Kuka puolustaisi äitiä?
Leena Sorvalin kirja. Lukekaahan te jotka käytte terapiassa puhumassa tiskivuoroista ja saamattomista farkuista.
Kommentit (2000)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?
Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet jälkipolvilleen.
Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn.
Miten, missä ja mitä nämä suuret (ja halveksittavat) sukupolvet puhuvat? Täällä nyt heitä paljon haukuttu. Ovatko kaikki siis tunnekylmiä narsisseja vai mitä?
Esimerkiksi tässä ketjussa nähdään terapiassa käyminen tiskivuoroista valittamisena tai jostain pienistä pettymyksistä katkeroitumisena. Sitten puhutaan, että nuorempi polvi on mielenterveysongelmaisia jotenkin heikkoja ja kyvyttömiä, kun ramppaavat terapiassa tai väitetään, että haluavat kaataa kaikki ongelmansa vanhempiensa niskaan.
Ja mielenterveysongelmista puhutaan aivan kuin se olisi joku henkilökohtainen vika. Ja mielenterveysongelmiksi luetaan myös asioita, jotka eivät sellaisia ole.
Ja siis onneksi vauva voi kehittyä terveeksi myös ilman lepertelyä mutta vaatii sitten paikkaamista joko myöhemmin omana skarppaamisena, jonka äiti valitsi aikanaan olla tekemättä omalta kohdaltaan tai sitten turvallista kiintymystä joltain ulkopuoliselta ihmiseltä.
Kertoisitko, miten lepertely vauvalle eroaa muusta vauvan kanssa keskustelusta? Anna pari esimerkkilausetta. Onko jotain tiettyjä sanoja, joita kuuluu käyttää (esim Kulta, Rakas)?
Se eroaa siten, että sen sävy ja korkeus sekä äännerakenne tulee paremmin vauvan kielenkehitystä ja tunnekokemusta kuin tavallinen puhe.
Ei tietenkään ole pakollista, mutta hyvässä varhaisessa vuorovaikutuksessa melko automaattista.En täysin osta. Esim mun kontra-alttoani on aika vaikea nostaa kilitykseksi. Ystävällinen sävy tulee luonnostaan. Yhtään en tiedä, mitä äännerakenteella tarkoitat. Tavallinen puhe? Kuka meistä muka puhuu vauvalle, taaperolle ja vaikka pomolleen samalla tavalla? Varsin akateeminen siis kommenttisi mielestäni: suurin osa meistä tietää ja on aina tiennyt, miten vauvalle jutellaan. Eläimen vaisto.
Äännerakenne tarkoittaa sitä, että kun aikuinen puhuu ”vauvakieltä”, vauvan on helpompi sitä matkia. Lässytykseksikin sanottua, kuvaa äänne-eroa.
Kälpänen pöllää vai kärpänen pörrää?
Vauvoista puhuttiin. Eli lähinnä se on ”Tällä on napa, lapa, pöpö höpö”-tasoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin rintasyöpään kuusikymppisenä. Äitiäni harmitti asiassa lähinnä se, että hänelle koitui siitä harmia, kun en jaksanut vastata puheluihin kymmenen kertaa päivässä ja kotihoidon käyntejä piti lisätä.
Niin. Tässä aaia mitä tuon esiin. Jos äiti on jo vanha, sairas, ei enää juurikaan elämänsisältöä, tarvitsee kotihoitoa onko oikein mennä vaatimaan häneltä kiinnostusta mun uraani ja lasteni uraan ja hienoon matkaan Japanissa valitellen että mutsi vaan puhuu naakoista ja ulkomaisesta lähihoitajasta. Asioista jotka hänelle onnarkipäivää.
Sinulla tilanne ei tietenkään ollut tuo, ymmärrän harmituksesi tiheästä häirinnästä
Tiheästä häirinnästä?
-ohisLue tarkemmin. Rintasyöpäpotilaalla ei ollut resursseja vastailla (ilmeisesti dementoituvat äidin?) puheluihin. Kotihoidon käyntejä oli lisättävä. Vanhus ei syöpäpotilaan mielestä ollut empaattinen, kun oli huolissaan vain siitä kun hänen soittoihinsa ei vastata
Niin . Kyllä ymmärsin. Ja kuten sanoin ymmärrän tuon sairaan näkökannan. Olen nähnyt miten sytostaatit vie todella huonoon kuntoon.
Yritin jotenkin sanoa että monella terveellä kuuskymppisellä tämänkin keskustelun mukaan on vielä se odotus että sen vähän höpelöityneen äidin ensisijainen tehtävä on vieläkin olla äiti, olla minun asioistani kiinnostunut.
Ja tietysti niinkinpäin, kun lapseni tärisi neljän viltin alla turkisrukkaset käsissä sytostaattiviluaan en suht tervepäisenä olisi hänelle mitään asioitani edes kertonut.
Työskentelen muistisiaraiden kanssa. Ei se dementia sitä selitä jos joku ei välitä että läheisellä on syöpä ja murehtii siinä kohta omia tarpeitaan. Ei dementia tee ihmisestä tuollaista paitsi jos on jo niin pitkällä ettei edes muista läheisiään. Mikään pikku höperöityminen ei tuota psykopatiaa selitä. Luonnevika taustalla.
Jotkut säästävät vanhuksiaan omilta murheiltaan.
Kyllä. He voivat olla ihan tavallisia ihmisiä tai sitten niitä, jotka ovat säästäneet vanhemmat murheiltaan jo lapsesta asti. Ja jos lapsi joskus yrittää jotain omia tarpeita ilmaista, se on maailmanloppu ja lapsi nähdään maailman itsekkäimpänä ihmisenä.
Kyllä mun mielestä aikuinen 50 -65 - vuotias ei enää kaada kaikkia huoliaan sen 85-vuotiaan sairastelevan vanhemman surtavaksi.
Jos se aikuinen lapsi katoaa jonnekin kuukausiksi eikä häntä juuri saa kiinni, niin eikö lapsi saa sanoa vanhemmalleen, että se johtuu hänen sairastumisestaan syöpään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?
Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet jälkipolvilleen.
Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn.
Miten, missä ja mitä nämä suuret (ja halveksittavat) sukupolvet puhuvat? Täällä nyt heitä paljon haukuttu. Ovatko kaikki siis tunnekylmiä narsisseja vai mitä?
