Lue keskustelun säännöt.
Kuka puolustaisi äitiä?
10.11.2026 |
Leena Sorvalin kirja. Lukekaahan te jotka käytte terapiassa puhumassa tiskivuoroista ja saamattomista farkuista.
Kommentit (1029)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan.
Oletko pohtinut, että se tyttären terapiassa sanoittama tarina on väistämättä autofiktiota?
Joka sitten kuuluisi niellä ihan vaan totuutena. Erittäin huono keskusteluasetelma.
Jos itsellään ei ole halua edes koittaa ymmärtää ja hyväksyä toisen kokemusta ja tunteita, niin vähän turha pitkän päälle odottaa tältä samaiselta ihmiseltä sitä itsellekään takaisin. Vaikka kuinka olisi oma tytär, jolla on äitiinsä (oli millainen tahansa) useimmiten vahva side tätä kautta.
Ovatko omatkin kokemuksesi ja tunteesi väistämättä autofiktiota?
Eiköhän tuolla autofiktiolla tarkoiteta sitä, että faktat eli yhteys todelliseen tapahtumaan ovat pahasti vinossa tai puuttuvat kokonaan. Tai että kyseessä on aivan täydellinen valemuisto. Tunnetta kyllä piisaa.
Ja näin käy usein ajatustesi ja muistojesi kanssa?
Itseasiassa kyllä! Kyllä minä joudun usein miettimään, mitä todella tapahtui, mitä itse tein tai sanoin jne. Kutsutaanko sitä itsereflektioksi?
Minusta on todellakin hyvin poikkeuksellista, jos huomaa itsellään useinkin olevan jotain täysiä valemuistoja sekä isoja vääristymiä kokemuksissaan, varsinkin joissain merkittävissä isommissa asioissa.
Sitä ei kutsuta kyllä myöskään tavalliseksi itsereflektioksi.
Kannattaa ehkä jopa mennä jollekin ammattilaiselle kysymään, että mitä tällainen oikein on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Miksi koet tarvetta arvostella ilmeisen iäkästä äitiä jos 40-luvulla syntynyt. Hän ei ehkä ole niin edustava, ei liiku, ei vastaa käsitystäsi ihannevanhuksesta. Miksi tahdot häntä kiusata konformaatiollasi? Ymmärrän jos vanhus tuskastuu vaateisiin.
Ei hän ole ollut vanhus vanhempana lapselleen ollessaan.
Eikä edes aikuiselle lapselleen. Täällä nyt maalataan kuvaa siitä miten koko elämänsä on ollut olosuhteiden uhri ja siksi hauras ja syytön. Ja kas, sitten tietenkin raihnainen vanhus, jolle ei saa puhua muusta kuin iloisista asioista, koska kauhean rankan elämän elänyt.
Lapsi on aina lapsi vaikka olisi 60. Ja äidin 80+ tulee kantaa vastuu lapsensa mielialoista ja huomioda lapsi. Vain itsekäs äiti mainitsisi omat kolotuksensa.
Eihän lapsi ole syntymäänsä pyytänyt.
Ei äitikään ole voinut valita, millaisen lapsen synnyttää. Lapsen luonteeseen ja käytökseen vaikuttaa moni asia.
Aikuinen lapsi ei voi enää syyttää vanhempiaan, hän kantaa itse vastuun tekemisistään ja sanomisiataan.
