Kuka puolustaisi äitiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ONKO KAIKKIEN ÄITIEN KUOLTAVA?

Kirjoitin, koska tämä oli kirjoitettava. Ei vain itseni, vaan kaikkien niiden tuhansien äitien puolesta, jotka kantavat häpeää, pelkoa, surua ja syyllisyyttä tietämättä: MIKSI ?

Minulla oli hyvät välit tyttäriini, kunnes toinen heistä lähti psykoterapiaan, alkoi syyllistää minua ja katkaisi lopulta kokonaan välimme väittämällä, että olen mustamaalannut häntä. Väite on järjetön. Omasta mielestäni olin onnistunut luomaan tyttäriini luotettavan vanhempisuhteen. He ovat voineet tukeutua minuun kaikessa. Välimme olivat mutkattomat.

Syyllistäminen kuuluu osana psykoterapian eheytymisprosessiin. Psykoterapioissa käydään läpi tunteita ja asioita, jotka ovat
aiheuttaneet potilaalle menneisyydessä ahdistusta tai traumoja. Tällöin on tavallista, että hän on vihainen vanhemmilleen. Mutta se on tosi tärkeä vaihe koko prosessia, sanoo erikoispsykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen.

Aloin kyseenalaistaa asioita. Miten paljon aikuisella lapsella on oikeutta kaataa pahaa oloaan vanhempansa päälle ja samalla lasistaa oman elämänsä vastuusta? Jouduin särkynein mielin haavoittuneeseen tilaan. Surin ja häpesin, enkä uskaltanut kertoa tapahtuneesta kuin parhaalle ystävälleni.

Kun aloin puhua ja kirjoittaa asiasta avoimesti. Useat samanlaiseen tilanteeseen joutuneet äidit ottivat minuun yhteyttä, kyselivät ja kertoivat omista kokemuksistaan. Huomasin, etten ollutkaan yksin suruni ja häpeäni kanssa. Tässä kirjassa kerron omista ja muutamien muiden äitien kokemuksista tyttärenä, äitinä ja syytettynä. Kerron myös omasta äidistäni ja isoäidistäni, jatkammehan aikaisempien
sukupolvien ketjua omille tyttärillemme. Se auttaa heitä ymmärtämään sukupolvien välistä dynamiikkaa.

Käsittelen myös psykologista äidinmurhaa, joka tarkoittaa lapsen, erityisesti tyttären, irtautumista äidistä aikuistumisen prosessissa. Prosessin aikana tyttären tarve raivata tilaa omalle itselle voi tuntua voimakkaana vihana äitiä kohtaan. Viha on suojatunne ja välttämätön osa irtautumista. Mutta prosessia ei ole kuunneltu äitiä. Hänet on jätetty yksin tuskansa kanssa. Aikuisen lapsen vaikeat tunteet ja syytökset satuttavat äitiä. Lapsi on aina oma lapsi, vaikka hän on jo aikuinen.

Jep jep

Niinpä. 
 

Omasta mielestäni olin onnistunut luomaan tyttäriini luotettavan vanhempisuhteen. He ovat voineet tukeutua minuun kaikessa. Välimme olivat mutkattomat.

Sun mielestä ja sinä ja sinä ja vielä kerran sinä. 

Jouduin särkynein mielin haavoittuneeseen tilaan. Surin ja häpesin, enkä uskaltanut kertoa tapahtuneesta kuin parhaalle ystävälleni.

Mites sen tyttären tunteet samasta asiasta? 

Tässä kirjassa kerron omista ja muutamien muiden äitien kokemuksista tyttärenä, äitinä ja syytettynä. Kerron myös omasta äidistäni ja isoäidistäni, jatkammehan aikaisempien
sukupolvien ketjua omille tyttärillemme. Se auttaa heitä ymmärtämään sukupolvien välistä dynamiikkaa.

Juu, ei ole ok siirtää traumaa. Olisit ylpeä että tyttäresi sen ketjun katkaisee. 

Olen vaan tytär, en äiti. Mutta karmeaa luettavaa tuo äitiviha. Etkö tajua että vihaat itseäsi projisoit vaan äitiisi.

Tulispa sota että ihmisillä olisi muuta kuin aikaa syyttää muita omista ongelmistaan. Suomesta tulee vaan märkä läntti kiitos sinunlaistesi. 

