Lue keskustelun säännöt.
Kuka puolustaisi äitiä?
10.11.2026 |
Leena Sorvalin kirja. Lukekaahan te jotka käytte terapiassa puhumassa tiskivuoroista ja saamattomista farkuista.
Kommentit (1029)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen sitä mieltä, että kyllä lapsen pitäisi selvittää asiat äitinsä kanssa jo hyvissä ajoin. Ei pidä mennä vanhaa, sairasta, kuolemaa lähestyvää vanhusta enää kiusaamaan. Vaikka ei olisi dementoitunutkaan niin kyllähän mieli sekä ruumis on jo yli kahdeksankymppisellä hauras. Toivon, ettei terapeutit tällaiseen kehoita. Annetaan ihmisen kuolla rauhassa.
Luuletko ettei lopulta välit katkaiseva ole moneen kertaan yrittänyt selvittää asioita tai kertoa tunteistaan ja miten koki/kokee asioita äitinsä kanssa? Ja sillä ei ole mitään väliä minkä ikäinen se äiti silloin on kun jonkin asian haluaa sanoa.
Entä tiedätkö, etteikö tämä psykologia/terapiayhteiskunta olisi myös tuottanut yksilöitä, jotka kaatavat omat epäonnistumisensa ja puutteensa äidin viaksi, valemuistoilla terästettynä, kun eivät pysty ottamaan vastuuta omista virheistään, vioistaan ja tekemisistään?
Aloittaja vierittää syytä koko yhteiskunnalle omasta huonosta vanhemmuudestaan. Tätähän hän on toki tehnyt koko ketjun ajan, "ajat nyt olivat silloin sellaiset, ilkeän tyttäreni pitäisi se ymmärtää".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan.
Oletko pohtinut, että se tyttären terapiassa sanoittama tarina on väistämättä autofiktiota?
Joka sitten kuuluisi niellä ihan vaan totuutena. Erittäin huono keskusteluasetelma.
Jos itsellään ei ole halua edes koittaa ymmärtää ja hyväksyä toisen kokemusta ja tunteita, niin vähän turha pitkän päälle odottaa tältä samaiselta ihmiseltä sitä itsellekään takaisin. Vaikka kuinka olisi oma tytär, jolla on äitiinsä (oli millainen tahansa) useimmiten vahva side tätä kautta.
Ovatko omatkin kokemuksesi ja tunteesi väistämättä autofiktiota?
Eiköhän tuolla autofiktiolla tarkoiteta sitä, että faktat eli yhteys todelliseen tapahtumaan ovat pahasti vinossa tai puuttuvat kokonaan. Tai että kyseessä on aivan täydellinen valemuisto. Tunnetta kyllä piisaa.
Ja näin käy usein ajatustesi ja muistojesi kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen sitä mieltä, että kyllä lapsen pitäisi selvittää asiat äitinsä kanssa jo hyvissä ajoin. Ei pidä mennä vanhaa, sairasta, kuolemaa lähestyvää vanhusta enää kiusaamaan. Vaikka ei olisi dementoitunutkaan niin kyllähän mieli sekä ruumis on jo yli kahdeksankymppisellä hauras. Toivon, ettei terapeutit tällaiseen kehoita. Annetaan ihmisen kuolla rauhassa.
Luuletko ettei lopulta välit katkaiseva ole moneen kertaan yrittänyt selvittää asioita tai kertoa tunteistaan ja miten koki/kokee asioita äitinsä kanssa? Ja sillä ei ole mitään väliä minkä ikäinen se äiti silloin on kun jonkin asian haluaa sanoa.
Entä tiedätkö, etteikö tämä psykologia/terapiayhteiskunta olisi myös tuottanut yksilöitä, jotka kaatavat omat epäonnistumisensa ja puutteensa äidin viaksi, valemuistoilla terästettynä, kun eivät pysty ottamaan vastuuta omista virheistään, vioistaan ja tekemisistään?
