Kuka puolustaisi äitiä?

Pitäisi kauppaan mennä ja perheelle ruokaa laittaa mutta niin riemastuttava tieteellinen fiktiokeskustelu etten malta olla seuraamatta. 

Vierailija kirjoitti:

Hyppään nyt tähän keskusteluun ihan kesken, lukematta suurinta osaa ketjusta, mutta silmääni osui tämä kommentti:

"Märepala on mainio allegoria sille tunnekimpulle, jota teos Kuka puolustaisi äitiä käsittelee. Terapiassa istuu vain yksi ihminen, tytär.  Terapeutti kuuntelee ja validoi hänen kokemustaan ja tunteitaan. Kyseessä ei ole puolueeton oikeudenkäynti, jossa äiti pääsisi puolustautumaan tai selittämään omaa uupumustaan, nuoruuttaan tai omia traumojaan. Siksi näkökulma on väistämättä yksipuolinen. Äidille pitää antaa mahdollisuus kertoa oma äidin näkemys. Märepallo on tämä näkemys."

 

Niin, terapiassa ei tosiaan kyse ole oikeudenkäynnistä. Eikä sen äidinkään siihen niin pitäisi suhtautua.

Jos (äiti) kokee jälkikasvunsa kokemukset vain syytteiksi, jotka pitää torjua ja niiltä puolustautua, niin se on todella huono lähtökohta kommunikointiin vaikeista satuttaneista asioista ja välien kohentamiseen.

Pitäisi osata itse (äidin) ensin kohdata toisen kokemukset ja tunteet aidosti. Se on lähes ainoa lähtökohta jos tulehtuneita välejä haluaa rakentaa paremmiksi. Sen jälkeen jossain vaiheessa voi olla sitten mahdollisuus ja aika kertoa se oma puolensa asioista ja omat lähtökohdat ja taustat toimilleen äitinä.

Näin tällainen kommununikointi nyt vain toimii. Tämä on se järjestys. Ensin siis äiti itse kuuntelee ja koittaa parhaansa asettua toisen asemaan ja ymmärtää lapsensa kokemusta. Ilman tätä vaihetta, kommunikoinnilla ei ole hyviä eväitä edetä. Lapsuuden ihmissuhteessa äiti on ollut vahvassa valta-asemassa, ja siksi asian käsittely kulkee näin päin. 

Vrt. Jos vanhempi torjuu, vähättelee ja mitätöi lapsensa kokemuksen joka on ollut vaikea, (ja sitten uhriutuu), niin on selvää, että vaarana on välien huonontuminen, jopa katkeaminen.  

Jos siis suhtautuu tyttären kokemuksiin ja kertomaan kuin oikeudenkäyntiin, niin se on todella huono tie käsitellä tällaisia vanhempi-lapsi ihmissuhdeongelmia. Jos siis tavoitteena on parantaa aidosti tätä ihmissuhdetta.

Jos et ensin itse kuuntele ja ymmärrä toista, niin et voi vaatia ja olettaa itsellesi samaa ja uhritua kun näin ei tapahdu. 

Tämänkaltaista keskustelua kaipaisin tähän ketjuun. Aihe kun taitaa olla ilmeisen kipeä ja tärkeä. 

En sivukaupalla tätä kummallista täynnä älytöntä kinastelua ja vääntöä. 

Miksi äiti ei voi kuulla lastaan ja asettua kerrankin hänen asemaan? Siirtää omat tunteet kerrankin sivuun ja vain myötätuntoisesti kuunnella. 

Joskus myöhemmin ehkä paljon myöhemmin, kun tilanne ei ole enää tulenarka ja tunteet ovat kummallakin tasoittuneet, voi sitten tuoda omaa näkökantaansa esiin. Ehkä voi silläkin kertaa pahoitella, että näkökantansa oli silloin tämä, jonka luuli olevan oikea ja jonka mukaan toimi. Pahoitella, että selvästikin tuli priorisoituja väärät asiat. 

Muuta tietä välien korjaamiseen ei ole. On pakko nöyrtyä ja mennä kerrankin itseensä. Syyttelytielle  lähtiessä äiti jääkin ja saa jäädä yksin. 

Jos äiti kaipaa paapomista ja ymmärrystä itselleen niin tilaa itselleen ajan psykoterapiaan tai avautuu hyvälle ystävälleen. Lapsen työ ei ole olla vanhemman terapeutti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli mieleen kirja, olikohan Liika viisas. Vai se, mistä on elokuvakin.

