Kuka puolustaisi äitiä?
Leena Sorvalin kirja. Lukekaahan te jotka käytte terapiassa puhumassa tiskivuoroista ja saamattomista farkuista.
Kommentit (2004)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin rintasyöpään kuusikymppisenä. Äitiäni harmitti asiassa lähinnä se, että hänelle koitui siitä harmia, kun en jaksanut vastata puheluihin kymmenen kertaa päivässä ja kotihoidon käyntejä piti lisätä.
Niin. Tässä aaia mitä tuon esiin. Jos äiti on jo vanha, sairas, ei enää juurikaan elämänsisältöä, tarvitsee kotihoitoa onko oikein mennä vaatimaan häneltä kiinnostusta mun uraani ja lasteni uraan ja hienoon matkaan Japanissa valitellen että mutsi vaan puhuu naakoista ja ulkomaisesta lähihoitajasta. Asioista jotka hänelle onnarkipäivää.
Sinulla tilanne ei tietenkään ollut tuo, ymmärrän harmituksesi tiheästä häirinnästä
Tiheästä häirinnästä?
-ohisLue tarkemmin. Rintasyöpäpotilaalla ei ollut resursseja vastailla (ilmeisesti dementoituvat äidin?) puheluihin. Kotihoidon käyntejä oli lisättävä. Vanhus ei syöpäpotilaan mielestä ollut empaattinen, kun oli huolissaan vain siitä kun hänen soittoihinsa ei vastata
Niin . Kyllä ymmärsin. Ja kuten sanoin ymmärrän tuon sairaan näkökannan. Olen nähnyt miten sytostaatit vie todella huonoon kuntoon.
Yritin jotenkin sanoa että monella terveellä kuuskymppisellä tämänkin keskustelun mukaan on vielä se odotus että sen vähän höpelöityneen äidin ensisijainen tehtävä on vieläkin olla äiti, olla minun asioistani kiinnostunut.
Ja tietysti niinkinpäin, kun lapseni tärisi neljän viltin alla turkisrukkaset käsissä sytostaattiviluaan en suht tervepäisenä olisi hänelle mitään asioitani edes kertonut.
Työskentelen muistisiaraiden kanssa. Ei se dementia sitä selitä jos joku ei välitä että läheisellä on syöpä ja murehtii siinä kohta omia tarpeitaan. Ei dementia tee ihmisestä tuollaista paitsi jos on jo niin pitkällä ettei edes muista läheisiään. Mikään pikku höperöityminen ei tuota psykopatiaa selitä. Luonnevika taustalla.
Jotkut säästävät vanhuksiaan omilta murheiltaan.
Kyllä. He voivat olla ihan tavallisia ihmisiä tai sitten niitä, jotka ovat säästäneet vanhemmat murheiltaan jo lapsesta asti. Ja jos lapsi joskus yrittää jotain omia tarpeita ilmaista, se on maailmanloppu ja lapsi nähdään maailman itsekkäimpänä ihmisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Ehkä kyse on siitä, että jos on joutunut aina aistimaan mitä voi sanoa tai ei, pokkuroimaan tai luovimaan, sitä on alkanut jo pitää kunnioittamisena tai tapana huomioida.
Niin, muta olisi ihan kauheaa, jos äitinitai anoppini ei olisi kiinnostunut minun asioistani. Miksi minä olisin siinä tapauksessa kiinnostunut heidän asioistaan myöskään?
Äiti ja anoppi pitäköön tapaamisten fokuksen sinussa jotta olet tyytyväinen. Unohtakoot naakkansa ja terveyskeskukset.
Ei tietenkään fokus ole vain toisessa. Jaettu fokus tietenkin.
Enemmän kuitenkin nuoremmassa koska naakat ja selma-tädit on niin tyhmiä juttuja.
No eivät ole. Kummallista että edes haet tollaista tilannetta nyt.
Tuohan on yleinen valitus, pitäis taas jaksaa pari tuntia kuunnella sairauksista, sukulaisista, naakoista. Ei mitään kultturellista keskustelua eikä kiinnostusta miten vaativassa työssäni näen asioiden olevan.
Myös perheväkivalta on yleistä, pidätkö sitä siis normaalina ja ainoana oikeana?
Miten se liittyy vanhan eläkeläisen kaventuneeseen elinpiiriin?
Tietääkseni perheväkivalta on rikos, vasta joku isä tuomittiin lasten pahoinpitelystä, lehtiuutinen.
No siten että toitotat täällä, että on normaalia ettei yhteyttä ole ja ihmettelet miksi siitä siis valitetaan. Kun se ei ole normaalia ja siksi siitä valitetaan. Miksi tämä sun päässä koskee vain äitejä?
