Paljon on paljon? Siis kyse ajasta lapsen kanssa.

höpöttämässä typeriä viinihumalassa... Kylläpä onkin lapsiystävällistä.

älä nyt tulkitse ja tahallaan väärinymmärrä.

Meillä kun sattuu asumaan tuollainen Euroopassa asunut ja ah niin sivistynyt ja viinikulttuurin paneutunut perhe naapurissa. Kököttävät niissä tuoleissaan koko illan raskaan työpäivän päälle ja ovat mielestään kovastikin perheen kanssa.



Heidän lapsensa vaan loikkivat siellä meidän vesisuihkun alla tai leikkivät muuten vaan meidän pihassa meidän ja meidän lasten. Yleensä koko illan, ellen erikseen komenna pois.



43

Varsinkin kauniina päivinä lapset haluavat vain leikkiä keskenään. Joskus mietin, onko muillakin näin, että lapsia ei paljon näy.



Toisaalta pohdin myös sitä, että he luottavat siihen, että äiti on aina saatavilla kun on tarvis. Kun joku satuttaa, niin he tietävät, että nyt voi juosta äidin luo ja äiti hoitaa asian. Ehkä se on tärkeintä. Se on eräänlaista henkistä läsnäoloa.

No, minäkään en ole naapurisi.

Ensinnäkin, meillä viiniä lipitetään vain viikonloppuisin, eli kerran viikossa.

Toiseksi, meidän lapset ovat meidän omalla pihalla. Aina.

Kolmanneksi, me emme ole mitenkään sivistyneitä.



44

" Koko illan me voimme vain istua puutarhatuolleissamme ja grillailla ja juoda viiniä. Ja naapurin autot liikkuvat... "

mutta kirjoitin ylimalkaisesti. Olisi pitänyt sanoa, että oma isäni ei ole ollut osallistuva, mutta ei myöskään ystävättärieni isät ole sellaisia olleet, eivätkä he myöskään kumppaneiksi ole sellaisia löytäneet/saaneet.



Tämä on ihka ensimmäinen kerta koko elämäni aikana, kun tapaan lastensa hoitoon osallistuvan miehen ja se jaksaa hämmentää minua kerta toisensa jälkeen.

että kyllä heitä on! Oikeasti. Ja onneksi! Hyvä että sinäkin olet sellaisen löytänyt.

Kuvailin spesifiä tilannetta, mitä voi tapahtua sinä aikana, kun me siinä syömme. En kertonut, kuinka usein tämä tilanne tapahtuu. Mutta kun olemme olleet naapureita jo 10 vuotta, niin aika monesti on tuo tilanne tapahtunut.



En pidä sitä syömistä mitenkään tavoiteltavana asiana, vaikka tykkäänkin hyvästä ruoasta. Pidän kyllä tavoittelemisen arvoisena asiana sitä, että perheessä keskusteluyhteys pysyy auki. Olemme olleet naimisissa kohta 17 vuotta (lapsia en tosin halunnut ennen kuin täytin 30, koska asuimme niin monta vuotta ulkomailla), ja tiedän, kuinka helposti sitä voikaan kasvaa erilleen. Parisuhde voi hyvin, kun viettää puolison kanssa aikaa ja keskustelee. Keskustelu on omista asioistaan puhumista, omista tunteistaan puhumista.



Vähän asian vierestä menee nyt...

Ja ihmeellisen sekavasti itsesi ilmaiset, kun kuitenkin joka päivä sitä kommunikointia noin kovasti mielestäsi harjoitat.

yritän muotoilla itseäni kovin ytimekkäästi. Mutta niinhän se av:lla menee: jos jonkin asian voi ymmärtää väärin, ymmärretään se takuuvarmasti väärin.



Ja kyllä: joka päivä pitää ylläpitää keskusteluyhteyttä. Koska niitä päiviä tulee sen verran usein, että on työmatkaa, väsymystä tms. Siksi kaikkina " hyvinä" päivinä on keskusteluyhteys pidettävä yllä.

