Kuka puolustaisi äitiä?

Vierailija kirjoitti:

Mistähän johtuu että tämä on isompi juttu äitien ja tyttärien välillä? Itse olen mies ja katkoin välit äitiini kun hän jatkoi rajojen tallomista ihan järkyttävällä ja rikollisella tavalla kun minun oma lapsi syntyi.

Meillä se tyypillinen narsisti kuvio missä yksi lapsi on kultainen, yksi on syntipukki ja yksi on näkymätön meni niin että minä olin syntipukki.

Joutuukohan tyttäret siihen syntipukin rooliin helpommin?

Oliko sinulla vielä se klassinen tilanne, että äitisi oikeutti touhunsa sillä, että hän on äitisi ja lapsesi äiti, eli hänen miniällään ei ole valtaa sanoa mitään? 

Vastasuositus: Välipakka: Sata tapaa tappaa sielu

https://www.evermind.fi/aidin-narsismi-vaurioittaa-lasta-oireilu-jatkuu…

Olen usein miettinyt tätä ristiriitaa, että näiden tiettyjen ikäpolvien äitien huonoa vanhemmiutta pitäisi nyt ymmärtää ja ymmärtää kuinka ajat olivat toiset ja lässyn lässyn. 

Ei puhuta mistään pimeästä keski-ajasta, vaan ajasta muutama vuosikymmen sitten. Jo 80-luvulla oli tietoa siitä, että lämmin ja lapsen hyväksyvä kasvatus tukevat lapsen kehitystä. 

Silti moni vanhempi valitsi toisin, oma äitini heidän joukossaan. 
Ei mun lapsuuden perheen vinksahtaneeseen tunne-ilmastoon ja fyysiseen väkivaltaan liittynyt mitenkään kotityöt, farkut tai muutkaan täällä pilkatut asiat. Ei, kyllä väkivalta oli väkivaltaa ja tunnekylmyys ihan sitä itseään. 

Jos käyttäytyisin nyt samoin omia lapsiani kohtaan ei minulle satelisi ymmärrystä ja aivan syystäkin näin. Jostain syystä minun vain pitäisi nyt ymmärtää äitiäni loputtomasti ja vieläpä päästää hänet jatkamaan samaa vielä aikuisen elämässäni ja altistaa omat lapseni samaan mutä koin lapsena. 

Kun en ole tähän suostunut ja vieläpä avoimesti puhunut näistä asioista olen saanut osakseni raivoa, syyttelyä, syyllistämistä. Kun kerran äiti-parkani on parhaansa yrittänyt ja minä kun olen sina ollut tommonen ja tämmönen ja nyt vielä vanhanakin pitää omalta kiittämättömältä lapselta tuollaista kestää. 

Oliko tässä myös kenties tuon aloituksessa mainitun kirjan juoni? 

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

Näille tenttaajille ainoat oikeat vastaukset on "on vaihdettu" ja "hyvin pärjää"... kaikesta muusta alkaa aikuisen lapsen kasvatus. Seuraavaksi valitset valehteletko vai etkö vastaa puhelimeen. 

Miksi on niin vaikea ymmärtää, että huonoja äitejä on olemassa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ONKO KAIKKIEN ÄITIEN KUOLTAVA?

Kirjoitin, koska tämä oli kirjoitettava. Ei vain itseni, vaan kaikkien niiden tuhansien äitien puolesta, jotka kantavat häpeää, pelkoa, surua ja syyllisyyttä tietämättä: MIKSI ?

Minulla oli hyvät välit tyttäriini, kunnes toinen heistä lähti psykoterapiaan, alkoi syyllistää minua ja katkaisi lopulta kokonaan välimme väittämällä, että olen mustamaalannut häntä. Väite on järjetön. Omasta mielestäni olin onnistunut luomaan tyttäriini luotettavan vanhempisuhteen. He ovat voineet tukeutua minuun kaikessa. Välimme olivat mutkattomat.

Syyllistäminen kuuluu osana psykoterapian eheytymisprosessiin. Psykoterapioissa käydään läpi tunteita ja asioita, jotka ovat
aiheuttaneet potilaalle menneisyydessä ahdistusta tai traumoja. Tällöin on tavallista, että hän on vihainen vanhemmilleen. Mutta se on tosi tärkeä vaihe koko prosessia, sanoo erikoispsykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen.

Aloin kyseenalaistaa asioita. Miten paljon aikuisella lapsella on oikeutta kaataa pahaa oloaan vanhempansa päälle ja samalla lasistaa oman elämänsä vastuusta? Jouduin särkynein mielin haavoittuneeseen tilaan. Surin ja häpesin, enkä uskaltanut kertoa tapahtuneesta kuin parhaalle ystävälleni.

Kun aloin puhua ja kirjoittaa asiasta avoimesti. Useat samanlaiseen tilanteeseen joutuneet äidit ottivat minuun yhteyttä, kyselivät ja kertoivat omista kokemuksistaan. Huomasin, etten ollutkaan yksin suruni ja häpeäni kanssa. Tässä kirjassa kerron omista ja muutamien muiden äitien kokemuksista tyttärenä, äitinä ja syytettynä. Kerron myös omasta äidistäni ja isoäidistäni, jatkammehan aikaisempien
sukupolvien ketjua omille tyttärillemme. Se auttaa heitä ymmärtämään sukupolvien välistä dynamiikkaa.