Esimerkiksi tässä ketjussa nähdään terapiassa käyminen tiskivuoroista valittamisena tai jostain pienistä pettymyksistä katkeroitumisena. Sitten puhutaan, että nuorempi polvi on mielenterveysongelmaisia jotenkin heikkoja ja kyvyttömiä, kun ramppaavat terapiassa tai väitetään, että haluavat kaataa kaikki ongelmansa vanhempiensa niskaan.
Ja mielenterveysongelmista puhutaan aivan kuin se olisi joku henkilökohtainen vika. Ja mielenterveysongelmiksi luetaan myös asioita, jotka eivät sellaisia ole.
Ja siis onneksi vauva voi kehittyä terveeksi myös ilman lepertelyä mutta vaatii sitten paikkaamista joko myöhemmin omana skarppaamisena, jonka äiti valitsi aikanaan olla tekemättä omalta kohdaltaan tai sitten turvallista kiintymystä joltain ulkopuoliselta ihmiseltä.
Kertoisitko, miten lepertely vauvalle eroaa muusta vauvan kanssa keskustelusta? Anna pari esimerkkilausetta. Onko jotain tiettyjä sanoja, joita kuuluu käyttää (esim Kulta, Rakas)?
Se eroaa siten, että sen sävy ja korkeus sekä äännerakenne tulee paremmin vauvan kielenkehitystä ja tunnekokemusta kuin tavallinen puhe.
Ei tietenkään ole pakollista, mutta hyvässä varhaisessa vuorovaikutuksessa melko automaattista.En täysin osta. Esim mun kontra-alttoani on aika vaikea nostaa kilitykseksi. Ystävällinen sävy tulee luonnostaan. Yhtään en tiedä, mitä äännerakenteella tarkoitat. Tavallinen puhe? Kuka meistä muka puhuu vauvalle, taaperolle ja vaikka pomolleen samalla tavalla? Varsin akateeminen siis kommenttisi mielestäni: suurin osa meistä tietää ja on aina tiennyt, miten vauvalle jutellaan. Eläimen vaisto.
Äännerakenne tarkoittaa sitä, että kun aikuinen puhuu ”vauvakieltä”, vauvan on helpompi sitä matkia. Lässytykseksikin sanottua, kuvaa äänne-eroa.
Kälpänen pöllää vai kärpänen pörrää?
Vauvoista puhuttiin. Eli lähinnä se on ”Tällä on napa, lapa, pöpö höpö”-tasoa.
:D ihana.
Ootpa kärvivällinen tässä leperryksen selittämisessä muille :)
Kiitokset vielä reippaalle kirjan lukijalle. Oli todella valaisevaa selostusta aiheesta.
<3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?
Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet jälkipolvilleen.
Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn.
Miten, missä ja mitä nämä suuret (ja halveksittavat) sukupolvet puhuvat? Täällä nyt heitä paljon haukuttu. Ovatko kaikki siis tunnekylmiä narsisseja vai mitä?
Esimerkiksi tässä ketjussa nähdään terapiassa käyminen tiskivuoroista valittamisena tai jostain pienistä pettymyksistä katkeroitumisena. Sitten puhutaan, että nuorempi polvi on mielenterveysongelmaisia jotenkin heikkoja ja kyvyttömiä, kun ramppaavat terapiassa tai väitetään, että haluavat kaataa kaikki ongelmansa vanhempiensa niskaan.
Ja mielenterveysongelmista puhutaan aivan kuin se olisi joku henkilökohtainen vika. Ja mielenterveysongelmiksi luetaan myös asioita, jotka eivät sellaisia ole.
Ja siis onneksi vauva voi kehittyä terveeksi myös ilman lepertelyä mutta vaatii sitten paikkaamista joko myöhemmin omana skarppaamisena, jonka äiti valitsi aikanaan olla tekemättä omalta kohdaltaan tai sitten turvallista kiintymystä joltain ulkopuoliselta ihmiseltä.
Kertoisitko, miten lepertely vauvalle eroaa muusta vauvan kanssa keskustelusta? Anna pari esimerkkilausetta. Onko jotain tiettyjä sanoja, joita kuuluu käyttää (esim Kulta, Rakas)?
Se eroaa siten, että sen sävy ja korkeus sekä äännerakenne tulee paremmin vauvan kielenkehitystä ja tunnekokemusta kuin tavallinen puhe.
Ei tietenkään ole pakollista, mutta hyvässä varhaisessa vuorovaikutuksessa melko automaattista.En täysin osta. Esim mun kontra-alttoani on aika vaikea nostaa kilitykseksi. Ystävällinen sävy tulee luonnostaan. Yhtään en tiedä, mitä äännerakenteella tarkoitat. Tavallinen puhe? Kuka meistä muka puhuu vauvalle, taaperolle ja vaikka pomolleen samalla tavalla? Varsin akateeminen siis kommenttisi mielestäni: suurin osa meistä tietää ja on aina tiennyt, miten vauvalle jutellaan. Eläimen vaisto.
Äännerakenne tarkoittaa sitä, että kun aikuinen puhuu ”vauvakieltä”, vauvan on helpompi sitä matkia. Lässytykseksikin sanottua, kuvaa äänne-eroa.
Kälpänen pöllää vai kärpänen pörrää?
Vauvoista puhuttiin. Eli lähinnä se on ”Tällä on napa, lapa, pöpö höpö”-tasoa.
:D ihana.
Ootpa kärvivällinen tässä leperryksen selittämisessä muille :)
Tuo on loru. Ei leperrystä (sanassa muuten epämiellyttävä sävy).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?
Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet jälkipolvilleen.
Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn.
Miten, missä ja mitä nämä suuret (ja halveksittavat) sukupolvet puhuvat? Täällä nyt heitä paljon haukuttu. Ovatko kaikki siis tunnekylmiä narsisseja vai mitä?
Esimerkiksi tässä ketjussa nähdään terapiassa käyminen tiskivuoroista valittamisena tai jostain pienistä pettymyksistä katkeroitumisena. Sitten puhutaan, että nuorempi polvi on mielenterveysongelmaisia jotenkin heikkoja ja kyvyttömiä, kun ramppaavat terapiassa tai väitetään, että haluavat kaataa kaikki ongelmansa vanhempiensa niskaan.