No ette ole ketjussa paljoa muusta puhuneet, kuin kamalista tai vielä kamalammista äideistä. Se lisäksi tietty nimittäneet kaikki muut ap:si tai buumerimummoksi.
Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Ehkä kyse on siitä, että jos on joutunut aina aistimaan mitä voi sanoa tai ei, pokkuroimaan tai luovimaan, sitä on alkanut jo pitää kunnioittamisena tai tapana huomioida.
Niin, muta olisi ihan kauheaa, jos äitinitai anoppini ei olisi kiinnostunut minun asioistani. Miksi minä olisin siinä tapauksessa kiinnostunut heidän asioistaan myöskään?
Toiset valittavat siitä, jos äiti/anoppi aina kyselee...tai ottavat kantaa...
Kysely, kannanotto ja välittäminen eivät todellakaan ole keskenään sama asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Yleinen valitus: äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.
Me emme kiinnosta häntä.
Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?
Kyllä vanhan ihmisen kanssa on normaalia. Täälläkin kirjoittajat jo 50 - 60-vuotiaita joten äidit usein ovat jo vanhoja. Ja kuten olette kertoneet, kansalaiskoulun käyneitä
Esim ystäväpalvelu, ystävä ei mene puhumaan omia asioitaan vaan kuuntelemaan vanhusta, ehkä hänen muistojaan.
Ei ole normaalia vanhankaan ihmisen kanssa. Eri asia sitten, jos vanhuksella ei vain enää kapasiteetti riitä kuin omista asioista puhumiseen. Normaalia on se, että molempien asiat ovat tärkeitä. Se on perhe eikä mikään ”mä nyt kerron ja sä kuuntelet”-tilanne.
Niinpä! Jos vanhempani tai appivanhempani yhtäkkiä lopettaisivat olemasta kiinnostuneita meidän ja lastenlastensa asioista, olisi aika selvää, että muistiongelma on jo aika pitkällä. Ei ole normaalia ettei läheisten asiat kiinnosta.
Sitten päästäänkin siihen utelun ja asioihin puuttumisen kärkeen. Etenkin anopin kohdalla.
Niin, rajattomuus on sitten vielä eri asia kuin välinpitämättömyys. Ovat molemmat ääripäitä, eivät ”nirmaalia” kanssakäymistä.
Onko todella niin, että vanhukset ovat vain joko tai? Vai olisiko olemassa myös se ihan normaali-ihminen heidänkin ikäryhmässään?Koko pitkä keskustelu on vakuutettu ettei hyvää ja normaalia äitiä voi keski-ikäisillä olla.
Tarpeen tullen asiat kiepahtavatkin toisin päin.
Höpöhöpö. Sinä vain tulkitset kaiken haluamallasi tavalla.
Eilenkin joku useammalla kommentilla tuoden tutkimustuloksenkin vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia.
Ei vakuutellut. Häneltä pyydettiin linkkiä, se annettiin. Todistit juuri että väännät ja käännät kaiken nurin. Saat ajatella mitä ajattelet, mutta muiden sanomisten vääntely on jo ihan typerää.
Paitsi ettei siinä tutkimuksessa puhuttu mitään huonoista äideistä. Erilaisista äideistä eri aikoina kylläkin. Huonous ei ollut teemana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Tuo VI t u aa tuossa sukupolvessa kaikkein eniten, tuo ääretön avuttomuus. Kun en osaa leperrellä niin en lepertele. Enkä ainakaan edes yritä, vaikka tiedän, että se olisi todella tarpeellista teoriassa rakkaalle läheiselleni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin rintasyöpään kuusikymppisenä. Äitiäni harmitti asiassa lähinnä se, että hänelle koitui siitä harmia, kun en jaksanut vastata puheluihin kymmenen kertaa päivässä ja kotihoidon käyntejä piti lisätä.
Niin. Tässä aaia mitä tuon esiin. Jos äiti on jo vanha, sairas, ei enää juurikaan elämänsisältöä, tarvitsee kotihoitoa onko oikein mennä vaatimaan häneltä kiinnostusta mun uraani ja lasteni uraan ja hienoon matkaan Japanissa valitellen että mutsi vaan puhuu naakoista ja ulkomaisesta lähihoitajasta. Asioista jotka hänelle onnarkipäivää.
Sinulla tilanne ei tietenkään ollut tuo, ymmärrän harmituksesi tiheästä häirinnästä
Ei sitä tietenkään vaadita vaan normaalisti sitä vanhusta se kiinnostaa edelleen. Ihan turhaan sä käännät tän nyt niin, että muu on ongelma tai häirintää, kun se on nimenomaan normaalia. Ja jos ennen on ollut normaali suhde ja se muuttuu syystä tai toisesta, tottakai se harmittaa.