Mielisairaalan johtaja teetätti ihan älyttömiä hommia potilaillaan kun ei itsekään ollut kunnossa.

Tuo on fiktiota eikä mikään tositarina.

Niin. Nykyisin mielenterveysammattilaiset titenkin voivat psyykkisesti hyvin. Vai miten se olikaan? Fiktiota mattokääröä kantava psykiatri. Eräs psykiatri kulki Heksingin katuja naksutinlaitteen kanssa, naksaus kun tuli ulkomaalainen vastaan ja heitteli tietyn uskonnon edustajia nakin paloilla karkoittaakseen heidät.

Taas meni sulla yli ymmärryksen. Ratakisko: se tarina on fiktio eikä sellainen liity tähän ketjuun mitenkään. 

No nyt meni vaikeeksi. Ihan hyvin voi mielenterveyden ammattilainen oikeasti myös sairastua psyykkisesti.  "Hulluus" ei ole fiktiota. 

Siksihän niin paljon on terapeuttejakin.

Lässyttär kaikkea muuta sontaa, mutta et myönnä, että mainitsemasi tarina on fiktiota. Ei tuollaisen kanssa pysty keskustelemaan koska ”keskustelet” koko ajan täysin asian vierestä. Mikään ei mene ymmärrykseen. 

Tottakai hyvä ihme kirjat fiktiota. Myös Maiju Lassilan. Niissä voi olla pisara ajan arvostelua mukana. Juoppa aamukahvit, se piristää aivoja.

Vaikka tuo kirja tuli mieleen se ei poista asias että "ihan aikuisen oikeasti" myös mielenterveysalan ihmisillä, tittelistä riippuen, voi olla psyykksiä ongelmia. Päähänpinttymiä, harhaluuloja jotka ei oikaisemalla mene perille.

Jos jättäisit nämä "juoppa aamukahvit" -tyyppiset alentuvat kommentit pois, sinuun ei ehkä suhtauduttaisi niin negatiivisesti.

Tuo kohta keskustelusta oli  mainio. Yksi selittää tomerana kirjojen olevan fiktiota. Ja kun toinen myöntää olevansa samaa mieltä rupeekin ilkkumaan luuletko kaikkien kirjojen olevan fiktiota. Eikö se jotenkin noin mennyt?

Tottakai hyvä ihme kirjat fiktiota.


Oliko tämä nyt siis tuo tomera selittäjä, samaa mieltä oleva vai ”ilkkuja”? 

😂 Ja sitten ihmetellään miksi kysytään että luuleeko kaikkien kirjojen olevan fiktiota. 

Näyte älykkäiden keskustelutaidosta, asia selvitetään pilkuntarkasti. Eihän tyhmä ihminen ilman tarkkaa opastusta voi tietää mikä kirja on fiktiota, mikä oppikirja tms.  Tai mikä olisi autofiktio.

Eihän tuossa sellaista väitetykään vaan ihan vain vastattiin siihen kun toinen puolustautuu sanomalla että tottakai kirjat ovat fiktiota. Ei kommentoi sitten mitään, jos ei tee sitä niin ettei muiden tarvitse arvailla mitä tarkoittaa. 

Jos tuo oli sun kommenttisi niin selitä ihmeessä mitä sillä tarkoitit, jos et sitä että (kaikki) kirjat ovat tietenkin fiktiota? 

Jaksaa jaksaa.  Pilkkua nyppiä.

Mitä pilkkua? 

Jos tuo ei tarkoita sitä että kirjat on fiktiivisiä, mitä se sitten tarkoittaa? Että tietenkin tuo kirja on fiktiivinen?  Miksi hän olisi niin todennut? 

Eikä vain todennut vaan (ei suora lainaus, koska en jaksa selata ketjua) ”yksi tulee siihen lässyttämään itsestäänselvää asiaa siitä miten kirja on fiktiota” Ja jotain kakkaemojeja tms. Ja kaikki tämä vain siksi, että hänen tarpeensa tuoda esiin kirjan kautta se että terapeutitkin voivat sairastua psyykkisesti. Ihan kuin se kuuluisi tähän ketjuun. 

