Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Kuka puolustaisi äitiä?

Vierailija
10.11.2026 |

Leena Sorvalin kirja. Lukekaahan te jotka käytte terapiassa puhumassa tiskivuoroista ja saamattomista farkuista.

Kommentit (2004)

Vierailija
1881/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.

Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe. 

Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?

Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet  jälkipolvilleen. 

 

Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn. 

Voi että ja lepertelyllä kaikki olisi nyt paremmin. 

Ei, vaan sillä, että itsekeskeiset tunnekylmät kusipäät olisivat jättäneet lapset hankkimatta tai hommanneet niille asianmukaisen muun aikuisen, joka pysyy heidän elämässään ja astuneet itse takavasemmalle. 

 

Te voitte sitten vittuilla ihan rauhassa toisillenne tai liittoutua muuta maailmaa vastaan ihan miltä vaan tuntuu. Mutta että normaalit tunnetarpeet omaava lapsi saisi niihin jotain vastetta edes jostain, kun oma vanhempi ei siihen kykene. 

Ketkä te? Kenelle osoitat tämän puheesi?

Vierailija
1882/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.

Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe. 

Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?

Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet  jälkipolvilleen. 

 

Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn. 

Miten, missä ja mitä nämä suuret (ja halveksittavat) sukupolvet puhuvat? Täällä nyt heitä paljon haukuttu. Ovatko kaikki siis tunnekylmiä narsisseja vai mitä?

Esimerkiksi tässä ketjussa nähdään terapiassa käyminen tiskivuoroista valittamisena tai jostain pienistä pettymyksistä katkeroitumisena. Sitten puhutaan, että nuorempi polvi on mielenterveysongelmaisia jotenkin heikkoja ja kyvyttömiä, kun ramppaavat terapiassa tai väitetään, että haluavat kaataa kaikki ongelmansa vanhempiensa niskaan. 

 

Ja mielenterveysongelmista puhutaan aivan kuin se olisi joku henkilökohtainen vika. Ja mielenterveysongelmiksi luetaan myös asioita, jotka eivät sellaisia ole. 

 

Ja siis onneksi vauva voi kehittyä terveeksi myös ilman lepertelyä mutta vaatii sitten paikkaamista joko myöhemmin omana skarppaamisena, jonka äiti valitsi aikanaan olla tekemättä omalta kohdaltaan tai sitten turvallista kiintymystä joltain ulkopuoliselta ihmiseltä. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
1883/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kohta varmaan selviää ettei koko Leena Sorvalia ole olemassakaan, vaan hän on jonkun toimittelijan keksimä klikinkeräyshahmo tyyliin enkeli-elina.

Vierailija
1884/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.

Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe. 

Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?

Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet  jälkipolvilleen. 

 

Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn. 

Miten, missä ja mitä nämä suuret (ja halveksittavat) sukupolvet puhuvat? Täällä nyt heitä paljon haukuttu. Ovatko kaikki siis tunnekylmiä narsisseja vai mitä?

Esimerkiksi tässä ketjussa nähdään terapiassa käyminen tiskivuoroista valittamisena tai jostain pienistä pettymyksistä katkeroitumisena. Sitten puhutaan, että nuorempi polvi on mielenterveysongelmaisia jotenkin heikkoja ja kyvyttömiä, kun ramppaavat terapiassa tai väitetään, että haluavat kaataa kaikki ongelmansa vanhempiensa niskaan. 

 

Ja mielenterveysongelmista puhutaan aivan kuin se olisi joku henkilökohtainen vika. Ja mielenterveysongelmiksi luetaan myös asioita, jotka eivät sellaisia ole. 

 

Ja siis onneksi vauva voi kehittyä terveeksi myös ilman lepertelyä mutta vaatii sitten paikkaamista joko myöhemmin omana skarppaamisena, jonka äiti valitsi aikanaan olla tekemättä omalta kohdaltaan tai sitten turvallista kiintymystä joltain ulkopuoliselta ihmiseltä. 

