MIKSI? Miksi sain vain poikalapsia? :(

Vierailija kirjoitti:

En vaan ymmärrä? Miksi juri minä sain pelkkiä poikalapsia? Kaveripiiristäni kukaan muu ei kokenut tätä kohtaloa, miksi se olin juuri minä? Minä joka olen aina koko elämäni toivonut tyttöä. Miksi ei yksi ystävänni joka sanoi esikoistaan odottaessa, että "en tiedä mitä teen, jos se on poika, en halua!" Hänellä on kaksi tyttöä. Miksi hän sai mitä halusi? Miksi minä en? Minä kuitenkin olen yhtälailla toivonut aina tyttöä, mutta olin silti kiitollinen kun sain ensimmäisen poikani, enkä laukonut suustani tuollaisia kun kaverini. Miksi minulla on on nyt 4 poikaa? MIKSI?

Mikä siinä tytössä niin erikoista on? Itselläni on kolme poikaa ja tyttölasten äidit voihkivat jatkuvasti että olispa heidänkin lapset poikia niin kaikki sujuis helpommin.

Poikien kanssa ainakin seuraavat asiat on helpompia ja yksinkertaisempia:

- ei draamakuningatar- tai mä haluun- tai möksötys-kohtauksia

- jos pojat suutahtaa kavereihinsa, se on kertasuuttuminen ja sitten sopu kun taas tyttöjen riidat on käsittämättömän monimutkaisia toisanositäjatoisanotätä-juttuja joita setvitään koulussa ja kotona päiväkaupalla

- poikalasten saaminen vähentää vaatekustannuksia ja etenkin jos pojat urheilee, ikävuodet 8-16 sujuvat lähinnä seuran verkkareissa eli ei tarvitse varautua ginatricotin kittanapaitojen tulvaan

Tuossa vain muutama, eiköhän ne riitä.

Pojat tuo tyttöjä tullessaan. Minulla on neljä poikaa, ja neljä ihanaa miniää. Lapsenlapsia on kolme, joista kaksi tyttöjä. :)

123, samaa mieltä. Ihan samat asiat tulivat kolmen pojan äitinä mieleen lukiessani tätä ketjua. 

Olin varmasti keskivertokuntoinen kun sain poikakaksoset ja myöhemmin kolmannen pojan. Olen aika herkkä ja pehmeä, mutta myös itsevarma ja itsepäinen. Seksiä harrastimme luultavasti keskiverrosti. Emme ajatelleet sen kummemmin hankkia lapsia, emmekä laskeneet mitään päiviä ja lukeneet mitään niksejä. Lapset vain tulivat, kun jätimme ehkäisyn avioon mennessä. Tämä vastauksena noihin erilaisiin kikkoihin, joihin en oikein usko.

En osannut myöskään miettiä sen kummemmin, haluaisinko tytön vai pojan. Ihan sama, kumpiakin voi tulla, miksei sitten meillekin. 

Olemme mieheni kanssa liitossamme hyvin tasavertaisia ja minua ihmetyttää tuo neiti- ja prinsessameininki. Tuntuu, että suuri osa äideistä olisi haluaa tytön, jota pukea kuin nukkea. Oikeastaan se on aika ällöttävää, tietynlaista esineellistämistä. Ja kuten joku sanoi, on myös tyttöjä, jotka leikkivät vain raisuja seikkailuleikkejä tai rakentelevat. Äiti sitten ostelee vaan vaaleanpunaista ja elelee jossain hattarassa... Ihan sama kuin ennen vanhaan, kun isät halusivat pojistaan metsästäjiä taiurheilijoita. Ja ennenhän toivottiin vain poikia, pojat toivat kunniaa.

Siis miksi aina välillä haikailen tytön perään? Oma syyni on se, että olisin halunnut jatkaa perheen perinteitä. Olisin halunnut tehdä juhlia yhdessä. Olisin halunnut kertoa perityistä tavaroista ja suvun  tarinoista, jotka nyt näyttävät menevän hukkaan. Pojat eivät niitä jaksa kuunnella. Olisin myös ehkä halunnut juttukaveria, ymmärtäjää ja vanhuuden turvaa. 

Kyllä se aina joskus kirpaisee, mutta toisaalta: ehkä olisinkin saanut tytön, joka ei välitä suvustaan ja olisi lähtenyt maailmalle ovet paukkuen ja tukka hulmuten, juuri kuten veljensäkin...