Uskon, että ilman terapiaa, noita välirikkoja tapahtuisi paljon enemmän. En todellakaan usko että terapia aiheuttaa niistä yhtäkään. Ja asioiden selvittelyyn äidin kanssa terapia tuskin vaikuttaa siihenkään, ellei sitten vähennä senkin tarvetta joillakin yksilöillä.
Selitätkö tuon ”kun eivät pysty ottamaan vastuuta”-kohdan liittämisen asiaan?
Tarkoitan sitä, että viimeistään aikuisuuden koittaessa me kaikki ryhdymme -parhaista aikeista huolimattakin- sössimään sekä omia, että muiden asioita. Siitä seuraa ahdistusta, ja olisi kovin mukavaa löytää syyllinen eli syyllistää, ettei tulisi vielä pahempi mieli. Ainakin itselleni kovin tuttua.
Kuka puolustaisi äitiä on jo nimenä sellainen että tonnista vetoa että kirjoittaja on raskas uhri-marttyyriäiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan.
Oletko pohtinut, että se tyttären terapiassa sanoittama tarina on väistämättä autofiktiota?
Joka sitten kuuluisi niellä ihan vaan totuutena. Erittäin huono keskusteluasetelma.
Jos itsellään ei ole halua edes koittaa ymmärtää ja hyväksyä toisen kokemusta ja tunteita, niin vähän turha pitkän päälle odottaa tältä samaiselta ihmiseltä sitä itsellekään takaisin. Vaikka kuinka olisi oma tytär, jolla on äitiinsä (oli millainen tahansa) useimmiten vahva side tätä kautta.
Ovatko omatkin kokemuksesi ja tunteesi väistämättä autofiktiota?
Eiköhän tuolla autofiktiolla tarkoiteta sitä, että faktat eli yhteys todelliseen tapahtumaan ovat pahasti vinossa tai puuttuvat kokonaan. Tai että kyseessä on aivan täydellinen valemuisto. Tunnetta kyllä piisaa.
Ja näin käy usein ajatustesi ja muistojesi kanssa?
Itseasiassa kyllä! Kyllä minä joudun usein miettimään, mitä todella tapahtui, mitä itse tein tai sanoin jne. Kutsutaanko sitä itsereflektioksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen sitä mieltä, että kyllä lapsen pitäisi selvittää asiat äitinsä kanssa jo hyvissä ajoin. Ei pidä mennä vanhaa, sairasta, kuolemaa lähestyvää vanhusta enää kiusaamaan. Vaikka ei olisi dementoitunutkaan niin kyllähän mieli sekä ruumis on jo yli kahdeksankymppisellä hauras. Toivon, ettei terapeutit tällaiseen kehoita. Annetaan ihmisen kuolla rauhassa.
Luuletko ettei lopulta välit katkaiseva ole moneen kertaan yrittänyt selvittää asioita tai kertoa tunteistaan ja miten koki/kokee asioita äitinsä kanssa? Ja sillä ei ole mitään väliä minkä ikäinen se äiti silloin on kun jonkin asian haluaa sanoa.
Entä tiedätkö, etteikö tämä psykologia/terapiayhteiskunta olisi myös tuottanut yksilöitä, jotka kaatavat omat epäonnistumisensa ja puutteensa äidin viaksi, valemuistoilla terästettynä, kun eivät pysty ottamaan vastuuta omista virheistään, vioistaan ja tekemisistään?
Aloittaja vierittää syytä koko yhteiskunnalle omasta huonosta vanhemmuudestaan. Tätähän hän on toki tehnyt koko ketjun ajan, "ajat nyt olivat silloin sellaiset, ilkeän tyttäreni pitäisi se ymmärtää".
