Lue keskustelun säännöt.
Kuka puolustaisi äitiä?
10.11.2026 |
Leena Sorvalin kirja. Lukekaahan te jotka käytte terapiassa puhumassa tiskivuoroista ja saamattomista farkuista.
Kommentit (1029)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Näin on. Hyvin kirjoitettu. Toisaalta ei sen niinkään kuulu mennä, että aikuinen lapsi on vanhemmalleen ja vanhemman kohdatessa edelleen kuin 3-vuotiaaksi taantunut kiukutteleva pikkulapsi, joka syyllistää loputtomiin vanhempiaan. Silloin ei ole kyennyt irroittautumaan lapsen roolista vastuulliseksi, itsenäiseksi aikuiseksi. Molempien kuuluu ymmärtää toisiaan ja tulea toisiaan aikuisen rooleissa. Ei vanhemman rooli aikuiselle lapselle ole enää sama huoltajuus mielessä ja tarpeiden tyydyttäjänä. Lapsuutta ei voi muuttaa mutta aikuisena kantaa vastuun itsestään ja aikuisuutta yleensä on kymmeniä vuosia edessä. Jos nämä ikuiset pikkulapset joskus itse tulevat vanhemmiksi, he ymmärtävät, että aikuisuus ei valitettavasti tee kenestäkään vanhemmasta täydellistä. Ei kykene olemaan kukaan aina ja kaikessa täydellinen vanhempi. Mitä se täydellinen vanhemmuus edes on ja erilaiset lapset tarvitsevat erilaista vanhemmuutta. Riittävän hyvä vanhemmuus on kuitenkin edellytys.
Onko sulla ihan joku aikuisena taaperon tasolla kiukutteleva heittää vai onko tämä sun päässä oleva hahmo? Meinaan se että katkaisee välit tai kertoo kokemuksiaan ei ole yhtä kuin koukuttelu tai lapsenomainen syyttely.
Nimenomaan välien katkaisija on taaperon tasolle jäänyt pikkulapsi. Ymmärrän välien katkaisun, jos on henkistä tai fyysistä väkivaltaa usein, ilkeä tai jatkuvasti arvosteleva vanhempi, päihteitä käyttänyt vanhempi tms. Mutta kun on näitä aikuisia taaperoita, jotka katkaisevat välit, jos äitistä on mitään vaivaa, valittelee vaivojaan, jotka normaaleja vanhalle ihmiselle. Ja jokainen tarvitsee tukea läheisiltään, kun on vaikeuksia, sairautta, hankala elämäntilanne jne. Se on normaalia ihmisten välisissä empaattisissa suhteissa. Tai jos äiti ei kiltisti palvele ilmaisena lastenhoitajana viikottain, kuuntele loputtomiin ilkeää syyttelyä jne.
Missä näitä on? Laita lähde.
Ihan oikeassa elämässä kohdattuja ja nähtyjä tilanteita. Ei liity minuun. Lapset vielä alaikäisiä ja olen tosi hyvissä väleissä teineihin.
Aha. Tiedät siis mitä noissa tilanteissa on tapahtunut vai olet kuullut vain aloituksessa mainitun kirjailijan mukaisen kokemuksen?
Tämä! Tiedän yhden tällaisen tapauksen ystäväni kautta. Ystäväni purki minulle usein miten rajaton ja hankala äitinsä oli aina ollut ja tämä vain korostui lastenlasten myötä. Narsistista käytöstä, elämään tuppautumista, puolison haukkumista jne. Laittoi lopulta välit poikki ihan oman ja lastensa mielenterveyden vuoksi. Miten kuvasi tämä hänen äitinsä asiaa someen laittamassaan avautumisessa? Niin, että hän aina vain antoi ja antoi, häntä käytettiin hyväksi lastensa taholta, hän uhrasi elämänsä ja sitten hänet heitettiin syrjään. Ja tämä tapahtui vain, koska hän kerran kieltäytyi hoitamasta lapsenlapsia ollessaan sairas. Että semmoinen kauhutytär hänellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Näin on. Hyvin kirjoitettu. Toisaalta ei sen niinkään kuulu mennä, että aikuinen lapsi on vanhemmalleen ja vanhemman kohdatessa edelleen kuin 3-vuotiaaksi taantunut kiukutteleva pikkulapsi, joka syyllistää loputtomiin vanhempiaan. Silloin ei ole kyennyt irroittautumaan lapsen roolista vastuulliseksi, itsenäiseksi aikuiseksi. Molempien kuuluu ymmärtää toisiaan ja tulea toisiaan aikuisen rooleissa. Ei vanhemman rooli aikuiselle lapselle ole enää sama huoltajuus mielessä ja tarpeiden tyydyttäjänä. Lapsuutta ei voi muuttaa mutta aikuisena kantaa vastuun itsestään ja aikuisuutta yleensä on kymmeniä vuosia edessä. Jos nämä ikuiset pikkulapset joskus itse tulevat vanhemmiksi, he ymmärtävät, että aikuisuus ei valitettavasti tee kenestäkään vanhemmasta täydellistä. Ei kykene olemaan kukaan aina ja kaikessa täydellinen vanhempi. Mitä se täydellinen vanhemmuus edes on ja erilaiset lapset tarvitsevat erilaista vanhemmuutta. Riittävän hyvä vanhemmuus on kuitenkin edellytys.