Ja mielenterveysongelmista puhutaan aivan kuin se olisi joku henkilökohtainen vika. Ja mielenterveysongelmiksi luetaan myös asioita, jotka eivät sellaisia ole.
Ja siis onneksi vauva voi kehittyä terveeksi myös ilman lepertelyä mutta vaatii sitten paikkaamista joko myöhemmin omana skarppaamisena, jonka äiti valitsi aikanaan olla tekemättä omalta kohdaltaan tai sitten turvallista kiintymystä joltain ulkopuoliselta ihmiseltä.
Kertoisitko, miten lepertely vauvalle eroaa muusta vauvan kanssa keskustelusta? Anna pari esimerkkilausetta. Onko jotain tiettyjä sanoja, joita kuuluu käyttää (esim Kulta, Rakas)?
Se eroaa siten, että sen sävy ja korkeus sekä äännerakenne tulee paremmin vauvan kielenkehitystä ja tunnekokemusta kuin tavallinen puhe.
Ei tietenkään ole pakollista, mutta hyvässä varhaisessa vuorovaikutuksessa melko automaattista.En täysin osta. Esim mun kontra-alttoani on aika vaikea nostaa kilitykseksi. Ystävällinen sävy tulee luonnostaan. Yhtään en tiedä, mitä äännerakenteella tarkoitat. Tavallinen puhe? Kuka meistä muka puhuu vauvalle, taaperolle ja vaikka pomolleen samalla tavalla? Varsin akateeminen siis kommenttisi mielestäni: suurin osa meistä tietää ja on aina tiennyt, miten vauvalle jutellaan. Eläimen vaisto.
Äännerakenne tarkoittaa sitä, että kun aikuinen puhuu ”vauvakieltä”, vauvan on helpompi sitä matkia. Lässytykseksikin sanottua, kuvaa äänne-eroa.
Kälpänen pöllää vai kärpänen pörrää?
Vauvoista puhuttiin. Eli lähinnä se on ”Tällä on napa, lapa, pöpö höpö”-tasoa.
:D ihana.
Ootpa kärvivällinen tässä leperryksen selittämisessä muille :)
Tuo on loru. Ei leperrystä (sanassa muuten epämiellyttävä sävy).
😅 No voi luoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?
Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet jälkipolvilleen.
Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn.
Miten, missä ja mitä nämä suuret (ja halveksittavat) sukupolvet puhuvat? Täällä nyt heitä paljon haukuttu. Ovatko kaikki siis tunnekylmiä narsisseja vai mitä?
Esimerkiksi tässä ketjussa nähdään terapiassa käyminen tiskivuoroista valittamisena tai jostain pienistä pettymyksistä katkeroitumisena. Sitten puhutaan, että nuorempi polvi on mielenterveysongelmaisia jotenkin heikkoja ja kyvyttömiä, kun ramppaavat terapiassa tai väitetään, että haluavat kaataa kaikki ongelmansa vanhempiensa niskaan.
Ja mielenterveysongelmista puhutaan aivan kuin se olisi joku henkilökohtainen vika. Ja mielenterveysongelmiksi luetaan myös asioita, jotka eivät sellaisia ole.
Ja siis onneksi vauva voi kehittyä terveeksi myös ilman lepertelyä mutta vaatii sitten paikkaamista joko myöhemmin omana skarppaamisena, jonka äiti valitsi aikanaan olla tekemättä omalta kohdaltaan tai sitten turvallista kiintymystä joltain ulkopuoliselta ihmiseltä.
Kertoisitko, miten lepertely vauvalle eroaa muusta vauvan kanssa keskustelusta? Anna pari esimerkkilausetta. Onko jotain tiettyjä sanoja, joita kuuluu käyttää (esim Kulta, Rakas)?
Se eroaa siten, että sen sävy ja korkeus sekä äännerakenne tulee paremmin vauvan kielenkehitystä ja tunnekokemusta kuin tavallinen puhe.
Ei tietenkään ole pakollista, mutta hyvässä varhaisessa vuorovaikutuksessa melko automaattista.En täysin osta. Esim mun kontra-alttoani on aika vaikea nostaa kilitykseksi. Ystävällinen sävy tulee luonnostaan. Yhtään en tiedä, mitä äännerakenteella tarkoitat. Tavallinen puhe? Kuka meistä muka puhuu vauvalle, taaperolle ja vaikka pomolleen samalla tavalla? Varsin akateeminen siis kommenttisi mielestäni: suurin osa meistä tietää ja on aina tiennyt, miten vauvalle jutellaan. Eläimen vaisto.
Äännerakenne tarkoittaa sitä, että kun aikuinen puhuu ”vauvakieltä”, vauvan on helpompi sitä matkia. Lässytykseksikin sanottua, kuvaa äänne-eroa.
Kälpänen pöllää vai kärpänen pörrää?
Vauvoista puhuttiin. Eli lähinnä se on ”Tällä on napa, lapa, pöpö höpö”-tasoa.
:D ihana.
Ootpa kärvivällinen tässä leperryksen selittämisessä muille :)
Tuo on loru. Ei leperrystä (sanassa muuten epämiellyttävä sävy).
😅 No voi luoja.
jep XD
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?
Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet jälkipolvilleen.
Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn.
Miten, missä ja mitä nämä suuret (ja halveksittavat) sukupolvet puhuvat? Täällä nyt heitä paljon haukuttu. Ovatko kaikki siis tunnekylmiä narsisseja vai mitä?
Esimerkiksi tässä ketjussa nähdään terapiassa käyminen tiskivuoroista valittamisena tai jostain pienistä pettymyksistä katkeroitumisena. Sitten puhutaan, että nuorempi polvi on mielenterveysongelmaisia jotenkin heikkoja ja kyvyttömiä, kun ramppaavat terapiassa tai väitetään, että haluavat kaataa kaikki ongelmansa vanhempiensa niskaan.
Ja mielenterveysongelmista puhutaan aivan kuin se olisi joku henkilökohtainen vika. Ja mielenterveysongelmiksi luetaan myös asioita, jotka eivät sellaisia ole.
Ja siis onneksi vauva voi kehittyä terveeksi myös ilman lepertelyä mutta vaatii sitten paikkaamista joko myöhemmin omana skarppaamisena, jonka äiti valitsi aikanaan olla tekemättä omalta kohdaltaan tai sitten turvallista kiintymystä joltain ulkopuoliselta ihmiseltä.