Ei kuule pätkääkään äitivihaa minussa. Ihan kuule kommentoin kirjailijan ajatuksia. Mulla ei ole ongelmia, heillä tuntuu olevan. Ja kirjailijan kuvaus omasta ongelmastaan, on minusta silkkaa martyyrin lyhytnäköistä valitusta. Sori vaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ONKO KAIKKIEN ÄITIEN KUOLTAVA?

Kirjoitin, koska tämä oli kirjoitettava. Ei vain itseni, vaan kaikkien niiden tuhansien äitien puolesta, jotka kantavat häpeää, pelkoa, surua ja syyllisyyttä tietämättä: MIKSI ?

Minulla oli hyvät välit tyttäriini, kunnes toinen heistä lähti psykoterapiaan, alkoi syyllistää minua ja katkaisi lopulta kokonaan välimme väittämällä, että olen mustamaalannut häntä. Väite on järjetön. Omasta mielestäni olin onnistunut luomaan tyttäriini luotettavan vanhempisuhteen. He ovat voineet tukeutua minuun kaikessa. Välimme olivat mutkattomat.

Syyllistäminen kuuluu osana psykoterapian eheytymisprosessiin. Psykoterapioissa käydään läpi tunteita ja asioita, jotka ovat
aiheuttaneet potilaalle menneisyydessä ahdistusta tai traumoja. Tällöin on tavallista, että hän on vihainen vanhemmilleen. Mutta se on tosi tärkeä vaihe koko prosessia, sanoo erikoispsykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen.

Aloin kyseenalaistaa asioita. Miten paljon aikuisella lapsella on oikeutta kaataa pahaa oloaan vanhempansa päälle ja samalla lasistaa oman elämänsä vastuusta? Jouduin särkynein mielin haavoittuneeseen tilaan. Surin ja häpesin, enkä uskaltanut kertoa tapahtuneesta kuin parhaalle ystävälleni.

Kun aloin puhua ja kirjoittaa asiasta avoimesti. Useat samanlaiseen tilanteeseen joutuneet äidit ottivat minuun yhteyttä, kyselivät ja kertoivat omista kokemuksistaan. Huomasin, etten ollutkaan yksin suruni ja häpeäni kanssa. Tässä kirjassa kerron omista ja muutamien muiden äitien kokemuksista tyttärenä, äitinä ja syytettynä. Kerron myös omasta äidistäni ja isoäidistäni, jatkammehan aikaisempien
sukupolvien ketjua omille tyttärillemme. Se auttaa heitä ymmärtämään sukupolvien välistä dynamiikkaa.

Käsittelen myös psykologista äidinmurhaa, joka tarkoittaa lapsen, erityisesti tyttären, irtautumista äidistä aikuistumisen prosessissa. Prosessin aikana tyttären tarve raivata tilaa omalle itselle voi tuntua voimakkaana vihana äitiä kohtaan. Viha on suojatunne ja välttämätön osa irtautumista. Mutta prosessia ei ole kuunneltu äitiä. Hänet on jätetty yksin tuskansa kanssa. Aikuisen lapsen vaikeat tunteet ja syytökset satuttavat äitiä. Lapsi on aina oma lapsi, vaikka hän on jo aikuinen.

Jep jep

Niinpä. 
 

Omasta mielestäni olin onnistunut luomaan tyttäriini luotettavan vanhempisuhteen. He ovat voineet tukeutua minuun kaikessa. Välimme olivat mutkattomat.

Sun mielestä ja sinä ja sinä ja vielä kerran sinä. 

Jouduin särkynein mielin haavoittuneeseen tilaan. Surin ja häpesin, enkä uskaltanut kertoa tapahtuneesta kuin parhaalle ystävälleni.

Mites sen tyttären tunteet samasta asiasta? 

Tässä kirjassa kerron omista ja muutamien muiden äitien kokemuksista tyttärenä, äitinä ja syytettynä. Kerron myös omasta äidistäni ja isoäidistäni, jatkammehan aikaisempien
sukupolvien ketjua omille tyttärillemme. Se auttaa heitä ymmärtämään sukupolvien välistä dynamiikkaa.

Juu, ei ole ok siirtää traumaa. Olisit ylpeä että tyttäresi sen ketjun katkaisee. 