Käsittelen myös psykologista äidinmurhaa, joka tarkoittaa lapsen, erityisesti tyttären, irtautumista äidistä aikuistumisen prosessissa. Prosessin aikana tyttären tarve raivata tilaa omalle itselle voi tuntua voimakkaana vihana äitiä kohtaan. Viha on suojatunne ja välttämätön osa irtautumista. Mutta prosessia ei ole kuunneltu äitiä. Hänet on jätetty yksin tuskansa kanssa. Aikuisen lapsen vaikeat tunteet ja syytökset satuttavat äitiä. Lapsi on aina oma lapsi, vaikka hän on jo aikuinen.

Jep jep

Jos tämä on katkelmaa tuosta aloittajan markkinoimasta kirjasta, niin voin varmuudella luvata, että en lue.

Tuohan on paatoksellista vuodatusta kirjoittajan oman mielenterveyden järkkymisestä, masennuksen ja katkeruuden oksentamista kirjan muotoon. Ahdistavaa ja rasittavaa luettavaa.

Toisaalta teema ei kosketa minua, oma suhteeni edesmenneeseen äitiini oli lämmin. Kirjan kirjoittajan suhde tyttäreensä kaikkea muuta kuin lämmin. Voin kyllä kuvitella millaisen lapsuuden tytär tuon kirjoittaja-äitinsä kanssa on viettänyt.

Juu. Tosin se psykoterapeutti Nina Pyykkönen,  johon kirjassa viitattiin,  vaikuttaa omien sivujensa ja lehtiin auliisti jakamiensa haastattelujen perusteella tyrkylle, narsistiselle ja aika tyhmälle sekopäälle. En haluaisi koskaan tavata. Mutta googlailkaa itse, jos kiinnostaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistähän johtuu että tämä on isompi juttu äitien ja tyttärien välillä? Itse olen mies ja katkoin välit äitiini kun hän jatkoi rajojen tallomista ihan järkyttävällä ja rikollisella tavalla kun minun oma lapsi syntyi.

Meillä se tyypillinen narsisti kuvio missä yksi lapsi on kultainen, yksi on syntipukki ja yksi on näkymätön meni niin että minä olin syntipukki.

Joutuukohan tyttäret siihen syntipukin rooliin helpommin?

Oliko sinulla vielä se klassinen tilanne, että äitisi oikeutti touhunsa sillä, että hän on äitisi ja lapsesi äiti, eli hänen miniällään ei ole valtaa sanoa mitään? 

Oli noita merkkejä ilmassa mutta ei päässyt koskaan niin pitkälle, minä asetin selkeät rajat ennen syntymää että mitä minä en siedä alkuunkaan ja hän sitten otti asiakseen talloa ja vähätellä niitä rajoja joten minä pistin stopin koko paskalle välittömästi.

Ja ennen kuin joku tulee itkemään että joutuu tanssiin munankuorilla nyt puhutaan niinkin kohtuuttomista rajoista että minä kielsin ajamasta autolla päihtyneenä minun lapsi kyydissä.

Erittäin laiska aloitus. 

Vierailija kirjoitti:

Erittäin laiska aloitus. 

Ei voi kauhalla vaatia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ONKO KAIKKIEN ÄITIEN KUOLTAVA?

Kirjoitin, koska tämä oli kirjoitettava. Ei vain itseni, vaan kaikkien niiden tuhansien äitien puolesta, jotka kantavat häpeää, pelkoa, surua ja syyllisyyttä tietämättä: MIKSI ?

Minulla oli hyvät välit tyttäriini, kunnes toinen heistä lähti psykoterapiaan, alkoi syyllistää minua ja katkaisi lopulta kokonaan välimme väittämällä, että olen mustamaalannut häntä. Väite on järjetön. Omasta mielestäni olin onnistunut luomaan tyttäriini luotettavan vanhempisuhteen. He ovat voineet tukeutua minuun kaikessa. Välimme olivat mutkattomat.

Syyllistäminen kuuluu osana psykoterapian eheytymisprosessiin. Psykoterapioissa käydään läpi tunteita ja asioita, jotka ovat
aiheuttaneet potilaalle menneisyydessä ahdistusta tai traumoja. Tällöin on tavallista, että hän on vihainen vanhemmilleen. Mutta se on tosi tärkeä vaihe koko prosessia, sanoo erikoispsykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen.

Aloin kyseenalaistaa asioita. Miten paljon aikuisella lapsella on oikeutta kaataa pahaa oloaan vanhempansa päälle ja samalla lasistaa oman elämänsä vastuusta? Jouduin särkynein mielin haavoittuneeseen tilaan. Surin ja häpesin, enkä uskaltanut kertoa tapahtuneesta kuin parhaalle ystävälleni.

Kun aloin puhua ja kirjoittaa asiasta avoimesti. Useat samanlaiseen tilanteeseen joutuneet äidit ottivat minuun yhteyttä, kyselivät ja kertoivat omista kokemuksistaan. Huomasin, etten ollutkaan yksin suruni ja häpeäni kanssa. Tässä kirjassa kerron omista ja muutamien muiden äitien kokemuksista tyttärenä, äitinä ja syytettynä. Kerron myös omasta äidistäni ja isoäidistäni, jatkammehan aikaisempien
sukupolvien ketjua omille tyttärillemme. Se auttaa heitä ymmärtämään sukupolvien välistä dynamiikkaa.