Kertoisitko, miten lepertely vauvalle eroaa muusta vauvan kanssa keskustelusta? Anna pari esimerkkilausetta. Onko jotain tiettyjä sanoja, joita kuuluu käyttää (esim Kulta, Rakas)?

Vierailija
1885/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Lepertely eli hoivapuhe kehittää vauvan aivoja merkittävästi. Se ei ole vain hellyydenosoitus, vaan biologisesti ohjelmoitu tapa tukea vauvan kielellistä, sosiaalista ja tunne-elämän kehitystä. 

 

Miten hoivapuhe vaikuttaa vauvan aivoihin?

Kielen oppiminen ja sanavarasto. Hoivapuheelle tyypillinen korostettu intonaatio, korkeampi sävelkorkeus, selkeät vokaalit ja toisto auttavat vauvan aivoja erottamaan sanojen rajat ja rakenteet puhevirrasta. Tutkimusten mukaan runsas hoivapuhe voi jopa kaksinkertaistaa lapsen sanavaraston myöhemmässä vaiheessa. 

Aivojen kielialueiden aktivoituminen. Aivokuvantamistutkimukset osoittavat, että vauvan aivot reagoivat hoivapuheeseen huomattavasti voimakkaammin kuin tavalliseen aikuisten väliseen puheeseen. Lepertely aktivoi sekä kuuloaivokuorta että motorisia puheentuoton alueita valmistaen vauvaa omaan ääntelyyn. 

Varhainen vuorovaikutus ja kiintymyssuhde. Hoivapuhe tapahtuu lähes aina kasvokkain, jolloin siihen yhdistyvät katsekontakti, ilmeet ja kosketus. Tämä moniaistinen vuorovaikutus vahvistaa vanhemman ja vauvan välistä tunnesidettä sekä auttaa vauvaa säätelemään tunteitaan. 

Tarkkaavaisuuden suuntaaminen. Vaihteleva ja musiikillinen äänensävy pitää vauvan mielenkiinnon yllä, mikä auttaa häntä keskittymään puheeseen ja oppimaan vuorottelua keskustelussa.

Pyysin chatGPTtä korjaamaan tuota tänne jonkun postaamaa AI-tekstiä. Tässä:

Korjaus aiempaan tekstiini:

Lepertely ja vauvalle suunnattu puhe eivät ole sama asia. Tutkimuksissa käsitellään vauvalle suunnattua puhetta, ei lepertelyä.

Vauvalle suunnattu puhe voi olla aivan tavallista puhetta: asioiden selittämistä, nimeämistä, loruilua, lukemista, laulamista ja vauvan kanssa keskustelemista. Esimerkiksi kysymys ”Vaihdetaanko vaippa?” on vauvalle suunnattua puhetta.

Tutkimusnäyttö tukee sitä, että vauvalle suunnattu puhe voi helpottaa kielen oppimista ja herättää vauvan tarkkaavaisuutta. Tutkimukset eivät kuitenkaan osoita, että tällainen puhe kaksinkertaistaisi myöhemmän sanavaraston tai kehittäisi aivoja esitetyllä tavalla.

Johtopäätös: Puhukaa vauvoille paljon ja luontevasti. Selittäkää, lukekaa, loruilkaa, laulakaa ja vastatkaa vauvan ääntelyyn. Näin tuette kielen kehitystä ja vuorovaikutusta. Aiempi tekstini sekoitti tutkimuskäsitteet ja liioitteli tutkimustuloksia.

Vierailija
1886/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.

Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe. 

Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?

Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet  jälkipolvilleen. 

 

Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn. 

Miten, missä ja mitä nämä suuret (ja halveksittavat) sukupolvet puhuvat? Täällä nyt heitä paljon haukuttu. Ovatko kaikki siis tunnekylmiä narsisseja vai mitä?