Tämä loputon jankkaaminen Maiju Lassilan romaanista Liika viisas johtuu ainoastaan siitä, että kansalaiskoulussa tuo oli lukukirjana ja kirjan tarinan avulla ketjun aloittaja halusi perustella näkemystään, miten tyttären terapeutti itse asiassa oli itse mielenvikainen. Ja siksi tämä hullu terapeutti provosoi tytärtä olemaan ilkeä vanhalle äidilleen, joka ei siis puolustuspuheenvuoroa koskaan saanut sanoa ja miten tyttären terapiantarve johtui vain saumattomista farkuista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

Yrität nyt siis kertoa, että tällaiset uhiutuvat äidit mieluummin siis hyväksyvät huononneet ja sitten jopa katkenneet välit, kuin että itse koittaisivat tehdä oikeasti asialle jotain, eivätkä vain odottaisi, että tytär ymmärtäisi loputtomasti äitiään, vaikkei itse anna ymmärrystä tyttärelleen hänen vaikeista laspuudenkokemuksistaan, eikä ymmärrä omaa osaansa ja vastuutaan äitinä näissä. Itsereflektiokyky on tällaisella äidillä huono ja sellainen ei oikein toimi ihmissuhteissa.

 

"Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten."

Kuuntele ja ymmärrä siis itse ensin tytärtäsi. Vai onko jotain vaikeuksia omassa kysvyssä asettua toisen asemaan eli empatikyvyssä? Vaikea antaa sellaista muille, jopa omille lapsilleen, mutta itse sitä kaipaisi silti läjäpäin?

Eipä se homma tietenkään noin toimi.

Eli kehoitat riitelemään mummun kanssa joka ei ehkä tosiaan edes muista kaikkia vääryyksiään?

Eiköhän se tytär voi vain hiljaisesti sulkea yhteyden äitiinsä ja hoitaa terveyttään terapialla.

Voi tietenkin, mutta osa prosessia nyt kyllä yleensä on se että sille toiselle kerrotaan. On ihan typerää sanoa että tee jotakin kunhan teet sen hiljaa. 

"Pitäisi osata itse (äidin) ensin kohdata toisen kokemukset ja tunteet aidosti. Se on lähes ainoa lähtökohta jos tulehtuneita välejä haluaa rakentaa paremmiksi. Sen jälkeen jossain vaiheessa voi olla sitten mahdollisuus ja aika kertoa se oma puolensa asioista ja omat lähtökohdat ja taustat toimilleen äitinä.

Näin tällainen kommununikointi nyt vain toimii. Tämä on se järjestys. Ensin siis äiti itse kuuntelee ja koittaa parhaansa asettua toisen asemaan ja ymmärtää lapsensa kokemusta. Ilman tätä vaihetta, kommunikoinnilla ei ole hyviä eväitä edetä. Lapsuuden ihmissuhteessa äiti on ollut vahvassa valta-asemassa, ja siksi asian käsittely kulkee näin päin. 

Vrt. Jos vanhempi torjuu, vähättelee ja mitätöi lapsensa kokemuksen joka on ollut vaikea, (ja sitten uhriutuu), niin on selvää, että vaarana on välien huonontuminen, jopa katkeaminen.  

Jos siis suhtautuu tyttären kokemuksiin ja kertomaan kuin oikeudenkäyntiin, niin se on todella huono tie käsitellä tällaisia vanhempi-lapsi ihmissuhdeongelmia. Jos siis tavoitteena on parantaa aidosti tätä ihmissuhdetta.

Jos et ensin itse kuuntele ja ymmärrä toista, niin et voi vaatia ja olettaa itsellesi samaa ja uhritua kun näin ei tapahdu. "

Tuo on mielestäni höpinää. Ok, jos kyseessä on teini tai nuori aikuinen (joka ei hahmota olevansa aikuinen). Mutta tuo "olen pieni lapsi" on niin väsynyttä aikuiselta ihmiseltä. Ehkä nämä kuvitelmat nousevat psykoterapian hokemasta " terapiassa kaikki tunteet ovat oikein", joka on ymmärretty surkeasti väärin. Parempi olisi "kaikki tunteet ovat sallittuja, myös valemuistoihin liittyvät".

Jos halutaan keskustella, eikö se pidä tehdä faktojen pohjalta? Mitä hyötyä siitä muuten on? Ja myös vanhemmilla on oikeus asettaa rajat aikuisille jälkeläisilleen.

Usein unohdettu asia, äiditkin ovat vain ihmisiä.

Äidite tekevät virheitä eikä heillä aina ole oma elämä hallussa.  

Lapsi voi aikuisenakin vielä syyttää esim äidin vaihtuvista parisuhteista mistä lapsi tietenkin kärsinyt. Mutta voiko se 70+ ihminen enää muuttaa asiaa vaikka itsekin näkee virhevalintansa?  