Olen vaan tytär, en äiti. Mutta karmeaa luettavaa tuo äitiviha. Etkö tajua että vihaat itseäsi projisoit vaan äitiisi.

Tulispa sota että ihmisillä olisi muuta kuin aikaa syyttää muita omista ongelmistaan. Suomesta tulee vaan märkä läntti kiitos sinunlaistesi. 

Missä tossa oli äitivihaa tai projisointia? 

Eipä tätä lukiessa jää hirveän epäselväksi miksi ne välit on katkottu, en minäkään ihan kauhean kauaa jaksais näin epärehellistä venkoilua ja teeskentelyä, edes omalta äidiltäni.

Saa olla kyl ihan erityislaatunen luuseri jos mokaa sen ihmissuhteen joka on kaikista helpoin ylläpitää, lapsilla on taipumus antaa anteeksi ja selitellä paremmin päin kaiken sen mitä vanhemmat töppäilee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten paljon täälkä vauvalla onkaan mt-ongelmaisia keski-ikäisiä. Joku taisi arvioida 80 % täällä ikäluokasta.

Aloittaja masentuu, kun hänen hätähuutoaan ei kuule kukaan, ei löydy myötätuntoa hänen katkeroituneille ja uhriutuville ajatuksilleen. Siksi aloittaja toistaa ketjun alussa esittelemänsä, puhtaasti omaan mielikuvitukseensa perustuvan ajatuksen, että 80% keski-ikäisistä olisi mielenvikaisia. Ja tämä vain siksi, ettei hän saa pään silitystä keskustelijoilta.

Tämähän on täynnä äitiään vihaavia terapiassa kävijöitä. Äitini on paha -  teema toistuu kommenteissa. Tuo 80 % on varmaan aikalailla totuus vauvalaisista keski-ikäisistä naisista.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on nyt vähän aiheen ulkopuolella, mutta mitä eroa on terapiassa tuotetulla fiktiivisellä tarinalla ja aivan tavanomaisella valheella?

On helppo tiristää itkua ettei kukaan huolehtinut, vihasivat vaan, kun aamulla piti yksin lähteä kouluun, tulla tyhjään kotiin avain kaulassa. Ei kukaan välittänyt koskaan. Teininä ei ous saanut olla rantakaljoilla , oli kamala lapsuus. 

Terapeutti ehdottaa että kyllä nyt kolme vuotta lisää terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten paljon täälkä vauvalla onkaan mt-ongelmaisia keski-ikäisiä. Joku taisi arvioida 80 % täällä ikäluokasta.

Aloittaja masentuu, kun hänen hätähuutoaan ei kuule kukaan, ei löydy myötätuntoa hänen katkeroituneille ja uhriutuville ajatuksilleen. Siksi aloittaja toistaa ketjun alussa esittelemänsä, puhtaasti omaan mielikuvitukseensa perustuvan ajatuksen, että 80% keski-ikäisistä olisi mielenvikaisia. Ja tämä vain siksi, ettei hän saa pään silitystä keskustelijoilta.

Tämähän on täynnä äitiään vihaavia terapiassa kävijöitä. Äitini on paha -  teema toistuu kommenteissa. Tuo 80 % on varmaan aikalailla totuus vauvalaisista keski-ikäisistä naisista.

Sinulla on kyllä hemmetin omituinen suhde totuuden konseptin kanssa, sekoitat sen jatkuvasti omiin tunteisiisi ja ennakkoluuloihisi ja käytät sitä tekosyynä olla ymmärtämättä mitä sinulle sanotaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ONKO KAIKKIEN ÄITIEN KUOLTAVA?

Kirjoitin, koska tämä oli kirjoitettava. Ei vain itseni, vaan kaikkien niiden tuhansien äitien puolesta, jotka kantavat häpeää, pelkoa, surua ja syyllisyyttä tietämättä: MIKSI ?

Minulla oli hyvät välit tyttäriini, kunnes toinen heistä lähti psykoterapiaan, alkoi syyllistää minua ja katkaisi lopulta kokonaan välimme väittämällä, että olen mustamaalannut häntä. Väite on järjetön. Omasta mielestäni olin onnistunut luomaan tyttäriini luotettavan vanhempisuhteen. He ovat voineet tukeutua minuun kaikessa. Välimme olivat mutkattomat.