Oisit kiitollinen että ylipäätään sait lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Kun sanoin poikalapsia hankalahoitoisiksi tarkoitin lähinnä fyysistä vaativuutta. Itselläni on vain poikia, ja kun he olivat alle kouluikäisiä, juoksin tosiaankin moninkertaisia etäisyyksiä niiden perässä pitkin pihoja, pallokenttiä, ravintoloita, ihan joka paikassa, koska olivat todella vilkkaita. Vertailukohtana siis tuntemani samanikäiset tyttölapset, jotka viihtyivät paikoillaan todella hyvin. Ehkä poikia syntyy hyväkuntoisille äideille juuri siksi, että nämä jaksavat fyysisesti paremmin.

Tää on niin totta mutta mulla oli huono kunto. Sitä vaan kestäää aikainsa. Nyt ei liiku mihinkään.

Veikkaan että ap:n kaikki lapset ovat terveitä eikä hän ole saanut yhtään keskenmenoa.

Toki, minunkin mielestäni saa toivoa toista sukupuolta olevaa lasta mutta se,että siitä ei pääse yli jos toive ei toteudu, ei ole normaalia.

Ajattelin, että saisin 2-3 lasta. Jo lukioikäisenä tein listoja kivoista lasten nimistä, tytöille ja pojille. Pidän lapsista ja tapaan työssäni paljon eri ikäisiä lapsia ja nuoria.

Elämä ei mennyt niin kuin suunnittelin.

T: 37 v, lapseton

Exäni lapsuudenkodissa (junttilassa) vanhimmalle veljelle toivottiin kovasti poikaa. Tuli kolme tyttöä peräkanaa ja miniä ilmoitti, että se oli siinä. Kun ei tule "tilan jatkajaa", niin ei tule.

No yhdestä noista tytöistä tuli ihan hyvä tilan jatkaja ja nyt on mieskin rinnalla, joten siitä se suttautui.

Olet idiootti

Vierailija kirjoitti:

En vaan ymmärrä? Miksi juri minä sain pelkkiä poikalapsia? Kaveripiiristäni kukaan muu ei kokenut tätä kohtaloa, miksi se olin juuri minä? Minä joka olen aina koko elämäni toivonut tyttöä. Miksi ei yksi ystävänni joka sanoi esikoistaan odottaessa, että "en tiedä mitä teen, jos se on poika, en halua!" Hänellä on kaksi tyttöä. Miksi hän sai mitä halusi? Miksi minä en? Minä kuitenkin olen yhtälailla toivonut aina tyttöä, mutta olin silti kiitollinen kun sain ensimmäisen poikani, enkä laukonut suustani tuollaisia kun kaverini. Miksi minulla on on nyt 4 poikaa? MIKSI?

Onneksi olkoon. Poika on lähtökohtaisesti parempi ihminen, mutta toisaalta heistä tulee todennäköisemmin yhteiskunnan hylkiöitä.

Pakko myöntää että mitä itse oon pohtinu niin olisi kiva saada tavallaan"kokea" molemmat sukupuolet.

Tytön pakonomainen haluaminen saa yläpeukkuja mutta jos myöntää että ei ole koskaan tyttöjä halunnut ja onneksi ei ole tullut niin alapeukkuja? Mulla myös kolme poikaa eikä tyttöä ikinä toiveissa. Tyttölapset tuntuvat rasittavilta.

Suuret rakastajat tekevät tyttöjä... Syytä siis miestäsi! 😜

Vierailija kirjoitti:

Tytön pakonomainen haluaminen saa yläpeukkuja mutta jos myöntää että ei ole koskaan tyttöjä halunnut ja onneksi ei ole tullut niin alapeukkuja? Mulla myös kolme poikaa eikä tyttöä ikinä toiveissa. Tyttölapset tuntuvat rasittavilta.

Peukut tuntuvat noudattavan sumeaa logiikkaa tällä sivustolla.