Pitääkö vanhuksen anella anteeksiantoa lapseltaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

Yrität nyt siis kertoa, että tällaiset uhiutuvat äidit mieluummin siis hyväksyvät huononneet ja sitten jopa katkenneet välit, kuin että itse koittaisivat tehdä oikeasti asialle jotain, eivätkä vain odottaisi, että tytär ymmärtäisi loputtomasti äitiään, vaikkei itse anna ymmärrystä tyttärelleen hänen vaikeista laspuudenkokemuksistaan, eikä ymmärrä omaa osaansa ja vastuutaan äitinä näissä. Itsereflektiokyky on tällaisella äidillä huono ja sellainen ei oikein toimi ihmissuhteissa.

 

"Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten."

Kuuntele ja ymmärrä siis itse ensin tytärtäsi. Vai onko jotain vaikeuksia omassa kysvyssä asettua toisen asemaan eli empatikyvyssä? Vaikea antaa sellaista muille, jopa omille lapsilleen, mutta itse sitä kaipaisi silti läjäpäin?

Eipä se homma tietenkään noin toimi.

Eli kehoitat riitelemään mummun kanssa joka ei ehkä tosiaan edes muista kaikkia vääryyksiään?

Eiköhän se tytär voi vain hiljaisesti sulkea yhteyden äitiinsä ja hoitaa terveyttään terapialla.

Se välien katkaisu ei ole tuossa se asia vaan seuraus. Tottakai se asia pitää käydä läpi sen äidin kanssa. Ja jos se äiti sitten reagoi niin, että välit pitää laittaa poikki, se sitten tehdään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli mieleen kirja, olikohan Liika viisas. Vai se, mistä on elokuvakin.

Mielisairaalan johtaja teetätti ihan älyttömiä hommia potilaillaan kun ei itsekään ollut kunnossa.

Tuo on fiktiota eikä mikään tositarina.

Niin. Nykyisin mielenterveysammattilaiset titenkin voivat psyykkisesti hyvin. Vai miten se olikaan? Fiktiota mattokääröä kantava psykiatri. Eräs psykiatri kulki Heksingin katuja naksutinlaitteen kanssa, naksaus kun tuli ulkomaalainen vastaan ja heitteli tietyn uskonnon edustajia nakin paloilla karkoittaakseen heidät.

Taas meni sulla yli ymmärryksen. Ratakisko: se tarina on fiktio eikä sellainen liity tähän ketjuun mitenkään. 

No nyt meni vaikeeksi. Ihan hyvin voi mielenterveyden ammattilainen oikeasti myös sairastua psyykkisesti.  "Hulluus" ei ole fiktiota. 

Siksihän niin paljon on terapeuttejakin.

Lässyttär kaikkea muuta sontaa, mutta et myönnä, että mainitsemasi tarina on fiktiota. Ei tuollaisen kanssa pysty keskustelemaan koska ”keskustelet” koko ajan täysin asian vierestä. Mikään ei mene ymmärrykseen. 

Tottakai hyvä ihme kirjat fiktiota. Myös Maiju Lassilan. Niissä voi olla pisara ajan arvostelua mukana. Juoppa aamukahvit, se piristää aivoja.

Vaikka tuo kirja tuli mieleen se ei poista asias että "ihan aikuisen oikeasti" myös mielenterveysalan ihmisillä, tittelistä riippuen, voi olla psyykksiä ongelmia. Päähänpinttymiä, harhaluuloja jotka ei oikaisemalla mene perille.

Jos jättäisit nämä "juoppa aamukahvit" -tyyppiset alentuvat kommentit pois, sinuun ei ehkä suhtauduttaisi niin negatiivisesti.

Tuo kohta keskustelusta oli  mainio. Yksi selittää tomerana kirjojen olevan fiktiota. Ja kun toinen myöntää olevansa samaa mieltä rupeekin ilkkumaan luuletko kaikkien kirjojen olevan fiktiota. Eikö se jotenkin noin mennyt?

Tottakai hyvä ihme kirjat fiktiota.


Oliko tämä nyt siis tuo tomera selittäjä, samaa mieltä oleva vai ”ilkkuja”? 

😂 Ja sitten ihmetellään miksi kysytään että luuleeko kaikkien kirjojen olevan fiktiota. 