Syyllistäminen kuuluu osana psykoterapian eheytymisprosessiin. Psykoterapioissa käydään läpi tunteita ja asioita, jotka ovat
aiheuttaneet potilaalle menneisyydessä ahdistusta tai traumoja. Tällöin on tavallista, että hän on vihainen vanhemmilleen. Mutta se on tosi tärkeä vaihe koko prosessia, sanoo erikoispsykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen.

Aloin kyseenalaistaa asioita. Miten paljon aikuisella lapsella on oikeutta kaataa pahaa oloaan vanhempansa päälle ja samalla lasistaa oman elämänsä vastuusta? Jouduin särkynein mielin haavoittuneeseen tilaan. Surin ja häpesin, enkä uskaltanut kertoa tapahtuneesta kuin parhaalle ystävälleni.

Kun aloin puhua ja kirjoittaa asiasta avoimesti. Useat samanlaiseen tilanteeseen joutuneet äidit ottivat minuun yhteyttä, kyselivät ja kertoivat omista kokemuksistaan. Huomasin, etten ollutkaan yksin suruni ja häpeäni kanssa. Tässä kirjassa kerron omista ja muutamien muiden äitien kokemuksista tyttärenä, äitinä ja syytettynä. Kerron myös omasta äidistäni ja isoäidistäni, jatkammehan aikaisempien
sukupolvien ketjua omille tyttärillemme. Se auttaa heitä ymmärtämään sukupolvien välistä dynamiikkaa.

Käsittelen myös psykologista äidinmurhaa, joka tarkoittaa lapsen, erityisesti tyttären, irtautumista äidistä aikuistumisen prosessissa. Prosessin aikana tyttären tarve raivata tilaa omalle itselle voi tuntua voimakkaana vihana äitiä kohtaan. Viha on suojatunne ja välttämätön osa irtautumista. Mutta prosessia ei ole kuunneltu äitiä. Hänet on jätetty yksin tuskansa kanssa. Aikuisen lapsen vaikeat tunteet ja syytökset satuttavat äitiä. Lapsi on aina oma lapsi, vaikka hän on jo aikuinen.

Jep jep

Niinpä. 
 

Omasta mielestäni olin onnistunut luomaan tyttäriini luotettavan vanhempisuhteen. He ovat voineet tukeutua minuun kaikessa. Välimme olivat mutkattomat.

Sun mielestä ja sinä ja sinä ja vielä kerran sinä. 

Jouduin särkynein mielin haavoittuneeseen tilaan. Surin ja häpesin, enkä uskaltanut kertoa tapahtuneesta kuin parhaalle ystävälleni.

Mites sen tyttären tunteet samasta asiasta? 

Tässä kirjassa kerron omista ja muutamien muiden äitien kokemuksista tyttärenä, äitinä ja syytettynä. Kerron myös omasta äidistäni ja isoäidistäni, jatkammehan aikaisempien
sukupolvien ketjua omille tyttärillemme. Se auttaa heitä ymmärtämään sukupolvien välistä dynamiikkaa.

Juu, ei ole ok siirtää traumaa. Olisit ylpeä että tyttäresi sen ketjun katkaisee. 

Olen vaan tytär, en äiti. Mutta karmeaa luettavaa tuo äitiviha. Etkö tajua että vihaat itseäsi projisoit vaan äitiisi.

Tulispa sota että ihmisillä olisi muuta kuin aikaa syyttää muita omista ongelmistaan. Suomesta tulee vaan märkä läntti kiitos sinunlaistesi. 

Siis tossahan nimenomaan tämä äiti suytti tytärtään, ei toisinpäin. Tutär on laittanut välit poikki ja äiti kirjoittaa asiasta kirjan olettamalla että hänessä ei ole vikaa vaan tyttäressä ja hänen terapiassaan. Missä kohtaa tuo äiti otti vastuun? 

Vierailija kirjoitti:

Eipä tätä lukiessa jää hirveän epäselväksi miksi ne välit on katkottu, en minäkään ihan kauhean kauaa jaksais näin epärehellistä venkoilua ja teeskentelyä, edes omalta äidiltäni.