Käsittelen myös psykologista äidinmurhaa, joka tarkoittaa lapsen, erityisesti tyttären, irtautumista äidistä aikuistumisen prosessissa. Prosessin aikana tyttären tarve raivata tilaa omalle itselle voi tuntua voimakkaana vihana äitiä kohtaan. Viha on suojatunne ja välttämätön osa irtautumista. Mutta prosessia ei ole kuunneltu äitiä. Hänet on jätetty yksin tuskansa kanssa. Aikuisen lapsen vaikeat tunteet ja syytökset satuttavat äitiä. Lapsi on aina oma lapsi, vaikka hän on jo aikuinen.

Jep jep

Jos tämä on katkelmaa tuosta aloittajan markkinoimasta kirjasta, niin voin varmuudella luvata, että en lue.

Tuohan on paatoksellista vuodatusta kirjoittajan oman mielenterveyden järkkymisestä, masennuksen ja katkeruuden oksentamista kirjan muotoon. Ahdistavaa ja rasittavaa luettavaa.

Toisaalta teema ei kosketa minua, oma suhteeni edesmenneeseen äitiini oli lämmin. Kirjan kirjoittajan suhde tyttäreensä kaikkea muuta kuin lämmin. Voin kyllä kuvitella millaisen lapsuuden tytär tuon kirjoittaja-äitinsä kanssa on viettänyt.

Juu. Tosin se psykoterapeutti Nina Pyykkönen,  johon kirjassa viitattiin,  vaikuttaa omien sivujensa ja lehtiin auliisti jakamiensa haastattelujen perusteella tyrkylle, narsistiselle ja aika tyhmälle sekopäälle. En haluaisi koskaan tavata. Mutta googlailkaa itse, jos kiinnostaa.

Miten tämä liittyy mihinkään? Ajatteletko ettei hän osaa kuvata psykoterapiaprosessia tai sen teemoja vai? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

Näille tenttaajille ainoat oikeat vastaukset on "on vaihdettu" ja "hyvin pärjää"... kaikesta muusta alkaa aikuisen lapsen kasvatus. Seuraavaksi valitset valehteletko vai etkö vastaa puhelimeen. 

"Ei kuulu sinulle" on myös ihan käypä vastaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ONKO KAIKKIEN ÄITIEN KUOLTAVA?

Kirjoitin, koska tämä oli kirjoitettava. Ei vain itseni, vaan kaikkien niiden tuhansien äitien puolesta, jotka kantavat häpeää, pelkoa, surua ja syyllisyyttä tietämättä: MIKSI ?

Minulla oli hyvät välit tyttäriini, kunnes toinen heistä lähti psykoterapiaan, alkoi syyllistää minua ja katkaisi lopulta kokonaan välimme väittämällä, että olen mustamaalannut häntä. Väite on järjetön. Omasta mielestäni olin onnistunut luomaan tyttäriini luotettavan vanhempisuhteen. He ovat voineet tukeutua minuun kaikessa. Välimme olivat mutkattomat.

Syyllistäminen kuuluu osana psykoterapian eheytymisprosessiin. Psykoterapioissa käydään läpi tunteita ja asioita, jotka ovat
aiheuttaneet potilaalle menneisyydessä ahdistusta tai traumoja. Tällöin on tavallista, että hän on vihainen vanhemmilleen. Mutta se on tosi tärkeä vaihe koko prosessia, sanoo erikoispsykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen.

Aloin kyseenalaistaa asioita. Miten paljon aikuisella lapsella on oikeutta kaataa pahaa oloaan vanhempansa päälle ja samalla lasistaa oman elämänsä vastuusta? Jouduin särkynein mielin haavoittuneeseen tilaan. Surin ja häpesin, enkä uskaltanut kertoa tapahtuneesta kuin parhaalle ystävälleni.

Kun aloin puhua ja kirjoittaa asiasta avoimesti. Useat samanlaiseen tilanteeseen joutuneet äidit ottivat minuun yhteyttä, kyselivät ja kertoivat omista kokemuksistaan. Huomasin, etten ollutkaan yksin suruni ja häpeäni kanssa. Tässä kirjassa kerron omista ja muutamien muiden äitien kokemuksista tyttärenä, äitinä ja syytettynä. Kerron myös omasta äidistäni ja isoäidistäni, jatkammehan aikaisempien
sukupolvien ketjua omille tyttärillemme. Se auttaa heitä ymmärtämään sukupolvien välistä dynamiikkaa.

Käsittelen myös psykologista äidinmurhaa, joka tarkoittaa lapsen, erityisesti tyttären, irtautumista äidistä aikuistumisen prosessissa. Prosessin aikana tyttären tarve raivata tilaa omalle itselle voi tuntua voimakkaana vihana äitiä kohtaan. Viha on suojatunne ja välttämätön osa irtautumista. Mutta prosessia ei ole kuunneltu äitiä. Hänet on jätetty yksin tuskansa kanssa. Aikuisen lapsen vaikeat tunteet ja syytökset satuttavat äitiä. Lapsi on aina oma lapsi, vaikka hän on jo aikuinen.