Näyte älykkäiden keskustelutaidosta, asia selvitetään pilkuntarkasti. Eihän tyhmä ihminen ilman tarkkaa opastusta voi tietää mikä kirja on fiktiota, mikä oppikirja tms.  Tai mikä olisi autofiktio.

Eihän tuossa sellaista väitetykään vaan ihan vain vastattiin siihen kun toinen puolustautuu sanomalla että tottakai kirjat ovat fiktiota. Ei kommentoi sitten mitään, jos ei tee sitä niin ettei muiden tarvitse arvailla mitä tarkoittaa. 

Jos tuo oli sun kommenttisi niin selitä ihmeessä mitä sillä tarkoitit, jos et sitä että (kaikki) kirjat ovat tietenkin fiktiota? 

Jaksaa jaksaa.  Pilkkua nyppiä.

Mitä pilkkua? 

Jos tuo ei tarkoita sitä että kirjat on fiktiivisiä, mitä se sitten tarkoittaa? Että tietenkin tuo kirja on fiktiivinen?  Miksi hän olisi niin todennut? 

Eikä vain todennut vaan (ei suora lainaus, koska en jaksa selata ketjua) ”yksi tulee siihen lässyttämään itsestäänselvää asiaa siitä miten kirja on fiktiota” Ja jotain kakkaemojeja tms. Ja kaikki tämä vain siksi, että hänen tarpeensa tuoda esiin kirjan kautta se että terapeutitkin voivat sairastua psyykkisesti. Ihan kuin se kuuluisi tähän ketjuun. 

Tämä loputon jankkaaminen Maiju Lassilan romaanista Liika viisas johtuu ainoastaan siitä, että kansalaiskoulussa tuo oli lukukirjana ja kirjan tarinan avulla ketjun aloittaja halusi perustella näkemystään, miten tyttären terapeutti itse asiassa oli itse mielenvikainen. Ja siksi tämä hullu terapeutti provosoi tytärtä olemaan ilkeä vanhalle äidilleen, joka ei siis puolustuspuheenvuoroa koskaan saanut sanoa ja miten tyttären terapiantarve johtui vain saumattomista farkuista.

Kansalaiskoulupakkomielle?

Hyvä jos on yleissivistystä ollut kansakoulussakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

Yrität nyt siis kertoa, että tällaiset uhiutuvat äidit mieluummin siis hyväksyvät huononneet ja sitten jopa katkenneet välit, kuin että itse koittaisivat tehdä oikeasti asialle jotain, eivätkä vain odottaisi, että tytär ymmärtäisi loputtomasti äitiään, vaikkei itse anna ymmärrystä tyttärelleen hänen vaikeista laspuudenkokemuksistaan, eikä ymmärrä omaa osaansa ja vastuutaan äitinä näissä. Itsereflektiokyky on tällaisella äidillä huono ja sellainen ei oikein toimi ihmissuhteissa.

 

"Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten."

Kuuntele ja ymmärrä siis itse ensin tytärtäsi. Vai onko jotain vaikeuksia omassa kysvyssä asettua toisen asemaan eli empatikyvyssä? Vaikea antaa sellaista muille, jopa omille lapsilleen, mutta itse sitä kaipaisi silti läjäpäin?

Eipä se homma tietenkään noin toimi.

Eli kehoitat riitelemään mummun kanssa joka ei ehkä tosiaan edes muista kaikkia vääryyksiään?

Eiköhän se tytär voi vain hiljaisesti sulkea yhteyden äitiinsä ja hoitaa terveyttään terapialla.

Se välien katkaisu ei ole tuossa se asia vaan seuraus. Tottakai se asia pitää käydä läpi sen äidin kanssa. Ja jos se äiti sitten reagoi niin, että välit pitää laittaa poikki, se sitten tehdään. 

Eiköhän ne välit siihen äitiin ole jo katkennut kun keski-ikäisenä mennään terapiaan? Ensin.

Vierailija kirjoitti:

"Pitäisi osata itse (äidin) ensin kohdata toisen kokemukset ja tunteet aidosti. Se on lähes ainoa lähtökohta jos tulehtuneita välejä haluaa rakentaa paremmiksi. Sen jälkeen jossain vaiheessa voi olla sitten mahdollisuus ja aika kertoa se oma puolensa asioista ja omat lähtökohdat ja taustat toimilleen äitinä.