Saa olla kyl ihan erityislaatunen luuseri jos mokaa sen ihmissuhteen joka on kaikista helpoin ylläpitää, lapsilla on taipumus antaa anteeksi ja selitellä paremmin päin kaiken sen mitä vanhemmat töppäilee.

Aika pienistä syistä täällä ei jaksa äitejään.se puhuu naakoista, en meme enää käymään. Ei muista mitä teen työssäni kun ei ymmärrä asiantuntijatöitä. Not. Ei ole arvoiseni mamma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on nyt vähän aiheen ulkopuolella, mutta mitä eroa on terapiassa tuotetulla fiktiivisellä tarinalla ja aivan tavanomaisella valheella?

On helppo tiristää itkua ettei kukaan huolehtinut, vihasivat vaan, kun aamulla piti yksin lähteä kouluun, tulla tyhjään kotiin avain kaulassa. Ei kukaan välittänyt koskaan. Teininä ei ous saanut olla rantakaljoilla , oli kamala lapsuus. 

Terapeutti ehdottaa että kyllä nyt kolme vuotta lisää terapiaa.

Ai nyt sinä kirjoitat jo fanficciä lapsesi terapiasta :' D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä tätä lukiessa jää hirveän epäselväksi miksi ne välit on katkottu, en minäkään ihan kauhean kauaa jaksais näin epärehellistä venkoilua ja teeskentelyä, edes omalta äidiltäni.

Saa olla kyl ihan erityislaatunen luuseri jos mokaa sen ihmissuhteen joka on kaikista helpoin ylläpitää, lapsilla on taipumus antaa anteeksi ja selitellä paremmin päin kaiken sen mitä vanhemmat töppäilee.

Aika pienistä syistä täällä ei jaksa äitejään.se puhuu naakoista, en meme enää käymään. Ei muista mitä teen työssäni kun ei ymmärrä asiantuntijatöitä. Not. Ei ole arvoiseni mamma.

Minä löisin rahasta vetoa että sinä et ole vielä kertaakaan puhunut avoimesti siitä missä asiassa on oikeasti kyse, lapset ei katko välejä vanhempiinsa pikku jutuista, se vaatii vuosien työn uskaltautua tyhjän päälle.

Tottakai pitäö puolustaa aina sitä kelle tehdään vääryyksiä, pahaa tai jopa rikoksia. Ihan sama kuka se on. 

Meillä isä maksoi meille lapsille kun tiskattiin, minä tiskasin joka päivä, ei äitini. Äiti kävi töissä, osapäiväisesti, ei tehnyt juurikaan kotitöitä jos teki niin haki sitten sairaslomaa kun oli niin väsynyt. Eli mitä minun pitäisi ymmärtää ? Sitäkö että maksoi mieluummin vieraalle kuin olisi ollut kotona edes sen verran että olisin ollut lähempänä vuoden ikää kuin syntymää ? 

Vierailija kirjoitti:

Tottakai pitäö puolustaa aina sitä kelle tehdään vääryyksiä, pahaa tai jopa rikoksia. Ihan sama kuka se on. 

Mutta, jos se vääryyden kokija on tytär ja vääryyden tekijä oma äiti, sitä ei saa sanoa vaan äitiä pitää puolustaa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä tätä lukiessa jää hirveän epäselväksi miksi ne välit on katkottu, en minäkään ihan kauhean kauaa jaksais näin epärehellistä venkoilua ja teeskentelyä, edes omalta äidiltäni.

Saa olla kyl ihan erityislaatunen luuseri jos mokaa sen ihmissuhteen joka on kaikista helpoin ylläpitää, lapsilla on taipumus antaa anteeksi ja selitellä paremmin päin kaiken sen mitä vanhemmat töppäilee.

Aika pienistä syistä täällä ei jaksa äitejään.se puhuu naakoista, en meme enää käymään. Ei muista mitä teen työssäni kun ei ymmärrä asiantuntijatöitä. Not. Ei ole arvoiseni mamma.

Minä löisin rahasta vetoa että sinä et ole vielä kertaakaan puhunut avoimesti siitä missä asiassa on oikeasti kyse, lapset ei katko välejä vanhempiinsa pikku jutuista, se vaatii vuosien työn uskaltautua tyhjän päälle.

Tämä!