Ja ehkä niitä naapureita kannattaisi tarkkailla vähän vähemmän ja keskittyä siihen kommunikointiin niin se ehkä paranisi!

löhöävistä vanhemmista shakkilaudat ja juustot vierellään. Niinhän sä sen ilmaisit.



Mutta hei, ei se ole onneksi mun lapsilta pois!

vitsi, nyt minä jatkan töitä.

Tää keskustelu on vaihteeksi rönsyillyt jo sivuraiteille, eli palaan ap:n kysymykseen... Paljonko on paljon? Tai vähän? Entä sopivasti? Tuo esimerkki kouluikäisen YKSINoloajasta on hyvä, eli yhdessäololla tarkoitetaan ylipäänsä fyysistä paikallaoloa ja henkistä läsnäoloa (ollaan lapsesta kiinnostuneita ja tarvittaessa autetaan/jutellaan), ei niinkään yhdessä leikkimistä. Tämä aika on monissa perheissä ihan minimissään, etenkin kouluikäisten lasten kanssa. Moni koululainen saattaa olla YKSIN kotona joka viikkokin yli tuon kymmenen tunnin, kun koulupäivät päättyvät kahdelta tai kolmelta ja vanhemmat tulevat aikaisintaan viideltä kotiin... Harrastukset pelastavat vähän (lapsella on mielekästä tekemistä ja seuraa), mutta ei nekään perheen yhteistä aikaa täysin voi koskaan korvata.



Minusta oli ihanaa, kun äiti oli aina kotona koulusta tullessani, koska hän oli perhepäivähoitaja. Olen kai ollut etuoikeutettu, kun meillä on ollut pullantuoksuinen äiti! Toisaalta anoppini palasi töihin mieheni ollessa puolivuotias, ja silti hänkin on kokenut samoja ihania fiiliksiä, joskin pullantuoksuisen mummonsa :) kautta. Lisäksi molempien vanhemmat ovat aina olleet terveellä tavalla aidon kiinnostuneita meidän tekemisistä ja ajatuksista, etenkin siis lapsuudessamme. Pääasia kai on, että lapsen ei tarvitse tulla joka päivä tyhjään kotiin moneksi tunniksi ennen vanhempiaan ja että vanhemmat osoittavat välittävänsä. Mutta kuinka moni pystyy oikeasti nykypäivänä tuon ensimmäisen pointin enää järjestämään? Aika vähän on esim. ip-kerhojakaan vanhemmille kuin ekaluokkalaisille ja harrastukset on yleensä aina iltaisin (joka sekin vähentää perheen yhteistä aikaa arkisin).



Olennaista ei siis varmaankaan ole se, kuinka paljon lastensa kanssa leikkii päivittäin, vaan läsnäolo syvällisemmin käsitettynä. Liian paljon on perheitä, joissa ei päivittäin edes ohimennen kysytä lapsilta, mitä heille kuuluu :( Ja tosiaan monessa perheessä toinen vanhemmista tulee säännöllisesti kotiin vasta lasten jo nukkuessa tai ainakin ollessa menossa nukkumaan, ja toinenkin on poissaoleva silloinkin, kun on paikalla... Ei laatu yksin määrää korvaa, mutta ei se mene taatusti päinvastoinkaan edes läsnäolossa.

Kyllä jokaisessa aikuisessa pitäisi sisällä asua vielä sen verran lasta, että osaisi leikkiä omien lastensa kanssa. Minulla on pojat 6 ja 7 v ja pieni vauva ja kun vauva nukkuu niin me poikien kanssa rakentelemme legoista kaupunkia ja autoja ja leikimme niillä, tai pelaamme erilaisia lautapelejä, leikimme piilosta, askartelemme jotain jne jne. Ja minusta on aivan ihanaa itsekin välillä leikkiä eikä aina tehdä kotitöitä ja muita arkisia askareita. Olen varmaan jotenkin outo kun pidän lasten kanssa leikkimisestä........ Paljon toki pojat leikkivät keskenäänkin, ja välillä naapurin lapset on pihassa leikkimässä.