Ymmärrettävästi harmittaa. Se on luonnollista, kuten myös se et vanhana se maailma ja elinpiiri kapenee, eikä ole enää resursseja huomioida muita. Se on kuitenkin luonnollista, eikä huonon äidin merkki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Yleinen valitus: äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.
Me emme kiinnosta häntä.
Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?
Kyllä vanhan ihmisen kanssa on normaalia. Täälläkin kirjoittajat jo 50 - 60-vuotiaita joten äidit usein ovat jo vanhoja. Ja kuten olette kertoneet, kansalaiskoulun käyneitä
Esim ystäväpalvelu, ystävä ei mene puhumaan omia asioitaan vaan kuuntelemaan vanhusta, ehkä hänen muistojaan.
Ei ole normaalia vanhankaan ihmisen kanssa. Eri asia sitten, jos vanhuksella ei vain enää kapasiteetti riitä kuin omista asioista puhumiseen. Normaalia on se, että molempien asiat ovat tärkeitä. Se on perhe eikä mikään ”mä nyt kerron ja sä kuuntelet”-tilanne.
Niinpä! Jos vanhempani tai appivanhempani yhtäkkiä lopettaisivat olemasta kiinnostuneita meidän ja lastenlastensa asioista, olisi aika selvää, että muistiongelma on jo aika pitkällä. Ei ole normaalia ettei läheisten asiat kiinnosta.
Sitten päästäänkin siihen utelun ja asioihin puuttumisen kärkeen. Etenkin anopin kohdalla.
Niin, rajattomuus on sitten vielä eri asia kuin välinpitämättömyys. Ovat molemmat ääripäitä, eivät ”nirmaalia” kanssakäymistä.
Onko todella niin, että vanhukset ovat vain joko tai? Vai olisiko olemassa myös se ihan normaali-ihminen heidänkin ikäryhmässään?Koko pitkä keskustelu on vakuutettu ettei hyvää ja normaalia äitiä voi keski-ikäisillä olla.
Tarpeen tullen asiat kiepahtavatkin toisin päin.
Höpöhöpö. Sinä vain tulkitset kaiken haluamallasi tavalla.
Eilenkin joku useammalla kommentilla tuoden tutkimustuloksenkin vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia.
Ei vakuutellut. Häneltä pyydettiin linkkiä, se annettiin. Todistit juuri että väännät ja käännät kaiken nurin. Saat ajatella mitä ajattelet, mutta muiden sanomisten vääntely on jo ihan typerää.
Siis selitä minkä mielipiteensä todisteeksi hän toi tuon tutkimuksen esiin. "Missä äiti? " ja selittävässä osassa oli muistaakseni hylkäämisen tunteista.
Mun muistaakseni sodan jälkeen syntyneiden naisten tunnekylmästä ja lapsista välittämättömästä ( olipa vaikee sana) ikäluokasta.
Kyllä, siihen kommenttiin tuo tutkimus annettiin esimerkkinä aiheen turkimuksista.
Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?
Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet jälkipolvilleen.
Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin rintasyöpään kuusikymppisenä. Äitiäni harmitti asiassa lähinnä se, että hänelle koitui siitä harmia, kun en jaksanut vastata puheluihin kymmenen kertaa päivässä ja kotihoidon käyntejä piti lisätä.
Niin. Tässä aaia mitä tuon esiin. Jos äiti on jo vanha, sairas, ei enää juurikaan elämänsisältöä, tarvitsee kotihoitoa onko oikein mennä vaatimaan häneltä kiinnostusta mun uraani ja lasteni uraan ja hienoon matkaan Japanissa valitellen että mutsi vaan puhuu naakoista ja ulkomaisesta lähihoitajasta. Asioista jotka hänelle onnarkipäivää.
Sinulla tilanne ei tietenkään ollut tuo, ymmärrän harmituksesi tiheästä häirinnästä
Ei sitä tietenkään vaadita vaan normaalisti sitä vanhusta se kiinnostaa edelleen. Ihan turhaan sä käännät tän nyt niin, että muu on ongelma tai häirintää, kun se on nimenomaan normaalia. Ja jos ennen on ollut normaali suhde ja se muuttuu syystä tai toisesta, tottakai se harmittaa.
Usein kuitenkin valitetaan ettei äidin ja anopin kanssa voi puhua itseään kiinnostavista asioista vaan kuunnella heidän jorinoitaan.
Luulen että miniätkkin voivat äkkiä suutahtaa jos anoppimummu alkaa kovin syventyä perheen asioihin.