Syyttääkö? Kantaa vastuun ihan itse ja osa sitä joillekin on se äidin poistaminen elämästään. Jos se äiti pitää sitä, että kuvaa kokemuksiaan, syyttämisenä tai ”ei yhtään tajua miksi jotakin tapahtuu” se on hänen ongelmansa se.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Näin on. Hyvin kirjoitettu. Toisaalta ei sen niinkään kuulu mennä, että aikuinen lapsi on vanhemmalleen ja vanhemman kohdatessa edelleen kuin 3-vuotiaaksi taantunut kiukutteleva pikkulapsi, joka syyllistää loputtomiin vanhempiaan. Silloin ei ole kyennyt irroittautumaan lapsen roolista vastuulliseksi, itsenäiseksi aikuiseksi. Molempien kuuluu ymmärtää toisiaan ja tulea toisiaan aikuisen rooleissa. Ei vanhemman rooli aikuiselle lapselle ole enää sama huoltajuus mielessä ja tarpeiden tyydyttäjänä. Lapsuutta ei voi muuttaa mutta aikuisena kantaa vastuun itsestään ja aikuisuutta yleensä on kymmeniä vuosia edessä. Jos nämä ikuiset pikkulapset joskus itse tulevat vanhemmiksi, he ymmärtävät, että aikuisuus ei valitettavasti tee kenestäkään vanhemmasta täydellistä. Ei kykene olemaan kukaan aina ja kaikessa täydellinen vanhempi. Mitä se täydellinen vanhemmuus edes on ja erilaiset lapset tarvitsevat erilaista vanhemmuutta. Riittävän hyvä vanhemmuus on kuitenkin edellytys.
Onko sulla ihan joku aikuisena taaperon tasolla kiukutteleva heittää vai onko tämä sun päässä oleva hahmo? Meinaan se että katkaisee välit tai kertoo kokemuksiaan ei ole yhtä kuin koukuttelu tai lapsenomainen syyttely.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Miksi koet tarvetta arvostella ilmeisen iäkästä äitiä jos 40-luvulla syntynyt. Hän ei ehkä ole niin edustava, ei liiku, ei vastaa käsitystäsi ihannevanhuksesta. Miksi tahdot häntä kiusata konformaatiollasi? Ymmärrän jos vanhus tuskastuu vaateisiin.
Ei hän ole ollut vanhus vanhempana lapselleen ollessaan.
Eikä edes aikuiselle lapselleen. Täällä nyt maalataan kuvaa siitä miten koko elämänsä on ollut olosuhteiden uhri ja siksi hauras ja syytön. Ja kas, sitten tietenkin raihnainen vanhus, jolle ei saa puhua muusta kuin iloisista asioista, koska kauhean rankan elämän elänyt.
Lapsi on aina lapsi vaikka olisi 60. Ja äidin 80+ tulee kantaa vastuu lapsensa mielialoista ja huomioda lapsi. Vain itsekäs äiti mainitsisi omat kolotuksensa.
Eihän lapsi ole syntymäänsä pyytänyt.
Ei äitikään ole voinut valita, millaisen lapsen synnyttää. Lapsen luonteeseen ja käytökseen vaikuttaa moni asia.
Aikuinen lapsi ei voi enää syyttää vanhempiaan, hän kantaa itse vastuun tekemisistään ja sanomisiataan.
Syyttääkö? Kantaa vastuun ihan itse ja osa sitä joillekin on se äidin poistaminen elämästään. Jos se äiti pitää sitä, että kuvaa kokemuksiaan, syyttämisenä tai ”ei yhtään tajua miksi jotakin tapahtuu” se on hänen ongelmansa se.
Hyvä jos sinä et syytä 👍
Jäin eläkkeelle nyt täytettyäni 64. Monet muut huomioivat sen kortilla ja muistamisilla. Mutta ei äitini. Hän ei ole koskaan toisille merkitseviä asioita huomioinut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Miksi koet tarvetta arvostella ilmeisen iäkästä äitiä jos 40-luvulla syntynyt. Hän ei ehkä ole niin edustava, ei liiku, ei vastaa käsitystäsi ihannevanhuksesta. Miksi tahdot häntä kiusata konformaatiollasi? Ymmärrän jos vanhus tuskastuu vaateisiin.
Ei hän ole ollut vanhus vanhempana lapselleen ollessaan.
Eikä edes aikuiselle lapselleen. Täällä nyt maalataan kuvaa siitä miten koko elämänsä on ollut olosuhteiden uhri ja siksi hauras ja syytön. Ja kas, sitten tietenkin raihnainen vanhus, jolle ei saa puhua muusta kuin iloisista asioista, koska kauhean rankan elämän elänyt.