Niin siis sinä tiedät pitkästä keskustelusta mitkä ovat aloittajan kommentteja? Onko hän vielä täällä? Onko hänellä lapsia? Minkäikäinen hän on? Alussa kyllä puolusteli huonoa aloitustaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen sitä mieltä, että kyllä lapsen pitäisi selvittää asiat äitinsä kanssa jo hyvissä ajoin. Ei pidä mennä vanhaa, sairasta, kuolemaa lähestyvää vanhusta enää kiusaamaan. Vaikka ei olisi dementoitunutkaan niin kyllähän mieli sekä ruumis on jo yli kahdeksankymppisellä hauras. Toivon, ettei terapeutit tällaiseen kehoita. Annetaan ihmisen kuolla rauhassa.
Luuletko ettei lopulta välit katkaiseva ole moneen kertaan yrittänyt selvittää asioita tai kertoa tunteistaan ja miten koki/kokee asioita äitinsä kanssa? Ja sillä ei ole mitään väliä minkä ikäinen se äiti silloin on kun jonkin asian haluaa sanoa.
Entä tiedätkö, etteikö tämä psykologia/terapiayhteiskunta olisi myös tuottanut yksilöitä, jotka kaatavat omat epäonnistumisensa ja puutteensa äidin viaksi, valemuistoilla terästettynä, kun eivät pysty ottamaan vastuuta omista virheistään, vioistaan ja tekemisistään?
Uskon, että ilman terapiaa, noita välirikkoja tapahtuisi paljon enemmän. En todellakaan usko että terapia aiheuttaa niistä yhtäkään. Ja asioiden selvittelyyn äidin kanssa terapia tuskin vaikuttaa siihenkään, ellei sitten vähennä senkin tarvetta joillakin yksilöillä.
Selitätkö tuon ”kun eivät pysty ottamaan vastuuta”-kohdan liittämisen asiaan?Tarkoitan sitä, että viimeistään aikuisuuden koittaessa me kaikki ryhdymme -parhaista aikeista huolimattakin- sössimään sekä omia, että muiden asioita. Siitä seuraa ahdistusta, ja olisi kovin mukavaa löytää syyllinen eli syyllistää, ettei tulisi vielä pahempi mieli. Ainakin itselleni kovin tuttua.
Koskee sitä äitiäkin ihan yhtälailla. Mikä oikeus sillä äidillä on syyttää tytärtään, terapeuttia ja maailmaaasta ahdistuksestaan?
Ihmismieli toimii niin, että sen oman osuuden lisäksi näkee ne muut ja toimii halutessaan miten toimii päästäkseen ahdistuksesta. Jotkut poistavat sen toisen, jotkut eivät. Yksinkertaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen sitä mieltä, että kyllä lapsen pitäisi selvittää asiat äitinsä kanssa jo hyvissä ajoin. Ei pidä mennä vanhaa, sairasta, kuolemaa lähestyvää vanhusta enää kiusaamaan. Vaikka ei olisi dementoitunutkaan niin kyllähän mieli sekä ruumis on jo yli kahdeksankymppisellä hauras. Toivon, ettei terapeutit tällaiseen kehoita. Annetaan ihmisen kuolla rauhassa.
Luuletko ettei lopulta välit katkaiseva ole moneen kertaan yrittänyt selvittää asioita tai kertoa tunteistaan ja miten koki/kokee asioita äitinsä kanssa? Ja sillä ei ole mitään väliä minkä ikäinen se äiti silloin on kun jonkin asian haluaa sanoa.
Entä tiedätkö, etteikö tämä psykologia/terapiayhteiskunta olisi myös tuottanut yksilöitä, jotka kaatavat omat epäonnistumisensa ja puutteensa äidin viaksi, valemuistoilla terästettynä, kun eivät pysty ottamaan vastuuta omista virheistään, vioistaan ja tekemisistään?
Aloittaja vierittää syytä koko yhteiskunnalle omasta huonosta vanhemmuudestaan. Tätähän hän on toki tehnyt koko ketjun ajan, "ajat nyt olivat silloin sellaiset, ilkeän tyttäreni pitäisi se ymmärtää".