Kyllä! Siinä on ollut oppimista koko pitkän elämän ajan, miten tulla toimeen anopin kanssa, samalla kuitenkin omat rajat säilyttäen. Nyt kun hänellä on jo lapsenlapsenlapsia, on fokus onneksi enemmän heissä ja minä saan olla enämpi rauhassa. Aina ei ole näin ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Tuo VI t u aa tuossa sukupolvessa kaikkein eniten, tuo ääretön avuttomuus. Kun en osaa leperrellä niin en lepertele. Enkä ainakaan edes yritä, vaikka tiedän, että se olisi todella tarpeellista teoriassa rakkaalle läheiselleni.
Täsmennän huonoa ulosantiani.
Siis minua ärsyttää vanhemmassa sukupolvessa, toki myös nuoremmassa jos käyttäytyvät samoin, se että he eivät edes yritä muuttaa asioita.
Ja tuo loppu oli sitten siteeraus siitä, miten he asiat selittävät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Yleinen valitus: äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.
Me emme kiinnosta häntä.
Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?
Kyllä vanhan ihmisen kanssa on normaalia. Täälläkin kirjoittajat jo 50 - 60-vuotiaita joten äidit usein ovat jo vanhoja. Ja kuten olette kertoneet, kansalaiskoulun käyneitä
Esim ystäväpalvelu, ystävä ei mene puhumaan omia asioitaan vaan kuuntelemaan vanhusta, ehkä hänen muistojaan.
Ei ole normaalia vanhankaan ihmisen kanssa. Eri asia sitten, jos vanhuksella ei vain enää kapasiteetti riitä kuin omista asioista puhumiseen. Normaalia on se, että molempien asiat ovat tärkeitä. Se on perhe eikä mikään ”mä nyt kerron ja sä kuuntelet”-tilanne.
Niinpä! Jos vanhempani tai appivanhempani yhtäkkiä lopettaisivat olemasta kiinnostuneita meidän ja lastenlastensa asioista, olisi aika selvää, että muistiongelma on jo aika pitkällä. Ei ole normaalia ettei läheisten asiat kiinnosta.
Sitten päästäänkin siihen utelun ja asioihin puuttumisen kärkeen. Etenkin anopin kohdalla.
Niin, rajattomuus on sitten vielä eri asia kuin välinpitämättömyys. Ovat molemmat ääripäitä, eivät ”nirmaalia” kanssakäymistä.
Onko todella niin, että vanhukset ovat vain joko tai? Vai olisiko olemassa myös se ihan normaali-ihminen heidänkin ikäryhmässään?Koko pitkä keskustelu on vakuutettu ettei hyvää ja normaalia äitiä voi keski-ikäisillä olla.
Tarpeen tullen asiat kiepahtavatkin toisin päin.
Höpöhöpö. Sinä vain tulkitset kaiken haluamallasi tavalla.
Eilenkin joku useammalla kommentilla tuoden tutkimustuloksenkin vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia.
Ei vakuutellut. Häneltä pyydettiin linkkiä, se annettiin. Todistit juuri että väännät ja käännät kaiken nurin. Saat ajatella mitä ajattelet, mutta muiden sanomisten vääntely on jo ihan typerää.
Odotan selitystäsi. Mikä oli mielipide jonka tueksi tuon väitöskirjan linkki annettiin?
Valitettavasti buumeriäiti ei ole siinä asemassa, että voisi odottaa muilta keskustelijoilta yhtään mitään. Yrität toistaa samaa ylemmyydentuntoista valta-asemaa, jolla koetit käskyttää tytärtäsi.
Ja tää typeryys jatkuu aina vaan...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Yleinen valitus: äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.
Me emme kiinnosta häntä.
Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?
Kyllä vanhan ihmisen kanssa on normaalia. Täälläkin kirjoittajat jo 50 - 60-vuotiaita joten äidit usein ovat jo vanhoja. Ja kuten olette kertoneet, kansalaiskoulun käyneitä
Esim ystäväpalvelu, ystävä ei mene puhumaan omia asioitaan vaan kuuntelemaan vanhusta, ehkä hänen muistojaan.
Ei ole normaalia vanhankaan ihmisen kanssa. Eri asia sitten, jos vanhuksella ei vain enää kapasiteetti riitä kuin omista asioista puhumiseen. Normaalia on se, että molempien asiat ovat tärkeitä. Se on perhe eikä mikään ”mä nyt kerron ja sä kuuntelet”-tilanne.
Niinpä! Jos vanhempani tai appivanhempani yhtäkkiä lopettaisivat olemasta kiinnostuneita meidän ja lastenlastensa asioista, olisi aika selvää, että muistiongelma on jo aika pitkällä. Ei ole normaalia ettei läheisten asiat kiinnosta.