Esimerkiksi tässä ketjussa nähdään terapiassa käyminen tiskivuoroista valittamisena tai jostain pienistä pettymyksistä katkeroitumisena. Sitten puhutaan, että nuorempi polvi on mielenterveysongelmaisia jotenkin heikkoja ja kyvyttömiä, kun ramppaavat terapiassa tai väitetään, että haluavat kaataa kaikki ongelmansa vanhempiensa niskaan. 

 

Ja mielenterveysongelmista puhutaan aivan kuin se olisi joku henkilökohtainen vika. Ja mielenterveysongelmiksi luetaan myös asioita, jotka eivät sellaisia ole. 

 

Ja siis onneksi vauva voi kehittyä terveeksi myös ilman lepertelyä mutta vaatii sitten paikkaamista joko myöhemmin omana skarppaamisena, jonka äiti valitsi aikanaan olla tekemättä omalta kohdaltaan tai sitten turvallista kiintymystä joltain ulkopuoliselta ihmiseltä. 

Kertoisitko, miten lepertely vauvalle eroaa muusta vauvan kanssa keskustelusta? Anna pari esimerkkilausetta. Onko jotain tiettyjä sanoja, joita kuuluu käyttää (esim Kulta, Rakas)?

Se eroaa siten, että sen sävy ja korkeus sekä äännerakenne tulee paremmin vauvan kielenkehitystä ja tunnekokemusta kuin tavallinen puhe. 

Ei tietenkään ole pakollista, mutta hyvässä varhaisessa vuorovaikutuksessa melko automaattista. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
1887/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Kohta varmaan selviää ettei koko Leena Sorvalia ole olemassakaan, vaan hän on jonkun toimittelijan keksimä klikinkeräyshahmo tyyliin enkeli-elina.

Kyllä hän on erittäin paljon olemassa Hän on hyvin huomionhakuinen ihminen mitä ilmeisimmin, koska on esiintynyt lukuisten eri lehtien haastatteluissa sekä kirjoittanut useampia oma elämäkerrallisia kirjallisia tuotoksia sekä toiminut myös some aktiivina. 

Vierailija
1888/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.

Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe. 

Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?

Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet  jälkipolvilleen. 

 

Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn. 

Miten, missä ja mitä nämä suuret (ja halveksittavat) sukupolvet puhuvat? Täällä nyt heitä paljon haukuttu. Ovatko kaikki siis tunnekylmiä narsisseja vai mitä?

Esimerkiksi tässä ketjussa nähdään terapiassa käyminen tiskivuoroista valittamisena tai jostain pienistä pettymyksistä katkeroitumisena. Sitten puhutaan, että nuorempi polvi on mielenterveysongelmaisia jotenkin heikkoja ja kyvyttömiä, kun ramppaavat terapiassa tai väitetään, että haluavat kaataa kaikki ongelmansa vanhempiensa niskaan. 

 

Ja mielenterveysongelmista puhutaan aivan kuin se olisi joku henkilökohtainen vika. Ja mielenterveysongelmiksi luetaan myös asioita, jotka eivät sellaisia ole. 

 

Ja siis onneksi vauva voi kehittyä terveeksi myös ilman lepertelyä mutta vaatii sitten paikkaamista joko myöhemmin omana skarppaamisena, jonka äiti valitsi aikanaan olla tekemättä omalta kohdaltaan tai sitten turvallista kiintymystä joltain ulkopuoliselta ihmiseltä. 

Kertoisitko, miten lepertely vauvalle eroaa muusta vauvan kanssa keskustelusta? Anna pari esimerkkilausetta. Onko jotain tiettyjä sanoja, joita kuuluu käyttää (esim Kulta, Rakas)?

Muista en tiedä, mutta ainakin itselläni puheeseen nousee luonnostaan hellittelysanoja kun vaihdan lepertelytaajuudelle. Vähän sama kuin tietyllä muulla taajuudella voi puheeseen nousta luonnostaan kirosanoja. 