Kertoisitko, miten lepertely vauvalle eroaa muusta vauvan kanssa keskustelusta? Anna pari esimerkkilausetta. Onko jotain tiettyjä sanoja, joita kuuluu käyttää (esim Kulta, Rakas)?
Se eroaa siten, että sen sävy ja korkeus sekä äännerakenne tulee paremmin vauvan kielenkehitystä ja tunnekokemusta kuin tavallinen puhe.
Ei tietenkään ole pakollista, mutta hyvässä varhaisessa vuorovaikutuksessa melko automaattista.En täysin osta. Esim mun kontra-alttoani on aika vaikea nostaa kilitykseksi. Ystävällinen sävy tulee luonnostaan. Yhtään en tiedä, mitä äännerakenteella tarkoitat. Tavallinen puhe? Kuka meistä muka puhuu vauvalle, taaperolle ja vaikka pomolleen samalla tavalla? Varsin akateeminen siis kommenttisi mielestäni: suurin osa meistä tietää ja on aina tiennyt, miten vauvalle jutellaan. Eläimen vaisto.
Äännerakenne tarkoittaa sitä, että kun aikuinen puhuu ”vauvakieltä”, vauvan on helpompi sitä matkia. Lässytykseksikin sanottua, kuvaa äänne-eroa.
Kälpänen pöllää vai kärpänen pörrää?
Vauvoista puhuttiin. Eli lähinnä se on ”Tällä on napa, lapa, pöpö höpö”-tasoa.
:D ihana.
Ootpa kärvivällinen tässä leperryksen selittämisessä muille :)
Tuo on loru. Ei leperrystä (sanassa muuten epämiellyttävä sävy).
😅 No voi luoja.
No, anoppi lepertelee. Herttaista höpinää ja nainen on myrkkyä täynnä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?
Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet jälkipolvilleen.
Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn.
Miten, missä ja mitä nämä suuret (ja halveksittavat) sukupolvet puhuvat? Täällä nyt heitä paljon haukuttu. Ovatko kaikki siis tunnekylmiä narsisseja vai mitä?
Esimerkiksi tässä ketjussa nähdään terapiassa käyminen tiskivuoroista valittamisena tai jostain pienistä pettymyksistä katkeroitumisena. Sitten puhutaan, että nuorempi polvi on mielenterveysongelmaisia jotenkin heikkoja ja kyvyttömiä, kun ramppaavat terapiassa tai väitetään, että haluavat kaataa kaikki ongelmansa vanhempiensa niskaan.
Ja mielenterveysongelmista puhutaan aivan kuin se olisi joku henkilökohtainen vika. Ja mielenterveysongelmiksi luetaan myös asioita, jotka eivät sellaisia ole.
Ja siis onneksi vauva voi kehittyä terveeksi myös ilman lepertelyä mutta vaatii sitten paikkaamista joko myöhemmin omana skarppaamisena, jonka äiti valitsi aikanaan olla tekemättä omalta kohdaltaan tai sitten turvallista kiintymystä joltain ulkopuoliselta ihmiseltä.
Kertoisitko, miten lepertely vauvalle eroaa muusta vauvan kanssa keskustelusta? Anna pari esimerkkilausetta. Onko jotain tiettyjä sanoja, joita kuuluu käyttää (esim Kulta, Rakas)?
Se eroaa siten, että sen sävy ja korkeus sekä äännerakenne tulee paremmin vauvan kielenkehitystä ja tunnekokemusta kuin tavallinen puhe.
Ei tietenkään ole pakollista, mutta hyvässä varhaisessa vuorovaikutuksessa melko automaattista.En täysin osta. Esim mun kontra-alttoani on aika vaikea nostaa kilitykseksi. Ystävällinen sävy tulee luonnostaan. Yhtään en tiedä, mitä äännerakenteella tarkoitat. Tavallinen puhe? Kuka meistä muka puhuu vauvalle, taaperolle ja vaikka pomolleen samalla tavalla? Varsin akateeminen siis kommenttisi mielestäni: suurin osa meistä tietää ja on aina tiennyt, miten vauvalle jutellaan. Eläimen vaisto.
Äännerakenne tarkoittaa sitä, että kun aikuinen puhuu ”vauvakieltä”, vauvan on helpompi sitä matkia. Lässytykseksikin sanottua, kuvaa äänne-eroa.
Kälpänen pöllää vai kärpänen pörrää?
Vauvoista puhuttiin. Eli lähinnä se on ”Tällä on napa, lapa, pöpö höpö”-tasoa.
:D ihana.
Ootpa kärvivällinen tässä leperryksen selittämisessä muille :)
Tuo on loru. Ei leperrystä (sanassa muuten epämiellyttävä sävy).
😅 No voi luoja.
No, anoppi lepertelee. Herttaista höpinää ja nainen on myrkkyä täynnä.
Myrkyllinen anoppi syö porkkanaa - pokkana on pahasta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Yleinen valitus: äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.
Me emme kiinnosta häntä.
Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?
Kyllä vanhan ihmisen kanssa on normaalia. Täälläkin kirjoittajat jo 50 - 60-vuotiaita joten äidit usein ovat jo vanhoja. Ja kuten olette kertoneet, kansalaiskoulun käyneitä
Esim ystäväpalvelu, ystävä ei mene puhumaan omia asioitaan vaan kuuntelemaan vanhusta, ehkä hänen muistojaan.
Ei ole normaalia vanhankaan ihmisen kanssa. Eri asia sitten, jos vanhuksella ei vain enää kapasiteetti riitä kuin omista asioista puhumiseen. Normaalia on se, että molempien asiat ovat tärkeitä. Se on perhe eikä mikään ”mä nyt kerron ja sä kuuntelet”-tilanne.
Niinpä! Jos vanhempani tai appivanhempani yhtäkkiä lopettaisivat olemasta kiinnostuneita meidän ja lastenlastensa asioista, olisi aika selvää, että muistiongelma on jo aika pitkällä. Ei ole normaalia ettei läheisten asiat kiinnosta.
Sitten päästäänkin siihen utelun ja asioihin puuttumisen kärkeen. Etenkin anopin kohdalla.
