Kuka puolustaisi äitiä?

Siriina kirjoitti:

Siis mikä kirja tämä on? Paikallinen kirjasto ei löydä Leena Sorvalilla tämän nimistä kirjaa.

Niin. Tämä ketju vaikuttaa jollain tavalla hyvin sairaalta. Tämä pitäisi poistaa.

https://books.google.fi/books/about/Kuka_puolustaisi_%C3%A4iti%C3%A4.ht…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan. 

Oletko pohtinut, että se tyttären terapiassa sanoittama tarina on väistämättä autofiktiota?

Joka sitten kuuluisi niellä ihan vaan totuutena. Erittäin huono keskusteluasetelma.

Jos itsellään ei ole halua edes koittaa ymmärtää ja hyväksyä toisen kokemusta ja tunteita, niin vähän turha pitkän päälle odottaa tältä samaiselta ihmiseltä sitä itsellekään takaisin. Vaikka kuinka olisi oma tytär, jolla on äitiinsä (oli millainen tahansa) useimmiten vahva side tätä kautta. 

Ovatko omatkin kokemuksesi ja tunteesi väistämättä autofiktiota? 

Vierailija kirjoitti:

" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi. 

Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.

https://kirjakauppa.bod.fi/kuka-puolustaisi-aeitiae-leena-sorvali-97895…

Siriina kirjoitti:

Siis mikä kirja tämä on? Paikallinen kirjasto ei löydä Leena Sorvalilla tämän nimistä kirjaa.

Kirja on saatavilla vain maksua vastaan BoD-palvelusta. Tämä ketju on kirjan markkinointia.

Olen sitä mieltä, että kyllä lapsen pitäisi selvittää asiat äitinsä kanssa jo hyvissä ajoin. Ei pidä mennä vanhaa, sairasta, kuolemaa lähestyvää vanhusta enää kiusaamaan. Vaikka ei olisi dementoitunutkaan niin kyllähän mieli sekä ruumis on jo yli kahdeksankymppisellä hauras. Toivon, ettei terapeutit tällaiseen kehoita. Annetaan ihmisen kuolla rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

"Pitäisi osata itse (äidin) ensin kohdata toisen kokemukset ja tunteet aidosti. Se on lähes ainoa lähtökohta jos tulehtuneita välejä haluaa rakentaa paremmiksi. Sen jälkeen jossain vaiheessa voi olla sitten mahdollisuus ja aika kertoa se oma puolensa asioista ja omat lähtökohdat ja taustat toimilleen äitinä.

Näin tällainen kommununikointi nyt vain toimii. Tämä on se järjestys. Ensin siis äiti itse kuuntelee ja koittaa parhaansa asettua toisen asemaan ja ymmärtää lapsensa kokemusta. Ilman tätä vaihetta, kommunikoinnilla ei ole hyviä eväitä edetä. Lapsuuden ihmissuhteessa äiti on ollut vahvassa valta-asemassa, ja siksi asian käsittely kulkee näin päin. 

Vrt. Jos vanhempi torjuu, vähättelee ja mitätöi lapsensa kokemuksen joka on ollut vaikea, (ja sitten uhriutuu), niin on selvää, että vaarana on välien huonontuminen, jopa katkeaminen.  

Jos siis suhtautuu tyttären kokemuksiin ja kertomaan kuin oikeudenkäyntiin, niin se on todella huono tie käsitellä tällaisia vanhempi-lapsi ihmissuhdeongelmia. Jos siis tavoitteena on parantaa aidosti tätä ihmissuhdetta.

Jos et ensin itse kuuntele ja ymmärrä toista, niin et voi vaatia ja olettaa itsellesi samaa ja uhritua kun näin ei tapahdu. "

Tuo on mielestäni höpinää. Ok, jos kyseessä on teini tai nuori aikuinen (joka ei hahmota olevansa aikuinen). Mutta tuo "olen pieni lapsi" on niin väsynyttä aikuiselta ihmiseltä. Ehkä nämä kuvitelmat nousevat psykoterapian hokemasta " terapiassa kaikki tunteet ovat oikein", joka on ymmärretty surkeasti väärin. Parempi olisi "kaikki tunteet ovat sallittuja, myös valemuistoihin liittyvät".

Jos halutaan keskustella, eikö se pidä tehdä faktojen pohjalta? Mitä hyötyä siitä muuten on? Ja myös vanhemmilla on oikeus asettaa rajat aikuisille jälkeläisilleen.

