Kuka puolustaisi äitiä?
Leena Sorvalin kirja. Lukekaahan te jotka käytte terapiassa puhumassa tiskivuoroista ja saamattomista farkuista.
Kommentit (2004)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin rintasyöpään kuusikymppisenä. Äitiäni harmitti asiassa lähinnä se, että hänelle koitui siitä harmia, kun en jaksanut vastata puheluihin kymmenen kertaa päivässä ja kotihoidon käyntejä piti lisätä.
Niin. Tässä aaia mitä tuon esiin. Jos äiti on jo vanha, sairas, ei enää juurikaan elämänsisältöä, tarvitsee kotihoitoa onko oikein mennä vaatimaan häneltä kiinnostusta mun uraani ja lasteni uraan ja hienoon matkaan Japanissa valitellen että mutsi vaan puhuu naakoista ja ulkomaisesta lähihoitajasta. Asioista jotka hänelle onnarkipäivää.
Sinulla tilanne ei tietenkään ollut tuo, ymmärrän harmituksesi tiheästä häirinnästä
Tiheästä häirinnästä?
-ohisLue tarkemmin. Rintasyöpäpotilaalla ei ollut resursseja vastailla (ilmeisesti dementoituvat äidin?) puheluihin. Kotihoidon käyntejä oli lisättävä. Vanhus ei syöpäpotilaan mielestä ollut empaattinen, kun oli huolissaan vain siitä kun hänen soittoihinsa ei vastata
Niin . Kyllä ymmärsin. Ja kuten sanoin ymmärrän tuon sairaan näkökannan. Olen nähnyt miten sytostaatit vie todella huonoon kuntoon.
Yritin jotenkin sanoa että monella terveellä kuuskymppisellä tämänkin keskustelun mukaan on vielä se odotus että sen vähän höpelöityneen äidin ensisijainen tehtävä on vieläkin olla äiti, olla minun asioistani kiinnostunut.
Ja tietysti niinkinpäin, kun lapseni tärisi neljän viltin alla turkisrukkaset käsissä sytostaattiviluaan en suht tervepäisenä olisi hänelle mitään asioitani edes kertonut.
Työskentelen muistisiaraiden kanssa. Ei se dementia sitä selitä jos joku ei välitä että läheisellä on syöpä ja murehtii siinä kohta omia tarpeitaan. Ei dementia tee ihmisestä tuollaista paitsi jos on jo niin pitkällä ettei edes muista läheisiään. Mikään pikku höperöityminen ei tuota psykopatiaa selitä. Luonnevika taustalla.
Jotkut säästävät vanhuksiaan omilta murheiltaan.
Kyllä. He voivat olla ihan tavallisia ihmisiä tai sitten niitä, jotka ovat säästäneet vanhemmat murheiltaan jo lapsesta asti. Ja jos lapsi joskus yrittää jotain omia tarpeita ilmaista, se on maailmanloppu ja lapsi nähdään maailman itsekkäimpänä ihmisenä.
Tämä. Hyvät eväät elämään kun päässä ei ole edes käsitettä että joku voisi vaikeuksissa auttaa.
Siis hyvän äidin lapset hakevat siltä 80-100 -vuotiaalta äidiltään vielä apua?
Noinhan tietysti onkin etenkin raha-asioissa.
Siis tämä on siinä mielessä surullista, että kumpikaan osapuoli ei ymmärrä toistaan.
Lapsi yrittää puristaa kivisydämestä lämpöä. Tulee onnistumaan vain promillen todennäköisyydellä ja silloinkin se usein tapahtuu jo aikaisemmin elämässä kuin viime metreillä.
Ja vanhempi taas sitten ei tajua yhtään mistään mitään. Kun sitä sydäntä ei ole.
Osa lapsista tajuaa tuon ja pitää surun ja etäisyyden ja vain kärsii seuraukset. Ironista on se että vanhempihan ei kärsi. Vaikka maailma sortuisi ympäriltä, he menevät taidenäyttelyynsä ja ruokkivat sorsiaan ja ihailevat syksyn lehtien kauneutta. Kun ei ole sydäntä, joka särkyisi. On vain mieli joka haluaa kontrollia, lapsen pysyvän ruodussa, jolloin on hyvä suhde. Suhde, joka on äidille sataprosenttisen toimiva, eikä mitään väliä sillä että se on lapsen selkänahasta revitty.
Vierailija kirjoitti:
Oliko tän tarkoitus olla kirja-arvostelu tai vinkkaus muille? Ihan nyt vielä nämä sanat eivät saa minua tarttumaan kirjaan. Kuka muka käy terapiassa puhumassa tiskivuoroista ja saamattomista farkuista?
Jotenkin aloitus haisee vähän uhriutumisfantasialta...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin rintasyöpään kuusikymppisenä. Äitiäni harmitti asiassa lähinnä se, että hänelle koitui siitä harmia, kun en jaksanut vastata puheluihin kymmenen kertaa päivässä ja kotihoidon käyntejä piti lisätä.
Niin. Tässä aaia mitä tuon esiin. Jos äiti on jo vanha, sairas, ei enää juurikaan elämänsisältöä, tarvitsee kotihoitoa onko oikein mennä vaatimaan häneltä kiinnostusta mun uraani ja lasteni uraan ja hienoon matkaan Japanissa valitellen että mutsi vaan puhuu naakoista ja ulkomaisesta lähihoitajasta. Asioista jotka hänelle onnarkipäivää.
Sinulla tilanne ei tietenkään ollut tuo, ymmärrän harmituksesi tiheästä häirinnästä
Tiheästä häirinnästä?