Sitten päästäänkin siihen utelun ja asioihin puuttumisen kärkeen. Etenkin anopin kohdalla.
Niin, rajattomuus on sitten vielä eri asia kuin välinpitämättömyys. Ovat molemmat ääripäitä, eivät ”nirmaalia” kanssakäymistä.
Onko todella niin, että vanhukset ovat vain joko tai? Vai olisiko olemassa myös se ihan normaali-ihminen heidänkin ikäryhmässään?Koko pitkä keskustelu on vakuutettu ettei hyvää ja normaalia äitiä voi keski-ikäisillä olla.
Tarpeen tullen asiat kiepahtavatkin toisin päin.
Höpöhöpö. Sinä vain tulkitset kaiken haluamallasi tavalla.
Eilenkin joku useammalla kommentilla tuoden tutkimustuloksenkin vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia.
Ei vakuutellut. Häneltä pyydettiin linkkiä, se annettiin. Todistit juuri että väännät ja käännät kaiken nurin. Saat ajatella mitä ajattelet, mutta muiden sanomisten vääntely on jo ihan typerää.
Siis selitä minkä mielipiteensä todisteeksi hän toi tuon tutkimuksen esiin. "Missä äiti? " ja selittävässä osassa oli muistaakseni hylkäämisen tunteista.
Mun muistaakseni sodan jälkeen syntyneiden naisten tunnekylmästä ja lapsista välittämättömästä ( olipa vaikee sana) ikäluokasta.
Se, että puhutaan jonkun aikakauden asioista, ilmiöistä, niiden yleisyydestä ja eilaisista vaikutuksista / kokemuksista, ongelmista, tai vaikka sen tunnekylmän toiminnankin yleisyydestä yms, on aika eri asia kuin "vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia."
Jos et ymmärrä asioista ja ongelmista puhumisen vrt. kaikkien vanhusten huonoksi leimaamisen eroa, niin ei voi mitään. Kannattaa opetella erottamaan, mikä on ongelmasta tai vaikka yhteiskunnallisista ilmiöstä puhumista ja mitä koko ihmisyhmän leimaamista ja syyllistämistä.
Sun logiikalla mistään ongelmista ei voisi puhua...oho, no niinpä.
Sitten ei kannata mylskään puhua jonkun vuosinymmenen olleen kaikki huonoimpia äitejä historiassa. Siitähän tämä jankkaus alkoi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?
Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet jälkipolvilleen.
Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn.
Voi että ja lepertelyllä kaikki olisi nyt paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Yleinen valitus: äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.
Me emme kiinnosta häntä.
Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?
Kyllä vanhan ihmisen kanssa on normaalia. Täälläkin kirjoittajat jo 50 - 60-vuotiaita joten äidit usein ovat jo vanhoja. Ja kuten olette kertoneet, kansalaiskoulun käyneitä
Esim ystäväpalvelu, ystävä ei mene puhumaan omia asioitaan vaan kuuntelemaan vanhusta, ehkä hänen muistojaan.
Ei ole normaalia vanhankaan ihmisen kanssa. Eri asia sitten, jos vanhuksella ei vain enää kapasiteetti riitä kuin omista asioista puhumiseen. Normaalia on se, että molempien asiat ovat tärkeitä. Se on perhe eikä mikään ”mä nyt kerron ja sä kuuntelet”-tilanne.
Niinpä! Jos vanhempani tai appivanhempani yhtäkkiä lopettaisivat olemasta kiinnostuneita meidän ja lastenlastensa asioista, olisi aika selvää, että muistiongelma on jo aika pitkällä. Ei ole normaalia ettei läheisten asiat kiinnosta.
Sitten päästäänkin siihen utelun ja asioihin puuttumisen kärkeen. Etenkin anopin kohdalla.
Niin, rajattomuus on sitten vielä eri asia kuin välinpitämättömyys. Ovat molemmat ääripäitä, eivät ”nirmaalia” kanssakäymistä.
Onko todella niin, että vanhukset ovat vain joko tai? Vai olisiko olemassa myös se ihan normaali-ihminen heidänkin ikäryhmässään?Koko pitkä keskustelu on vakuutettu ettei hyvää ja normaalia äitiä voi keski-ikäisillä olla.
Tarpeen tullen asiat kiepahtavatkin toisin päin.
Höpöhöpö. Sinä vain tulkitset kaiken haluamallasi tavalla.
Eilenkin joku useammalla kommentilla tuoden tutkimustuloksenkin vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia.
Ei vakuutellut. Häneltä pyydettiin linkkiä, se annettiin. Todistit juuri että väännät ja käännät kaiken nurin. Saat ajatella mitä ajattelet, mutta muiden sanomisten vääntely on jo ihan typerää.