Niin, rajattomuus on sitten vielä eri asia kuin välinpitämättömyys. Ovat molemmat ääripäitä, eivät ”nirmaalia” kanssakäymistä.
Onko todella niin, että vanhukset ovat vain joko tai? Vai olisiko olemassa myös se ihan normaali-ihminen heidänkin ikäryhmässään?Koko pitkä keskustelu on vakuutettu ettei hyvää ja normaalia äitiä voi keski-ikäisillä olla.
Tarpeen tullen asiat kiepahtavatkin toisin päin.
Höpöhöpö. Sinä vain tulkitset kaiken haluamallasi tavalla.
Eilenkin joku useammalla kommentilla tuoden tutkimustuloksenkin vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia.
Ei vakuutellut. Häneltä pyydettiin linkkiä, se annettiin. Todistit juuri että väännät ja käännät kaiken nurin. Saat ajatella mitä ajattelet, mutta muiden sanomisten vääntely on jo ihan typerää.
Paitsi ettei siinä tutkimuksessa puhuttu mitään huonoista äideistä. Erilaisista äideistä eri aikoina kylläkin. Huonous ei ollut teemana.
Eikä puhuttu siinä kommentissakaan. Sen sä keksit itse.
Joo en keksinyt. Mun mielikuvitus ei riitä keksimään tähän yhtään mitään omaa. Joku ihmetteli tätä ilmaisua, et jonkunkytluvun äidit on huonoin vuosikerta äideistä. Tämän "totuuden" perään hän kyseli. Vastauksena oli: lue tutkimuksia. Ja vinkiksi tutkimuksesta annettiin Satu Katvalan, Missä äiti on, jota sit jonkin verran kommentoitu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Yleinen valitus: äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.
Me emme kiinnosta häntä.
Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?
Kyllä vanhan ihmisen kanssa on normaalia. Täälläkin kirjoittajat jo 50 - 60-vuotiaita joten äidit usein ovat jo vanhoja. Ja kuten olette kertoneet, kansalaiskoulun käyneitä
Esim ystäväpalvelu, ystävä ei mene puhumaan omia asioitaan vaan kuuntelemaan vanhusta, ehkä hänen muistojaan.
Ei ole normaalia vanhankaan ihmisen kanssa. Eri asia sitten, jos vanhuksella ei vain enää kapasiteetti riitä kuin omista asioista puhumiseen. Normaalia on se, että molempien asiat ovat tärkeitä. Se on perhe eikä mikään ”mä nyt kerron ja sä kuuntelet”-tilanne.
Niinpä! Jos vanhempani tai appivanhempani yhtäkkiä lopettaisivat olemasta kiinnostuneita meidän ja lastenlastensa asioista, olisi aika selvää, että muistiongelma on jo aika pitkällä. Ei ole normaalia ettei läheisten asiat kiinnosta.
Sitten päästäänkin siihen utelun ja asioihin puuttumisen kärkeen. Etenkin anopin kohdalla.
Niin, rajattomuus on sitten vielä eri asia kuin välinpitämättömyys. Ovat molemmat ääripäitä, eivät ”nirmaalia” kanssakäymistä.
Onko todella niin, että vanhukset ovat vain joko tai? Vai olisiko olemassa myös se ihan normaali-ihminen heidänkin ikäryhmässään?Koko pitkä keskustelu on vakuutettu ettei hyvää ja normaalia äitiä voi keski-ikäisillä olla.
Tarpeen tullen asiat kiepahtavatkin toisin päin.
Höpöhöpö. Sinä vain tulkitset kaiken haluamallasi tavalla.
Eilenkin joku useammalla kommentilla tuoden tutkimustuloksenkin vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia.
Ei vakuutellut. Häneltä pyydettiin linkkiä, se annettiin. Todistit juuri että väännät ja käännät kaiken nurin. Saat ajatella mitä ajattelet, mutta muiden sanomisten vääntely on jo ihan typerää.
Siis selitä minkä mielipiteensä todisteeksi hän toi tuon tutkimuksen esiin. "Missä äiti? " ja selittävässä osassa oli muistaakseni hylkäämisen tunteista.
Mun muistaakseni sodan jälkeen syntyneiden naisten tunnekylmästä ja lapsista välittämättömästä ( olipa vaikee sana) ikäluokasta.
Se, että puhutaan jonkun aikakauden asioista, ilmiöistä, niiden yleisyydestä ja eilaisista vaikutuksista / kokemuksista, ongelmista, tai vaikka sen tunnekylmän toiminnankin yleisyydestä yms, on aika eri asia kuin "vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia."
Jos et ymmärrä asioista ja ongelmista puhumisen vrt. kaikkien vanhusten huonoksi leimaamisen eroa, niin ei voi mitään. Kannattaa opetella erottamaan, mikä on ongelmasta tai vaikka yhteiskunnallisista ilmiöstä puhumista ja mitä koko ihmisyhmän leimaamista ja syyllistämistä.
Sun logiikalla mistään ongelmista ei voisi puhua...oho, no niinpä.
Sitten ei kannata mylskään puhua jonkun vuosinymmenen olleen kaikki huonoimpia äitejä historiassa. Siitähän tämä jankkaus alkoi.
No ei alkanut. Kukaan ei puhunut kaikista. Miten sä edes voit kuvitella niin?
Ei tarvi kuvitella, kun lukee palstaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Yleinen valitus: äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.
Me emme kiinnosta häntä.
Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?
Kyllä vanhan ihmisen kanssa on normaalia. Täälläkin kirjoittajat jo 50 - 60-vuotiaita joten äidit usein ovat jo vanhoja. Ja kuten olette kertoneet, kansalaiskoulun käyneitä
Esim ystäväpalvelu, ystävä ei mene puhumaan omia asioitaan vaan kuuntelemaan vanhusta, ehkä hänen muistojaan.
Ei ole normaalia vanhankaan ihmisen kanssa. Eri asia sitten, jos vanhuksella ei vain enää kapasiteetti riitä kuin omista asioista puhumiseen. Normaalia on se, että molempien asiat ovat tärkeitä. Se on perhe eikä mikään ”mä nyt kerron ja sä kuuntelet”-tilanne.