-ohisLue tarkemmin. Rintasyöpäpotilaalla ei ollut resursseja vastailla (ilmeisesti dementoituvat äidin?) puheluihin. Kotihoidon käyntejä oli lisättävä. Vanhus ei syöpäpotilaan mielestä ollut empaattinen, kun oli huolissaan vain siitä kun hänen soittoihinsa ei vastata
Niin . Kyllä ymmärsin. Ja kuten sanoin ymmärrän tuon sairaan näkökannan. Olen nähnyt miten sytostaatit vie todella huonoon kuntoon.
Yritin jotenkin sanoa että monella terveellä kuuskymppisellä tämänkin keskustelun mukaan on vielä se odotus että sen vähän höpelöityneen äidin ensisijainen tehtävä on vieläkin olla äiti, olla minun asioistani kiinnostunut.
Ja tietysti niinkinpäin, kun lapseni tärisi neljän viltin alla turkisrukkaset käsissä sytostaattiviluaan en suht tervepäisenä olisi hänelle mitään asioitani edes kertonut.
Työskentelen muistisiaraiden kanssa. Ei se dementia sitä selitä jos joku ei välitä että läheisellä on syöpä ja murehtii siinä kohta omia tarpeitaan. Ei dementia tee ihmisestä tuollaista paitsi jos on jo niin pitkällä ettei edes muista läheisiään. Mikään pikku höperöityminen ei tuota psykopatiaa selitä. Luonnevika taustalla.
Jotkut säästävät vanhuksiaan omilta murheiltaan.
Kyllä. He voivat olla ihan tavallisia ihmisiä tai sitten niitä, jotka ovat säästäneet vanhemmat murheiltaan jo lapsesta asti. Ja jos lapsi joskus yrittää jotain omia tarpeita ilmaista, se on maailmanloppu ja lapsi nähdään maailman itsekkäimpänä ihmisenä.
Tämä. Hyvät eväät elämään kun päässä ei ole edes käsitettä että joku voisi vaikeuksissa auttaa.
Siis hyvän äidin lapset hakevat siltä 80-100 -vuotiaalta äidiltään vielä apua?
Noinhan tietysti onkin etenkin raha-asioissa.
Mitä ihmettä nyt taas... Kommentoin vain sitä että jotkut lapset lähtevät omaan elämään ilman kokemusta siitä että voisivat jakaa ongelmansa jonkun kanssa ja saada apua. Koska oma äiti on kääntänyt koko suhteen toisinpäin ja lapsi on ollut se joka auttaa ja tukee äitiä. Opettaja kysyi minulta koulussa että miksi olet noin valkoinen ja meinaatko pyörtyä, ja siinä hetkessä tuli ensimmäistä kertaa mieleen että joku aikuinen voisi auttaa sen kamalan kivun kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?
Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet jälkipolvilleen.
Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn.
Voi että ja lepertelyllä kaikki olisi nyt paremmin.
Ei, vaan sillä, että itsekeskeiset tunnekylmät kusipäät olisivat jättäneet lapset hankkimatta tai hommanneet niille asianmukaisen muun aikuisen, joka pysyy heidän elämässään ja astuneet itse takavasemmalle.
Te voitte sitten vittuilla ihan rauhassa toisillenne tai liittoutua muuta maailmaa vastaan ihan miltä vaan tuntuu. Mutta että normaalit tunnetarpeet omaava lapsi saisi niihin jotain vastetta edes jostain, kun oma vanhempi ei siihen kykene.
Tattakai keski-iässäkin kaipaa varmaan sitä lapsuutta jota ei sitten ollut. Kuitenkin ehkä myöhäistä sille 80-vuotiaalle enää asettaa vaateita. Eikö puolisosta tai ystävistä löytyisi kuuntelijaa? Yksinäisyys on kyllä kaikkien ikäisten ongelma.
Jos minä haluan ihmissuhteen Minnan kanssa ei se auta, että minä puhun Sannan kanssa.
Mutta turhapa tätä on selittää ihmiselle, joka ei tajua ihmissuhteista ja emotionaslisesta yhteydestä mitään.
Äidin kanssa yritetään saada aikaan se suhde. Menneillä ei ole oikeastaan mitään väliä, jos tapahtuu se ihme, että suhde alkaa toimia tässä päivässä. Ja terapeuttia tarvitaan sitten siihen suruun, että tätä suhdetta ei koskaan synny.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin rintasyöpään kuusikymppisenä. Äitiäni harmitti asiassa lähinnä se, että hänelle koitui siitä harmia, kun en jaksanut vastata puheluihin kymmenen kertaa päivässä ja kotihoidon käyntejä piti lisätä.
Niin. Tässä aaia mitä tuon esiin. Jos äiti on jo vanha, sairas, ei enää juurikaan elämänsisältöä, tarvitsee kotihoitoa onko oikein mennä vaatimaan häneltä kiinnostusta mun uraani ja lasteni uraan ja hienoon matkaan Japanissa valitellen että mutsi vaan puhuu naakoista ja ulkomaisesta lähihoitajasta. Asioista jotka hänelle onnarkipäivää.
Sinulla tilanne ei tietenkään ollut tuo, ymmärrän harmituksesi tiheästä häirinnästä
Tiheästä häirinnästä?
-ohisLue tarkemmin. Rintasyöpäpotilaalla ei ollut resursseja vastailla (ilmeisesti dementoituvat äidin?) puheluihin. Kotihoidon käyntejä oli lisättävä. Vanhus ei syöpäpotilaan mielestä ollut empaattinen, kun oli huolissaan vain siitä kun hänen soittoihinsa ei vastata
Niin . Kyllä ymmärsin. Ja kuten sanoin ymmärrän tuon sairaan näkökannan. Olen nähnyt miten sytostaatit vie todella huonoon kuntoon.