On tosiasioista ja todellisuudesta vieraantutta väittää, ettei lapsuuden aikaisella valtasuhteella ja riippuvuussuhteella vanhemman ja lapsen välillä olisi merkitystä, kun aikuisena käsittelee traumaattisia lapsuudessa tapahtuneita / sieltä juontuneita ja satuttaneita asioita. 

Tämä on sitä todellisuuteen pohjautuvaa keskustelua ja asioiden käsittelyä. 

Keskustelusta ja asioiden käsittelystä ei tule mitään, jos vanhemman lähtökohtana keskusteluun on vain puolustaa itseään, eikä aidosti kiinnosta oman tyttärensä / poikansa kokemus, vaan haluaa päinvastoin torjua sen eri keinoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi. 

Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.

Kyllä myös välit lopulta katkaiseva ymmärtää lähtökohdat ja ne syyt asioilla. Tietyssä ikäryhmässä niitä syitä on enemmän ja selittäviä ulkoisia asioita samoin. Silti se ikäryhmä ei ole merkittävä asia näissä tilanteissa sen enempää. Kaikissa ihmissuhteissa on kyse kahdesta ihmisestä ja huolimatta olosuhteista tai siitä ymmärtääkö jotakin, se vaan voi mennä pieleen ja jopa poikki. Siksi niitä olosuhteita tai ikää tai mitään muutakaan ei voi käyttää puolustuksena. Minun äitini esimerkiksi kasvoi itse järkyttävässä tilanteessa, kohtasi vastoinkäymisiä, taloudellista kriisiä, väkivaltaa jne. kuten ikätoverinsakin usein ja silti hän oli maailman lempein, ymmärtävin, rakastavin ja empaattisin nainen ja äiti, jonka olen koskaan tavannut. 

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä, että kyllä lapsen pitäisi selvittää asiat äitinsä kanssa jo hyvissä ajoin. Ei pidä mennä vanhaa, sairasta, kuolemaa lähestyvää vanhusta enää kiusaamaan. Vaikka ei olisi dementoitunutkaan niin kyllähän mieli sekä ruumis on jo yli kahdeksankymppisellä hauras. Toivon, ettei terapeutit tällaiseen kehoita. Annetaan ihmisen kuolla rauhassa.

Luuletko ettei lopulta välit katkaiseva ole moneen kertaan yrittänyt selvittää asioita tai kertoa tunteistaan ja miten koki/kokee asioita äitinsä kanssa? Ja sillä ei ole mitään väliä minkä ikäinen se äiti silloin on kun jonkin asian haluaa sanoa. 

Vierailija kirjoitti:

Usein unohdettu asia, äiditkin ovat vain ihmisiä.

Äidite tekevät virheitä eikä heillä aina ole oma elämä hallussa.  

Lapsi voi aikuisenakin vielä syyttää esim äidin vaihtuvista parisuhteista mistä lapsi tietenkin kärsinyt. Mutta voiko se 70+ ihminen enää muuttaa asiaa vaikka itsekin näkee virhevalintansa?  

Pitääkö vanhuksen anella anteeksiantoa lapseltaan?

Kaikki todellakin tekevät virheitä ja anteeksi voi pyytää koska vain. Ei se ole ikäkysymys. Se on hyvin tehty, jos ymmärttää jossain tehneensä väärin tai loukanneensa. Miksi se on niin vaikeaa? 

Jos myöntää virheensä ja pyytää anteeksikin, niin siinä on hyvä mahdollisuus, että tämä asia myös jätetään nopeammin taakse, eikä se enää nousekaan enää esiin, mennään eteenpäin ja keskitytään muuhun, kivempaan.

Varsin usein on helpompi antaa anteeksi, jos toinen pyytää vilpittömästi anteeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä, että kyllä lapsen pitäisi selvittää asiat äitinsä kanssa jo hyvissä ajoin. Ei pidä mennä vanhaa, sairasta, kuolemaa lähestyvää vanhusta enää kiusaamaan. Vaikka ei olisi dementoitunutkaan niin kyllähän mieli sekä ruumis on jo yli kahdeksankymppisellä hauras. Toivon, ettei terapeutit tällaiseen kehoita. Annetaan ihmisen kuolla rauhassa.

Mehän emme tiedä milloin tuon kirjailijankaan tytär on ne välit katkaissut. Eikä hän kyllä vieläkään ole kuolemankielissä. 

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä, että kyllä lapsen pitäisi selvittää asiat äitinsä kanssa jo hyvissä ajoin. Ei pidä mennä vanhaa, sairasta, kuolemaa lähestyvää vanhusta enää kiusaamaan. Vaikka ei olisi dementoitunutkaan niin kyllähän mieli sekä ruumis on jo yli kahdeksankymppisellä hauras. Toivon, ettei terapeutit tällaiseen kehoita. Annetaan ihmisen kuolla rauhassa.