Kenenkään ei ole tarve mennä terapiaan kotitöiden tekemisvelvoitteen tai saumattomien farkkujen takia. Aloittaja jättää mainitsematta ne syvällisemmät traumat, joista terapiassa käynyt tytär on avautunut ja joita aloittaja pitää valehteluna. Voi olla että aloittaja on aktiivisesti unohtanut ja kieltänyt mielestään ne asiat, tämäkin on eräs psykologinen defenssi. 

Hieman aloittaja raottaa ovea psyykkeeseensä toteamalla, ettemme me suurten ikäluokkien äidit ole kovin innokkaita ilmaisemaan rakkautta lapsiin, sellainenhan on ulkomailta tullutta hapatusta... epäilemättä tämä äidin rakkaudettomuus ja tunnekylmyys on tyttären traumakokemuksen taustalla.

Lol, minun äiti on kans tämmönen, lapsuus meni peläten henkensä edestä, milloin oli maton hapsut väärin ja se oli syy hakata, tai sitten olin laittanut aterimet vääriin lokeroihin ja se oikea kohta muuttui päivästä toiseen ja taas oli tekosyy hakata.

Sitten kun aikuisena kysyn että mitä vttua se oli, niin ainoa vastaus jonka sain oli juuri tätä samaa uhriutumusta siitä kuinka hän ei ilmeisesti ollut ostanut tarpeeksi hienoja vaatteita tai autoa, vaikka missään kohtaa en maininnutkaan vaatteita tai autoa, joka tuntuu varsin omituiselta kun ei hän mitään autoa ikinä ole ostanut.

Aiheessa ei osata pysyä alkuunkaan, valehdellaan vaan törkeää paskaa muille joka ei mene läpi alkuunkaan.

Nämä "estranged moms" tapaukset on ihan omanlaisensa kahdella jalalla kävelevä syöpä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä tätä lukiessa jää hirveän epäselväksi miksi ne välit on katkottu, en minäkään ihan kauhean kauaa jaksais näin epärehellistä venkoilua ja teeskentelyä, edes omalta äidiltäni.

Saa olla kyl ihan erityislaatunen luuseri jos mokaa sen ihmissuhteen joka on kaikista helpoin ylläpitää, lapsilla on taipumus antaa anteeksi ja selitellä paremmin päin kaiken sen mitä vanhemmat töppäilee.

Aika pienistä syistä täällä ei jaksa äitejään.se puhuu naakoista, en meme enää käymään. Ei muista mitä teen työssäni kun ei ymmärrä asiantuntijatöitä. Not. Ei ole arvoiseni mamma.

Minä löisin rahasta vetoa että sinä et ole vielä kertaakaan puhunut avoimesti siitä missä asiassa on oikeasti kyse, lapset ei katko välejä vanhempiinsa pikku jutuista, se vaatii vuosien työn uskaltautua tyhjän päälle.

Tämä!

Kenenkään ei ole tarve mennä terapiaan kotitöiden tekemisvelvoitteen tai saumattomien farkkujen takia. Aloittaja jättää mainitsematta ne syvällisemmät traumat, joista terapiassa käynyt tytär on avautunut ja joita aloittaja pitää valehteluna. Voi olla että aloittaja on aktiivisesti unohtanut ja kieltänyt mielestään ne asiat, tämäkin on eräs psykologinen defenssi. 

Hieman aloittaja raottaa ovea psyykkeeseensä toteamalla, ettemme me suurten ikäluokkien äidit ole kovin innokkaita ilmaisemaan rakkautta lapsiin, sellainenhan on ulkomailta tullutta hapatusta... epäilemättä tämä äidin rakkaudettomuus ja tunnekylmyys on tyttären traumakokemuksen taustalla.

Niinpä. On jopa häpeällistä, että tuo kirja on julkaistu vaikka sitä markkinoidaan noin narsistisesti. On toki hyvä nostaa esiin se miltä äidistä tuntuu noissa tilanteissa ja toki myös miettiä tulisiko terapiassa käsitellä asioita myös sitä äitiä kuulemalla. Mutta kirja, joka tuuttaa muten väärin ja kaltoin sitä äitiä on kohdeltu ja äidinmurhasta puhuminen tuossa kohtaa, on juuri sen ongelman (sen äidin aiheuttaman trauman) normalisointia. 