Lapsi on aina lapsi vaikka olisi 60. Ja äidin 80+ tulee kantaa vastuu lapsensa mielialoista ja huomioda lapsi. Vain itsekäs äiti mainitsisi omat kolotuksensa.
Eihän lapsi ole syntymäänsä pyytänyt.
Ei äitikään ole voinut valita, millaisen lapsen synnyttää. Lapsen luonteeseen ja käytökseen vaikuttaa moni asia.
Aikuinen lapsi ei voi enää syyttää vanhempiaan, hän kantaa itse vastuun tekemisistään ja sanomisiataan.
Syyttääkö? Kantaa vastuun ihan itse ja osa sitä joillekin on se äidin poistaminen elämästään. Jos se äiti pitää sitä, että kuvaa kokemuksiaan, syyttämisenä tai ”ei yhtään tajua miksi jotakin tapahtuu” se on hänen ongelmansa se.
Hyvä jos sinä et syytä 👍
Enpä usko kenenkään niin tekevän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Tarkoitat etteivät sotien jälkeen syntyneet ole kantaneet vastuutaan? Itse tiedän monia jotka eläkkeelle jäätyään kovasti hoitivat lapsenlapsiaan jne. Ei kaikki heistäkään vastuuttomia olleet. Lapsensa ovat jo 50 -60, kyllä pitäisi jo heidänkin pärjätä.
Tässä ei ole nyt ollenkaan kyse lastenlasten hoitamisesta vastuunkannon yhteydessä.
Lapsenlapset (aikuisia) ovat myös huomanneet mummossaan tämän piirteen, mistä itsekin kirjoitin. He kokevat myös, että mummon luona on vaikea olla em. syistä. Vaikka mummo heitä lapsena jonkin verran resurssiensa rajoissa hoitikin. Siitä kiitos tietysti mummolle annettu.
Ja kiitos pärjään hyvin elämässäni ilman äitiäni. Olen aina pärjännyt. Äiti ei niinkään. Hoidan myös nykyisin liki kaikki vanhan äitini asiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jäin eläkkeelle nyt täytettyäni 64. Monet muut huomioivat sen kortilla ja muistamisilla. Mutta ei äitini. Hän ei ole koskaan toisille merkitseviä asioita huomioinut.
En ole ikinä kuullut, että eläkkeelle jäämistä muistettaisiin muutoin kuin työpaikan toimesta. Ja olen 52v.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Miksi koet tarvetta arvostella ilmeisen iäkästä äitiä jos 40-luvulla syntynyt. Hän ei ehkä ole niin edustava, ei liiku, ei vastaa käsitystäsi ihannevanhuksesta. Miksi tahdot häntä kiusata konformaatiollasi? Ymmärrän jos vanhus tuskastuu vaateisiin.
Ei hän ole ollut vanhus vanhempana lapselleen ollessaan.
Eikä edes aikuiselle lapselleen. Täällä nyt maalataan kuvaa siitä miten koko elämänsä on ollut olosuhteiden uhri ja siksi hauras ja syytön. Ja kas, sitten tietenkin raihnainen vanhus, jolle ei saa puhua muusta kuin iloisista asioista, koska kauhean rankan elämän elänyt.
Lapsi on aina lapsi vaikka olisi 60. Ja äidin 80+ tulee kantaa vastuu lapsensa mielialoista ja huomioda lapsi. Vain itsekäs äiti mainitsisi omat kolotuksensa.
Eihän lapsi ole syntymäänsä pyytänyt.
Ei äitikään ole voinut valita, millaisen lapsen synnyttää. Lapsen luonteeseen ja käytökseen vaikuttaa moni asia.
Aikuinen lapsi ei voi enää syyttää vanhempiaan, hän kantaa itse vastuun tekemisistään ja sanomisiataan.
Syyttääkö? Kantaa vastuun ihan itse ja osa sitä joillekin on se äidin poistaminen elämästään. Jos se äiti pitää sitä, että kuvaa kokemuksiaan, syyttämisenä tai ”ei yhtään tajua miksi jotakin tapahtuu” se on hänen ongelmansa se.