Jep jep

Jos tämä on katkelmaa tuosta aloittajan markkinoimasta kirjasta, niin voin varmuudella luvata, että en lue.

Tuohan on paatoksellista vuodatusta kirjoittajan oman mielenterveyden järkkymisestä, masennuksen ja katkeruuden oksentamista kirjan muotoon. Ahdistavaa ja rasittavaa luettavaa.

Toisaalta teema ei kosketa minua, oma suhteeni edesmenneeseen äitiini oli lämmin. Kirjan kirjoittajan suhde tyttäreensä kaikkea muuta kuin lämmin. Voin kyllä kuvitella millaisen lapsuuden tytär tuon kirjoittaja-äitinsä kanssa on viettänyt.

Juu. Tosin se psykoterapeutti Nina Pyykkönen,  johon kirjassa viitattiin,  vaikuttaa omien sivujensa ja lehtiin auliisti jakamiensa haastattelujen perusteella tyrkylle, narsistiselle ja aika tyhmälle sekopäälle. En haluaisi koskaan tavata. Mutta googlailkaa itse, jos kiinnostaa.

Miten tämä liittyy mihinkään? Ajatteletko ettei hän osaa kuvata psykoterapiaprosessia tai sen teemoja vai? 

Olen eri mutta kieltämättä tässä syntyy vaikutelma että se ammattitaito on lähinnä työkalu jolla ylläpidetään omia narsistisia kulisseja, ei mitenkään harvinainen kuvio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

Näille tenttaajille ainoat oikeat vastaukset on "on vaihdettu" ja "hyvin pärjää"... kaikesta muusta alkaa aikuisen lapsen kasvatus. Seuraavaksi valitset valehteletko vai etkö vastaa puhelimeen. 

"Ei kuulu sinulle" on myös ihan käypä vastaus.

Tottakai aikuinenen keski-ikäinen vastaa  noin turhanpäiväisyyksiin.

 Vanhalle äidilleen.

Täällä on kyllä melkoinen leikkaus kärttyisistä keski-ikäisistä naisista 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ONKO KAIKKIEN ÄITIEN KUOLTAVA?

Kirjoitin, koska tämä oli kirjoitettava. Ei vain itseni, vaan kaikkien niiden tuhansien äitien puolesta, jotka kantavat häpeää, pelkoa, surua ja syyllisyyttä tietämättä: MIKSI ?

Minulla oli hyvät välit tyttäriini, kunnes toinen heistä lähti psykoterapiaan, alkoi syyllistää minua ja katkaisi lopulta kokonaan välimme väittämällä, että olen mustamaalannut häntä. Väite on järjetön. Omasta mielestäni olin onnistunut luomaan tyttäriini luotettavan vanhempisuhteen. He ovat voineet tukeutua minuun kaikessa. Välimme olivat mutkattomat.

Syyllistäminen kuuluu osana psykoterapian eheytymisprosessiin. Psykoterapioissa käydään läpi tunteita ja asioita, jotka ovat
aiheuttaneet potilaalle menneisyydessä ahdistusta tai traumoja. Tällöin on tavallista, että hän on vihainen vanhemmilleen. Mutta se on tosi tärkeä vaihe koko prosessia, sanoo erikoispsykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen.

Aloin kyseenalaistaa asioita. Miten paljon aikuisella lapsella on oikeutta kaataa pahaa oloaan vanhempansa päälle ja samalla lasistaa oman elämänsä vastuusta? Jouduin särkynein mielin haavoittuneeseen tilaan. Surin ja häpesin, enkä uskaltanut kertoa tapahtuneesta kuin parhaalle ystävälleni.

Kun aloin puhua ja kirjoittaa asiasta avoimesti. Useat samanlaiseen tilanteeseen joutuneet äidit ottivat minuun yhteyttä, kyselivät ja kertoivat omista kokemuksistaan. Huomasin, etten ollutkaan yksin suruni ja häpeäni kanssa. Tässä kirjassa kerron omista ja muutamien muiden äitien kokemuksista tyttärenä, äitinä ja syytettynä. Kerron myös omasta äidistäni ja isoäidistäni, jatkammehan aikaisempien
sukupolvien ketjua omille tyttärillemme. Se auttaa heitä ymmärtämään sukupolvien välistä dynamiikkaa.

Käsittelen myös psykologista äidinmurhaa, joka tarkoittaa lapsen, erityisesti tyttären, irtautumista äidistä aikuistumisen prosessissa. Prosessin aikana tyttären tarve raivata tilaa omalle itselle voi tuntua voimakkaana vihana äitiä kohtaan. Viha on suojatunne ja välttämätön osa irtautumista. Mutta prosessia ei ole kuunneltu äitiä. Hänet on jätetty yksin tuskansa kanssa. Aikuisen lapsen vaikeat tunteet ja syytökset satuttavat äitiä. Lapsi on aina oma lapsi, vaikka hän on jo aikuinen.

Jep jep

Jos tämä on katkelmaa tuosta aloittajan markkinoimasta kirjasta, niin voin varmuudella luvata, että en lue.