Huvittavaa kuinka kaverini sanoi ennen lapsensa syntymää, että toivoo saavansa tytön. Ilmeisesti koitti valmistaa itseään henkisesti, koska olen aivan varma, että hän halusi mieluummin pojan. Hän on miehinen mies ja tekee työkseen miehisiä juttuja ja harrastaa miehisiä harrastuksia. En voi mitenkään kuvitella, että hän aidosti haluaisi tytön ja sen kyllä huomasi myös hänen ilmeestään, kun hän sen sanoi. Tyttöhän sieltä tuli ikävä kyllä. Tosin tyttö taisi olla enemmän hänen tyttöystävänsä mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kolme poikaa, ihania, rakkaita, onnellisia lapsia/nuoria. Kolmanteen sain mieheni ylipuhuttua, koska niin toivoin tyttöä. Neljänteen mies ei enää suostunut. Tietenkään en antaisi lapsia pois eivätkä he tiedä ajatuksistani, vaikka joskus vitsaillaankin tyyliin "kunpa mull aolisi kilttejä, rauhallisia tyttöjä, jotka siivoaisivat jälkensä" jne. Tyttöjen äidit eivät ymmärrä tätä asiaa ollenkaan ja oletkin saanut ihan kamalia vastauksia.

Sukupolvein jatkumo, kaikki traditiot yms katkeavat. Äiti-tytär -suhde on erilainen. Lapsenlapset eivät tule olemaan niin läheisiä. Kaikki on tietysti yksilöllistä, mutta keskimäärin. Vaikk aminulla on erittäin hyvät välit jokaisen poikani kanssa ja vaikka olenkin tämän tuskan jo mielestäni hyvin käsitellut ja pahimmat itkuni jo lähes 10 v sitten itkenyt, ei tuska koskaan katoa kokonaan. Kaipaus tyttölapseen vain on niin suurta, ainakin minulla. joku ehkä ei koe niin, mutta eipä tunteissa mitään väärää ole. Tavallaan jo inhoankin esim. teinipissistyttöjä ja muutenkin tyttöjen maailma on jäänyt kaukaiseksi ja vastenmieliseksi, mutta silti, silti.

Voimia sulle ap! Onneksi elämässä on muutakin kuin lapset.

Äiti-tytär suhde on usein hyvin hankala.

Vierailija kirjoitti:

En vaan ymmärrä? Miksi juri minä sain pelkkiä poikalapsia? Kaveripiiristäni kukaan muu ei kokenut tätä kohtaloa, miksi se olin juuri minä? Minä joka olen aina koko elämäni toivonut tyttöä. Miksi ei yksi ystävänni joka sanoi esikoistaan odottaessa, että "en tiedä mitä teen, jos se on poika, en halua!" Hänellä on kaksi tyttöä. Miksi hän sai mitä halusi? Miksi minä en? Minä kuitenkin olen yhtälailla toivonut aina tyttöä, mutta olin silti kiitollinen kun sain ensimmäisen poikani, enkä laukonut suustani tuollaisia kun kaverini. Miksi minulla on on nyt 4 poikaa? MIKSI?

Ymmärrän.

Inhottaa ajatuskin, että olisi käynyt noin.

Kun menimme yhteen, päätimme, että ensin tyttö ja sitten poika, koska molempien perheessä on noin.

Niin teimme, hyvä tuli, molemmat jo aikuisia, huipputöissä molemmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kolme poikaa, ihania, rakkaita, onnellisia lapsia/nuoria. Kolmanteen sain mieheni ylipuhuttua, koska niin toivoin tyttöä. Neljänteen mies ei enää suostunut. Tietenkään en antaisi lapsia pois eivätkä he tiedä ajatuksistani, vaikka joskus vitsaillaankin tyyliin "kunpa mull aolisi kilttejä, rauhallisia tyttöjä, jotka siivoaisivat jälkensä" jne. Tyttöjen äidit eivät ymmärrä tätä asiaa ollenkaan ja oletkin saanut ihan kamalia vastauksia.

Sukupolvein jatkumo, kaikki traditiot yms katkeavat. Äiti-tytär -suhde on erilainen. Lapsenlapset eivät tule olemaan niin läheisiä. Kaikki on tietysti yksilöllistä, mutta keskimäärin. Vaikk aminulla on erittäin hyvät välit jokaisen poikani kanssa ja vaikka olenkin tämän tuskan jo mielestäni hyvin käsitellut ja pahimmat itkuni jo lähes 10 v sitten itkenyt, ei tuska koskaan katoa kokonaan. Kaipaus tyttölapseen vain on niin suurta, ainakin minulla. joku ehkä ei koe niin, mutta eipä tunteissa mitään väärää ole. Tavallaan jo inhoankin esim. teinipissistyttöjä ja muutenkin tyttöjen maailma on jäänyt kaukaiseksi ja vastenmieliseksi, mutta silti, silti.

Voimia sulle ap! Onneksi elämässä on muutakin kuin lapset.

Äiti-tytär suhde on usein hyvin hankala.