Hyvä jos sinä et syytä 👍
Enpä usko kenenkään niin tekevän.
En mäkään. Täällä on nyt luotu narratiivi, jossa tyttäret syyttävät, raivopäisesti huutavat ja kiukuttelevat kuin lapset äidilleen, joka on toinen jalka haudassa.
Täysin absurdi kuva maalataan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Tarkoitat etteivät sotien jälkeen syntyneet ole kantaneet vastuutaan? Itse tiedän monia jotka eläkkeelle jäätyään kovasti hoitivat lapsenlapsiaan jne. Ei kaikki heistäkään vastuuttomia olleet. Lapsensa ovat jo 50 -60, kyllä pitäisi jo heidänkin pärjätä.
Tässä ei ole nyt ollenkaan kyse lastenlasten hoitamisesta vastuunkannon yhteydessä.
Lapsenlapset (aikuisia) ovat myös huomanneet mummossaan tämän piirteen, mistä itsekin kirjoitin. He kokevat myös, että mummon luona on vaikea olla em. syistä. Vaikka mummo heitä lapsena jonkin verran resurssiensa rajoissa hoitikin. Siitä kiitos tietysti mummolle annettu.
Ja kiitos pärjään hyvin elämässäni ilman äitiäni. Olen aina pärjännyt. Äiti ei niinkään. Hoidan myös nykyisin liki kaikki vanhan äitini asiat.
Ja äitisi pitäisi jotenkin tuntea vastuuta lapsiesi tunteista. Jos hän tarvitsee jo apua, ei oikein tiedä mitä nuorien kanssa puhutaan hän on vastuuton. Annatko käteistä rahaa jotta voi lapsillesi edes sitä antaa jos ei muuuten ole mummo lapsiesi ja sinun mieleesi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Tarkoitat etteivät sotien jälkeen syntyneet ole kantaneet vastuutaan? Itse tiedän monia jotka eläkkeelle jäätyään kovasti hoitivat lapsenlapsiaan jne. Ei kaikki heistäkään vastuuttomia olleet. Lapsensa ovat jo 50 -60, kyllä pitäisi jo heidänkin pärjätä.
Tässä ei ole nyt ollenkaan kyse lastenlasten hoitamisesta vastuunkannon yhteydessä.
Lapsenlapset (aikuisia) ovat myös huomanneet mummossaan tämän piirteen, mistä itsekin kirjoitin. He kokevat myös, että mummon luona on vaikea olla em. syistä. Vaikka mummo heitä lapsena jonkin verran resurssiensa rajoissa hoitikin. Siitä kiitos tietysti mummolle annettu.
Ja kiitos pärjään hyvin elämässäni ilman äitiäni. Olen aina pärjännyt. Äiti ei niinkään. Hoidan myös nykyisin liki kaikki vanhan äitini asiat.
Siis lapsenlapsetkin jo konformoivat ? mummoaan ja mummo on kykenemätön ottamaan arvostelua vastaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Miksi koet tarvetta arvostella ilmeisen iäkästä äitiä jos 40-luvulla syntynyt. Hän ei ehkä ole niin edustava, ei liiku, ei vastaa käsitystäsi ihannevanhuksesta. Miksi tahdot häntä kiusata konformaatiollasi? Ymmärrän jos vanhus tuskastuu vaateisiin.
Ei hän ole ollut vanhus vanhempana lapselleen ollessaan.
Eikä edes aikuiselle lapselleen. Täällä nyt maalataan kuvaa siitä miten koko elämänsä on ollut olosuhteiden uhri ja siksi hauras ja syytön. Ja kas, sitten tietenkin raihnainen vanhus, jolle ei saa puhua muusta kuin iloisista asioista, koska kauhean rankan elämän elänyt.