Onko sulla ihan joku aikuisena taaperon tasolla kiukutteleva heittää vai onko tämä sun päässä oleva hahmo? Meinaan se että katkaisee välit tai kertoo kokemuksiaan ei ole yhtä kuin koukuttelu tai lapsenomainen syyttely.
Nimenomaan välien katkaisija on taaperon tasolle jäänyt pikkulapsi. Ymmärrän välien katkaisun, jos on henkistä tai fyysistä väkivaltaa usein, ilkeä tai jatkuvasti arvosteleva vanhempi, päihteitä käyttänyt vanhempi tms. Mutta kun on näitä aikuisia taaperoita, jotka katkaisevat välit, jos äitistä on mitään vaivaa, valittelee vaivojaan, jotka normaaleja vanhalle ihmiselle. Ja jokainen tarvitsee tukea läheisiltään, kun on vaikeuksia, sairautta, hankala elämäntilanne jne. Se on normaalia ihmisten välisissä empaattisissa suhteissa. Tai jos äiti ei kiltisti palvele ilmaisena lastenhoitajana viikottain, kuuntele loputtomiin ilkeää syyttelyä jne.
Missä näitä on? Laita lähde.
Vahva veikkaus, että tavallisimmin tuolla tavoin ajatteleva vanhempi ei halua eikä kykene itse katsomaan niitä lapsensa oikeita syitä etäisiin väleihin / välien katkaisuun...
Helpompi ajatella, että toinen vain on lapsellinen, kuin katsoa vähääkään itse sinne peiliin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Näin on. Hyvin kirjoitettu. Toisaalta ei sen niinkään kuulu mennä, että aikuinen lapsi on vanhemmalleen ja vanhemman kohdatessa edelleen kuin 3-vuotiaaksi taantunut kiukutteleva pikkulapsi, joka syyllistää loputtomiin vanhempiaan. Silloin ei ole kyennyt irroittautumaan lapsen roolista vastuulliseksi, itsenäiseksi aikuiseksi. Molempien kuuluu ymmärtää toisiaan ja tulea toisiaan aikuisen rooleissa. Ei vanhemman rooli aikuiselle lapselle ole enää sama huoltajuus mielessä ja tarpeiden tyydyttäjänä. Lapsuutta ei voi muuttaa mutta aikuisena kantaa vastuun itsestään ja aikuisuutta yleensä on kymmeniä vuosia edessä. Jos nämä ikuiset pikkulapset joskus itse tulevat vanhemmiksi, he ymmärtävät, että aikuisuus ei valitettavasti tee kenestäkään vanhemmasta täydellistä. Ei kykene olemaan kukaan aina ja kaikessa täydellinen vanhempi. Mitä se täydellinen vanhemmuus edes on ja erilaiset lapset tarvitsevat erilaista vanhemmuutta. Riittävän hyvä vanhemmuus on kuitenkin edellytys.
Onko sulla ihan joku aikuisena taaperon tasolla kiukutteleva heittää vai onko tämä sun päässä oleva hahmo? Meinaan se että katkaisee välit tai kertoo kokemuksiaan ei ole yhtä kuin koukuttelu tai lapsenomainen syyttely.