 

Se on tärkeä itse kullekin, että joskus näkee toisen katseesta, että on tärkeä ja että toisen ilahtuminen näkyy katseessa ja kuuluu äänessä. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
1889/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Eihän sen tarvitse olla vauvakaan kyllähän jokainen tietää miten parisuhde menee, jos toiselle ei koskaan puhu lämpimällä äänellä tai jotenkin keventäen tai osoita ilmeillään sitä että toinen on erityinen. 

 

Ja itse asiassa tähän sopii Raamatun sanonta sydämen kyllyydestä suu puhuu Eli kun katsoo sitä rakasta vauvaansa tai kumppaniaan, käytetty puhetapa kuvastaa niitä tunteita mitä sisäpuolella on. 

Vierailija
1890/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Pitääkö sitäkin nykyisin opettaa miten vauvoille leperrellään. Äidit on kautta aikojen leperrelleet vauvoilleen eli puhuneet herttaisella äänellä ja laulaneet tuutulauluja.  Ei se nyt mikään uusi asia ole.Tämä on normaalille äidille aivan luontaista niinkuin äidinrakkauskin. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
1891/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Pitääkö sitäkin nykyisin opettaa miten vauvoille leperrellään. Äidit on kautta aikojen leperrelleet vauvoilleen eli puhuneet herttaisella äänellä ja laulaneet tuutulauluja.  Ei se nyt mikään uusi asia ole.Tämä on normaalille äidille aivan luontaista niinkuin äidinrakkauskin. 

Niin, paitsi siinä oli sotien vuoksi katko. 

Vierailija
1892/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Jos nyt raaskin käyttää lisää lukuoikeuttani tähän henkilöön niin taidan lukea hänen lukuisista tuotoksistaan yhtä, joka on luokiteltu myös romaaniksi kuten tämä Kuka puolustaisi äitiä mutta jossa takakannen mukaan hyvin paljon samantapaisia tapahtumia. Jos ne ovat yksi yhteen, ovatko nämä kaksi kirjaa oikeasti romaaneja vaiko päiväkirjoja. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
1893/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Siis näissä kahdessa Niin kutsutussa romaanissa on täysin samanlaiset kuvaukset nuoren naisen vaikeuksista tulla raskaaksi, hedelmöityshoidoista ja miehen työkomennuksilla olosta raskausta yrittäessä, allergisuudesta aviomiehen spermalle, runosta joka nousee mieleen esikoistytönn syntyessä, miehen uhkauksesta lähteä vieraisiin ja toteamuksesta että se myös myöhemmin toteutuu jne. 

Vierailija
1894/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.

Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe. 

Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?

Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet  jälkipolvilleen. 

 

Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn. 

Miten, missä ja mitä nämä suuret (ja halveksittavat) sukupolvet puhuvat? Täällä nyt heitä paljon haukuttu. Ovatko kaikki siis tunnekylmiä narsisseja vai mitä?

Esimerkiksi tässä ketjussa nähdään terapiassa käyminen tiskivuoroista valittamisena tai jostain pienistä pettymyksistä katkeroitumisena. Sitten puhutaan, että nuorempi polvi on mielenterveysongelmaisia jotenkin heikkoja ja kyvyttömiä, kun ramppaavat terapiassa tai väitetään, että haluavat kaataa kaikki ongelmansa vanhempiensa niskaan. 

 

Ja mielenterveysongelmista puhutaan aivan kuin se olisi joku henkilökohtainen vika. Ja mielenterveysongelmiksi luetaan myös asioita, jotka eivät sellaisia ole. 

 

Ja siis onneksi vauva voi kehittyä terveeksi myös ilman lepertelyä mutta vaatii sitten paikkaamista joko myöhemmin omana skarppaamisena, jonka äiti valitsi aikanaan olla tekemättä omalta kohdaltaan tai sitten turvallista kiintymystä joltain ulkopuoliselta ihmiseltä. 

Kertoisitko, miten lepertely vauvalle eroaa muusta vauvan kanssa keskustelusta? Anna pari esimerkkilausetta. Onko jotain tiettyjä sanoja, joita kuuluu käyttää (esim Kulta, Rakas)?