Okeiiii. Onnistuit tämänkin viemään syyllisyyteen. Ilmeisesti sinulle on kovin tärkeää, että joku on syyllinen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Näin on. Hyvin kirjoitettu. Toisaalta ei sen niinkään kuulu mennä, että aikuinen lapsi on vanhemmalleen ja vanhemman kohdatessa edelleen kuin 3-vuotiaaksi taantunut kiukutteleva pikkulapsi, joka syyllistää loputtomiin vanhempiaan. Silloin ei ole kyennyt irroittautumaan lapsen roolista vastuulliseksi, itsenäiseksi aikuiseksi. Molempien kuuluu ymmärtää toisiaan ja tulea toisiaan aikuisen rooleissa. Ei vanhemman rooli aikuiselle lapselle ole enää sama huoltajuus mielessä ja tarpeiden tyydyttäjänä. Lapsuutta ei voi muuttaa mutta aikuisena kantaa vastuun itsestään ja aikuisuutta yleensä on kymmeniä vuosia edessä. Jos nämä ikuiset pikkulapset joskus itse tulevat vanhemmiksi, he ymmärtävät, että aikuisuus ei valitettavasti tee kenestäkään vanhemmasta täydellistä. Ei kykene olemaan kukaan aina ja kaikessa täydellinen vanhempi. Mitä se täydellinen vanhemmuus edes on ja erilaiset lapset tarvitsevat erilaista vanhemmuutta. Riittävän hyvä vanhemmuus on kuitenkin edellytys.
Onko sulla ihan joku aikuisena taaperon tasolla kiukutteleva heittää vai onko tämä sun päässä oleva hahmo? Meinaan se että katkaisee välit tai kertoo kokemuksiaan ei ole yhtä kuin koukuttelu tai lapsenomainen syyttely.
Nimenomaan välien katkaisija on taaperon tasolle jäänyt pikkulapsi. Ymmärrän välien katkaisun, jos on henkistä tai fyysistä väkivaltaa usein, ilkeä tai jatkuvasti arvosteleva vanhempi, päihteitä käyttänyt vanhempi tms. Mutta kun on näitä aikuisia taaperoita, jotka katkaisevat välit, jos äitistä on mitään vaivaa, valittelee vaivojaan, jotka normaaleja vanhalle ihmiselle. Ja jokainen tarvitsee tukea läheisiltään, kun on vaikeuksia, sairautta, hankala elämäntilanne jne. Se on normaalia ihmisten välisissä empaattisissa suhteissa. Tai jos äiti ei kiltisti palvele ilmaisena lastenhoitajana viikottain, kuuntele loputtomiin ilkeää syyttelyä jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Tarkoitat etteivät sotien jälkeen syntyneet ole kantaneet vastuutaan? Itse tiedän monia jotka eläkkeelle jäätyään kovasti hoitivat lapsenlapsiaan jne. Ei kaikki heistäkään vastuuttomia olleet. Lapsensa ovat jo 50 -60, kyllä pitäisi jo heidänkin pärjätä.
Tässä ei ole nyt ollenkaan kyse lastenlasten hoitamisesta vastuunkannon yhteydessä.
Lapsenlapset (aikuisia) ovat myös huomanneet mummossaan tämän piirteen, mistä itsekin kirjoitin. He kokevat myös, että mummon luona on vaikea olla em. syistä. Vaikka mummo heitä lapsena jonkin verran resurssiensa rajoissa hoitikin. Siitä kiitos tietysti mummolle annettu.
Ja kiitos pärjään hyvin elämässäni ilman äitiäni. Olen aina pärjännyt. Äiti ei niinkään. Hoidan myös nykyisin liki kaikki vanhan äitini asiat.
Ja äitisi pitäisi jotenkin tuntea vastuuta lapsiesi tunteista. Jos hän tarvitsee jo apua, ei oikein tiedä mitä nuorien kanssa puhutaan hän on vastuuton. Annatko käteistä rahaa jotta voi lapsillesi edes sitä antaa jos ei muuuten ole mummo lapsiesi ja sinun mieleesi?