Nimenomaan välien katkaisija on taaperon tasolle jäänyt pikkulapsi. Ymmärrän välien katkaisun, jos on henkistä tai fyysistä väkivaltaa usein, ilkeä tai jatkuvasti arvosteleva vanhempi, päihteitä käyttänyt vanhempi tms. Mutta kun on näitä aikuisia taaperoita, jotka katkaisevat välit, jos äitistä on mitään vaivaa, valittelee vaivojaan, jotka normaaleja vanhalle ihmiselle. Ja jokainen tarvitsee tukea läheisiltään, kun on vaikeuksia, sairautta, hankala elämäntilanne jne. Se on normaalia ihmisten välisissä empaattisissa suhteissa. Tai jos äiti ei kiltisti palvele ilmaisena lastenhoitajana viikottain, kuuntele loputtomiin ilkeää syyttelyä jne.
Missä näitä on? Laita lähde.
Ihan oikeassa elämässä kohdattuja ja nähtyjä tilanteita. Ei liity minuun. Lapset vielä alaikäisiä ja olen tosi hyvissä väleissä teineihin.
Aha. Tiedät siis mitä noissa tilanteissa on tapahtunut vai olet kuullut vain aloituksessa mainitun kirjailijan mukaisen kokemuksen?
Tämä! Tiedän yhden tällaisen tapauksen ystäväni kautta. Ystäväni purki minulle usein miten rajaton ja hankala äitinsä oli aina ollut ja tämä vain korostui lastenlasten myötä. Narsistista käytöstä, elämään tuppautumista, puolison haukkumista jne. Laittoi lopulta välit poikki ihan oman ja lastensa mielenterveyden vuoksi. Miten kuvasi tämä hänen äitinsä asiaa someen laittamassaan avautumisessa? Niin, että hän aina vain antoi ja antoi, häntä käytettiin hyväksi lastensa taholta, hän uhrasi elämänsä ja sitten hänet heitettiin syrjään. Ja tämä tapahtui vain, koska hän kerran kieltäytyi hoitamasta lapsenlapsia ollessaan sairas. Että semmoinen kauhutytär hänellä.
Olisi todella mielenkiintoista, jos tosiaan saisimme lukea vastavetona noiden tuon kirjan äitien tyttärien kuvauksen. Sen kirjan lukisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Näin on. Hyvin kirjoitettu. Toisaalta ei sen niinkään kuulu mennä, että aikuinen lapsi on vanhemmalleen ja vanhemman kohdatessa edelleen kuin 3-vuotiaaksi taantunut kiukutteleva pikkulapsi, joka syyllistää loputtomiin vanhempiaan. Silloin ei ole kyennyt irroittautumaan lapsen roolista vastuulliseksi, itsenäiseksi aikuiseksi. Molempien kuuluu ymmärtää toisiaan ja tulea toisiaan aikuisen rooleissa. Ei vanhemman rooli aikuiselle lapselle ole enää sama huoltajuus mielessä ja tarpeiden tyydyttäjänä. Lapsuutta ei voi muuttaa mutta aikuisena kantaa vastuun itsestään ja aikuisuutta yleensä on kymmeniä vuosia edessä. Jos nämä ikuiset pikkulapset joskus itse tulevat vanhemmiksi, he ymmärtävät, että aikuisuus ei valitettavasti tee kenestäkään vanhemmasta täydellistä. Ei kykene olemaan kukaan aina ja kaikessa täydellinen vanhempi. Mitä se täydellinen vanhemmuus edes on ja erilaiset lapset tarvitsevat erilaista vanhemmuutta. Riittävän hyvä vanhemmuus on kuitenkin edellytys.
Onko sulla ihan joku aikuisena taaperon tasolla kiukutteleva heittää vai onko tämä sun päässä oleva hahmo? Meinaan se että katkaisee välit tai kertoo kokemuksiaan ei ole yhtä kuin koukuttelu tai lapsenomainen syyttely.
Nimenomaan välien katkaisija on taaperon tasolle jäänyt pikkulapsi. Ymmärrän välien katkaisun, jos on henkistä tai fyysistä väkivaltaa usein, ilkeä tai jatkuvasti arvosteleva vanhempi, päihteitä käyttänyt vanhempi tms. Mutta kun on näitä aikuisia taaperoita, jotka katkaisevat välit, jos äitistä on mitään vaivaa, valittelee vaivojaan, jotka normaaleja vanhalle ihmiselle. Ja jokainen tarvitsee tukea läheisiltään, kun on vaikeuksia, sairautta, hankala elämäntilanne jne. Se on normaalia ihmisten välisissä empaattisissa suhteissa. Tai jos äiti ei kiltisti palvele ilmaisena lastenhoitajana viikottain, kuuntele loputtomiin ilkeää syyttelyä jne.
Missä näitä on? Laita lähde.