Odotan selitystäsi. Mikä oli mielipide jonka tueksi tuon väitöskirjan linkki annettiin?
Siinä ei ollut mielipidettä vaan kuvattiin 70-luvun vanhemmuutta ja äitiyttä ja yhteiskuntaa. Siihen pyydettiin tutkimuslinkki ja se annettiin. Mitä sä et ymmärrä?
Se tutkimus ei todistanut seitkytluvun äitien olleen huonoimpia historiassa.
Minua alkoi mietityttää se, kun oma äitini on ollut viiskyt-, kuuskyt, seitkyt-ja vieä kahdeksankytluvun äiti. Et minkä vuosikymmenen äitiyden mittapuulla häntä pitäisi mitata?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?
Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet jälkipolvilleen.
Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn.
Voi että ja lepertelyllä kaikki olisi nyt paremmin.
Ei, vaan sillä, että itsekeskeiset tunnekylmät kusipäät olisivat jättäneet lapset hankkimatta tai hommanneet niille asianmukaisen muun aikuisen, joka pysyy heidän elämässään ja astuneet itse takavasemmalle.
Te voitte sitten vittuilla ihan rauhassa toisillenne tai liittoutua muuta maailmaa vastaan ihan miltä vaan tuntuu. Mutta että normaalit tunnetarpeet omaava lapsi saisi niihin jotain vastetta edes jostain, kun oma vanhempi ei siihen kykene.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin rintasyöpään kuusikymppisenä. Äitiäni harmitti asiassa lähinnä se, että hänelle koitui siitä harmia, kun en jaksanut vastata puheluihin kymmenen kertaa päivässä ja kotihoidon käyntejä piti lisätä.
Niin. Tässä aaia mitä tuon esiin. Jos äiti on jo vanha, sairas, ei enää juurikaan elämänsisältöä, tarvitsee kotihoitoa onko oikein mennä vaatimaan häneltä kiinnostusta mun uraani ja lasteni uraan ja hienoon matkaan Japanissa valitellen että mutsi vaan puhuu naakoista ja ulkomaisesta lähihoitajasta. Asioista jotka hänelle onnarkipäivää.
Sinulla tilanne ei tietenkään ollut tuo, ymmärrän harmituksesi tiheästä häirinnästä
Tiheästä häirinnästä?
-ohisLue tarkemmin. Rintasyöpäpotilaalla ei ollut resursseja vastailla (ilmeisesti dementoituvat äidin?) puheluihin. Kotihoidon käyntejä oli lisättävä. Vanhus ei syöpäpotilaan mielestä ollut empaattinen, kun oli huolissaan vain siitä kun hänen soittoihinsa ei vastata
Niin . Kyllä ymmärsin. Ja kuten sanoin ymmärrän tuon sairaan näkökannan. Olen nähnyt miten sytostaatit vie todella huonoon kuntoon.
Yritin jotenkin sanoa että monella terveellä kuuskymppisellä tämänkin keskustelun mukaan on vielä se odotus että sen vähän höpelöityneen äidin ensisijainen tehtävä on vieläkin olla äiti, olla minun asioistani kiinnostunut.
Ja tietysti niinkinpäin, kun lapseni tärisi neljän viltin alla turkisrukkaset käsissä sytostaattiviluaan en suht tervepäisenä olisi hänelle mitään asioitani edes kertonut.
Työskentelen muistisiaraiden kanssa. Ei se dementia sitä selitä jos joku ei välitä että läheisellä on syöpä ja murehtii siinä kohta omia tarpeitaan. Ei dementia tee ihmisestä tuollaista paitsi jos on jo niin pitkällä ettei edes muista läheisiään. Mikään pikku höperöityminen ei tuota psykopatiaa selitä. Luonnevika taustalla.
Jotkut säästävät vanhuksiaan omilta murheiltaan.
Kyllä. He voivat olla ihan tavallisia ihmisiä tai sitten niitä, jotka ovat säästäneet vanhemmat murheiltaan jo lapsesta asti. Ja jos lapsi joskus yrittää jotain omia tarpeita ilmaista, se on maailmanloppu ja lapsi nähdään maailman itsekkäimpänä ihmisenä.
Tämä. Hyvät eväät elämään kun päässä ei ole edes käsitettä että joku voisi vaikeuksissa auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin rintasyöpään kuusikymppisenä. Äitiäni harmitti asiassa lähinnä se, että hänelle koitui siitä harmia, kun en jaksanut vastata puheluihin kymmenen kertaa päivässä ja kotihoidon käyntejä piti lisätä.