Yritin jotenkin sanoa että monella terveellä kuuskymppisellä tämänkin keskustelun mukaan on vielä se odotus että sen vähän höpelöityneen äidin ensisijainen tehtävä on vieläkin olla äiti, olla minun asioistani kiinnostunut.
Ja tietysti niinkinpäin, kun lapseni tärisi neljän viltin alla turkisrukkaset käsissä sytostaattiviluaan en suht tervepäisenä olisi hänelle mitään asioitani edes kertonut.
Työskentelen muistisiaraiden kanssa. Ei se dementia sitä selitä jos joku ei välitä että läheisellä on syöpä ja murehtii siinä kohta omia tarpeitaan. Ei dementia tee ihmisestä tuollaista paitsi jos on jo niin pitkällä ettei edes muista läheisiään. Mikään pikku höperöityminen ei tuota psykopatiaa selitä. Luonnevika taustalla.
Jotkut säästävät vanhuksiaan omilta murheiltaan.
Ja myös vakavasti sairasta lasta ja hänen perhettään omilla kolotuksillaan tai kaupassakäynnin hankaluudelta tai ikkunanpesulta . Aina ei ole kohdallaan kaikkua asioita jakaa.
Niinpä! Normaalisihsn tätä ei tarvitse edes miettiä sikuisen ihmisen. Kyse on perus vuorovaikutus- ha sosiaalisista taidoista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Yleinen valitus: äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.
Me emme kiinnosta häntä.
Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?
Kyllä vanhan ihmisen kanssa on normaalia. Täälläkin kirjoittajat jo 50 - 60-vuotiaita joten äidit usein ovat jo vanhoja. Ja kuten olette kertoneet, kansalaiskoulun käyneitä
Esim ystäväpalvelu, ystävä ei mene puhumaan omia asioitaan vaan kuuntelemaan vanhusta, ehkä hänen muistojaan.
Ei ole normaalia vanhankaan ihmisen kanssa. Eri asia sitten, jos vanhuksella ei vain enää kapasiteetti riitä kuin omista asioista puhumiseen. Normaalia on se, että molempien asiat ovat tärkeitä. Se on perhe eikä mikään ”mä nyt kerron ja sä kuuntelet”-tilanne.
Niinpä! Jos vanhempani tai appivanhempani yhtäkkiä lopettaisivat olemasta kiinnostuneita meidän ja lastenlastensa asioista, olisi aika selvää, että muistiongelma on jo aika pitkällä. Ei ole normaalia ettei läheisten asiat kiinnosta.
Sitten päästäänkin siihen utelun ja asioihin puuttumisen kärkeen. Etenkin anopin kohdalla.
Niin, rajattomuus on sitten vielä eri asia kuin välinpitämättömyys. Ovat molemmat ääripäitä, eivät ”nirmaalia” kanssakäymistä.
Onko todella niin, että vanhukset ovat vain joko tai? Vai olisiko olemassa myös se ihan normaali-ihminen heidänkin ikäryhmässään?Koko pitkä keskustelu on vakuutettu ettei hyvää ja normaalia äitiä voi keski-ikäisillä olla.
Tarpeen tullen asiat kiepahtavatkin toisin päin.
Höpöhöpö. Sinä vain tulkitset kaiken haluamallasi tavalla.
Eilenkin joku useammalla kommentilla tuoden tutkimustuloksenkin vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia.
Ei vakuutellut. Häneltä pyydettiin linkkiä, se annettiin. Todistit juuri että väännät ja käännät kaiken nurin. Saat ajatella mitä ajattelet, mutta muiden sanomisten vääntely on jo ihan typerää.
Siis selitä minkä mielipiteensä todisteeksi hän toi tuon tutkimuksen esiin. "Missä äiti? " ja selittävässä osassa oli muistaakseni hylkäämisen tunteista.
Mun muistaakseni sodan jälkeen syntyneiden naisten tunnekylmästä ja lapsista välittämättömästä ( olipa vaikee sana) ikäluokasta.
Se, että puhutaan jonkun aikakauden asioista, ilmiöistä, niiden yleisyydestä ja eilaisista vaikutuksista / kokemuksista, ongelmista, tai vaikka sen tunnekylmän toiminnankin yleisyydestä yms, on aika eri asia kuin "vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia."
Jos et ymmärrä asioista ja ongelmista puhumisen vrt. kaikkien vanhusten huonoksi leimaamisen eroa, niin ei voi mitään. Kannattaa opetella erottamaan, mikä on ongelmasta tai vaikka yhteiskunnallisista ilmiöstä puhumista ja mitä koko ihmisyhmän leimaamista ja syyllistämistä.
Sun logiikalla mistään ongelmista ei voisi puhua...oho, no niinpä.
Jos käännettäisi keskustelun aihe yksin kodeissaan kotihoidon varassa oleviin vanhuksiin olisiko se sinusta ongelma jota voisi käsitellä?
Vanhuksiin joilta aikuiset lapset odottavat vielä vaikka mitä, henkistä ja taloudellista.
Tottakai yksin kodeissaan kotihoidon varassa olevien vanhusten asia on tärkeä aihe minun mielestäni ja todellakin keskustelua mielestäni jopa vaativa asia, ihan ylemmällä poliitisellakin tasolla. Se nyt ei kuitenkaan ole tämän ketjun aihe, joten en tuohon aiheeseen nyt lähde tässä syvemmin.
Minusta sen sijaan tässä ketjussa ei ole tullut esiin sellaista, että aikuiset lapset jo huonokuntoisilta vanhuksilta nimenomaan odottaisivat jotain kohtuutonta, "vielä vaikka mitä, henkistä ja taloudellista". Minusta ko. väite on nyt ennenkaikkea tässä ketjussa esitetty olkiukko, (tahallinen) virheellinen tulkinta ja vasta-argumentti. Sekä aiheen johdattamista pois itse asiasta.