Ihan oikeassa elämässä kohdattuja ja nähtyjä tilanteita. Ei liity minuun. Lapset vielä alaikäisiä ja olen tosi hyvissä väleissä teineihin.
Aha. Tiedät siis mitä noissa tilanteissa on tapahtunut vai olet kuullut vain aloituksessa mainitun kirjailijan mukaisen kokemuksen?
Tämä! Tiedän yhden tällaisen tapauksen ystäväni kautta. Ystäväni purki minulle usein miten rajaton ja hankala äitinsä oli aina ollut ja tämä vain korostui lastenlasten myötä. Narsistista käytöstä, elämään tuppautumista, puolison haukkumista jne. Laittoi lopulta välit poikki ihan oman ja lastensa mielenterveyden vuoksi. Miten kuvasi tämä hänen äitinsä asiaa someen laittamassaan avautumisessa? Niin, että hän aina vain antoi ja antoi, häntä käytettiin hyväksi lastensa taholta, hän uhrasi elämänsä ja sitten hänet heitettiin syrjään. Ja tämä tapahtui vain, koska hän kerran kieltäytyi hoitamasta lapsenlapsia ollessaan sairas. Että semmoinen kauhutytär hänellä.
Olisi todella mielenkiintoista, jos tosiaan saisimme lukea vastavetona noiden tuon kirjan äitien tyttärien kuvauksen. Sen kirjan lukisin.
Sama! Ja voisin tuonkin aloituksessa mainostetun lukea, jos se olisi kuvaus kokemuksista ja tunteista ilman tuota aivan typerää uhriutumista ja syyttelyä. Kaiken huippu on tuo terapian syyttäminen, se on jo harhaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Näin on. Hyvin kirjoitettu. Toisaalta ei sen niinkään kuulu mennä, että aikuinen lapsi on vanhemmalleen ja vanhemman kohdatessa edelleen kuin 3-vuotiaaksi taantunut kiukutteleva pikkulapsi, joka syyllistää loputtomiin vanhempiaan. Silloin ei ole kyennyt irroittautumaan lapsen roolista vastuulliseksi, itsenäiseksi aikuiseksi. Molempien kuuluu ymmärtää toisiaan ja tulea toisiaan aikuisen rooleissa. Ei vanhemman rooli aikuiselle lapselle ole enää sama huoltajuus mielessä ja tarpeiden tyydyttäjänä. Lapsuutta ei voi muuttaa mutta aikuisena kantaa vastuun itsestään ja aikuisuutta yleensä on kymmeniä vuosia edessä. Jos nämä ikuiset pikkulapset joskus itse tulevat vanhemmiksi, he ymmärtävät, että aikuisuus ei valitettavasti tee kenestäkään vanhemmasta täydellistä. Ei kykene olemaan kukaan aina ja kaikessa täydellinen vanhempi. Mitä se täydellinen vanhemmuus edes on ja erilaiset lapset tarvitsevat erilaista vanhemmuutta. Riittävän hyvä vanhemmuus on kuitenkin edellytys.
Onko sulla ihan joku aikuisena taaperon tasolla kiukutteleva heittää vai onko tämä sun päässä oleva hahmo? Meinaan se että katkaisee välit tai kertoo kokemuksiaan ei ole yhtä kuin koukuttelu tai lapsenomainen syyttely.
Nimenomaan välien katkaisija on taaperon tasolle jäänyt pikkulapsi. Ymmärrän välien katkaisun, jos on henkistä tai fyysistä väkivaltaa usein, ilkeä tai jatkuvasti arvosteleva vanhempi, päihteitä käyttänyt vanhempi tms. Mutta kun on näitä aikuisia taaperoita, jotka katkaisevat välit, jos äitistä on mitään vaivaa, valittelee vaivojaan, jotka normaaleja vanhalle ihmiselle. Ja jokainen tarvitsee tukea läheisiltään, kun on vaikeuksia, sairautta, hankala elämäntilanne jne. Se on normaalia ihmisten välisissä empaattisissa suhteissa. Tai jos äiti ei kiltisti palvele ilmaisena lastenhoitajana viikottain, kuuntele loputtomiin ilkeää syyttelyä jne.
Missä näitä on? Laita lähde.
Ihan oikeassa elämässä kohdattuja ja nähtyjä tilanteita. Ei liity minuun. Lapset vielä alaikäisiä ja olen tosi hyvissä väleissä teineihin.
Aha. Tiedät siis mitä noissa tilanteissa on tapahtunut vai olet kuullut vain aloituksessa mainitun kirjailijan mukaisen kokemuksen?