Niin. Tässä aaia mitä tuon esiin. Jos äiti on jo vanha, sairas, ei enää juurikaan elämänsisältöä, tarvitsee kotihoitoa onko oikein mennä vaatimaan häneltä kiinnostusta mun uraani ja lasteni uraan ja hienoon matkaan Japanissa valitellen että mutsi vaan puhuu naakoista ja ulkomaisesta lähihoitajasta. Asioista jotka hänelle onnarkipäivää.
Sinulla tilanne ei tietenkään ollut tuo, ymmärrän harmituksesi tiheästä häirinnästä
Tiheästä häirinnästä?
-ohisLue tarkemmin. Rintasyöpäpotilaalla ei ollut resursseja vastailla (ilmeisesti dementoituvat äidin?) puheluihin. Kotihoidon käyntejä oli lisättävä. Vanhus ei syöpäpotilaan mielestä ollut empaattinen, kun oli huolissaan vain siitä kun hänen soittoihinsa ei vastata
Niin . Kyllä ymmärsin. Ja kuten sanoin ymmärrän tuon sairaan näkökannan. Olen nähnyt miten sytostaatit vie todella huonoon kuntoon.
Yritin jotenkin sanoa että monella terveellä kuuskymppisellä tämänkin keskustelun mukaan on vielä se odotus että sen vähän höpelöityneen äidin ensisijainen tehtävä on vieläkin olla äiti, olla minun asioistani kiinnostunut.
Ja tietysti niinkinpäin, kun lapseni tärisi neljän viltin alla turkisrukkaset käsissä sytostaattiviluaan en suht tervepäisenä olisi hänelle mitään asioitani edes kertonut.
Työskentelen muistisiaraiden kanssa. Ei se dementia sitä selitä jos joku ei välitä että läheisellä on syöpä ja murehtii siinä kohta omia tarpeitaan. Ei dementia tee ihmisestä tuollaista paitsi jos on jo niin pitkällä ettei edes muista läheisiään. Mikään pikku höperöityminen ei tuota psykopatiaa selitä. Luonnevika taustalla.
Jotkut säästävät vanhuksiaan omilta murheiltaan.
Kyllä. He voivat olla ihan tavallisia ihmisiä tai sitten niitä, jotka ovat säästäneet vanhemmat murheiltaan jo lapsesta asti. Ja jos lapsi joskus yrittää jotain omia tarpeita ilmaista, se on maailmanloppu ja lapsi nähdään maailman itsekkäimpänä ihmisenä.
Kyllä mun mielestä aikuinen 50 -65 - vuotias ei enää kaada kaikkia huoliaan sen 85-vuotiaan sairastelevan vanhemman surtavaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin rintasyöpään kuusikymppisenä. Äitiäni harmitti asiassa lähinnä se, että hänelle koitui siitä harmia, kun en jaksanut vastata puheluihin kymmenen kertaa päivässä ja kotihoidon käyntejä piti lisätä.
Niin. Tässä aaia mitä tuon esiin. Jos äiti on jo vanha, sairas, ei enää juurikaan elämänsisältöä, tarvitsee kotihoitoa onko oikein mennä vaatimaan häneltä kiinnostusta mun uraani ja lasteni uraan ja hienoon matkaan Japanissa valitellen että mutsi vaan puhuu naakoista ja ulkomaisesta lähihoitajasta. Asioista jotka hänelle onnarkipäivää.
Sinulla tilanne ei tietenkään ollut tuo, ymmärrän harmituksesi tiheästä häirinnästä
Tiheästä häirinnästä?
-ohisLue tarkemmin. Rintasyöpäpotilaalla ei ollut resursseja vastailla (ilmeisesti dementoituvat äidin?) puheluihin. Kotihoidon käyntejä oli lisättävä. Vanhus ei syöpäpotilaan mielestä ollut empaattinen, kun oli huolissaan vain siitä kun hänen soittoihinsa ei vastata
Niin . Kyllä ymmärsin. Ja kuten sanoin ymmärrän tuon sairaan näkökannan. Olen nähnyt miten sytostaatit vie todella huonoon kuntoon.
Yritin jotenkin sanoa että monella terveellä kuuskymppisellä tämänkin keskustelun mukaan on vielä se odotus että sen vähän höpelöityneen äidin ensisijainen tehtävä on vieläkin olla äiti, olla minun asioistani kiinnostunut.
Ja tietysti niinkinpäin, kun lapseni tärisi neljän viltin alla turkisrukkaset käsissä sytostaattiviluaan en suht tervepäisenä olisi hänelle mitään asioitani edes kertonut.
Työskentelen muistisiaraiden kanssa. Ei se dementia sitä selitä jos joku ei välitä että läheisellä on syöpä ja murehtii siinä kohta omia tarpeitaan. Ei dementia tee ihmisestä tuollaista paitsi jos on jo niin pitkällä ettei edes muista läheisiään. Mikään pikku höperöityminen ei tuota psykopatiaa selitä. Luonnevika taustalla.