Meillä on lapsilla sen verran ihana mummukin, että hänkin oikein leikkii lasten kanssa. Minä olen koko ajan ajatellut että haluan että lapseni ovat mahdollisimman pitkään lapsia, en halua heistä " aikuisia" liian aikaisin. Joillain tuntuu taas olevan tavoite juuri toiste päin että lasten pitää pärjätä omillaan ja olla aikavia mahdollisimman nuorena. Ja se on oikein ylpeyden aihe kuinka heidän pienet lapset jo tekevät ja huolehtivat omat välipalansa ja mitä muuta vielä. Minusta äidin pitää vielä huolehtia lapsista ja antaa sitä turvallisuutta ja läsnäoloa tässäkin asiassa.

Vierailija:

Lapset leikkiköön keskenään. Aikuinen voi olla lapsen kanssa yhdessä lukemisen ym merkeissä. Leikki on lasten työtä, ei aikuisten.

Vaan sitä rentoa oleskelua miehen kanssa ja lapset juoksevat leikeissään. Naapurit sen sijaan touhottavat koko ajan jotain kun nämä toiset makoilevat puutarhatuoleissaan ja keskustelevat. Mitä pahaa siinä on? Vaikkei itse tuollaista haluaisikaan harrastaa, niin on erittäin lapsellista ruveta nälvimään tuollaisesta. Kasvakaa aikuiseksi!

mutta tuo kirjoittaja itse avasi sanaisen arkkunsa nälvimällä muita ja muiden elintapoja. Seuraavaksi haukkui naapurinsa. Onko se siis aikuista? Selvä. Tehdään sitten jatkossa niin.

61?



Ole kiltti ja anna minulle palautetta: missä kohdin minä NÄLVIN? missä kohdin minä HAUKUIN?



En todellakan tarkoitanut nälviä ja haukkua ketään. Kun puhuin häsäämisestä, niin en tarkoittanut sillä mitään negatiivista, vaan ihan sellaista puuhastelua (jotkut ihmiset koko ajan liikkuvat ja heiluvat).



Minulla ei ole mitään naapureitani vastaan. Kun puhuin nauramisesta, niin se on täysin hyväntahtoista.

Jos tutustuu perheeseen, jossa jo koko elämä on suunniteltu sen varaan, ettei tarvitse lasten kanssa viettää liikaa aikaa, saa esimerkin siitä, miten asioiden EI kuulu olla.



Esim. oma äitini haki minut hoidosta yleensä klo 17 valittaen sitä, kuinka häneltä TAAS jäi työt kesken sen takia, että hän JOUTUU minut hakemaan. Puolittain raivon vallassa hän raahasi kauppaan ja teki ruokaa " sä et tästä kumminkaan tykkää, laita nyt oikein paljon ketsuppia kun etsä tästä kumminkaan tykkää, sulle ei kuule kelpaa yhtään mikään, minäkin söin lapsena vain läskisoosia" .



Tiskauksen aikana ei saanut häiritä ja illalla sitten äiti teki niitä töitä, joiden tekemisestä olin hänet estänyt (koska minut piti hakea hoidosta).



Viikonloppuisin äiti halusi lähteä kävelemään, mutta sen piti olla hänen kunnonkohotuslenkki, joten ei sitten saanut pysähdellä liikoja eikä leikkiä.



Siitä lähtien kun olin 10v, äiti antoi kesäisin rahaa, jotta voin käydä syömässä hampurilaisia ja jäätelöä, kun tulee nälkä. Jotta hänen ei tarvitsisi kiiruhtaa töistä kotiin.



Tämä on esimerkki siitä, miten vanhempi on liian vähän lapsensa kanssa. Äiti oli AINA vihainen, jos joutui minun kanssani olemaan ja sen huomasi hänen jokaisesta eleestään. Sitten meidän yhdessäolomme alkoi olla hänelle palkitsevampaa, kun aloin auttaa häntä myös tarjoamalla apua hänen ongelmiinsa esim töissä/ihmissuhteissa.



Joten jos te nyt suinkin leikitte enemmän lastenne kanssa ettekä mieti koko ajan, että " voi helvetti kun ilta tulis ja ton pennun sais heittää nukkumaan" , niin ihan OK menee.