Mitä? Jos ihminen ei osaa ottaa lastensa tai lastenlasten tunteita huomioon, on kyse kyllä jostain melko suuresta ongelmasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Näin on. Hyvin kirjoitettu. Toisaalta ei sen niinkään kuulu mennä, että aikuinen lapsi on vanhemmalleen ja vanhemman kohdatessa edelleen kuin 3-vuotiaaksi taantunut kiukutteleva pikkulapsi, joka syyllistää loputtomiin vanhempiaan. Silloin ei ole kyennyt irroittautumaan lapsen roolista vastuulliseksi, itsenäiseksi aikuiseksi. Molempien kuuluu ymmärtää toisiaan ja tulea toisiaan aikuisen rooleissa. Ei vanhemman rooli aikuiselle lapselle ole enää sama huoltajuus mielessä ja tarpeiden tyydyttäjänä. Lapsuutta ei voi muuttaa mutta aikuisena kantaa vastuun itsestään ja aikuisuutta yleensä on kymmeniä vuosia edessä. Jos nämä ikuiset pikkulapset joskus itse tulevat vanhemmiksi, he ymmärtävät, että aikuisuus ei valitettavasti tee kenestäkään vanhemmasta täydellistä. Ei kykene olemaan kukaan aina ja kaikessa täydellinen vanhempi. Mitä se täydellinen vanhemmuus edes on ja erilaiset lapset tarvitsevat erilaista vanhemmuutta. Riittävän hyvä vanhemmuus on kuitenkin edellytys.
Onko sulla ihan joku aikuisena taaperon tasolla kiukutteleva heittää vai onko tämä sun päässä oleva hahmo? Meinaan se että katkaisee välit tai kertoo kokemuksiaan ei ole yhtä kuin koukuttelu tai lapsenomainen syyttely.
Nimenomaan välien katkaisija on taaperon tasolle jäänyt pikkulapsi. Ymmärrän välien katkaisun, jos on henkistä tai fyysistä väkivaltaa usein, ilkeä tai jatkuvasti arvosteleva vanhempi, päihteitä käyttänyt vanhempi tms. Mutta kun on näitä aikuisia taaperoita, jotka katkaisevat välit, jos äitistä on mitään vaivaa, valittelee vaivojaan, jotka normaaleja vanhalle ihmiselle. Ja jokainen tarvitsee tukea läheisiltään, kun on vaikeuksia, sairautta, hankala elämäntilanne jne. Se on normaalia ihmisten välisissä empaattisissa suhteissa. Tai jos äiti ei kiltisti palvele ilmaisena lastenhoitajana viikottain, kuuntele loputtomiin ilkeää syyttelyä jne.
Missä näitä on? Laita lähde.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Miksi koet tarvetta arvostella ilmeisen iäkästä äitiä jos 40-luvulla syntynyt. Hän ei ehkä ole niin edustava, ei liiku, ei vastaa käsitystäsi ihannevanhuksesta. Miksi tahdot häntä kiusata konformaatiollasi? Ymmärrän jos vanhus tuskastuu vaateisiin.
Ei hän ole ollut vanhus vanhempana lapselleen ollessaan.
Eikä edes aikuiselle lapselleen. Täällä nyt maalataan kuvaa siitä miten koko elämänsä on ollut olosuhteiden uhri ja siksi hauras ja syytön. Ja kas, sitten tietenkin raihnainen vanhus, jolle ei saa puhua muusta kuin iloisista asioista, koska kauhean rankan elämän elänyt.
Okeiiii. Onnistuit tämänkin viemään syyllisyyteen. Ilmeisesti sinulle on kovin tärkeää, että joku on syyllinen?