Tuohan on paatoksellista vuodatusta kirjoittajan oman mielenterveyden järkkymisestä, masennuksen ja katkeruuden oksentamista kirjan muotoon. Ahdistavaa ja rasittavaa luettavaa.

Toisaalta teema ei kosketa minua, oma suhteeni edesmenneeseen äitiini oli lämmin. Kirjan kirjoittajan suhde tyttäreensä kaikkea muuta kuin lämmin. Voin kyllä kuvitella millaisen lapsuuden tytär tuon kirjoittaja-äitinsä kanssa on viettänyt.

Juu. Tosin se psykoterapeutti Nina Pyykkönen,  johon kirjassa viitattiin,  vaikuttaa omien sivujensa ja lehtiin auliisti jakamiensa haastattelujen perusteella tyrkylle, narsistiselle ja aika tyhmälle sekopäälle. En haluaisi koskaan tavata. Mutta googlailkaa itse, jos kiinnostaa.

Miten tämä liittyy mihinkään? Ajatteletko ettei hän osaa kuvata psykoterapiaprosessia tai sen teemoja vai? 

No onhan tosiaan hyvin monipuolinen!

Minä olen erityisen kiinnostunut noista hiekkakuvaterapiasta, animismista ja shamanismista 😍

"Nimeni on Nina Pyykkönen. Ammattitaustaltani olen erikoispsykologi PsL, ekopsykologi, yksilö- ja ryhmäpsykoterapeutti (Valvira, KELA), hiekkakuvaterapeutti, jungilainen coach ACC (ICF), työnohjaaja, ekoterapeutti (Tariki Trust), Terveysmetsä-opas, animismin opiskelija ja shamanismin harjoittaja, joogaopettaja, qigong-ohjaaja ja väitöskirjatutkija (UEF)."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ONKO KAIKKIEN ÄITIEN KUOLTAVA?

Kirjoitin, koska tämä oli kirjoitettava. Ei vain itseni, vaan kaikkien niiden tuhansien äitien puolesta, jotka kantavat häpeää, pelkoa, surua ja syyllisyyttä tietämättä: MIKSI ?

Minulla oli hyvät välit tyttäriini, kunnes toinen heistä lähti psykoterapiaan, alkoi syyllistää minua ja katkaisi lopulta kokonaan välimme väittämällä, että olen mustamaalannut häntä. Väite on järjetön. Omasta mielestäni olin onnistunut luomaan tyttäriini luotettavan vanhempisuhteen. He ovat voineet tukeutua minuun kaikessa. Välimme olivat mutkattomat.

Syyllistäminen kuuluu osana psykoterapian eheytymisprosessiin. Psykoterapioissa käydään läpi tunteita ja asioita, jotka ovat
aiheuttaneet potilaalle menneisyydessä ahdistusta tai traumoja. Tällöin on tavallista, että hän on vihainen vanhemmilleen. Mutta se on tosi tärkeä vaihe koko prosessia, sanoo erikoispsykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen.

Aloin kyseenalaistaa asioita. Miten paljon aikuisella lapsella on oikeutta kaataa pahaa oloaan vanhempansa päälle ja samalla lasistaa oman elämänsä vastuusta? Jouduin särkynein mielin haavoittuneeseen tilaan. Surin ja häpesin, enkä uskaltanut kertoa tapahtuneesta kuin parhaalle ystävälleni.

Kun aloin puhua ja kirjoittaa asiasta avoimesti. Useat samanlaiseen tilanteeseen joutuneet äidit ottivat minuun yhteyttä, kyselivät ja kertoivat omista kokemuksistaan. Huomasin, etten ollutkaan yksin suruni ja häpeäni kanssa. Tässä kirjassa kerron omista ja muutamien muiden äitien kokemuksista tyttärenä, äitinä ja syytettynä. Kerron myös omasta äidistäni ja isoäidistäni, jatkammehan aikaisempien
sukupolvien ketjua omille tyttärillemme. Se auttaa heitä ymmärtämään sukupolvien välistä dynamiikkaa.

Käsittelen myös psykologista äidinmurhaa, joka tarkoittaa lapsen, erityisesti tyttären, irtautumista äidistä aikuistumisen prosessissa. Prosessin aikana tyttären tarve raivata tilaa omalle itselle voi tuntua voimakkaana vihana äitiä kohtaan. Viha on suojatunne ja välttämätön osa irtautumista. Mutta prosessia ei ole kuunneltu äitiä. Hänet on jätetty yksin tuskansa kanssa. Aikuisen lapsen vaikeat tunteet ja syytökset satuttavat äitiä. Lapsi on aina oma lapsi, vaikka hän on jo aikuinen.

Jep jep

Jos tämä on katkelmaa tuosta aloittajan markkinoimasta kirjasta, niin voin varmuudella luvata, että en lue.

Tuohan on paatoksellista vuodatusta kirjoittajan oman mielenterveyden järkkymisestä, masennuksen ja katkeruuden oksentamista kirjan muotoon. Ahdistavaa ja rasittavaa luettavaa.

Toisaalta teema ei kosketa minua, oma suhteeni edesmenneeseen äitiini oli lämmin. Kirjan kirjoittajan suhde tyttäreensä kaikkea muuta kuin lämmin. Voin kyllä kuvitella millaisen lapsuuden tytär tuon kirjoittaja-äitinsä kanssa on viettänyt.