Niin siis sinä tiedät pitkästä keskustelusta mitkä ovat aloittajan kommentteja? Onko hän vielä täällä? Onko hänellä lapsia? Minkäikäinen hän on? Alussa kyllä puolusteli huonoa aloitustaan.
Ei tietenkään tiedä. Tuohan oli vain spekulaatiota. Me ei olla kuule missään faktantarkistus tilaisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä on saamattomat farkut?
Jaa. Kyll kaikki vauvalla yleensä tietävät trauman kun äiti osti marketfarkkuja eikä antanut rahaa niihin kalliisiin.
Heh, no ei tosiaan kaikki tiedä. Ainakin minulle tuli nyt uutena asiana. Ei täällä sentään kaikki ole kanta-asiakkaita, joilla on aikaa lukea kaikki viestit ja päivystää jatkuvasti aamusta iltaan. Ei kannata olettaa mitään, vaan pitää kertoa.
Taidat olla tyyppi jolle on kerrottu näistä muissa keskusteluissa esiin tulleita asioita joista keski-ikäinen jauhaa täällä ja terapiassa ne valuu kuin vesi hanhen selästä.
Miksi arvailet kuka täällä on kuka, mitä sillä on väliä? Tämä on anonyymi keskustelupalsta, jossa tarkoituksena on keskustella asioista yleisellä tasolla, ei henkilökohtaisesti. Mistä myöskään tiedät tänne kirjoittavien iät ja asiat, mitä joku "jauhaa" terapiassa? Niin, et mistään. Turha siis jankata tuollaisia täysin asian vierestä.
Mistäkö tietää jos kirjoittaja valittaa äidistään joka on tyypillinen kylmä ja kasvatustaidoton suurten ikäluokkien äiti on aika helppo päätellä kirjoittajan olevan keski-ikäinen.
Se on kuitenkin yleistä vanhus vrt keski-ikäinen kuin toisen nimitteleminen vaikka oppimattomaksi maalaismummoksi.
Äitini ei kuulu suuriin ikäluokkiin koska on syntyyn -60. Silti olen keski-ikäinen näin 47-vuotiaana. En ole missään kirjoittanut äitini olevan huono vaan olen koittanut tuoda esille, että huonoja äitejä on. Siitä sitten tämä jankuttaja päätteli, että oma äitini on huono. Ei mene ymmärrykseen, että asioista voi keskustella ilman henkilökohtaista kokemusta. Asioista voi tietää muutenkin. Aika tynnyrissä elänyt on, jos ei ymmärrä huonoja äitejä olevan. Eikä kyse edelleenkään ole mistään tiskeistä tai farkuista vaan oikeasti pahoista asioista.
Olemme varmaan kaikki huomanneet mielipiteesi. Se ei tosiaan muuta asiaa että moni on kirjoittanut nimenomaan omasta huonosta äidistään.
Ja koska äitisi ei ole suuria ikäluokkiakaan ei tietenkään voi olla huono äiti.
Typeryydet sen kuin jatkuu.
Ei, äidin ikä tai ikäluokka ei liity siihen osaako tämä olla hyvä äiti vai ei. Ääliömäistä edes kirjoittaa tuollaista kuin juuri kirjoitit. Huono äiti on huono äiti riippumatta iästä. Normaalilla älyllä varustetut ihmiset tajuavat tämän.Vauvapalstalla sitten valehdellaan. Kaikki huonot äidit ja anopit 40-luvulla syntyneitä. Tässäkin keskustelussa ikäluokka tuotu esiin.
Kirjan kirjoittaja on sota-aikana syntynyt.