Näin tällainen kommununikointi nyt vain toimii. Tämä on se järjestys. Ensin siis äiti itse kuuntelee ja koittaa parhaansa asettua toisen asemaan ja ymmärtää lapsensa kokemusta. Ilman tätä vaihetta, kommunikoinnilla ei ole hyviä eväitä edetä. Lapsuuden ihmissuhteessa äiti on ollut vahvassa valta-asemassa, ja siksi asian käsittely kulkee näin päin. 

Vrt. Jos vanhempi torjuu, vähättelee ja mitätöi lapsensa kokemuksen joka on ollut vaikea, (ja sitten uhriutuu), niin on selvää, että vaarana on välien huonontuminen, jopa katkeaminen.  

Jos siis suhtautuu tyttären kokemuksiin ja kertomaan kuin oikeudenkäyntiin, niin se on todella huono tie käsitellä tällaisia vanhempi-lapsi ihmissuhdeongelmia. Jos siis tavoitteena on parantaa aidosti tätä ihmissuhdetta.

Jos et ensin itse kuuntele ja ymmärrä toista, niin et voi vaatia ja olettaa itsellesi samaa ja uhritua kun näin ei tapahdu. "

Tuo on mielestäni höpinää. Ok, jos kyseessä on teini tai nuori aikuinen (joka ei hahmota olevansa aikuinen). Mutta tuo "olen pieni lapsi" on niin väsynyttä aikuiselta ihmiseltä. Ehkä nämä kuvitelmat nousevat psykoterapian hokemasta " terapiassa kaikki tunteet ovat oikein", joka on ymmärretty surkeasti väärin. Parempi olisi "kaikki tunteet ovat sallittuja, myös valemuistoihin liittyvät".

Jos halutaan keskustella, eikö se pidä tehdä faktojen pohjalta? Mitä hyötyä siitä muuten on? Ja myös vanhemmilla on oikeus asettaa rajat aikuisille jälkeläisilleen.

Ajattelisin näin, jos tytär (poika) tulee kotiini tai lankoja pitkin jatkuvasti syyttämään minua voin myös katkaista välit ja yhteyden.

Vaikka kuinka tiedän että asiat a ja b olivat väärin lasten kotona asuessa, olen sen sanonut että se meni silloin niin, mitä se jatkuva rähinä auttaisi.

( p.s. ei omakohtaista kokemusta asiasta kylläkään)

" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi. 

Ensin terapiaan ja sitten vasta keskustelemaan äidin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Usein unohdettu asia, äiditkin ovat vain ihmisiä.

Äidite tekevät virheitä eikä heillä aina ole oma elämä hallussa.  

Lapsi voi aikuisenakin vielä syyttää esim äidin vaihtuvista parisuhteista mistä lapsi tietenkin kärsinyt. Mutta voiko se 70+ ihminen enää muuttaa asiaa vaikka itsekin näkee virhevalintansa?  

Pitääkö vanhuksen anella anteeksiantoa lapseltaan?

Ei tietenkään pidä. Eikä se tytär mitään asian muuttamista halua. Nuo on tilanteita, joissa se lapsuus on aiveuttanut sen että oma elämä on sekaisin tai tunteet lukossa tai mitä nyt vain siellä terapiassa sitten käykin läpi ymmärtäessään asian. Jos se äiti (tai kuka vain muu) on ylläpitämässä sitä pahaa oloa tai tunnelukkoa tms., ne välit katkaistaan. 

Tuntuu siltä, että moni ei halua edes ymmärtää mistä on kyse, kun jankutetaan miten äitiä syyllistetään tai välit katkaistaan syyttä jne. 

Vierailija kirjoitti:

Ensin terapiaan ja sitten vasta keskustelemaan äidin kanssa.

Näin. Terapiassa voi rauhassa haukkua ja mellastaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensin terapiaan ja sitten vasta keskustelemaan äidin kanssa.

Näin. Terapiassa voi rauhassa haukkua ja mellastaa.

Voi tietenkin, jos se riittää. Ei kukaan katkaise väejä kehenkään, jos asian puiminen riittää. Jos sen lisäksi elämästä pitää karsia ihmisiä, sitten pitää. 

Vierailija kirjoitti:

"Pitäisi osata itse (äidin) ensin kohdata toisen kokemukset ja tunteet aidosti. Se on lähes ainoa lähtökohta jos tulehtuneita välejä haluaa rakentaa paremmiksi. Sen jälkeen jossain vaiheessa voi olla sitten mahdollisuus ja aika kertoa se oma puolensa asioista ja omat lähtökohdat ja taustat toimilleen äitinä.