...mutta on se sitten vähän niinkin, että jos välit on lasten kanssa aiempina vuosina menneet huonoiksi, eikä niitä asioita ja välejä ole haluttu selvittää aiemmin, niin eipä sen vanhuksen ehkäpä myöskään kannattaisi ihan ihmeitä lapsilta sitten siinä vaiheessa odottaa, kun hän vanhenee ja kunto alkaa mennä huonoksi. Ikäviä juttuja.
Vaikka kyllä moni aikuinen lapsi tästäkin huolimatta kuitenkin päättää auttaa, hyvää hyvyyttään. Ssnoisin jopa, että joissain tapauksissa antavat armon käydä oikeudesta.
Mun kaverilla on äiti, jonka kanssa tää mies ei ollut tekemisissä vuosikausiin, koska oli niin katkera äidilleen. Ja ilmeisesti ihan syystä (toki kuullut vain toisen puolen jutusta, mutta olen myös tavannut tämän, nyt jo vanhan äidin, useamman kerran, uskon tarinat). Ajan myötä löysi vaimon ja sai pari lasta. Ovat pariskuntana järjestäneet tälle äidille asunnon heidän läheltään, hoitavat kaikki juoksevat asiat kuten kaupat ym. kuskaukset. Katkeruus on jäljellä, hankala ihminen on hankala vanhanakin. Mutta tekevät ja hoitavat kaiken, koska se kertoo heistä toista tarinaa. Lapsensakin oppivat, että muista pidetään huolta, vaikka eivät aina niin kivoja olisikaan. Arvostan heidän asennettaan.
Tuli mieleen ettei sit ainakaan keski-ikäiset ja nuoremmat seuraa mitään luontoiltoja tai seuraa luonnon kasvillisuutta, lintuja, mitä nyt suuri ihmeellinen luonto sisältääkään. Eiviihdy metsissä.
Koska luonnon seuraaminen täällä nähdään erittäin paheksuttavana asiana. Perheen tuleva biologi sit tainnut tulla jonkun mummoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin rintasyöpään kuusikymppisenä. Äitiäni harmitti asiassa lähinnä se, että hänelle koitui siitä harmia, kun en jaksanut vastata puheluihin kymmenen kertaa päivässä ja kotihoidon käyntejä piti lisätä.
Niin. Tässä aaia mitä tuon esiin. Jos äiti on jo vanha, sairas, ei enää juurikaan elämänsisältöä, tarvitsee kotihoitoa onko oikein mennä vaatimaan häneltä kiinnostusta mun uraani ja lasteni uraan ja hienoon matkaan Japanissa valitellen että mutsi vaan puhuu naakoista ja ulkomaisesta lähihoitajasta. Asioista jotka hänelle onnarkipäivää.
Sinulla tilanne ei tietenkään ollut tuo, ymmärrän harmituksesi tiheästä häirinnästä
Tiheästä häirinnästä?
-ohisLue tarkemmin. Rintasyöpäpotilaalla ei ollut resursseja vastailla (ilmeisesti dementoituvat äidin?) puheluihin. Kotihoidon käyntejä oli lisättävä. Vanhus ei syöpäpotilaan mielestä ollut empaattinen, kun oli huolissaan vain siitä kun hänen soittoihinsa ei vastata
Niin . Kyllä ymmärsin. Ja kuten sanoin ymmärrän tuon sairaan näkökannan. Olen nähnyt miten sytostaatit vie todella huonoon kuntoon.
Yritin jotenkin sanoa että monella terveellä kuuskymppisellä tämänkin keskustelun mukaan on vielä se odotus että sen vähän höpelöityneen äidin ensisijainen tehtävä on vieläkin olla äiti, olla minun asioistani kiinnostunut.
Ja tietysti niinkinpäin, kun lapseni tärisi neljän viltin alla turkisrukkaset käsissä sytostaattiviluaan en suht tervepäisenä olisi hänelle mitään asioitani edes kertonut.
Työskentelen muistisiaraiden kanssa. Ei se dementia sitä selitä jos joku ei välitä että läheisellä on syöpä ja murehtii siinä kohta omia tarpeitaan. Ei dementia tee ihmisestä tuollaista paitsi jos on jo niin pitkällä ettei edes muista läheisiään. Mikään pikku höperöityminen ei tuota psykopatiaa selitä. Luonnevika taustalla.
Jotkut säästävät vanhuksiaan omilta murheiltaan.
Kyllä. He voivat olla ihan tavallisia ihmisiä tai sitten niitä, jotka ovat säästäneet vanhemmat murheiltaan jo lapsesta asti. Ja jos lapsi joskus yrittää jotain omia tarpeita ilmaista, se on maailmanloppu ja lapsi nähdään maailman itsekkäimpänä ihmisenä.
Tämä. Hyvät eväät elämään kun päässä ei ole edes käsitettä että joku voisi vaikeuksissa auttaa.
Siis hyvän äidin lapset hakevat siltä 80-100 -vuotiaalta äidiltään vielä apua?
Noinhan tietysti onkin etenkin raha-asioissa.
Mitä ihmettä nyt taas... Kommentoin vain sitä että jotkut lapset lähtevät omaan elämään ilman kokemusta siitä että voisivat jakaa ongelmansa jonkun kanssa ja saada apua. Koska oma äiti on kääntänyt koko suhteen toisinpäin ja lapsi on ollut se joka auttaa ja tukee äitiä. Opettaja kysyi minulta koulussa että miksi olet noin valkoinen ja meinaatko pyörtyä, ja siinä hetkessä tuli ensimmäistä kertaa mieleen että joku aikuinen voisi auttaa sen kamalan kivun kanssa.