Koko keskusteluhan nojautuu ajatukseen siitä että välien katkaisu on syyttömän syyttämistä. Nytkösitten puhutaankin jostain muusta? Mitä sinä tarkoitat, kun puhut vanhan äidin kiusaamisesta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Näin on. Hyvin kirjoitettu. Toisaalta ei sen niinkään kuulu mennä, että aikuinen lapsi on vanhemmalleen ja vanhemman kohdatessa edelleen kuin 3-vuotiaaksi taantunut kiukutteleva pikkulapsi, joka syyllistää loputtomiin vanhempiaan. Silloin ei ole kyennyt irroittautumaan lapsen roolista vastuulliseksi, itsenäiseksi aikuiseksi. Molempien kuuluu ymmärtää toisiaan ja tulea toisiaan aikuisen rooleissa. Ei vanhemman rooli aikuiselle lapselle ole enää sama huoltajuus mielessä ja tarpeiden tyydyttäjänä. Lapsuutta ei voi muuttaa mutta aikuisena kantaa vastuun itsestään ja aikuisuutta yleensä on kymmeniä vuosia edessä. Jos nämä ikuiset pikkulapset joskus itse tulevat vanhemmiksi, he ymmärtävät, että aikuisuus ei valitettavasti tee kenestäkään vanhemmasta täydellistä. Ei kykene olemaan kukaan aina ja kaikessa täydellinen vanhempi. Mitä se täydellinen vanhemmuus edes on ja erilaiset lapset tarvitsevat erilaista vanhemmuutta. Riittävän hyvä vanhemmuus on kuitenkin edellytys.
Onko sulla ihan joku aikuisena taaperon tasolla kiukutteleva heittää vai onko tämä sun päässä oleva hahmo? Meinaan se että katkaisee välit tai kertoo kokemuksiaan ei ole yhtä kuin koukuttelu tai lapsenomainen syyttely.
Nimenomaan välien katkaisija on taaperon tasolle jäänyt pikkulapsi. Ymmärrän välien katkaisun, jos on henkistä tai fyysistä väkivaltaa usein, ilkeä tai jatkuvasti arvosteleva vanhempi, päihteitä käyttänyt vanhempi tms. Mutta kun on näitä aikuisia taaperoita, jotka katkaisevat välit, jos äitistä on mitään vaivaa, valittelee vaivojaan, jotka normaaleja vanhalle ihmiselle. Ja jokainen tarvitsee tukea läheisiltään, kun on vaikeuksia, sairautta, hankala elämäntilanne jne. Se on normaalia ihmisten välisissä empaattisissa suhteissa. Tai jos äiti ei kiltisti palvele ilmaisena lastenhoitajana viikottain, kuuntele loputtomiin ilkeää syyttelyä jne.
Missä näitä on? Laita lähde.
Ihan oikeassa elämässä kohdattuja ja nähtyjä tilanteita. Ei liity minuun. Lapset vielä alaikäisiä ja olen tosi hyvissä väleissä teineihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Näin on. Hyvin kirjoitettu. Toisaalta ei sen niinkään kuulu mennä, että aikuinen lapsi on vanhemmalleen ja vanhemman kohdatessa edelleen kuin 3-vuotiaaksi taantunut kiukutteleva pikkulapsi, joka syyllistää loputtomiin vanhempiaan. Silloin ei ole kyennyt irroittautumaan lapsen roolista vastuulliseksi, itsenäiseksi aikuiseksi. Molempien kuuluu ymmärtää toisiaan ja tulea toisiaan aikuisen rooleissa. Ei vanhemman rooli aikuiselle lapselle ole enää sama huoltajuus mielessä ja tarpeiden tyydyttäjänä. Lapsuutta ei voi muuttaa mutta aikuisena kantaa vastuun itsestään ja aikuisuutta yleensä on kymmeniä vuosia edessä. Jos nämä ikuiset pikkulapset joskus itse tulevat vanhemmiksi, he ymmärtävät, että aikuisuus ei valitettavasti tee kenestäkään vanhemmasta täydellistä. Ei kykene olemaan kukaan aina ja kaikessa täydellinen vanhempi. Mitä se täydellinen vanhemmuus edes on ja erilaiset lapset tarvitsevat erilaista vanhemmuutta. Riittävän hyvä vanhemmuus on kuitenkin edellytys.