Terapeutit eivät kehota mihinkään minkään ikäiselle. Eivät toki tietenkään myöskään kiellä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan. 

Oletko pohtinut, että se tyttären terapiassa sanoittama tarina on väistämättä autofiktiota?

Joka sitten kuuluisi niellä ihan vaan totuutena. Erittäin huono keskusteluasetelma.

Mitä väliä sillä on, mitä tytär terapiassa puhuu? Eihän terapeutti eikä äiti ikinä tapaa toisiaan. Vai haluatko äiti kertoa terapeutille miten tytär on huono ja keksii taas omiaan?

Kai kyse on siitä että tyttäret syyttävät äitiään koska terapeuttikin sanoi että äidin syytä. Eli höykyttävät äitiään terapian kestoaikana.

Terapeutti ei sano että äidin syytä. Tuo on ihan puhtaasti jälkeen sen äidin uhriutumista ja sillä edelleen vältellään vastuuta. Onko se nyt äitinä niin vaikeaa todeta, että hyvä että on pohdittu myös lapsuuden asioita ja saatu oivalluksia? Tai sanoa että olihan meillä silloin rankkaa, että ymmärrän oikein hyvin kokemuksesi. 

Mitä vastuuta 70+ äidin pitää enää ottaa keski-ikäisen lapsensa mielikuvista?  Mitä se muuttaa? 

Etkö jostain syystä ymmärrä ihmissuhteiden perusasioita, kun kysyt, että mitä vastuun ottaminen omista tekemisistä ja valinnoista auttaa? Esim. siis vanhempana lapsuuden aikaisissa asioissa.

Näillä voi kuule olla iso merkitys, niin aikuiselle lapselle psykologisesti ja hänen elämässään sitten muutenkin, kuin ihmissuhteessa vanhemman kanssa korjaavasti ja lähentävästi.

Enkä ihan ymmärrä miksi puhut vain 70+ v. vanhemmasta. Useimmiten näitä tällaisia asioita käsitellään vanhempien kanssa aiemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä, että kyllä lapsen pitäisi selvittää asiat äitinsä kanssa jo hyvissä ajoin. Ei pidä mennä vanhaa, sairasta, kuolemaa lähestyvää vanhusta enää kiusaamaan. Vaikka ei olisi dementoitunutkaan niin kyllähän mieli sekä ruumis on jo yli kahdeksankymppisellä hauras. Toivon, ettei terapeutit tällaiseen kehoita. Annetaan ihmisen kuolla rauhassa.

Luuletko ettei lopulta välit katkaiseva ole moneen kertaan yrittänyt selvittää asioita tai kertoa tunteistaan ja miten koki/kokee asioita äitinsä kanssa? Ja sillä ei ole mitään väliä minkä ikäinen se äiti silloin on kun jonkin asian haluaa sanoa. 

Entä tiedätkö, etteikö tämä psykologia/terapiayhteiskunta olisi myös tuottanut yksilöitä, jotka kaatavat omat epäonnistumisensa ja puutteensa äidin viaksi, valemuistoilla terästettynä, kun eivät pysty ottamaan vastuuta omista virheistään, vioistaan ja tekemisistään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä, että kyllä lapsen pitäisi selvittää asiat äitinsä kanssa jo hyvissä ajoin. Ei pidä mennä vanhaa, sairasta, kuolemaa lähestyvää vanhusta enää kiusaamaan. Vaikka ei olisi dementoitunutkaan niin kyllähän mieli sekä ruumis on jo yli kahdeksankymppisellä hauras. Toivon, ettei terapeutit tällaiseen kehoita. Annetaan ihmisen kuolla rauhassa.

Luuletko ettei lopulta välit katkaiseva ole moneen kertaan yrittänyt selvittää asioita tai kertoa tunteistaan ja miten koki/kokee asioita äitinsä kanssa? Ja sillä ei ole mitään väliä minkä ikäinen se äiti silloin on kun jonkin asian haluaa sanoa. 

Entä tiedätkö, etteikö tämä psykologia/terapiayhteiskunta olisi myös tuottanut yksilöitä, jotka kaatavat omat epäonnistumisensa ja puutteensa äidin viaksi, valemuistoilla terästettynä, kun eivät pysty ottamaan vastuuta omista virheistään, vioistaan ja tekemisistään?

"tiedätkö, etteikö" 

En ostaisi sinulta autoa.

Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä, että kyllä lapsen pitäisi selvittää asiat äitinsä kanssa jo hyvissä ajoin. Ei pidä mennä vanhaa, sairasta, kuolemaa lähestyvää vanhusta enää kiusaamaan. Vaikka ei olisi dementoitunutkaan niin kyllähän mieli sekä ruumis on jo yli kahdeksankymppisellä hauras. Toivon, ettei terapeutit tällaiseen kehoita. Annetaan ihmisen kuolla rauhassa.

Luuletko ettei lopulta välit katkaiseva ole moneen kertaan yrittänyt selvittää asioita tai kertoa tunteistaan ja miten koki/kokee asioita äitinsä kanssa? Ja sillä ei ole mitään väliä minkä ikäinen se äiti silloin on kun jonkin asian haluaa sanoa. 

Entä tiedätkö, etteikö tämä psykologia/terapiayhteiskunta olisi myös tuottanut yksilöitä, jotka kaatavat omat epäonnistumisensa ja puutteensa äidin viaksi, valemuistoilla terästettynä, kun eivät pysty ottamaan vastuuta omista virheistään, vioistaan ja tekemisistään?

Uskon, että ilman terapiaa, noita välirikkoja tapahtuisi paljon enemmän. En todellakaan usko että terapia aiheuttaa niistä yhtäkään. Ja asioiden selvittelyyn äidin kanssa terapia tuskin vaikuttaa siihenkään, ellei sitten vähennä senkin tarvetta joillakin yksilöillä. 

Selitätkö tuon ”kun eivät pysty ottamaan vastuuta”-kohdan liittämisen asiaan? 

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä, että kyllä lapsen pitäisi selvittää asiat äitinsä kanssa jo hyvissä ajoin. Ei pidä mennä vanhaa, sairasta, kuolemaa lähestyvää vanhusta enää kiusaamaan. Vaikka ei olisi dementoitunutkaan niin kyllähän mieli sekä ruumis on jo yli kahdeksankymppisellä hauras. Toivon, ettei terapeutit tällaiseen kehoita. Annetaan ihmisen kuolla rauhassa.

Niin pitäisi, mutta homma on mahdoton, jos toinen kieltäytyy puhumasta aiheesta mitään. Kyllä ne käsittelemättömät asiat vaivaavat loppuiän, valitettavasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä, että kyllä lapsen pitäisi selvittää asiat äitinsä kanssa jo hyvissä ajoin. Ei pidä mennä vanhaa, sairasta, kuolemaa lähestyvää vanhusta enää kiusaamaan. Vaikka ei olisi dementoitunutkaan niin kyllähän mieli sekä ruumis on jo yli kahdeksankymppisellä hauras. Toivon, ettei terapeutit tällaiseen kehoita. Annetaan ihmisen kuolla rauhassa.

Luuletko ettei lopulta välit katkaiseva ole moneen kertaan yrittänyt selvittää asioita tai kertoa tunteistaan ja miten koki/kokee asioita äitinsä kanssa? Ja sillä ei ole mitään väliä minkä ikäinen se äiti silloin on kun jonkin asian haluaa sanoa. 

Jos äidin mielestä on väliä. Mitä hyödyttää jos olet moneen kertaan yrittänyt kertoa tunteistasi etkä ole saanut vastakaikua. Älä nyt enää kuolinvuoteella mene jankkaamaan samoja asioita. Uskoisit jo. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä, että kyllä lapsen pitäisi selvittää asiat äitinsä kanssa jo hyvissä ajoin. Ei pidä mennä vanhaa, sairasta, kuolemaa lähestyvää vanhusta enää kiusaamaan. Vaikka ei olisi dementoitunutkaan niin kyllähän mieli sekä ruumis on jo yli kahdeksankymppisellä hauras. Toivon, ettei terapeutit tällaiseen kehoita. Annetaan ihmisen kuolla rauhassa.

Luuletko ettei lopulta välit katkaiseva ole moneen kertaan yrittänyt selvittää asioita tai kertoa tunteistaan ja miten koki/kokee asioita äitinsä kanssa? Ja sillä ei ole mitään väliä minkä ikäinen se äiti silloin on kun jonkin asian haluaa sanoa. 

Jos äidin mielestä on väliä. Mitä hyödyttää jos olet moneen kertaan yrittänyt kertoa tunteistasi etkä ole saanut vastakaikua. Älä nyt enää kuolinvuoteella mene jankkaamaan samoja asioita. Uskoisit jo. 

Kuka nyt on kuolinvuoteella jankkaamassa? Mistä sä puhut?