Mistähän johtuu että tämä on isompi juttu äitien ja tyttärien välillä? Itse olen mies ja katkoin välit äitiini kun hän jatkoi rajojen tallomista ihan järkyttävällä ja rikollisella tavalla kun minun oma lapsi syntyi.

Meillä se tyypillinen narsisti kuvio missä yksi lapsi on kultainen, yksi on syntipukki ja yksi on näkymätön meni niin että minä olin syntipukki.

Joutuukohan tyttäret siihen syntipukin rooliin helpommin?

Vierailija kirjoitti:

ONKO KAIKKIEN ÄITIEN KUOLTAVA?

Kirjoitin, koska tämä oli kirjoitettava. Ei vain itseni, vaan kaikkien niiden tuhansien äitien puolesta, jotka kantavat häpeää, pelkoa, surua ja syyllisyyttä tietämättä: MIKSI ?

Minulla oli hyvät välit tyttäriini, kunnes toinen heistä lähti psykoterapiaan, alkoi syyllistää minua ja katkaisi lopulta kokonaan välimme väittämällä, että olen mustamaalannut häntä. Väite on järjetön. Omasta mielestäni olin onnistunut luomaan tyttäriini luotettavan vanhempisuhteen. He ovat voineet tukeutua minuun kaikessa. Välimme olivat mutkattomat.

Syyllistäminen kuuluu osana psykoterapian eheytymisprosessiin. Psykoterapioissa käydään läpi tunteita ja asioita, jotka ovat
aiheuttaneet potilaalle menneisyydessä ahdistusta tai traumoja. Tällöin on tavallista, että hän on vihainen vanhemmilleen. Mutta se on tosi tärkeä vaihe koko prosessia, sanoo erikoispsykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen.

Aloin kyseenalaistaa asioita. Miten paljon aikuisella lapsella on oikeutta kaataa pahaa oloaan vanhempansa päälle ja samalla lasistaa oman elämänsä vastuusta? Jouduin särkynein mielin haavoittuneeseen tilaan. Surin ja häpesin, enkä uskaltanut kertoa tapahtuneesta kuin parhaalle ystävälleni.

Kun aloin puhua ja kirjoittaa asiasta avoimesti. Useat samanlaiseen tilanteeseen joutuneet äidit ottivat minuun yhteyttä, kyselivät ja kertoivat omista kokemuksistaan. Huomasin, etten ollutkaan yksin suruni ja häpeäni kanssa. Tässä kirjassa kerron omista ja muutamien muiden äitien kokemuksista tyttärenä, äitinä ja syytettynä. Kerron myös omasta äidistäni ja isoäidistäni, jatkammehan aikaisempien
sukupolvien ketjua omille tyttärillemme. Se auttaa heitä ymmärtämään sukupolvien välistä dynamiikkaa.

Käsittelen myös psykologista äidinmurhaa, joka tarkoittaa lapsen, erityisesti tyttären, irtautumista äidistä aikuistumisen prosessissa. Prosessin aikana tyttären tarve raivata tilaa omalle itselle voi tuntua voimakkaana vihana äitiä kohtaan. Viha on suojatunne ja välttämätön osa irtautumista. Mutta prosessia ei ole kuunneltu äitiä. Hänet on jätetty yksin tuskansa kanssa. Aikuisen lapsen vaikeat tunteet ja syytökset satuttavat äitiä. Lapsi on aina oma lapsi, vaikka hän on jo aikuinen.

Jep jep

Jos tämä on katkelmaa tuosta aloittajan markkinoimasta kirjasta, niin voin varmuudella luvata, että en lue.

Tuohan on paatoksellista vuodatusta kirjoittajan oman mielenterveyden järkkymisestä, masennuksen ja katkeruuden oksentamista kirjan muotoon. Ahdistavaa ja rasittavaa luettavaa.

Toisaalta teema ei kosketa minua, oma suhteeni edesmenneeseen äitiini oli lämmin. Kirjan kirjoittajan suhde tyttäreensä kaikkea muuta kuin lämmin. Voin kyllä kuvitella millaisen lapsuuden tytär tuon kirjoittaja-äitinsä kanssa on viettänyt.

Vierailija kirjoitti:

Mistähän johtuu että tämä on isompi juttu äitien ja tyttärien välillä? Itse olen mies ja katkoin välit äitiini kun hän jatkoi rajojen tallomista ihan järkyttävällä ja rikollisella tavalla kun minun oma lapsi syntyi.