Ja kyse oli siis eläimellistä kuukautiskivuista joista olin siinä vaiheessa kärsinyt jo vähintään vuoden ilman että tuli edes mieleen että voisin saada jotain apua siihen. Että menisin sanomaan äidille että on hirveän kipeät kuukautiset. En kyllä mennyt senkään jälkeen kun opettaja ihmetteli tuskitteluani, hain vain salaa lääkekaapissa aspiriinin ja se auttoi saamaan kivun siedettävälle tasolle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Yleinen valitus: äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.
Me emme kiinnosta häntä.
Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?
Kyllä vanhan ihmisen kanssa on normaalia. Täälläkin kirjoittajat jo 50 - 60-vuotiaita joten äidit usein ovat jo vanhoja. Ja kuten olette kertoneet, kansalaiskoulun käyneitä
Esim ystäväpalvelu, ystävä ei mene puhumaan omia asioitaan vaan kuuntelemaan vanhusta, ehkä hänen muistojaan.
Ei ole normaalia vanhankaan ihmisen kanssa. Eri asia sitten, jos vanhuksella ei vain enää kapasiteetti riitä kuin omista asioista puhumiseen. Normaalia on se, että molempien asiat ovat tärkeitä. Se on perhe eikä mikään ”mä nyt kerron ja sä kuuntelet”-tilanne.
Niinpä! Jos vanhempani tai appivanhempani yhtäkkiä lopettaisivat olemasta kiinnostuneita meidän ja lastenlastensa asioista, olisi aika selvää, että muistiongelma on jo aika pitkällä. Ei ole normaalia ettei läheisten asiat kiinnosta.
Sitten päästäänkin siihen utelun ja asioihin puuttumisen kärkeen. Etenkin anopin kohdalla.
Niin, rajattomuus on sitten vielä eri asia kuin välinpitämättömyys. Ovat molemmat ääripäitä, eivät ”nirmaalia” kanssakäymistä.
Onko todella niin, että vanhukset ovat vain joko tai? Vai olisiko olemassa myös se ihan normaali-ihminen heidänkin ikäryhmässään?Koko pitkä keskustelu on vakuutettu ettei hyvää ja normaalia äitiä voi keski-ikäisillä olla.
Tarpeen tullen asiat kiepahtavatkin toisin päin.
Höpöhöpö. Sinä vain tulkitset kaiken haluamallasi tavalla.
Eilenkin joku useammalla kommentilla tuoden tutkimustuloksenkin vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia.
Ei vakuutellut. Häneltä pyydettiin linkkiä, se annettiin. Todistit juuri että väännät ja käännät kaiken nurin. Saat ajatella mitä ajattelet, mutta muiden sanomisten vääntely on jo ihan typerää.
Siis selitä minkä mielipiteensä todisteeksi hän toi tuon tutkimuksen esiin. "Missä äiti? " ja selittävässä osassa oli muistaakseni hylkäämisen tunteista.
Mun muistaakseni sodan jälkeen syntyneiden naisten tunnekylmästä ja lapsista välittämättömästä ( olipa vaikee sana) ikäluokasta.
Se, että puhutaan jonkun aikakauden asioista, ilmiöistä, niiden yleisyydestä ja eilaisista vaikutuksista / kokemuksista, ongelmista, tai vaikka sen tunnekylmän toiminnankin yleisyydestä yms, on aika eri asia kuin "vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia."
Jos et ymmärrä asioista ja ongelmista puhumisen vrt. kaikkien vanhusten huonoksi leimaamisen eroa, niin ei voi mitään. Kannattaa opetella erottamaan, mikä on ongelmasta tai vaikka yhteiskunnallisista ilmiöstä puhumista ja mitä koko ihmisyhmän leimaamista ja syyllistämistä.
Sun logiikalla mistään ongelmista ei voisi puhua...oho, no niinpä.
Jos käännettäisi keskustelun aihe yksin kodeissaan kotihoidon varassa oleviin vanhuksiin olisiko se sinusta ongelma jota voisi käsitellä?
Vanhuksiin joilta aikuiset lapset odottavat vielä vaikka mitä, henkistä ja taloudellista.
Tottakai yksin kodeissaan kotihoidon varassa olevien vanhusten asia on tärkeä aihe minun mielestäni ja todellakin keskustelua mielestäni jopa vaativa asia, ihan ylemmällä poliitisellakin tasolla. Se nyt ei kuitenkaan ole tämän ketjun aihe, joten en tuohon aiheeseen nyt lähde tässä syvemmin.
Minusta sen sijaan tässä ketjussa ei ole tullut esiin sellaista, että aikuiset lapset jo huonokuntoisilta vanhuksilta nimenomaan odottaisivat jotain kohtuutonta, "vielä vaikka mitä, henkistä ja taloudellista". Minusta ko. väite on nyt ennenkaikkea tässä ketjussa esitetty olkiukko, (tahallinen) virheellinen tulkinta ja vasta-argumentti. Sekä aiheen johdattamista pois itse asiasta.
...mutta on se sitten vähän niinkin, että jos välit on lasten kanssa aiempina vuosina menneet huonoiksi, eikä niitä asioita ja välejä ole haluttu selvittää aiemmin, niin eipä sen vanhuksen ehkäpä myöskään kannattaisi ihan ihmeitä lapsilta sitten siinä vaiheessa odottaa, kun hän vanhenee ja kunto alkaa mennä huonoksi. Ikäviä juttuja.
Vaikka kyllä moni aikuinen lapsi tästäkin huolimatta kuitenkin päättää auttaa, hyvää hyvyyttään. Ssnoisin jopa, että joissain tapauksissa antavat armon käydä oikeudesta.