Höpö, höpö.

Helppoa on ollut, kun sen osaa, samoin poikani kanssa. Molemmat liki nelikymppisiä.

Pitää rakastaa, antaa aikaa, olla läsnä, rakkaimmilleen!

Vierailija kirjoitti:

Kun sanoin poikalapsia hankalahoitoisiksi tarkoitin lähinnä fyysistä vaativuutta. Itselläni on vain poikia, ja kun he olivat alle kouluikäisiä, juoksin tosiaankin moninkertaisia etäisyyksiä niiden perässä pitkin pihoja, pallokenttiä, ravintoloita, ihan joka paikassa, koska olivat todella vilkkaita. Vertailukohtana siis tuntemani samanikäiset tyttölapset, jotka viihtyivät paikoillaan todella hyvin. Ehkä poikia syntyy hyväkuntoisille äideille juuri siksi, että nämä jaksavat fyysisesti paremmin.

Kasvatuksesta tuossa on kyse.

Hyvänen aika, luuleeko joku vielä, että pojat ja tytöt käyttäytyvät lapsena eri tavalla tai että pojat olisivat fyysisempiä?

Vierailija kirjoitti:

Tässä vielä lohduttava tarina kaikille asian kanssa kamppaileville.

Esikoiseni oli poika vaikka toivoin tyttöä. Hän oli maailman suloisin vauva ja pikkupoika, hurmasi kaikki tutut ja tuntemattomat.

Kakkos raskauden alettua toivon niin kovasti tyttöä kuitenkin taas , en missään nimessä halunnut kahta poikaa. Ja tadaa , tyttö tuli.

Nyt lapset ovat 6 ja 4. Vaikka rakastan pientä tyttöäni niin pakko sanoa että ei se tytön äitinä oleminen minusta mitenkään erityisen onnellista ole tehnyt.

Tyttö oli ihan erilainen kuin veljensä, tosi sulkeutunut ja hiljainen, tyytyväinen vähän kontaktia ottava vauva. Nukkui vaan. Nyttemminkin on ujo ja hiljainen, silti voimakas tahtoninen pikku kitisijä :) rakas mutta edelleen poika on se jonka äitinä on helppoa ja ihanaa.

Hän on iloinen ja älykäs,ja sosiaalinen, kehuja tulee päiväkodista ja sukulaisilta ja vaikka ratikassa vieressä istuvilta...on ilo seurata hänen valtavaa kiinnostustaan kaikkea kohtaan,

Tyttö taas katsoo maahan kun joku juttelee, ei osoita mitään kiinnostusta vaikka kirjaimiin tai mihinkään fiksumpana tekemiseen. Ja super laiska liikkumaan , kun kaverit juokse edellä niin oma tyttöni laahustaa perässä. On lisäksi tosi pitkä ikäisekseen ( vauvana myös tosi pulska jätti :) )

on hänessä paljon hyvää ja ihanaakin mutta varsinkaan kukaan ulkopuolinen ei sitä huomaa kun tyttö vaan tuijottaa vihaisen näköisenä maata jos sitä vaikka tervehtii :)

Unelmieni pikkutyttö oli pieni ja siro , iloinen ja vilkas , kohtelias ja ystävällinen

Rakas on siis tyttöni nytkin mutta ihmettelen vaan mikä pakkomielle minullakin oli siitä että elämä ei ole " hyvää" jos saa sitä tyttöä.

Ja joudun tosiaan tekemään töitä että hänen itsetuntonsa pysyisi hyvänä, että hän tuntisi olevansa hyvä ja ihana vaikka minä ja hän olemme ihan eri temperamenttisia ja muutenkin erilaisia. Ihan jo sen huomaaminen missä hän on hyvä ja mikä hänessä on ihanaa kun se on niin eri kuin minussa tai veljessään.

Ja tarinan opetus on mielestäni se että lapset ovat yksilöitä ja omia persooniaan eikä se sukupuoli välttämättä mitään takaa. Tyttö voi vaikka järjestelmällisesti pienestä asti kieltäytyä tyttöjen vaatteista ja tyttöjen nukkeleikeistä ja toivoa lahjaksi Lego örkkejä. Tai olla muuten vaan ihan täydellinen itsesi vastakohta ominaisuuksiltaan ...

Kiitos tästä kerrankin rehellisestä tekstistä!

Nämä vain tyttöjen toivovat olettavat, ikävä kyllä, että tyttö on juuri heidän omien olettamuksiensa kaltainen.