Lue keskustelun säännöt.
Onko muita ketka olleet kiusattuina omassa kodissaan? Itse olin koti-kiusattu vanhempieni ja sisarusteni puolelta, ja nyt huomaan heidan jatkavan samaa linjaa lapseni kanssa.
Kommentit (36)
Eikä ehkä niin kaukana omastakaan elämästä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
perisuomalaista häpeällä kasvattamista.
Häpeän tunne iskeytyy syvälle: kun syyllisyys tarkoittaa sitä, että on tehnyt jotain huonosti, tarkoittaa häpeä sitä, että ON huono.
Toiselle ihmiselle pitää sallia se, että hän säilyttää kasvonsa. Niin aikuinen kuin lapsi.
kotikiusattu ja työelämässä työkiusattu. Olen liian kiltti , yritän aina miellyttää muita ja moni käyttää sitä hyväkseen.
Nykyään olen vanhemppini asiallisissa väleissä vaan en läheisissä.
Voimia jos he kiusaavat lastasi niin pistä välit poikki totaalisesti, hae apua vaikka perheneuvolasta!
Voimahali!
Ole nöyrä, ole nöyrä, ole nöyrä. Ja mitenpä vanhemmat sen muuten opettaisi kuin tekemällä lapsesta nöyrän? Surullista.
Miksi minullekin käy aina niin että kukaan ei edes soita syntymäpäivänänä ja päätän että tehdään sitten tällä tavalla, että kukaan ei muista kenenkään merkkipäivää tai huomioi sitä, sitten kuitenkin äidin juhlapäivänä menen onnittelemaan, vien lahjankin (ja sekin viskataan katsomatta nurkkaan). Mutta jos en tätä tee, eli tekisin samoin kun he minulle, niin johan olisi piru irti että olen epäkohtelias ja huono lapsi ja mielenosoituksellisesti halusin unohtaa syntymäpäivän. Ja kun he tekevät saman minulle, niin... elämä on... he vaan voivat tehdä niin ja siitä loukkaantuminen on pikkumaista ja lapsellista. Että iso ihminen odottaa jotain synttärilahjoja...
Miksen minä voi vaatia ja saada edes tasa-arvoista kohtelua kun hekin? Itsekö vain olen tähänkin syyllinen.
T. en muista nroani.
Vierailija:
olkoon perkele... en enää soita ja kysy kuulumisia.. en enää auta missään asiassa. Ja silti me aina tehdään niinkuin ne pyytää. Mistä se valta toiseen ihmiseen tulee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ilman heitä ja heidän nöyrryyttämistään. eivät he ole ansainneet sinun yhteydenpitoasi, ovat vain iskostaneet sinuun sen velvollisuuten ajota et uskalla olla täyttämättä. mitään et menetä oikeasti jos annat paskan olla.
nimim. kokemusta on, se parantaa...
Vierailija:
Miksi minullekin käy aina niin että kukaan ei edes soita syntymäpäivänänä ja päätän että tehdään sitten tällä tavalla, että kukaan ei muista kenenkään merkkipäivää tai huomioi sitä, sitten kuitenkin äidin juhlapäivänä menen onnittelemaan, vien lahjankin (ja sekin viskataan katsomatta nurkkaan). Mutta jos en tätä tee, eli tekisin samoin kun he minulle, niin johan olisi piru irti että olen epäkohtelias ja huono lapsi ja mielenosoituksellisesti halusin unohtaa syntymäpäivän. Ja kun he tekevät saman minulle, niin... elämä on... he vaan voivat tehdä niin ja siitä loukkaantuminen on pikkumaista ja lapsellista. Että iso ihminen odottaa jotain synttärilahjoja...Miksen minä voi vaatia ja saada edes tasa-arvoista kohtelua kun hekin? Itsekö vain olen tähänkin syyllinen.
T. en muista nroani.
Vierailija:
olkoon perkele... en enää soita ja kysy kuulumisia.. en enää auta missään asiassa. Ja silti me aina tehdään niinkuin ne pyytää. Mistä se valta toiseen ihmiseen tulee?