Vain tyhmä kuvittelee tuollaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Tarkoitat etteivät sotien jälkeen syntyneet ole kantaneet vastuutaan? Itse tiedän monia jotka eläkkeelle jäätyään kovasti hoitivat lapsenlapsiaan jne. Ei kaikki heistäkään vastuuttomia olleet. Lapsensa ovat jo 50 -60, kyllä pitäisi jo heidänkin pärjätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Miksi koet tarvetta arvostella ilmeisen iäkästä äitiä jos 40-luvulla syntynyt. Hän ei ehkä ole niin edustava, ei liiku, ei vastaa käsitystäsi ihannevanhuksesta. Miksi tahdot häntä kiusata konformaatiollasi? Ymmärrän jos vanhus tuskastuu vaateisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Miksi koet tarvetta arvostella ilmeisen iäkästä äitiä jos 40-luvulla syntynyt. Hän ei ehkä ole niin edustava, ei liiku, ei vastaa käsitystäsi ihannevanhuksesta. Miksi tahdot häntä kiusata konformaatiollasi? Ymmärrän jos vanhus tuskastuu vaateisiin.
Ei hän ole ollut vanhus vanhempana lapselleen ollessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Miksi koet tarvetta arvostella ilmeisen iäkästä äitiä jos 40-luvulla syntynyt. Hän ei ehkä ole niin edustava, ei liiku, ei vastaa käsitystäsi ihannevanhuksesta. Miksi tahdot häntä kiusata konformaatiollasi? Ymmärrän jos vanhus tuskastuu vaateisiin.
Ei hän ole ollut vanhus vanhempana lapselleen ollessaan.
Eikä edes aikuiselle lapselleen. Täällä nyt maalataan kuvaa siitä miten koko elämänsä on ollut olosuhteiden uhri ja siksi hauras ja syytön. Ja kas, sitten tietenkin raihnainen vanhus, jolle ei saa puhua muusta kuin iloisista asioista, koska kauhean rankan elämän elänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Miksi koet tarvetta arvostella ilmeisen iäkästä äitiä jos 40-luvulla syntynyt. Hän ei ehkä ole niin edustava, ei liiku, ei vastaa käsitystäsi ihannevanhuksesta. Miksi tahdot häntä kiusata konformaatiollasi? Ymmärrän jos vanhus tuskastuu vaateisiin.
Ei hän ole ollut vanhus vanhempana lapselleen ollessaan.
Otatteko teinienne kiukut ja vaatimukset vastaan paremmin kuin oma äitinne aikoinaan?
Hyvä kritiikin vastaanottokyky?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan.
Oletko pohtinut, että se tyttären terapiassa sanoittama tarina on väistämättä autofiktiota?
Joka sitten kuuluisi niellä ihan vaan totuutena. Erittäin huono keskusteluasetelma.
Jos itsellään ei ole halua edes koittaa ymmärtää ja hyväksyä toisen kokemusta ja tunteita, niin vähän turha pitkän päälle odottaa tältä samaiselta ihmiseltä sitä itsellekään takaisin. Vaikka kuinka olisi oma tytär, jolla on äitiinsä (oli millainen tahansa) useimmiten vahva side tätä kautta.
Ovatko omatkin kokemuksesi ja tunteesi väistämättä autofiktiota?
Eiköhän tuolla autofiktiolla tarkoiteta sitä, että faktat eli yhteys todelliseen tapahtumaan ovat pahasti vinossa tai puuttuvat kokonaan. Tai että kyseessä on aivan täydellinen valemuisto. Tunnetta kyllä piisaa.
Ei ole normaali ja realistinen ajatus, että jälkikasvun muistot, heidän omat kokemuksensa ja tunteensa, olisivat nimenomaan "väistämättä" pahasti vinossa tai täydellisiä valemuistoja.
Onko siis sinusta toisen oma näkökulma ja kokemus väistämättä väärä ja virheellinen, jos se on erilainen kuin omasi?
Tottakai jokainen katsoo ja kokee tapahtuneita asioita omasta näkökulmastaan. Ja kyllä, tunteet liittyvät satuttaneisiin asioihin ja ihmissuhteisiin vahvasti ja niin kuuluukin liittyä.