Mun kaverilla on äiti, jonka kanssa tää mies ei ollut tekemisissä vuosikausiin, koska oli niin katkera äidilleen. Ja ilmeisesti ihan syystä (toki kuullut vain toisen puolen jutusta, mutta olen myös tavannut tämän, nyt jo vanhan äidin, useamman kerran, uskon tarinat). Ajan myötä löysi vaimon ja sai pari lasta. Ovat pariskuntana järjestäneet tälle äidille asunnon heidän läheltään, hoitavat kaikki juoksevat asiat kuten kaupat ym. kuskaukset. Katkeruus on jäljellä, hankala ihminen on hankala vanhanakin. Mutta tekevät ja hoitavat kaiken, koska se kertoo heistä toista tarinaa. Lapsensakin oppivat, että muista pidetään huolta, vaikka eivät aina niin kivoja olisikaan. Arvostan heidän asennettaan.
Se riippuu siitä miten kovasti on ottanut osumaa lapsuudessa tai kuinka kovasti se lapsuuden osuma haittaa aikuisuudessa. Monella käy niin, että jos pitää rajoissa aukkoa äidille, se aukko rajoissa vuotaa myös kaikille muille, koska on vaikea pitää ovea auki niin, että sieltä ei valu sisään mitään muuta kuin vain se yksi sallittu asia.
Jos jollain on niin paljon omia voimavaroja, että voi ylläpitää parasiittiäitiä henkisesti ja/tai taloudellisesti, niin sittenhän se on win-win kaikille osapuolille. Kaikilla kuitenkaan ei ole niin yltäkylläisesti asiat.
Nämä tunneköyhät äidit eivät tajua rajoista yhtään mitään. Heillä on 100%:set omat rajat, joista ei ole joustettu milliäkään edes lapsen lapsuudessa, eivätkä he suostu katsomaan sitä tosiasiaa, että jos lapsi toimii samoin, mitään suhdetta ei voi olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Ehkä kyse on siitä, että jos on joutunut aina aistimaan mitä voi sanoa tai ei, pokkuroimaan tai luovimaan, sitä on alkanut jo pitää kunnioittamisena tai tapana huomioida.
Niin, muta olisi ihan kauheaa, jos äitinitai anoppini ei olisi kiinnostunut minun asioistani. Miksi minä olisin siinä tapauksessa kiinnostunut heidän asioistaan myöskään?
Joskus vaan on aikuistuttava. Tokihan jokaisesta ne omat asiat on tärkeämpiä. Toistaa pitämänsä luento anopille miten kaikki olivat innoissaan.Anopin höpinä selma-serkusta ei.
Miten se on aikuisuutta ettei läheisilleen jaa asioitaan tai ettei niitä läheisiä kiinnosta aikuisen asiat?
Ehkä kun olet vaikka 60 jotenkin ymmärrät ettei siellä äidin hoitokodissa juuri jakseta sun hankaluuksista /menestyksestä työpaikalla kuulla.
Oletan kirjoittajien jotka kaipaavat sitä äidin kiinnostusta ja huolenpitoa olevan vielä suht nuoremmasta päästä kirjoittajia.
Miksi ne hoitokodille kerrottaisiin? Sille omalle vanhemmallehan ne on tärkeitä (tai sitten ei).
Jos äitiai on jo hoitokodissa, on ymmärrettävää, ettei enää osaa olla kiinnostunut sinun asioistasi. Yleensä hoidetaan kotona kaikki, joiden pää jotenkuten toimii.
No osaahan. Outo käsitys sulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Ehkä kyse on siitä, että jos on joutunut aina aistimaan mitä voi sanoa tai ei, pokkuroimaan tai luovimaan, sitä on alkanut jo pitää kunnioittamisena tai tapana huomioida.
Niin, muta olisi ihan kauheaa, jos äitinitai anoppini ei olisi kiinnostunut minun asioistani. Miksi minä olisin siinä tapauksessa kiinnostunut heidän asioistaan myöskään?
Äiti ja anoppi pitäköön tapaamisten fokuksen sinussa jotta olet tyytyväinen. Unohtakoot naakkansa ja terveyskeskukset.
Ei tietenkään fokus ole vain toisessa. Jaettu fokus tietenkin.
Enemmän kuitenkin nuoremmassa koska naakat ja selma-tädit on niin tyhmiä juttuja.
No eivät ole. Kummallista että edes haet tollaista tilannetta nyt.
Tuohan on yleinen valitus, pitäis taas jaksaa pari tuntia kuunnella sairauksista, sukulaisista, naakoista. Ei mitään kultturellista keskustelua eikä kiinnostusta miten vaativassa työssäni näen asioiden olevan.
Myös perheväkivalta on yleistä, pidätkö sitä siis normaalina ja ainoana oikeana?
Miten se liittyy vanhan eläkeläisen kaventuneeseen elinpiiriin?
Tietääkseni perheväkivalta on rikos, vasta joku isä tuomittiin lasten pahoinpitelystä, lehtiuutinen.
No siten että toitotat täällä, että on normaalia ettei yhteyttä ole ja ihmettelet miksi siitä siis valitetaan. Kun se ei ole normaalia ja siksi siitä valitetaan. Miksi tämä sun päässä koskee vain äitejä?
No ette ole ketjussa paljoa muusta puhuneet, kuin kamalista tai vielä kamalammista äideistä. Se lisäksi tietty nimittäneet kaikki muut ap:si tai buumerimummoksi.
Eri
No ne ”kamalat äidit” nyt sattuu olemaan ketjun aihe. Paitsi tietysti niille, jotka ajattelevat tuon kirjan kuvaavan kamalan tyttären uhria.