Onko sulla ihan joku aikuisena taaperon tasolla kiukutteleva heittää vai onko tämä sun päässä oleva hahmo? Meinaan se että katkaisee välit tai kertoo kokemuksiaan ei ole yhtä kuin koukuttelu tai lapsenomainen syyttely.
Olen eri, mutta voin heittää 60+ sisareni, joka on taaperokiukuttelun tasolla, ei vain vanhemmillemme, meille sisaruksille ja omille lapsilleen, vaan myös kaikille muille jotka uskaltavat olla eri mieltä. Käy terapiassa boostaamassa itseään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Näin on. Hyvin kirjoitettu. Toisaalta ei sen niinkään kuulu mennä, että aikuinen lapsi on vanhemmalleen ja vanhemman kohdatessa edelleen kuin 3-vuotiaaksi taantunut kiukutteleva pikkulapsi, joka syyllistää loputtomiin vanhempiaan. Silloin ei ole kyennyt irroittautumaan lapsen roolista vastuulliseksi, itsenäiseksi aikuiseksi. Molempien kuuluu ymmärtää toisiaan ja tulea toisiaan aikuisen rooleissa. Ei vanhemman rooli aikuiselle lapselle ole enää sama huoltajuus mielessä ja tarpeiden tyydyttäjänä. Lapsuutta ei voi muuttaa mutta aikuisena kantaa vastuun itsestään ja aikuisuutta yleensä on kymmeniä vuosia edessä. Jos nämä ikuiset pikkulapset joskus itse tulevat vanhemmiksi, he ymmärtävät, että aikuisuus ei valitettavasti tee kenestäkään vanhemmasta täydellistä. Ei kykene olemaan kukaan aina ja kaikessa täydellinen vanhempi. Mitä se täydellinen vanhemmuus edes on ja erilaiset lapset tarvitsevat erilaista vanhemmuutta. Riittävän hyvä vanhemmuus on kuitenkin edellytys.
Onko sulla ihan joku aikuisena taaperon tasolla kiukutteleva heittää vai onko tämä sun päässä oleva hahmo? Meinaan se että katkaisee välit tai kertoo kokemuksiaan ei ole yhtä kuin koukuttelu tai lapsenomainen syyttely.
Olen eri, mutta voin heittää 60+ sisareni, joka on taaperokiukuttelun tasolla, ei vain vanhemmillemme, meille sisaruksille ja omille lapsilleen, vaan myös kaikille muille jotka uskaltavat olla eri mieltä. Käy terapiassa boostaamassa itseään.
Ja hän on siis nyt malliesimerkki ketjussa keskustellusta tyttärestä? Vai ehkä esimerkki rajatilasta tai muusta häiriöstä?
Näin on. Hyvin kirjoitettu. Toisaalta ei sen niinkään kuulu mennä, että aikuinen lapsi on vanhemmalleen ja vanhemman kohdatessa edelleen kuin 3-vuotiaaksi taantunut kiukutteleva pikkulapsi, joka syyllistää loputtomiin vanhempiaan. Silloin ei ole kyennyt irroittautumaan lapsen roolista vastuulliseksi, itsenäiseksi aikuiseksi. Molempien kuuluu ymmärtää toisiaan ja tulea toisiaan aikuisen rooleissa. Ei vanhemman rooli aikuiselle lapselle ole enää sama huoltajuus mielessä ja tarpeiden tyydyttäjänä. Lapsuutta ei voi muuttaa mutta aikuisena kantaa vastuun itsestään ja aikuisuutta yleensä on kymmeniä vuosia edessä. Jos nämä ikuiset pikkulapset joskus itse tulevat vanhemmiksi, he ymmärtävät, että aikuisuus ei valitettavasti tee kenestäkään vanhemmasta täydellistä. Ei kykene olemaan kukaan aina ja kaikessa täydellinen vanhempi. Mitä se täydellinen vanhemmuus edes on ja erilaiset lapset tarvitsevat erilaista vanhemmuutta. Riittävän hyvä vanhemmuus on kuitenkin edellytys.