Tuollainen toisen kokemuksen lähtökohtainen valheelliseksi leimaaminen on tuhoavaa ihmissuhteille ja satuttaa tärkeissä ihmissuhteissa pahasti sitä, jota tällä tavoin mitätöidään. Tuollaisesta voi kyllä mennä välit kokonaankin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Miksi koet tarvetta arvostella ilmeisen iäkästä äitiä jos 40-luvulla syntynyt. Hän ei ehkä ole niin edustava, ei liiku, ei vastaa käsitystäsi ihannevanhuksesta. Miksi tahdot häntä kiusata konformaatiollasi? Ymmärrän jos vanhus tuskastuu vaateisiin.
Ei hän ole ollut vanhus vanhempana lapselleen ollessaan.
Eikä edes aikuiselle lapselleen. Täällä nyt maalataan kuvaa siitä miten koko elämänsä on ollut olosuhteiden uhri ja siksi hauras ja syytön. Ja kas, sitten tietenkin raihnainen vanhus, jolle ei saa puhua muusta kuin iloisista asioista, koska kauhean rankan elämän elänyt.
Lapsi on aina lapsi vaikka olisi 60. Ja äidin 80+ tulee kantaa vastuu lapsensa mielialoista ja huomioda lapsi. Vain itsekäs äiti mainitsisi omat kolotuksensa.
Eihän lapsi ole syntymäänsä pyytänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Miksi koet tarvetta arvostella ilmeisen iäkästä äitiä jos 40-luvulla syntynyt. Hän ei ehkä ole niin edustava, ei liiku, ei vastaa käsitystäsi ihannevanhuksesta. Miksi tahdot häntä kiusata konformaatiollasi? Ymmärrän jos vanhus tuskastuu vaateisiin.
Ei hän ole ollut vanhus vanhempana lapselleen ollessaan.
Otatteko teinienne kiukut ja vaatimukset vastaan paremmin kuin oma äitinne aikoinaan?
Hyvä kritiikin vastaanottokyky?
Samalla tavalla, äitini oli siinä ihan loistava ja hyvin sujuu meilläkin. Koskaan ei toki voi tietää mitä tapahtuu, mutta tähän asti sujunut mainiosti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi.
Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.
Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini.
Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan.
Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla.
Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin.
Miksi koet tarvetta arvostella ilmeisen iäkästä äitiä jos 40-luvulla syntynyt. Hän ei ehkä ole niin edustava, ei liiku, ei vastaa käsitystäsi ihannevanhuksesta. Miksi tahdot häntä kiusata konformaatiollasi? Ymmärrän jos vanhus tuskastuu vaateisiin.
Ei hän ole ollut vanhus vanhempana lapselleen ollessaan.
Eikä edes aikuiselle lapselleen. Täällä nyt maalataan kuvaa siitä miten koko elämänsä on ollut olosuhteiden uhri ja siksi hauras ja syytön. Ja kas, sitten tietenkin raihnainen vanhus, jolle ei saa puhua muusta kuin iloisista asioista, koska kauhean rankan elämän elänyt.
Lapsi on aina lapsi vaikka olisi 60. Ja äidin 80+ tulee kantaa vastuu lapsensa mielialoista ja huomioda lapsi. Vain itsekäs äiti mainitsisi omat kolotuksensa.
Eihän lapsi ole syntymäänsä pyytänyt.
Ei äitikään ole voinut valita, millaisen lapsen synnyttää. Lapsen luonteeseen ja käytökseen vaikuttaa moni asia.
Aikuinen lapsi ei voi enää syyttää vanhempiaan, hän kantaa itse vastuun tekemisistään ja sanomisiataan.
Eiköhän tuolla autofiktiolla tarkoiteta sitä, että faktat eli yhteys todelliseen tapahtumaan ovat pahasti vinossa tai puuttuvat kokonaan. Tai että kyseessä on aivan täydellinen valemuisto. Tunnetta kyllä piisaa.