Juu. Tosin se psykoterapeutti Nina Pyykkönen,  johon kirjassa viitattiin,  vaikuttaa omien sivujensa ja lehtiin auliisti jakamiensa haastattelujen perusteella tyrkylle, narsistiselle ja aika tyhmälle sekopäälle. En haluaisi koskaan tavata. Mutta googlailkaa itse, jos kiinnostaa.

Sha. Eipä herätä samanlaista tunnetta. Ehkä korjailijalla on samanlainen ajatus ja siksi hänet mainitsee? Muuttaako se jotenkin tuota todettua? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ONKO KAIKKIEN ÄITIEN KUOLTAVA?

Kirjoitin, koska tämä oli kirjoitettava. Ei vain itseni, vaan kaikkien niiden tuhansien äitien puolesta, jotka kantavat häpeää, pelkoa, surua ja syyllisyyttä tietämättä: MIKSI ?

Minulla oli hyvät välit tyttäriini, kunnes toinen heistä lähti psykoterapiaan, alkoi syyllistää minua ja katkaisi lopulta kokonaan välimme väittämällä, että olen mustamaalannut häntä. Väite on järjetön. Omasta mielestäni olin onnistunut luomaan tyttäriini luotettavan vanhempisuhteen. He ovat voineet tukeutua minuun kaikessa. Välimme olivat mutkattomat.

Syyllistäminen kuuluu osana psykoterapian eheytymisprosessiin. Psykoterapioissa käydään läpi tunteita ja asioita, jotka ovat
aiheuttaneet potilaalle menneisyydessä ahdistusta tai traumoja. Tällöin on tavallista, että hän on vihainen vanhemmilleen. Mutta se on tosi tärkeä vaihe koko prosessia, sanoo erikoispsykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen.

Aloin kyseenalaistaa asioita. Miten paljon aikuisella lapsella on oikeutta kaataa pahaa oloaan vanhempansa päälle ja samalla lasistaa oman elämänsä vastuusta? Jouduin särkynein mielin haavoittuneeseen tilaan. Surin ja häpesin, enkä uskaltanut kertoa tapahtuneesta kuin parhaalle ystävälleni.

Kun aloin puhua ja kirjoittaa asiasta avoimesti. Useat samanlaiseen tilanteeseen joutuneet äidit ottivat minuun yhteyttä, kyselivät ja kertoivat omista kokemuksistaan. Huomasin, etten ollutkaan yksin suruni ja häpeäni kanssa. Tässä kirjassa kerron omista ja muutamien muiden äitien kokemuksista tyttärenä, äitinä ja syytettynä. Kerron myös omasta äidistäni ja isoäidistäni, jatkammehan aikaisempien
sukupolvien ketjua omille tyttärillemme. Se auttaa heitä ymmärtämään sukupolvien välistä dynamiikkaa.

Käsittelen myös psykologista äidinmurhaa, joka tarkoittaa lapsen, erityisesti tyttären, irtautumista äidistä aikuistumisen prosessissa. Prosessin aikana tyttären tarve raivata tilaa omalle itselle voi tuntua voimakkaana vihana äitiä kohtaan. Viha on suojatunne ja välttämätön osa irtautumista. Mutta prosessia ei ole kuunneltu äitiä. Hänet on jätetty yksin tuskansa kanssa. Aikuisen lapsen vaikeat tunteet ja syytökset satuttavat äitiä. Lapsi on aina oma lapsi, vaikka hän on jo aikuinen.

Jep jep

Jos tämä on katkelmaa tuosta aloittajan markkinoimasta kirjasta, niin voin varmuudella luvata, että en lue.

Tuohan on paatoksellista vuodatusta kirjoittajan oman mielenterveyden järkkymisestä, masennuksen ja katkeruuden oksentamista kirjan muotoon. Ahdistavaa ja rasittavaa luettavaa.

Toisaalta teema ei kosketa minua, oma suhteeni edesmenneeseen äitiini oli lämmin. Kirjan kirjoittajan suhde tyttäreensä kaikkea muuta kuin lämmin. Voin kyllä kuvitella millaisen lapsuuden tytär tuon kirjoittaja-äitinsä kanssa on viettänyt.

Juu. Tosin se psykoterapeutti Nina Pyykkönen,  johon kirjassa viitattiin,  vaikuttaa omien sivujensa ja lehtiin auliisti jakamiensa haastattelujen perusteella tyrkylle, narsistiselle ja aika tyhmälle sekopäälle. En haluaisi koskaan tavata. Mutta googlailkaa itse, jos kiinnostaa.

Miten tämä liittyy mihinkään? Ajatteletko ettei hän osaa kuvata psykoterapiaprosessia tai sen teemoja vai? 

Olen eri mutta kieltämättä tässä syntyy vaikutelma että se ammattitaito on lähinnä työkalu jolla ylläpidetään omia narsistisia kulisseja, ei mitenkään harvinainen kuvio.

No vaikka olisikin noin, edelleen kysymys kuuluu, miten se tekee tuosta sanotusta epäuskottavamman? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

Näille tenttaajille ainoat oikeat vastaukset on "on vaihdettu" ja "hyvin pärjää"... kaikesta muusta alkaa aikuisen lapsen kasvatus. Seuraavaksi valitset valehteletko vai etkö vastaa puhelimeen. 