Meillä se tyypillinen narsisti kuvio missä yksi lapsi on kultainen, yksi on syntipukki ja yksi on näkymätön meni niin että minä olin syntipukki.

Joutuukohan tyttäret siihen syntipukin rooliin helpommin?

Äidit kaatavat kaikki pahan olonsa yleisemmin tyttäriin, ei poikalapsiin, ellei se tytär ole se kultalapsi tai ei ole lainkaan tyttäriä perheessä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ONKO KAIKKIEN ÄITIEN KUOLTAVA?

Kirjoitin, koska tämä oli kirjoitettava. Ei vain itseni, vaan kaikkien niiden tuhansien äitien puolesta, jotka kantavat häpeää, pelkoa, surua ja syyllisyyttä tietämättä: MIKSI ?

Minulla oli hyvät välit tyttäriini, kunnes toinen heistä lähti psykoterapiaan, alkoi syyllistää minua ja katkaisi lopulta kokonaan välimme väittämällä, että olen mustamaalannut häntä. Väite on järjetön. Omasta mielestäni olin onnistunut luomaan tyttäriini luotettavan vanhempisuhteen. He ovat voineet tukeutua minuun kaikessa. Välimme olivat mutkattomat.

Syyllistäminen kuuluu osana psykoterapian eheytymisprosessiin. Psykoterapioissa käydään läpi tunteita ja asioita, jotka ovat
aiheuttaneet potilaalle menneisyydessä ahdistusta tai traumoja. Tällöin on tavallista, että hän on vihainen vanhemmilleen. Mutta se on tosi tärkeä vaihe koko prosessia, sanoo erikoispsykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen.

Aloin kyseenalaistaa asioita. Miten paljon aikuisella lapsella on oikeutta kaataa pahaa oloaan vanhempansa päälle ja samalla lasistaa oman elämänsä vastuusta? Jouduin särkynein mielin haavoittuneeseen tilaan. Surin ja häpesin, enkä uskaltanut kertoa tapahtuneesta kuin parhaalle ystävälleni.

Kun aloin puhua ja kirjoittaa asiasta avoimesti. Useat samanlaiseen tilanteeseen joutuneet äidit ottivat minuun yhteyttä, kyselivät ja kertoivat omista kokemuksistaan. Huomasin, etten ollutkaan yksin suruni ja häpeäni kanssa. Tässä kirjassa kerron omista ja muutamien muiden äitien kokemuksista tyttärenä, äitinä ja syytettynä. Kerron myös omasta äidistäni ja isoäidistäni, jatkammehan aikaisempien
sukupolvien ketjua omille tyttärillemme. Se auttaa heitä ymmärtämään sukupolvien välistä dynamiikkaa.

Käsittelen myös psykologista äidinmurhaa, joka tarkoittaa lapsen, erityisesti tyttären, irtautumista äidistä aikuistumisen prosessissa. Prosessin aikana tyttären tarve raivata tilaa omalle itselle voi tuntua voimakkaana vihana äitiä kohtaan. Viha on suojatunne ja välttämätön osa irtautumista. Mutta prosessia ei ole kuunneltu äitiä. Hänet on jätetty yksin tuskansa kanssa. Aikuisen lapsen vaikeat tunteet ja syytökset satuttavat äitiä. Lapsi on aina oma lapsi, vaikka hän on jo aikuinen.

Jep jep

Jos tämä on katkelmaa tuosta aloittajan markkinoimasta kirjasta, niin voin varmuudella luvata, että en lue.

Tuohan on paatoksellista vuodatusta kirjoittajan oman mielenterveyden järkkymisestä, masennuksen ja katkeruuden oksentamista kirjan muotoon. Ahdistavaa ja rasittavaa luettavaa.

Toisaalta teema ei kosketa minua, oma suhteeni edesmenneeseen äitiini oli lämmin. Kirjan kirjoittajan suhde tyttäreensä kaikkea muuta kuin lämmin. Voin kyllä kuvitella millaisen lapsuuden tytär tuon kirjoittaja-äitinsä kanssa on viettänyt.

Se on juurikin tuon kirjan markkinointi-teksti kirjailijan suusta.