuneita olemme toisiimme, että molemmat olemme tahoillamme

härvänneet toisten ihmisten kanssa ja minä olen rakastunutkin toiseen. Oman miehen

kanssa en pysty enää seksiin, kun en häntä halua - ja kun ei sitä halua ole tähän

mennessä löytynyt tuskin löytyy vastakaan. Itsekunnioitus vaan ei silloin teininä,

suhteen alkaessa, ollut niin korkealla, että olisin tajunnut, että sillä on väliä

(enkä edes tiennyt miltä tuntuu haluta toista).



Silti 15 yhteistä vuotta takana ja alle kouluikäisiä lapsia, sekä "ihan kivaa"

yhteiseloa, joten ihan helposti ei pysty luovuttamaankaan. Mutta kun ei halua

yrittää, niin mistä ihmeestä sitä löytäisi sen halun? Mulle ei enää riitä syyksi se,

että mun vastuulla on ylläpitää miehen ja lasten suhdetta, vaikka se riitti syyksi

pitkään. Paperilla ollaan vielä naimisissa, joten siinä mielessä yrittäminen vielä

voisi onnistua. Jos vaan jostain löytäisi siihen motivaation. En taida kyllä enää

edes etsiä sitä motivaatiota, vain syitä erota. :(



Mies menee rikki, lapset kärsii, minä olen onnellinen? Eli samoja mietin kuin

aloittaja - onko eron hinta liian kova, varsinkin, kun sen maksaa pääasiassa joku

muu kuin minä. Siltikin. Se eron ajatus on kuin kupla iloista naurua mun sisällä.