"Ei kuulu sinulle" on myös ihan käypä vastaus.

Tottakai aikuinenen keski-ikäinen vastaa  noin turhanpäiväisyyksiin.

 Vanhalle äidilleen.

Täällä on kyllä melkoinen leikkaus kärttyisistä keski-ikäisistä naisista 

Jos kyselee typeriä, saa sellaisen vastauksen. Ja täällähän on sanottu monta kertaa, että omia ja oman perheen asioita ei tarvitse kertoa vanhuksille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ONKO KAIKKIEN ÄITIEN KUOLTAVA?

Kirjoitin, koska tämä oli kirjoitettava. Ei vain itseni, vaan kaikkien niiden tuhansien äitien puolesta, jotka kantavat häpeää, pelkoa, surua ja syyllisyyttä tietämättä: MIKSI ?

Minulla oli hyvät välit tyttäriini, kunnes toinen heistä lähti psykoterapiaan, alkoi syyllistää minua ja katkaisi lopulta kokonaan välimme väittämällä, että olen mustamaalannut häntä. Väite on järjetön. Omasta mielestäni olin onnistunut luomaan tyttäriini luotettavan vanhempisuhteen. He ovat voineet tukeutua minuun kaikessa. Välimme olivat mutkattomat.

Syyllistäminen kuuluu osana psykoterapian eheytymisprosessiin. Psykoterapioissa käydään läpi tunteita ja asioita, jotka ovat
aiheuttaneet potilaalle menneisyydessä ahdistusta tai traumoja. Tällöin on tavallista, että hän on vihainen vanhemmilleen. Mutta se on tosi tärkeä vaihe koko prosessia, sanoo erikoispsykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen.

Aloin kyseenalaistaa asioita. Miten paljon aikuisella lapsella on oikeutta kaataa pahaa oloaan vanhempansa päälle ja samalla lasistaa oman elämänsä vastuusta? Jouduin särkynein mielin haavoittuneeseen tilaan. Surin ja häpesin, enkä uskaltanut kertoa tapahtuneesta kuin parhaalle ystävälleni.

Kun aloin puhua ja kirjoittaa asiasta avoimesti. Useat samanlaiseen tilanteeseen joutuneet äidit ottivat minuun yhteyttä, kyselivät ja kertoivat omista kokemuksistaan. Huomasin, etten ollutkaan yksin suruni ja häpeäni kanssa. Tässä kirjassa kerron omista ja muutamien muiden äitien kokemuksista tyttärenä, äitinä ja syytettynä. Kerron myös omasta äidistäni ja isoäidistäni, jatkammehan aikaisempien
sukupolvien ketjua omille tyttärillemme. Se auttaa heitä ymmärtämään sukupolvien välistä dynamiikkaa.

Käsittelen myös psykologista äidinmurhaa, joka tarkoittaa lapsen, erityisesti tyttären, irtautumista äidistä aikuistumisen prosessissa. Prosessin aikana tyttären tarve raivata tilaa omalle itselle voi tuntua voimakkaana vihana äitiä kohtaan. Viha on suojatunne ja välttämätön osa irtautumista. Mutta prosessia ei ole kuunneltu äitiä. Hänet on jätetty yksin tuskansa kanssa. Aikuisen lapsen vaikeat tunteet ja syytökset satuttavat äitiä. Lapsi on aina oma lapsi, vaikka hän on jo aikuinen.

Jep jep

Jos tämä on katkelmaa tuosta aloittajan markkinoimasta kirjasta, niin voin varmuudella luvata, että en lue.

Tuohan on paatoksellista vuodatusta kirjoittajan oman mielenterveyden järkkymisestä, masennuksen ja katkeruuden oksentamista kirjan muotoon. Ahdistavaa ja rasittavaa luettavaa.

Toisaalta teema ei kosketa minua, oma suhteeni edesmenneeseen äitiini oli lämmin. Kirjan kirjoittajan suhde tyttäreensä kaikkea muuta kuin lämmin. Voin kyllä kuvitella millaisen lapsuuden tytär tuon kirjoittaja-äitinsä kanssa on viettänyt.

Juu. Tosin se psykoterapeutti Nina Pyykkönen,  johon kirjassa viitattiin,  vaikuttaa omien sivujensa ja lehtiin auliisti jakamiensa haastattelujen perusteella tyrkylle, narsistiselle ja aika tyhmälle sekopäälle. En haluaisi koskaan tavata. Mutta googlailkaa itse, jos kiinnostaa.

Miten tämä liittyy mihinkään? Ajatteletko ettei hän osaa kuvata psykoterapiaprosessia tai sen teemoja vai? 

Olen eri mutta kieltämättä tässä syntyy vaikutelma että se ammattitaito on lähinnä työkalu jolla ylläpidetään omia narsistisia kulisseja, ei mitenkään harvinainen kuvio.

No vaikka olisikin noin, edelleen kysymys kuuluu, miten se tekee tuosta sanotusta epäuskottavamman? 

No eihän se teekkään, mutta kun näiltä loppuu argumentit, alkaa ne piipittää jotain turhanpäiväistä. Vaikka hän olisi mikä, on hän koulutettu ammattilainen, toisin kuin moni täällä kommenteista päätellen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ONKO KAIKKIEN ÄITIEN KUOLTAVA?