Itse en olisi missään tekemisissä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minkälainen napanuora lapsillamme on meihin? Hitsiläinen, lapsihan on oikeasti kuin muovailuvaha. Mitä vaan ja silti lapsi on lojaali vanhemmilleen. Kamala ajatus!
Olin kotikiusattu myös. Isäni ja siskoni sekä veljeni haukkuivat oikein kimpassa mua lihavaksi ja sanoivat etten koskaan saa miestä kun olen niin ruma ja lihava. Äiti oli välinpitämätön (koski kyllä myös sisaruksiani) ja isä hakkasi meitä lapsia. Lähdin kotoa 18- vuotiaana sanomatta sanaakaan ja ensimmäisen kerran otin kotiin yhteyttä puoli vuotta lähtöni jälkeen. Pikkuhiljaa aloin nähdä unia joissa huusin vanhemmilleni kaiken sen mitä olin heille 18 vuotta halunnut sanoa. Mitään ei voinut koskaan sanoa koska tuli turpaan niin, että viikkoihin ei päässyt ihmisten ilmoille. Muistan nähneeni niitä unia melkein joka yö. Lopulta ne muuttuivat sellaisiksi, että tapoin niissä vanhempani...
Sitten kun olin 24v mummoni kuoli. Tästä alkoi hillittömät perintöriidat joita en nyt tässä sen enempää esittele mutta silloin uskalsin ensimmäistä kertaa sanoa oman mielipiteeni yleensä johonkin asiaan. Meillä oli aivan hervoton riita ja pelkäsin, että saan taas turpaani kuten ennen vanhaan mutta ei isä enää lyönyt. Lapsi syntyi sitten vuoden päästä ja surullisena ja järkyttyneenä huomasin kuinka vanhempani vähättelivät ja pilkkasivat minua JA vauvaa. Isäni kehotti muun muassa " vetämään turpaan sitä" ym. Silloin paloi käämi. Ensimmäistä kertaa elämässäni, 25- vuotiaana annoin tulla! Vauvaparka oli kuulemassa mutta minä pistin tuulemaan! Kun sitten lähdin kotiin niin lähetin vielä 7 sähköpostia joissa annoin tulla ihan kaiken. Jokaisen mua häiritsevän muiston, jokaisen satuttavan sanan, kaiken sen paskan mitä olin kokenut. Tein vanhemmilleni selväksi, että NYT RIITTI! Olen myös tehnyt selväksi, että minun lapsellani tulee olemaan täysin päinvastaiset kasvatusmenetelmät kun itselläni oli enkä kuuntele minkäänlaista väheksymistä.
Siinä meni sitten jokunen vuosi viileissä tunnelmissa mutta lopulta saatiin puhuttua ja sovittiin, että vaikka me olemme lähes kaikista asioista eri mieltä niin hyväksymme toistemme tavat. Isäni yrittää joskus alkaa halveksimaan lastani mutta äitinikin tajuaa heti, että on turhaa jatkaa sen pitemmälle. Surullista on, että siskoni ja veljeni sekä heidän lapset ovat kuitenkin vanhemmilleni paljon tärkeämpiä kun meidän lapsi :( Vaan onneksi anoppi ja appiukko on ihania! Mulle oli valtava helpotus kun sain kertoa, että koen tulleeni kohdelluksi väärin ja että minun lapseni tulee saamaan paremman elämän. Nyt en enää näe niitä unia ja olen vapauttanut itseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko sanonut, että nyt riittää? Onko elämä helpottanut?
Minä pinnistelen joka päivä, että saisin sanottu äidille, että NYT RIITTI! Olen arvokas tällaisena kuin olen.. mutta vaikeaa se on.
Sisko meinas, että pistän hänet siihen samaan veteen, jossa oli juuri pessyt kakkapeffan! Kinattiin veden vaihtamisesta pitkään, kunnes sanoin, että " laittaisitko omat lapsesi tähän" ??!? Sitten meni hiljaiseksi vihdoin ja kävi vaihtamassa veden.
Siinä yksi esimerkki. :-(
t. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En uskaltanut leikkiä, kävellä, liikkua tehdä mitään kunnolla kotonani. Enkä puhua puhelimessa, en nauraa ääneen jne.