Se eroaa siten, että sen sävy ja korkeus sekä äännerakenne tulee paremmin vauvan kielenkehitystä ja tunnekokemusta kuin tavallinen puhe. 

Ei tietenkään ole pakollista, mutta hyvässä varhaisessa vuorovaikutuksessa melko automaattista. 

En täysin osta. Esim mun kontra-alttoani on aika vaikea nostaa kilitykseksi. Ystävällinen sävy tulee luonnostaan. Yhtään en tiedä, mitä äännerakenteella tarkoitat. Tavallinen puhe? Kuka meistä muka puhuu vauvalle, taaperolle ja vaikka pomolleen samalla tavalla? Varsin akateeminen siis kommenttisi mielestäni: suurin osa meistä tietää ja on aina tiennyt, miten vauvalle jutellaan. Eläimen vaisto.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
1895/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Täällä vanha äiti opettaa vielä vanhemmille åideille miten vauvoille leperrellään. Ei mennyt hukkaan tämäkään ketju. Sopii vauvapalstalle.

Vierailija
1896/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.

Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe. 

Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?

Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet  jälkipolvilleen. 

 

Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn. 

Miten, missä ja mitä nämä suuret (ja halveksittavat) sukupolvet puhuvat? Täällä nyt heitä paljon haukuttu. Ovatko kaikki siis tunnekylmiä narsisseja vai mitä?

Esimerkiksi tässä ketjussa nähdään terapiassa käyminen tiskivuoroista valittamisena tai jostain pienistä pettymyksistä katkeroitumisena. Sitten puhutaan, että nuorempi polvi on mielenterveysongelmaisia jotenkin heikkoja ja kyvyttömiä, kun ramppaavat terapiassa tai väitetään, että haluavat kaataa kaikki ongelmansa vanhempiensa niskaan. 

 

Ja mielenterveysongelmista puhutaan aivan kuin se olisi joku henkilökohtainen vika. Ja mielenterveysongelmiksi luetaan myös asioita, jotka eivät sellaisia ole. 

 

Ja siis onneksi vauva voi kehittyä terveeksi myös ilman lepertelyä mutta vaatii sitten paikkaamista joko myöhemmin omana skarppaamisena, jonka äiti valitsi aikanaan olla tekemättä omalta kohdaltaan tai sitten turvallista kiintymystä joltain ulkopuoliselta ihmiseltä. 

Kertoisitko, miten lepertely vauvalle eroaa muusta vauvan kanssa keskustelusta? Anna pari esimerkkilausetta. Onko jotain tiettyjä sanoja, joita kuuluu käyttää (esim Kulta, Rakas)?

Se eroaa siten, että sen sävy ja korkeus sekä äännerakenne tulee paremmin vauvan kielenkehitystä ja tunnekokemusta kuin tavallinen puhe. 

Ei tietenkään ole pakollista, mutta hyvässä varhaisessa vuorovaikutuksessa melko automaattista. 

En täysin osta. Esim mun kontra-alttoani on aika vaikea nostaa kilitykseksi. Ystävällinen sävy tulee luonnostaan. Yhtään en tiedä, mitä äännerakenteella tarkoitat. Tavallinen puhe? Kuka meistä muka puhuu vauvalle, taaperolle ja vaikka pomolleen samalla tavalla? Varsin akateeminen siis kommenttisi mielestäni: suurin osa meistä tietää ja on aina tiennyt, miten vauvalle jutellaan. Eläimen vaisto.

Äännerakenne tarkoittaa sitä, että kun aikuinen puhuu ”vauvakieltä”, vauvan on helpompi sitä matkia. Lässytykseksikin sanottua, kuvaa äänne-eroa. 

Vierailija
1897/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.

Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe. 

Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?

Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet  jälkipolvilleen. 

 

Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn. 