Näin tällainen kommununikointi nyt vain toimii. Tämä on se järjestys. Ensin siis äiti itse kuuntelee ja koittaa parhaansa asettua toisen asemaan ja ymmärtää lapsensa kokemusta. Ilman tätä vaihetta, kommunikoinnilla ei ole hyviä eväitä edetä. Lapsuuden ihmissuhteessa äiti on ollut vahvassa valta-asemassa, ja siksi asian käsittely kulkee näin päin. 

Vrt. Jos vanhempi torjuu, vähättelee ja mitätöi lapsensa kokemuksen joka on ollut vaikea, (ja sitten uhriutuu), niin on selvää, että vaarana on välien huonontuminen, jopa katkeaminen.  

Jos siis suhtautuu tyttären kokemuksiin ja kertomaan kuin oikeudenkäyntiin, niin se on todella huono tie käsitellä tällaisia vanhempi-lapsi ihmissuhdeongelmia. Jos siis tavoitteena on parantaa aidosti tätä ihmissuhdetta.

Jos et ensin itse kuuntele ja ymmärrä toista, niin et voi vaatia ja olettaa itsellesi samaa ja uhritua kun näin ei tapahdu. "

Tuo on mielestäni höpinää. Ok, jos kyseessä on teini tai nuori aikuinen (joka ei hahmota olevansa aikuinen). Mutta tuo "olen pieni lapsi" on niin väsynyttä aikuiselta ihmiseltä. Ehkä nämä kuvitelmat nousevat psykoterapian hokemasta " terapiassa kaikki tunteet ovat oikein", joka on ymmärretty surkeasti väärin. Parempi olisi "kaikki tunteet ovat sallittuja, myös valemuistoihin liittyvät".

Jos halutaan keskustella, eikö se pidä tehdä faktojen pohjalta? Mitä hyötyä siitä muuten on? Ja myös vanhemmilla on oikeus asettaa rajat aikuisille jälkeläisilleen.

Lapsi on aikuisenakin vielä äitinsä lapsi, kun on kyseessä lapsen lapsuudesta. 

Tietenkin vanhaa muistisairasta äitiä ei kannata yrittää vastuuttaa vanhoista asioista. 

Monesti lapsi kyllä huomaa muutenkin, ettei äiti tule yhtään vastaan, vaan lapsen pitää tehdä omat johtopäätökset ja ottaa tarvittava etäisyys äitiin oman jaksamisen vuoksi. Tämä ei useinkaan tarkoita, että laittaa välit vallan poikki vaan vähentää yhteydenpitoa. 

Aikuisella lapsella on oikeus valita seuransa. Se, että on äiti, ei oikeuta ketään roikkumaan aikuisessa lapsessaan. Ei äidin kanssa tarvitse enää aikuisuudessa jakaa elämäänsä jollei halua. 

Vierailija kirjoitti:

" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi. 

Mikäs siinä, jos haluaa edelleen jostain toisesta kerjusta puhua, mutta se nyt on ihan eri asia kuin se mistä nyt keskustellaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Pitäisi osata itse (äidin) ensin kohdata toisen kokemukset ja tunteet aidosti. Se on lähes ainoa lähtökohta jos tulehtuneita välejä haluaa rakentaa paremmiksi. Sen jälkeen jossain vaiheessa voi olla sitten mahdollisuus ja aika kertoa se oma puolensa asioista ja omat lähtökohdat ja taustat toimilleen äitinä.

Näin tällainen kommununikointi nyt vain toimii. Tämä on se järjestys. Ensin siis äiti itse kuuntelee ja koittaa parhaansa asettua toisen asemaan ja ymmärtää lapsensa kokemusta. Ilman tätä vaihetta, kommunikoinnilla ei ole hyviä eväitä edetä. Lapsuuden ihmissuhteessa äiti on ollut vahvassa valta-asemassa, ja siksi asian käsittely kulkee näin päin. 

Vrt. Jos vanhempi torjuu, vähättelee ja mitätöi lapsensa kokemuksen joka on ollut vaikea, (ja sitten uhriutuu), niin on selvää, että vaarana on välien huonontuminen, jopa katkeaminen.  

Jos siis suhtautuu tyttären kokemuksiin ja kertomaan kuin oikeudenkäyntiin, niin se on todella huono tie käsitellä tällaisia vanhempi-lapsi ihmissuhdeongelmia. Jos siis tavoitteena on parantaa aidosti tätä ihmissuhdetta.