Kirjoitin, koska tämä oli kirjoitettava. Ei vain itseni, vaan kaikkien niiden tuhansien äitien puolesta, jotka kantavat häpeää, pelkoa, surua ja syyllisyyttä tietämättä: MIKSI ?

Minulla oli hyvät välit tyttäriini, kunnes toinen heistä lähti psykoterapiaan, alkoi syyllistää minua ja katkaisi lopulta kokonaan välimme väittämällä, että olen mustamaalannut häntä. Väite on järjetön. Omasta mielestäni olin onnistunut luomaan tyttäriini luotettavan vanhempisuhteen. He ovat voineet tukeutua minuun kaikessa. Välimme olivat mutkattomat.

Syyllistäminen kuuluu osana psykoterapian eheytymisprosessiin. Psykoterapioissa käydään läpi tunteita ja asioita, jotka ovat
aiheuttaneet potilaalle menneisyydessä ahdistusta tai traumoja. Tällöin on tavallista, että hän on vihainen vanhemmilleen. Mutta se on tosi tärkeä vaihe koko prosessia, sanoo erikoispsykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen.

Aloin kyseenalaistaa asioita. Miten paljon aikuisella lapsella on oikeutta kaataa pahaa oloaan vanhempansa päälle ja samalla lasistaa oman elämänsä vastuusta? Jouduin särkynein mielin haavoittuneeseen tilaan. Surin ja häpesin, enkä uskaltanut kertoa tapahtuneesta kuin parhaalle ystävälleni.

Kun aloin puhua ja kirjoittaa asiasta avoimesti. Useat samanlaiseen tilanteeseen joutuneet äidit ottivat minuun yhteyttä, kyselivät ja kertoivat omista kokemuksistaan. Huomasin, etten ollutkaan yksin suruni ja häpeäni kanssa. Tässä kirjassa kerron omista ja muutamien muiden äitien kokemuksista tyttärenä, äitinä ja syytettynä. Kerron myös omasta äidistäni ja isoäidistäni, jatkammehan aikaisempien
sukupolvien ketjua omille tyttärillemme. Se auttaa heitä ymmärtämään sukupolvien välistä dynamiikkaa.

Käsittelen myös psykologista äidinmurhaa, joka tarkoittaa lapsen, erityisesti tyttären, irtautumista äidistä aikuistumisen prosessissa. Prosessin aikana tyttären tarve raivata tilaa omalle itselle voi tuntua voimakkaana vihana äitiä kohtaan. Viha on suojatunne ja välttämätön osa irtautumista. Mutta prosessia ei ole kuunneltu äitiä. Hänet on jätetty yksin tuskansa kanssa. Aikuisen lapsen vaikeat tunteet ja syytökset satuttavat äitiä. Lapsi on aina oma lapsi, vaikka hän on jo aikuinen.

Jep jep

Jos tämä on katkelmaa tuosta aloittajan markkinoimasta kirjasta, niin voin varmuudella luvata, että en lue.

Tuohan on paatoksellista vuodatusta kirjoittajan oman mielenterveyden järkkymisestä, masennuksen ja katkeruuden oksentamista kirjan muotoon. Ahdistavaa ja rasittavaa luettavaa.

Toisaalta teema ei kosketa minua, oma suhteeni edesmenneeseen äitiini oli lämmin. Kirjan kirjoittajan suhde tyttäreensä kaikkea muuta kuin lämmin. Voin kyllä kuvitella millaisen lapsuuden tytär tuon kirjoittaja-äitinsä kanssa on viettänyt.

Juu. Tosin se psykoterapeutti Nina Pyykkönen,  johon kirjassa viitattiin,  vaikuttaa omien sivujensa ja lehtiin auliisti jakamiensa haastattelujen perusteella tyrkylle, narsistiselle ja aika tyhmälle sekopäälle. En haluaisi koskaan tavata. Mutta googlailkaa itse, jos kiinnostaa.

Sha. Eipä herätä samanlaista tunnetta. Ehkä korjailijalla on samanlainen ajatus ja siksi hänet mainitsee? Muuttaako se jotenkin tuota todettua? 

Mäkin luuletän, että tuo on nostettu esiin omaa agendaa ajamaan. Tietää että samoinakattelevat tarttuvat johonkin täysin typeriin tulkintoihinsa.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

Näille tenttaajille ainoat oikeat vastaukset on "on vaihdettu" ja "hyvin pärjää"... kaikesta muusta alkaa aikuisen lapsen kasvatus. Seuraavaksi valitset valehteletko vai etkö vastaa puhelimeen. 

"Ei kuulu sinulle" on myös ihan käypä vastaus.

Tottakai aikuinenen keski-ikäinen vastaa  noin turhanpäiväisyyksiin.

 Vanhalle äidilleen.

Täällä on kyllä melkoinen leikkaus kärttyisistä keski-ikäisistä naisista 

Jos kyselee typeriä, saa sellaisen vastauksen. Ja täällähän on sanottu monta kertaa, että omia ja oman perheen asioita ei tarvitse kertoa vanhuksille.

Niin ja äidin hyvien tapojen ja kohteliaisuusopetukset  meni ohitse murrosiän kuohuissa.