Tämä! Tiedän yhden tällaisen tapauksen ystäväni kautta. Ystäväni purki minulle usein miten rajaton ja hankala äitinsä oli aina ollut ja tämä vain korostui lastenlasten myötä. Narsistista käytöstä, elämään tuppautumista, puolison haukkumista jne. Laittoi lopulta välit poikki ihan oman ja lastensa mielenterveyden vuoksi. Miten kuvasi tämä hänen äitinsä asiaa someen laittamassaan avautumisessa? Niin, että hän aina vain antoi ja antoi, häntä käytettiin hyväksi lastensa taholta, hän uhrasi elämänsä ja sitten hänet heitettiin syrjään. Ja tämä tapahtui vain, koska hän kerran kieltäytyi hoitamasta lapsenlapsia ollessaan sairas. Että semmoinen kauhutytär hänellä.
Olisi todella mielenkiintoista, jos tosiaan saisimme lukea vastavetona noiden tuon kirjan äitien tyttärien kuvauksen. Sen kirjan lukisin.
Sama! Ja voisin tuonkin aloituksessa mainostetun lukea, jos se olisi kuvaus kokemuksista ja tunteista ilman tuota aivan typerää uhriutumista ja syyttelyä. Kaiken huippu on tuo terapian syyttäminen, se on jo harhaista.
Tämä! Lämminhenkinen ja hyvä suhde muuttuu terapiassa välien katkaisun vaativaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Miksi koet tarvetta arvostella ilmeisen iäkästä äitiä jos 40-luvulla syntynyt. Hän ei ehkä ole niin edustava, ei liiku, ei vastaa käsitystäsi ihannevanhuksesta. Miksi tahdot häntä kiusata konformaatiollasi? Ymmärrän jos vanhus tuskastuu vaateisiin.
Ei hän ole ollut vanhus vanhempana lapselleen ollessaan.
Otatteko teinienne kiukut ja vaatimukset vastaan paremmin kuin oma äitinne aikoinaan?
Hyvä kritiikin vastaanottokyky?
Nimenomaan hyvää kritiikin vastaanottokykyä aloittajalla ei ole ollenkaan. Se puuttuu täysin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Miksi koet tarvetta arvostella ilmeisen iäkästä äitiä jos 40-luvulla syntynyt. Hän ei ehkä ole niin edustava, ei liiku, ei vastaa käsitystäsi ihannevanhuksesta. Miksi tahdot häntä kiusata konformaatiollasi? Ymmärrän jos vanhus tuskastuu vaateisiin.
Ei hän ole ollut vanhus vanhempana lapselleen ollessaan.
Otatteko teinienne kiukut ja vaatimukset vastaan paremmin kuin oma äitinne aikoinaan?
Hyvä kritiikin vastaanottokyky?
Nimenomaan hyvää kritiikin vastaanottokykyä aloittajalla ei ole ollenkaan. Se puuttuu täysin.
Entä sinulla? Miten tuo suppea aloitus liittyi kysymykseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Tarkoitat etteivät sotien jälkeen syntyneet ole kantaneet vastuutaan? Itse tiedän monia jotka eläkkeelle jäätyään kovasti hoitivat lapsenlapsiaan jne. Ei kaikki heistäkään vastuuttomia olleet. Lapsensa ovat jo 50 -60, kyllä pitäisi jo heidänkin pärjätä.
Tässä ei ole nyt ollenkaan kyse lastenlasten hoitamisesta vastuunkannon yhteydessä.
Lapsenlapset (aikuisia) ovat myös huomanneet mummossaan tämän piirteen, mistä itsekin kirjoitin. He kokevat myös, että mummon luona on vaikea olla em. syistä. Vaikka mummo heitä lapsena jonkin verran resurssiensa rajoissa hoitikin. Siitä kiitos tietysti mummolle annettu.
Ja kiitos pärjään hyvin elämässäni ilman äitiäni. Olen aina pärjännyt. Äiti ei niinkään. Hoidan myös nykyisin liki kaikki vanhan äitini asiat.
Siis lapsenlapsetkin jo konformoivat ? mummoaan ja mummo on kykenemätön ottamaan arvostelua vastaan?
Kannattaa käyttää vain sanoja, joiden merkityksen tuntee.
Aha. Tiedät siis mitä noissa tilanteissa on tapahtunut vai olet kuullut vain aloituksessa mainitun kirjailijan mukaisen kokemuksen?