Niinpä! Jos vanhempani tai appivanhempani yhtäkkiä lopettaisivat olemasta kiinnostuneita meidän ja lastenlastensa asioista, olisi aika selvää, että muistiongelma on jo aika pitkällä. Ei ole normaalia ettei läheisten asiat kiinnosta.
Sitten päästäänkin siihen utelun ja asioihin puuttumisen kärkeen. Etenkin anopin kohdalla.
Niin, rajattomuus on sitten vielä eri asia kuin välinpitämättömyys. Ovat molemmat ääripäitä, eivät ”nirmaalia” kanssakäymistä.
Onko todella niin, että vanhukset ovat vain joko tai? Vai olisiko olemassa myös se ihan normaali-ihminen heidänkin ikäryhmässään?Koko pitkä keskustelu on vakuutettu ettei hyvää ja normaalia äitiä voi keski-ikäisillä olla.
Tarpeen tullen asiat kiepahtavatkin toisin päin.
Höpöhöpö. Sinä vain tulkitset kaiken haluamallasi tavalla.
Eilenkin joku useammalla kommentilla tuoden tutkimustuloksenkin vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia.
Ei vakuutellut. Häneltä pyydettiin linkkiä, se annettiin. Todistit juuri että väännät ja käännät kaiken nurin. Saat ajatella mitä ajattelet, mutta muiden sanomisten vääntely on jo ihan typerää.
Paitsi ettei siinä tutkimuksessa puhuttu mitään huonoista äideistä. Erilaisista äideistä eri aikoina kylläkin. Huonous ei ollut teemana.
Eikä puhuttu siinä kommentissakaan. Sen sä keksit itse.
Joo en keksinyt. Mun mielikuvitus ei riitä keksimään tähän yhtään mitään omaa. Joku ihmetteli tätä ilmaisua, et jonkunkytluvun äidit on huonoin vuosikerta äideistä. Tämän "totuuden" perään hän kyseli. Vastauksena oli: lue tutkimuksia. Ja vinkiksi tutkimuksesta annettiin Satu Katvalan, Missä äiti on, jota sit jonkin verran kommentoitu.
Lue uudestaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?
Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet jälkipolvilleen.
Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn.
Miten, missä ja mitä nämä suuret (ja halveksittavat) sukupolvet puhuvat? Täällä nyt heitä paljon haukuttu. Ovatko kaikki siis tunnekylmiä narsisseja vai mitä?
Esimerkiksi tässä ketjussa nähdään terapiassa käyminen tiskivuoroista valittamisena tai jostain pienistä pettymyksistä katkeroitumisena. Sitten puhutaan, että nuorempi polvi on mielenterveysongelmaisia jotenkin heikkoja ja kyvyttömiä, kun ramppaavat terapiassa tai väitetään, että haluavat kaataa kaikki ongelmansa vanhempiensa niskaan.
Ja mielenterveysongelmista puhutaan aivan kuin se olisi joku henkilökohtainen vika. Ja mielenterveysongelmiksi luetaan myös asioita, jotka eivät sellaisia ole.
Ja siis onneksi vauva voi kehittyä terveeksi myös ilman lepertelyä mutta vaatii sitten paikkaamista joko myöhemmin omana skarppaamisena, jonka äiti valitsi aikanaan olla tekemättä omalta kohdaltaan tai sitten turvallista kiintymystä joltain ulkopuoliselta ihmiseltä.
Niin, kaikenlaisia yksilöitä löytyy jokaisesta sukupolvesta. Täällä yleisesti ja tuossa kommentissa puhutaan joistain erityisistä sukupolvista. Välillä kysytty tästä, siihen vastataan et ei mitään sellaista ole kukaan sanonut. Ja heti perään taas se joku sukupolvi on sellainen, ettei edes lepertelee suostu ja sit lapset ovat vaurioituneita.
Tää keskustelu on kuin yritystä saada liukkas saippua aalloista kiinni. Sanotaan yhtä, jos sitä kommentoi, kielletään kaikki. Sit saa haukut kun on ap tai mummo. Ja sit taas sanotaan jotain, mikä taas kielletään. Ja tunnekylmiä narsisseja olemme me, jotka sanotaan jotain väärää ja kuulutaan siihen kuuluisaan sukupolveen. Mikä se on, on mysteeri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Yleinen valitus: äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.
Me emme kiinnosta häntä.
Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?
Kyllä vanhan ihmisen kanssa on normaalia. Täälläkin kirjoittajat jo 50 - 60-vuotiaita joten äidit usein ovat jo vanhoja. Ja kuten olette kertoneet, kansalaiskoulun käyneitä
Esim ystäväpalvelu, ystävä ei mene puhumaan omia asioitaan vaan kuuntelemaan vanhusta, ehkä hänen muistojaan.
Ei ole normaalia vanhankaan ihmisen kanssa. Eri asia sitten, jos vanhuksella ei vain enää kapasiteetti riitä kuin omista asioista puhumiseen. Normaalia on se, että molempien asiat ovat tärkeitä. Se on perhe eikä mikään ”mä nyt kerron ja sä kuuntelet”-tilanne.
Niinpä! Jos vanhempani tai appivanhempani yhtäkkiä lopettaisivat olemasta kiinnostuneita meidän ja lastenlastensa asioista, olisi aika selvää, että muistiongelma on jo aika pitkällä. Ei ole normaalia ettei läheisten asiat kiinnosta.
Sitten päästäänkin siihen utelun ja asioihin puuttumisen kärkeen. Etenkin anopin kohdalla.
Niin, rajattomuus on sitten vielä eri asia kuin välinpitämättömyys. Ovat molemmat ääripäitä, eivät ”nirmaalia” kanssakäymistä.
Onko todella niin, että vanhukset ovat vain joko tai? Vai olisiko olemassa myös se ihan normaali-ihminen heidänkin ikäryhmässään?Koko pitkä keskustelu on vakuutettu ettei hyvää ja normaalia äitiä voi keski-ikäisillä olla.
Tarpeen tullen asiat kiepahtavatkin toisin päin.
Höpöhöpö. Sinä vain tulkitset kaiken haluamallasi tavalla.
Eilenkin joku useammalla kommentilla tuoden tutkimustuloksenkin vakuutteli nykyisten vanhusten olleen huonoja kylmiä vanhempia.