Miten, missä ja mitä nämä suuret (ja halveksittavat) sukupolvet puhuvat? Täällä nyt heitä paljon haukuttu. Ovatko kaikki siis tunnekylmiä narsisseja vai mitä?

Esimerkiksi tässä ketjussa nähdään terapiassa käyminen tiskivuoroista valittamisena tai jostain pienistä pettymyksistä katkeroitumisena. Sitten puhutaan, että nuorempi polvi on mielenterveysongelmaisia jotenkin heikkoja ja kyvyttömiä, kun ramppaavat terapiassa tai väitetään, että haluavat kaataa kaikki ongelmansa vanhempiensa niskaan. 

 

Ja mielenterveysongelmista puhutaan aivan kuin se olisi joku henkilökohtainen vika. Ja mielenterveysongelmiksi luetaan myös asioita, jotka eivät sellaisia ole. 

 

Ja siis onneksi vauva voi kehittyä terveeksi myös ilman lepertelyä mutta vaatii sitten paikkaamista joko myöhemmin omana skarppaamisena, jonka äiti valitsi aikanaan olla tekemättä omalta kohdaltaan tai sitten turvallista kiintymystä joltain ulkopuoliselta ihmiseltä. 

Kertoisitko, miten lepertely vauvalle eroaa muusta vauvan kanssa keskustelusta? Anna pari esimerkkilausetta. Onko jotain tiettyjä sanoja, joita kuuluu käyttää (esim Kulta, Rakas)?

Se eroaa siten, että sen sävy ja korkeus sekä äännerakenne tulee paremmin vauvan kielenkehitystä ja tunnekokemusta kuin tavallinen puhe. 

Ei tietenkään ole pakollista, mutta hyvässä varhaisessa vuorovaikutuksessa melko automaattista. 

En täysin osta. Esim mun kontra-alttoani on aika vaikea nostaa kilitykseksi. Ystävällinen sävy tulee luonnostaan. Yhtään en tiedä, mitä äännerakenteella tarkoitat. Tavallinen puhe? Kuka meistä muka puhuu vauvalle, taaperolle ja vaikka pomolleen samalla tavalla? Varsin akateeminen siis kommenttisi mielestäni: suurin osa meistä tietää ja on aina tiennyt, miten vauvalle jutellaan. Eläimen vaisto.

No justhan joku sanoi ettei ole tätä vaistollaankaan harrastanut. 

Vierailija
1898/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.

Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe. 

Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?

Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet  jälkipolvilleen. 

 

Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn. 

Miten, missä ja mitä nämä suuret (ja halveksittavat) sukupolvet puhuvat? Täällä nyt heitä paljon haukuttu. Ovatko kaikki siis tunnekylmiä narsisseja vai mitä?

Ei, kaikki eivät ole, tunnekylmiä tai narsisteja. (Kuinka monta kertaa asia on täällä järkeävää mainita?)

Myös vakavuusasteissa on eroja, jos näitä ongelmia on. Esimerkkejä tällaisesta käytöksestä ja puheesta täällä on nyt kyllä jo annettu aika runsaastikin. Jos näitä ei ole todella huomannut, niin kannattaa varmaan lukea ketjua uudestaan tämä asia mielessä.

Vierailija
1899/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.

Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa. 

Yleinen valitus:  äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.

Me emme kiinnosta häntä.

Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?

Kyllä vanhan ihmisen kanssa on normaalia. Täälläkin kirjoittajat jo 50 - 60-vuotiaita joten äidit usein ovat jo vanhoja. Ja kuten olette kertoneet, kansalaiskoulun käyneitä 

Esim ystäväpalvelu, ystävä ei mene puhumaan omia asioitaan vaan kuuntelemaan vanhusta, ehkä hänen muistojaan.

Ei ole normaalia vanhankaan ihmisen kanssa. Eri asia sitten, jos vanhuksella ei vain enää kapasiteetti riitä kuin omista asioista puhumiseen. Normaalia on se, että molempien asiat ovat tärkeitä. Se on perhe eikä mikään ”mä nyt kerron ja sä kuuntelet”-tilanne. 