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleen ettei sit ainakaan keski-ikäiset ja nuoremmat seuraa mitään luontoiltoja tai seuraa luonnon kasvillisuutta, lintuja, mitä nyt suuri ihmeellinen luonto sisältääkään. Eiviihdy metsissä.
Koska luonnon seuraaminen täällä nähdään erittäin paheksuttavana asiana. Perheen tuleva biologi sit tainnut tulla jonkun mummoon.
Jos nyt joku 50- lukulainen taas sanoo, ettei ymmärrä uusia käsitteitä niin tuossa yläpuolella on olkiukko. Eli otetaan alkuperäisestä sanomasta joku osa, väännetään se ihan uuteen uskoon ja tehdään siitä täysin absurdi vastakkainen väite.
Ne suurten ikäluokkien ihmiset, joiden kommunikointi koetaan ikäväksi, ovat juuri niitä joille menee väittely yli itse asian eli vanhan sanonnan mukaan lapsi meni pesuveden mukana. Ja tämä vanhempi henkilö jopa hakee vähän lisää vettä.
Lapsi yrittää etsiä yhteistä aitoa maaperää ihmissuhteelle, eikä käydä väittelyä siitä, kuka ymmärtää menneen tai nykyisyyden tai muun todellisuuden oikein tai väärin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Yleinen valitus: äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.
Me emme kiinnosta häntä.
Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?
Kyllä vanhan ihmisen kanssa on normaalia. Täälläkin kirjoittajat jo 50 - 60-vuotiaita joten äidit usein ovat jo vanhoja. Ja kuten olette kertoneet, kansalaiskoulun käyneitä
Esim ystäväpalvelu, ystävä ei mene puhumaan omia asioitaan vaan kuuntelemaan vanhusta, ehkä hänen muistojaan.
Ei ole normaalia vanhankaan ihmisen kanssa. Eri asia sitten, jos vanhuksella ei vain enää kapasiteetti riitä kuin omista asioista puhumiseen. Normaalia on se, että molempien asiat ovat tärkeitä. Se on perhe eikä mikään ”mä nyt kerron ja sä kuuntelet”-tilanne.
Niinpä! Jos vanhempani tai appivanhempani yhtäkkiä lopettaisivat olemasta kiinnostuneita meidän ja lastenlastensa asioista, olisi aika selvää, että muistiongelma on jo aika pitkällä. Ei ole normaalia ettei läheisten asiat kiinnosta.
Sitten päästäänkin siihen utelun ja asioihin puuttumisen kärkeen. Etenkin anopin kohdalla.
Niin, rajattomuus on sitten vielä eri asia kuin välinpitämättömyys. Ovat molemmat ääripäitä, eivät ”nirmaalia” kanssakäymistä.
Onko todella niin, että vanhukset ovat vain joko tai? Vai olisiko olemassa myös se ihan normaali-ihminen heidänkin ikäryhmässään?Koko pitkä keskustelu on vakuutettu ettei hyvää ja normaalia äitiä voi keski-ikäisillä olla.
Tarpeen tullen asiat kiepahtavatkin toisin päin.
Höpöhöpö. Sinä vain tulkitset kaiken haluamallasi tavalla.
Eilenkin joku useammalla kommentilla tuoden tutkimustuloksenkin vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia.
Ei vakuutellut. Häneltä pyydettiin linkkiä, se annettiin. Todistit juuri että väännät ja käännät kaiken nurin. Saat ajatella mitä ajattelet, mutta muiden sanomisten vääntely on jo ihan typerää.
Paitsi ettei siinä tutkimuksessa puhuttu mitään huonoista äideistä. Erilaisista äideistä eri aikoina kylläkin. Huonous ei ollut teemana.
Eikä puhuttu siinä kommentissakaan. Sen sä keksit itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Yleinen valitus: äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.
Me emme kiinnosta häntä.
Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?
Kyllä vanhan ihmisen kanssa on normaalia. Täälläkin kirjoittajat jo 50 - 60-vuotiaita joten äidit usein ovat jo vanhoja. Ja kuten olette kertoneet, kansalaiskoulun käyneitä
Esim ystäväpalvelu, ystävä ei mene puhumaan omia asioitaan vaan kuuntelemaan vanhusta, ehkä hänen muistojaan.
Ei ole normaalia vanhankaan ihmisen kanssa. Eri asia sitten, jos vanhuksella ei vain enää kapasiteetti riitä kuin omista asioista puhumiseen. Normaalia on se, että molempien asiat ovat tärkeitä. Se on perhe eikä mikään ”mä nyt kerron ja sä kuuntelet”-tilanne.
Niinpä! Jos vanhempani tai appivanhempani yhtäkkiä lopettaisivat olemasta kiinnostuneita meidän ja lastenlastensa asioista, olisi aika selvää, että muistiongelma on jo aika pitkällä. Ei ole normaalia ettei läheisten asiat kiinnosta.
Sitten päästäänkin siihen utelun ja asioihin puuttumisen kärkeen. Etenkin anopin kohdalla.
Niin, rajattomuus on sitten vielä eri asia kuin välinpitämättömyys. Ovat molemmat ääripäitä, eivät ”nirmaalia” kanssakäymistä.
Onko todella niin, että vanhukset ovat vain joko tai? Vai olisiko olemassa myös se ihan normaali-ihminen heidänkin ikäryhmässään?Koko pitkä keskustelu on vakuutettu ettei hyvää ja normaalia äitiä voi keski-ikäisillä olla.
Tarpeen tullen asiat kiepahtavatkin toisin päin.
Höpöhöpö. Sinä vain tulkitset kaiken haluamallasi tavalla.