Jos et ensin itse kuuntele ja ymmärrä toista, niin et voi vaatia ja olettaa itsellesi samaa ja uhritua kun näin ei tapahdu. "

Tuo on mielestäni höpinää. Ok, jos kyseessä on teini tai nuori aikuinen (joka ei hahmota olevansa aikuinen). Mutta tuo "olen pieni lapsi" on niin väsynyttä aikuiselta ihmiseltä. Ehkä nämä kuvitelmat nousevat psykoterapian hokemasta " terapiassa kaikki tunteet ovat oikein", joka on ymmärretty surkeasti väärin. Parempi olisi "kaikki tunteet ovat sallittuja, myös valemuistoihin liittyvät".

Jos halutaan keskustella, eikö se pidä tehdä faktojen pohjalta? Mitä hyötyä siitä muuten on? Ja myös vanhemmilla on oikeus asettaa rajat aikuisille jälkeläisilleen.

Lapsi on aikuisenakin vielä äitinsä lapsi, kun on kyseessä lapsen lapsuudesta. 

Tietenkin vanhaa muistisairasta äitiä ei kannata yrittää vastuuttaa vanhoista asioista. 

Monesti lapsi kyllä huomaa muutenkin, ettei äiti tule yhtään vastaan, vaan lapsen pitää tehdä omat johtopäätökset ja ottaa tarvittava etäisyys äitiin oman jaksamisen vuoksi. Tämä ei useinkaan tarkoita, että laittaa välit vallan poikki vaan vähentää yhteydenpitoa. 

Aikuisella lapsella on oikeus valita seuransa. Se, että on äiti, ei oikeuta ketään roikkumaan aikuisessa lapsessaan. Ei äidin kanssa tarvitse enää aikuisuudessa jakaa elämäänsä jollei halua. 

Ja jos ne välit pitää laittaa kokonaan poikki, siihenkään äidillä ole mitään sanomista. 

Siis mikä kirja tämä on? Paikallinen kirjasto ei löydä Leena Sorvalilla tämän nimistä kirjaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

Yrität nyt siis kertoa, että tällaiset uhiutuvat äidit mieluummin siis hyväksyvät huononneet ja sitten jopa katkenneet välit, kuin että itse koittaisivat tehdä oikeasti asialle jotain, eivätkä vain odottaisi, että tytär ymmärtäisi loputtomasti äitiään, vaikkei itse anna ymmärrystä tyttärelleen hänen vaikeista laspuudenkokemuksistaan, eikä ymmärrä omaa osaansa ja vastuutaan äitinä näissä. Itsereflektiokyky on tällaisella äidillä huono ja sellainen ei oikein toimi ihmissuhteissa.

 

"Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten."

Kuuntele ja ymmärrä siis itse ensin tytärtäsi. Vai onko jotain vaikeuksia omassa kysvyssä asettua toisen asemaan eli empatikyvyssä? Vaikea antaa sellaista muille, jopa omille lapsilleen, mutta itse sitä kaipaisi silti läjäpäin?

Eipä se homma tietenkään noin toimi.

Eli kehoitat riitelemään mummun kanssa joka ei ehkä tosiaan edes muista kaikkia vääryyksiään?

Eiköhän se tytär voi vain hiljaisesti sulkea yhteyden äitiinsä ja hoitaa terveyttään terapialla.

No terapiassahan ne vaikeat lapsuuden kokemukset sitten voi joissain tapauksissa ollakin ihan hyvä vaihtoehto käsitellä, varsinkaan jos asioihin liittyvällä vanhemmalla ei ole kykyä tällaiseen normaaliin asioiden käsittelyyn, toisen ymmärtämiseen ja empatiaan.

Riitelyä ehdotat nyt ihan sinä itse. Minä ehdotin kuuntelemista, ymmärtämistä ja empatiaa. Jos näitä jakaa tyttärelleen, niin on mahdollista saada niitä ehkä myös takaisin, jos lapsuuden laiminlyönnit / kaltoinkohtelu tms. eivät ole olleet liian vakavia.

Jos ei ole muistisairautta, niin varmasti muisti pelaa tarpeeksi hyvin asioiden käsittelyyn, jos halua on. Esim. 60-vuotiaat on nykyään tavallisesti varsin skarppeja. 

Oma valinta jos ei halua tällaiseen sitten ole, mutta sitten on myöskin aika turha uhritutua, kun välit jää viileiksi ja huonoiksi.