Jotkut säästävät vanhuksiaan omilta murheiltaan.
Kyllä. He voivat olla ihan tavallisia ihmisiä tai sitten niitä, jotka ovat säästäneet vanhemmat murheiltaan jo lapsesta asti. Ja jos lapsi joskus yrittää jotain omia tarpeita ilmaista, se on maailmanloppu ja lapsi nähdään maailman itsekkäimpänä ihmisenä.
Tämä. Hyvät eväät elämään kun päässä ei ole edes käsitettä että joku voisi vaikeuksissa auttaa.
Siis hyvän äidin lapset hakevat siltä 80-100 -vuotiaalta äidiltään vielä apua?
Noinhan tietysti onkin etenkin raha-asioissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin rintasyöpään kuusikymppisenä. Äitiäni harmitti asiassa lähinnä se, että hänelle koitui siitä harmia, kun en jaksanut vastata puheluihin kymmenen kertaa päivässä ja kotihoidon käyntejä piti lisätä.
Niin. Tässä aaia mitä tuon esiin. Jos äiti on jo vanha, sairas, ei enää juurikaan elämänsisältöä, tarvitsee kotihoitoa onko oikein mennä vaatimaan häneltä kiinnostusta mun uraani ja lasteni uraan ja hienoon matkaan Japanissa valitellen että mutsi vaan puhuu naakoista ja ulkomaisesta lähihoitajasta. Asioista jotka hänelle onnarkipäivää.
Sinulla tilanne ei tietenkään ollut tuo, ymmärrän harmituksesi tiheästä häirinnästä
Tiheästä häirinnästä?
-ohisLue tarkemmin. Rintasyöpäpotilaalla ei ollut resursseja vastailla (ilmeisesti dementoituvat äidin?) puheluihin. Kotihoidon käyntejä oli lisättävä. Vanhus ei syöpäpotilaan mielestä ollut empaattinen, kun oli huolissaan vain siitä kun hänen soittoihinsa ei vastata
Niin . Kyllä ymmärsin. Ja kuten sanoin ymmärrän tuon sairaan näkökannan. Olen nähnyt miten sytostaatit vie todella huonoon kuntoon.
Yritin jotenkin sanoa että monella terveellä kuuskymppisellä tämänkin keskustelun mukaan on vielä se odotus että sen vähän höpelöityneen äidin ensisijainen tehtävä on vieläkin olla äiti, olla minun asioistani kiinnostunut.
Ja tietysti niinkinpäin, kun lapseni tärisi neljän viltin alla turkisrukkaset käsissä sytostaattiviluaan en suht tervepäisenä olisi hänelle mitään asioitani edes kertonut.
Työskentelen muistisiaraiden kanssa. Ei se dementia sitä selitä jos joku ei välitä että läheisellä on syöpä ja murehtii siinä kohta omia tarpeitaan. Ei dementia tee ihmisestä tuollaista paitsi jos on jo niin pitkällä ettei edes muista läheisiään. Mikään pikku höperöityminen ei tuota psykopatiaa selitä. Luonnevika taustalla.
Jotkut säästävät vanhuksiaan omilta murheiltaan.
Kyllä. He voivat olla ihan tavallisia ihmisiä tai sitten niitä, jotka ovat säästäneet vanhemmat murheiltaan jo lapsesta asti. Ja jos lapsi joskus yrittää jotain omia tarpeita ilmaista, se on maailmanloppu ja lapsi nähdään maailman itsekkäimpänä ihmisenä.
Kyllä mun mielestä aikuinen 50 -65 - vuotias ei enää kaada kaikkia huoliaan sen 85-vuotiaan sairastelevan vanhemman surtavaksi.
No ainakaan vastauksesi ei liity millään muotoa tuohon kommenttiin, johon olet sen liittänyt, koska siinä ei puhuttu mistään kaikkien huolien kaatamisesta, todellakaan.
Ja itse asiassa joskus tulee piste, että on tehtävä valinta. Joko kaataa vanhuksen niskaan sen mitä on kaadettava tai sitten hylkää vanhukseen, koska oma terveys ei kestä sitä teeskentelyä enää yhtään pidempään.
Ikinä ei ole hyvä hetki huonoille asioille, aina löytyy syy miksi ei juuri nyt eikä eikä huomenna eikä eilen.
Jos äitiai on jo hoitokodissa, on ymmärrettävää, ettei enää osaa olla kiinnostunut sinun asioistasi. Yleensä hoidetaan kotona kaikki, joiden pää jotenkuten toimii.