Ulkonäölleni, olemukselleni, kaikelle naurettiin. Olen perheeni iltatähti ja tuntuu, että siinä samalla koko perheen jätesäkki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noh, joka tapauksessa, minun vauvaani ei käyty sairaalassa katsomassa, eivät laittaneet kukkia, korttia, ei mitään. Tämä kakkavesi-sisko ei edes onnittelut.
Äitini iskee jatkuvasti silmää vauvalleni ja kun tämä sitten yrittää matkia ummistamalla molemmat silmät, niin äiti nauraa tirskuu ällöttävästi. Se ei ole hyväntahtoista, vaan sellaista, että lapsesta tehdään pilaa. Samoin kun vauva konttaa lattialla, niin äiti saattaa pistää jonkun lelun sinne selän päälle ja sitten kun vauva ihmeissään yrittää katsoa mitä siellä on, niin taas nauretaan vauvalle. Tehdään siis pilaa vauvan luonnollisesta " kömpelyydestä" tai vauvamaisista liikkeistä.
Isäni taas yrittää heti napata vauvan syliinsä kun tulee ja jos rupeaa itkemään, kun ei halua syliin, niin alkaa araksi haukkuminen. Ihan niin kuin minuakin on haukuttu. Ensiksi on nolattu ja tehty pilaa niin etten ole uskaltanut tosiaan edes leikkiä vanhempieni nähden ja sitten on alettu haukkua araksi.
Järkyttävää seurata kun tuntuu, että katsoisi nyt ulkopuolisena omaa lapsuuttaan.
ihan oikeesti. Kannattaako sun altistaa lapsesi tuollaiselle käytökselle. Itsehän tiedät miltä se tuntuu. Joko puhut suoraan vanhempiesi kanssa asiasta ja ne lopettaa tai et ole ollenkaan heidän kanssa tekemisessä! Pääasia on että lapsesi ei altistu tällaiselle käytökselle!
Maailma on pullollaan ihmisiä, jotka eivät itse huomaa törppöä käytöstään. Älä ole liian kiltti!
Sinua ei ole puolustettu lapsena, mutta sina voit katkaista kierteen ja puolustaa omaa lastasi.
PISTA KAMPOIHIN leijonaaidin lailla.
Niin miksi ihmeessä olet tekemisissä heidän kanssaan?
*ihmettelee*
Ehkei pitäisi nähdä sitäkään vähää, siltähän tämä tuntuu.
Minä jäin miettimään tätä ketjua illalla, kun lapset ja mies jo nukkui ja oli ihan hiljaista. Oikeastiko jollain muullakin on yhtä kummallinen perhe kuin minulla? Mietin sitä, miksi ne omat vanhemmat on kuitenkin niin tärkeitä, vaikka ovat kohdelleet minua kuin paskaa koko elämäni ajan. Siskon kanssa asiasta puhutaan usein ja uhotaan, että olkoon perkele... en enää soita ja kysy kuulumisia.. en enää auta missään asiassa. Ja silti me aina tehdään niinkuin ne pyytää. Mistä se valta toiseen ihmiseen tulee?
Olen tunnistanut kaikki ikävät asiat elämässäni ja käsitellyt niitä paljon. Minulle on suuri helpotus ollut se, kun olen mieheltäni kuullut minkälainen äiti olen. En ole samanlainen kuin äitini (tai isäni). Joskus pelkään sitä, että toimin huomaamattani samalla tavalla kuin vanhempani. Että mollaan lapsiani tai pilkkaan heitä, naureskelen heille tai sanon heitä tyhmiksi. Luojan kiitos en vie sitä eteenpäin!
Jäin illalla miettimään, että olenko minä ollut vanhempieni mielestä joku uhka? Minä = uusi elämä, minulla todennäkäisesti enemmän elämää edessä. En usko, että mummini ovat kohdelleet lapsiaan samalla tavalla. Minulla on ollut erityisen lämmin suhde toiseen mummiini.
Ap. Onko sinun olosi helpottanut?