Ei vakuutellut. Häneltä pyydettiin linkkiä, se annettiin. Todistit juuri että väännät ja käännät kaiken nurin. Saat ajatella mitä ajattelet, mutta muiden sanomisten vääntely on jo ihan typerää.
Paitsi ettei siinä tutkimuksessa puhuttu mitään huonoista äideistä. Erilaisista äideistä eri aikoina kylläkin. Huonous ei ollut teemana.
Eikä puhuttu siinä kommentissakaan. Sen sä keksit itse.
Joo en keksinyt. Mun mielikuvitus ei riitä keksimään tähän yhtään mitään omaa. Joku ihmetteli tätä ilmaisua, et jonkunkytluvun äidit on huonoin vuosikerta äideistä. Tämän "totuuden" perään hän kyseli. Vastauksena oli: lue tutkimuksia. Ja vinkiksi tutkimuksesta annettiin Satu Katvalan, Missä äiti on, jota sit jonkin verran kommentoitu.
Missä tässä puhutaan kaikkien huonoudesta?
Vasta joku kuvaili, en jaksa hakea kommenttia, 70-luvun naisten tyypillisyyden. Vanhempiaan koulutetumpia vaativissa asiantuntijatöissä tai hoitotöissä. Kaikessa?parempia kuin vanhempansa. Vanhat äidit hiljaa.
Onhan tästä tehty tutkimuksia vaikka kuinka paljon. 70-luvun murroksessa vanhemmuus ja äitiys erityisesti muuttui niin, että lapsille jäi aiempaa (ja nykyistä) enemmän hylkäämiskokemuksia ja kasvatustyyli oli omiaan luomaan turvattomuutta.
Miksi tämä pitäisi kieltää? Miksi siitä ei saisi puhua? Ei se ole yksilön syyllistämistä ellei sitä niin ota.
Tasan tuossa (sinun?) kommentissa, johon vastattiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lepertely eli hoivapuhe kehittää vauvan aivoja merkittävästi. Se ei ole vain hellyydenosoitus, vaan biologisesti ohjelmoitu tapa tukea vauvan kielellistä, sosiaalista ja tunne-elämän kehitystä.
Miten hoivapuhe vaikuttaa vauvan aivoihin?
Kielen oppiminen ja sanavarasto. Hoivapuheelle tyypillinen korostettu intonaatio, korkeampi sävelkorkeus, selkeät vokaalit ja toisto auttavat vauvan aivoja erottamaan sanojen rajat ja rakenteet puhevirrasta. Tutkimusten mukaan runsas hoivapuhe voi jopa kaksinkertaistaa lapsen sanavaraston myöhemmässä vaiheessa.
Aivojen kielialueiden aktivoituminen. Aivokuvantamistutkimukset osoittavat, että vauvan aivot reagoivat hoivapuheeseen huomattavasti voimakkaammin kuin tavalliseen aikuisten väliseen puheeseen. Lepertely aktivoi sekä kuuloaivokuorta että motorisia puheentuoton alueita valmistaen vauvaa omaan ääntelyyn.
Varhainen vuorovaikutus ja kiintymyssuhde. Hoivapuhe tapahtuu lähes aina kasvokkain, jolloin siihen yhdistyvät katsekontakti, ilmeet ja kosketus. Tämä moniaistinen vuorovaikutus vahvistaa vanhemman ja vauvan välistä tunnesidettä sekä auttaa vauvaa säätelemään tunteitaan.
Tarkkaavaisuuden suuntaaminen. Vaihteleva ja musiikillinen äänensävy pitää vauvan mielenkiinnon yllä, mikä auttaa häntä keskittymään puheeseen ja oppimaan vuorottelua keskustelussa.
Pyysin chatGPTtä korjaamaan tuota tänne jonkun postaamaa AI-tekstiä. Tässä:
Korjaus aiempaan tekstiini:
Lepertely ja vauvalle suunnattu puhe eivät ole sama asia. Tutkimuksissa käsitellään vauvalle suunnattua puhetta, ei lepertelyä.
Vauvalle suunnattu puhe voi olla aivan tavallista puhetta: asioiden selittämistä, nimeämistä, loruilua, lukemista, laulamista ja vauvan kanssa keskustelemista. Esimerkiksi kysymys ”Vaihdetaanko vaippa?” on vauvalle suunnattua puhetta.
Tutkimusnäyttö tukee sitä, että vauvalle suunnattu puhe voi helpottaa kielen oppimista ja herättää vauvan tarkkaavaisuutta. Tutkimukset eivät kuitenkaan osoita, että tällainen puhe kaksinkertaistaisi myöhemmän sanavaraston tai kehittäisi aivoja esitetyllä tavalla.
Johtopäätös: Puhukaa vauvoille paljon ja luontevasti. Selittäkää, lukekaa, loruilkaa, laulakaa ja vastatkaa vauvan ääntelyyn. Näin tuette kielen kehitystä ja vuorovaikutusta. Aiempi tekstini sekoitti tutkimuskäsitteet ja liioitteli tutkimustuloksia.
No tuo kuulostaa lähinnä normaalilta ja luonnolliselta. Jäin myös ihmettelemään tuota, mitä se lapartely on, mistä ilmeisesti omat lapset jääneet paitsi (ja kuulemma, palstatietäjän mukaan, joutuvat paikkaamaan aikuisena).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lepertely eli hoivapuhe kehittää vauvan aivoja merkittävästi. Se ei ole vain hellyydenosoitus, vaan biologisesti ohjelmoitu tapa tukea vauvan kielellistä, sosiaalista ja tunne-elämän kehitystä.
Miten hoivapuhe vaikuttaa vauvan aivoihin?
Kielen oppiminen ja sanavarasto. Hoivapuheelle tyypillinen korostettu intonaatio, korkeampi sävelkorkeus, selkeät vokaalit ja toisto auttavat vauvan aivoja erottamaan sanojen rajat ja rakenteet puhevirrasta. Tutkimusten mukaan runsas hoivapuhe voi jopa kaksinkertaistaa lapsen sanavaraston myöhemmässä vaiheessa.
Aivojen kielialueiden aktivoituminen. Aivokuvantamistutkimukset osoittavat, että vauvan aivot reagoivat hoivapuheeseen huomattavasti voimakkaammin kuin tavalliseen aikuisten väliseen puheeseen. Lepertely aktivoi sekä kuuloaivokuorta että motorisia puheentuoton alueita valmistaen vauvaa omaan ääntelyyn.