Niinpä! Jos vanhempani tai appivanhempani yhtäkkiä lopettaisivat olemasta kiinnostuneita meidän ja lastenlastensa asioista, olisi aika selvää, että muistiongelma on jo aika pitkällä. Ei ole normaalia ettei läheisten asiat kiinnosta. 

Sitten päästäänkin siihen utelun ja asioihin puuttumisen kärkeen. Etenkin anopin kohdalla.

Niin, rajattomuus on sitten vielä eri asia kuin välinpitämättömyys. Ovat molemmat ääripäitä, eivät ”nirmaalia” kanssakäymistä. 

Onko todella niin, että vanhukset ovat vain joko tai? Vai olisiko olemassa myös se ihan normaali-ihminen heidänkin ikäryhmässään? 

Koko pitkä keskustelu on vakuutettu ettei hyvää ja normaalia äitiä voi keski-ikäisillä olla.

Tarpeen tullen asiat kiepahtavatkin toisin päin.

Höpöhöpö. Sinä vain tulkitset kaiken haluamallasi tavalla. 

Eilenkin joku useammalla kommentilla tuoden tutkimustuloksenkin vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia.

Ei vakuutellut. Häneltä pyydettiin linkkiä, se annettiin. Todistit juuri että väännät ja käännät kaiken nurin. Saat ajatella mitä ajattelet, mutta muiden sanomisten vääntely on jo ihan typerää. 

Siis selitä minkä mielipiteensä todisteeksi hän toi tuon tutkimuksen esiin. "Missä äiti? " ja selittävässä osassa oli muistaakseni hylkäämisen tunteista.

Mun muistaakseni sodan jälkeen syntyneiden naisten tunnekylmästä ja lapsista välittämättömästä ( olipa vaikee sana) ikäluokasta.

Se, että puhutaan jonkun aikakauden asioista, ilmiöistä, niiden yleisyydestä ja eilaisista vaikutuksista / kokemuksista, ongelmista, tai vaikka sen tunnekylmän toiminnankin yleisyydestä yms, on aika eri asia kuin "vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia."

Jos et ymmärrä asioista ja ongelmista puhumisen vrt. kaikkien vanhusten huonoksi leimaamisen eroa, niin ei voi mitään. Kannattaa opetella erottamaan, mikä on ongelmasta tai vaikka yhteiskunnallisista ilmiöstä puhumista ja mitä koko ihmisyhmän leimaamista ja syyllistämistä.

Sun logiikalla mistään ongelmista ei voisi puhua...oho, no niinpä. 

Jos käännettäisi keskustelun aihe yksin kodeissaan  kotihoidon varassa oleviin vanhuksiin olisiko se sinusta ongelma jota voisi käsitellä?

Vanhuksiin joilta aikuiset lapset odottavat vielä vaikka mitä, henkistä ja taloudellista.

Voithan tehdä oman ketjun tuosta aiheesta

Ohis

Vierailija
1900/2004 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.

Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe. 

Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?

Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet  jälkipolvilleen. 

 

Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn. 

Voi että ja lepertelyllä kaikki olisi nyt paremmin. 

Ei, vaan sillä, että itsekeskeiset tunnekylmät kusipäät olisivat jättäneet lapset hankkimatta tai hommanneet niille asianmukaisen muun aikuisen, joka pysyy heidän elämässään ja astuneet itse takavasemmalle. 

 

Te voitte sitten vittuilla ihan rauhassa toisillenne tai liittoutua muuta maailmaa vastaan ihan miltä vaan tuntuu. Mutta että normaalit tunnetarpeet omaava lapsi saisi niihin jotain vastetta edes jostain, kun oma vanhempi ei siihen kykene. 

Ketkä te? Kenelle osoitat tämän puheesi?

Olettaisin, että kaikille "itsekeskeisille tunnekylmille kusipäille".

- eri

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: seitsemän yhdeksän seitsemän