Eilenkin joku useammalla kommentilla tuoden tutkimustuloksenkin vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia.
Ei vakuutellut. Häneltä pyydettiin linkkiä, se annettiin. Todistit juuri että väännät ja käännät kaiken nurin. Saat ajatella mitä ajattelet, mutta muiden sanomisten vääntely on jo ihan typerää.
Siis selitä minkä mielipiteensä todisteeksi hän toi tuon tutkimuksen esiin. "Missä äiti? " ja selittävässä osassa oli muistaakseni hylkäämisen tunteista.
Mun muistaakseni sodan jälkeen syntyneiden naisten tunnekylmästä ja lapsista välittämättömästä ( olipa vaikee sana) ikäluokasta.
Se, että puhutaan jonkun aikakauden asioista, ilmiöistä, niiden yleisyydestä ja eilaisista vaikutuksista / kokemuksista, ongelmista, tai vaikka sen tunnekylmän toiminnankin yleisyydestä yms, on aika eri asia kuin "vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia."
Jos et ymmärrä asioista ja ongelmista puhumisen vrt. kaikkien vanhusten huonoksi leimaamisen eroa, niin ei voi mitään. Kannattaa opetella erottamaan, mikä on ongelmasta tai vaikka yhteiskunnallisista ilmiöstä puhumista ja mitä koko ihmisyhmän leimaamista ja syyllistämistä.
Sun logiikalla mistään ongelmista ei voisi puhua...oho, no niinpä.
Sitten ei kannata mylskään puhua jonkun vuosinymmenen olleen kaikki huonoimpia äitejä historiassa. Siitähän tämä jankkaus alkoi.
No ei alkanut. Kukaan ei puhunut kaikista. Miten sä edes voit kuvitella niin?
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleen ettei sit ainakaan keski-ikäiset ja nuoremmat seuraa mitään luontoiltoja tai seuraa luonnon kasvillisuutta, lintuja, mitä nyt suuri ihmeellinen luonto sisältääkään. Eiviihdy metsissä.
Koska luonnon seuraaminen täällä nähdään erittäin paheksuttavana asiana. Perheen tuleva biologi sit tainnut tulla jonkun mummoon.
Jälleen malliesimerkki aiheen vierestä jankkaamisesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Tuo VI t u aa tuossa sukupolvessa kaikkein eniten, tuo ääretön avuttomuus. Kun en osaa leperrellä niin en lepertele. Enkä ainakaan edes yritä, vaikka tiedän, että se olisi todella tarpeellista teoriassa rakkaalle läheiselleni.
En muista leperrelleeni lapsilleni. Tai en ehkä tiedä, mitä se kehittävä lepertely tarkoittaa. Omilleni juttelin kyllä ahkeraan, koska aloittivat puhumisen yhtä aikaa. Sitten kun puhe alkoi, sillä ei ollut loppua.
Nyt molemmat verbaalisesti lahjakkaita ja tunne-elämältään terveitä. Olisko joku erityinen lepertely tehnyt heistä toisenlaisia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?
Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet jälkipolvilleen.
Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn.
Miten, missä ja mitä nämä suuret (ja halveksittavat) sukupolvet puhuvat? Täällä nyt heitä paljon haukuttu. Ovatko kaikki siis tunnekylmiä narsisseja vai mitä?
Lepertely eli hoivapuhe kehittää vauvan aivoja merkittävästi. Se ei ole vain hellyydenosoitus, vaan biologisesti ohjelmoitu tapa tukea vauvan kielellistä, sosiaalista ja tunne-elämän kehitystä.
Miten hoivapuhe vaikuttaa vauvan aivoihin?
Kielen oppiminen ja sanavarasto. Hoivapuheelle tyypillinen korostettu intonaatio, korkeampi sävelkorkeus, selkeät vokaalit ja toisto auttavat vauvan aivoja erottamaan sanojen rajat ja rakenteet puhevirrasta. Tutkimusten mukaan runsas hoivapuhe voi jopa kaksinkertaistaa lapsen sanavaraston myöhemmässä vaiheessa.
Aivojen kielialueiden aktivoituminen. Aivokuvantamistutkimukset osoittavat, että vauvan aivot reagoivat hoivapuheeseen huomattavasti voimakkaammin kuin tavalliseen aikuisten väliseen puheeseen. Lepertely aktivoi sekä kuuloaivokuorta että motorisia puheentuoton alueita valmistaen vauvaa omaan ääntelyyn.
Varhainen vuorovaikutus ja kiintymyssuhde. Hoivapuhe tapahtuu lähes aina kasvokkain, jolloin siihen yhdistyvät katsekontakti, ilmeet ja kosketus. Tämä moniaistinen vuorovaikutus vahvistaa vanhemman ja vauvan välistä tunnesidettä sekä auttaa vauvaa säätelemään tunteitaan.
Tarkkaavaisuuden suuntaaminen. Vaihteleva ja musiikillinen äänensävy pitää vauvan mielenkiinnon yllä, mikä auttaa häntä keskittymään puheeseen ja oppimaan vuorottelua keskustelussa.
En nyt puhu tästä keskustelusta mutta onhan näitä vanhempia nähty jotka ovat ylpeänä kertoneet ettei meidän Maikki-Aleksille ole vauvana leperrelty vaan on luettu Nokian vuosikatsausta. Ei ehkä olisi kannattanut :D.
Tattakai keski-iässäkin kaipaa varmaan sitä lapsuutta jota ei sitten ollut. Kuitenkin ehkä myöhäistä sille 80-vuotiaalle enää asettaa vaateita. Eikö puolisosta tai ystävistä löytyisi kuuntelijaa? Yksinäisyys on kyllä kaikkien ikäisten ongelma.