Varhainen vuorovaikutus ja kiintymyssuhde. Hoivapuhe tapahtuu lähes aina kasvokkain, jolloin siihen yhdistyvät katsekontakti, ilmeet ja kosketus. Tämä moniaistinen vuorovaikutus vahvistaa vanhemman ja vauvan välistä tunnesidettä sekä auttaa vauvaa säätelemään tunteitaan.
Tarkkaavaisuuden suuntaaminen. Vaihteleva ja musiikillinen äänensävy pitää vauvan mielenkiinnon yllä, mikä auttaa häntä keskittymään puheeseen ja oppimaan vuorottelua keskustelussa.
Pyysin chatGPTtä korjaamaan tuota tänne jonkun postaamaa AI-tekstiä. Tässä:
Korjaus aiempaan tekstiini:
Lepertely ja vauvalle suunnattu puhe eivät ole sama asia. Tutkimuksissa käsitellään vauvalle suunnattua puhetta, ei lepertelyä.
Vauvalle suunnattu puhe voi olla aivan tavallista puhetta: asioiden selittämistä, nimeämistä, loruilua, lukemista, laulamista ja vauvan kanssa keskustelemista. Esimerkiksi kysymys ”Vaihdetaanko vaippa?” on vauvalle suunnattua puhetta.
Tutkimusnäyttö tukee sitä, että vauvalle suunnattu puhe voi helpottaa kielen oppimista ja herättää vauvan tarkkaavaisuutta. Tutkimukset eivät kuitenkaan osoita, että tällainen puhe kaksinkertaistaisi myöhemmän sanavaraston tai kehittäisi aivoja esitetyllä tavalla.
Johtopäätös: Puhukaa vauvoille paljon ja luontevasti. Selittäkää, lukekaa, loruilkaa, laulakaa ja vastatkaa vauvan ääntelyyn. Näin tuette kielen kehitystä ja vuorovaikutusta. Aiempi tekstini sekoitti tutkimuskäsitteet ja liioitteli tutkimustuloksia.
No tuo kuulostaa lähinnä normaalilta ja luonnolliselta. Jäin myös ihmettelemään tuota, mitä se lapartely on, mistä ilmeisesti omat lapset jääneet paitsi (ja kuulemma, palstatietäjän mukaan, joutuvat paikkaamaan aikuisena).
Tutkimusten mukaan lepertely tukee vauvan kehitystä monella tavalla: [1, 2]
Kielen rakenteen hahmottaminen. Liioiteltu intonaatio, selkeä artikulaatio ja sanojen toistaminen auttavat vauvaa kuulemaan, mistä yksi sana alkaa ja mihin se loppuu. Tavallinen aikuispuhe kuulostaa vauvan korvaan helposti yhtenäiseltä äänivirrasta.
Sanavaraston nopeampi kasvu. Runsas hoivapuhe on yhdistetty tutkimuksissa jopa kaksinkertaiseen sanavarastoon myöhemmin lapsuudessa verrattuna lapsiin, joille on puhuttu vähemmän tai tasaisemmalla äänellä.
Huomion kiinnittyminen. Vauvan kuulo on erityisen herkkä korkeille taajuuksille ja vaihteleville äänenpainoille. Lässyttävä äänensävy viestii vauvalle suoraan, että puhe on osoitettu juuri hänelle.
Vuorovaikutuksen ja tunnesiteen vahvistuminen. Lepertelyyn liittyy luonnostaan liioiteltuja kasvonilmeitä, katsekontaktia ja taukoja, jotka opettavat vauvalle keskustelun vuorottelua. Samalla se vastaa vauvan tunnetarpeisiin ja syventää kiintymyssuhdetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?
Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet jälkipolvilleen.
Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn.
Miten, missä ja mitä nämä suuret (ja halveksittavat) sukupolvet puhuvat? Täällä nyt heitä paljon haukuttu. Ovatko kaikki siis tunnekylmiä narsisseja vai mitä?
Ei, kaikki eivät ole, tunnekylmiä tai narsisteja. (Kuinka monta kertaa asia on täällä järkeävää mainita?)
Myös vakavuusasteissa on eroja, jos näitä ongelmia on. Esimerkkejä tällaisesta käytöksestä ja puheesta täällä on nyt kyllä jo annettu aika runsaastikin. Jos näitä ei ole todella huomannut, niin kannattaa varmaan lukea ketjua uudestaan tämä asia mielessä.
"Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?"
"Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet jälkipolvilleen."
Aika yleistäen nämäkin kommentit asian ilmaisee. Ihan tässä samassa ketjussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?
Minä henkilökohtaisesti halveksun tätä tyyliä, millä suuret ikäluokat puhuvat ongelmista, joita he ovat itse aiheuttaneet jälkipolvilleen.
Ihan kuin joku vetäisi toista nyrkillä naamaan ja sitten puhuisi tämän ulkonäköongelmista ylenkatsovaan sävyyn.
Voi että ja lepertelyllä kaikki olisi nyt paremmin.
Ei, vaan sillä, että itsekeskeiset tunnekylmät kusipäät olisivat jättäneet lapset hankkimatta tai hommanneet niille asianmukaisen muun aikuisen, joka pysyy heidän elämässään ja astuneet itse takavasemmalle.
Te voitte sitten vittuilla ihan rauhassa toisillenne tai liittoutua muuta maailmaa vastaan ihan miltä vaan tuntuu. Mutta että normaalit tunnetarpeet omaava lapsi saisi niihin jotain vastetta edes jostain, kun oma vanhempi ei siihen kykene.
Ketkä te? Kenelle osoitat tämän puheesi?
Olettaisin, että kaikille "itsekeskeisille tunnekylmille kusipäille".
- eri
Ongelma on se, ettei kukaan yleensä sellaiseksi itseään tunne. Eli hukkaan menee siinä mielessä. Toain tällaisen hokija (joka muita osoittelee) vaikuttaa itse just tuollaiselta.
Voisiko autismin kirjoon viitata jos ei osaa leperrellä vauvalle? Nimittäin tuntuu kyllä lepertely tulevan yleensä luonnostaan ihmisille, lienee olevan jonkinlainen vaistotoiminto suorastaan.
Kälpänen pöllää vai kärpänen pörrää?