Luokkanousun tehneenä en koe kuuluvani joukkoon - muita?

Vierailija kirjoitti:

Mun tausta on työläisperheestä, jossa on suvulla kuitenkin ollut hieman rahaa käytettävissä (isovahemmilla maatalo hyvällä sijainnilla), vaikka koulutusta ei ole ollutkaan. Sain lapsena perussivistyksen; soittotunnille pakotettiin ja kannustettiin käymään koulua, joskus käytiin jopa teatterissa ja etelänlomilla. 

Tästä huolimatta nuorena olo oli usein tietämätön, kömpelö ja sivistymätön. En tiennyt kuinka käyttäytyä ravintoloissa, mitä kuuluu illallisetikettiin, en osannut tervehtiä kun ujostutti tai keskustella itseäni vanhempien kanssa luontevasti, en ollut lukenut kirjaklassikoita tai katsonut tunnettuja elokuvia. En uskonut pärjääväni yliopistossa ja menin ensin amk:hon ja sieltä vasta yliopistoon. Kaikki yliopistoon liittyvä toiminta oli vierasta. Työelämässä autoriteettien kanssa oli pitkään vaikeuksia ja itsetunto oli alhainen. En tuntenut urasuunnitteluun liittyviä pelisääntöjä ja itselläni ei ollut suhteita tai vanhempia aikuisia, jotka olisivat auttaneet luovimaan työelämässä saati mitään omia "suhteita".  

Nykyään olen luontevasti työelämässä ihmisten kanssa ja pukeuden tarkoituksella aina hieman "yli", jolla pyrin edelleen peittämään taustaani ja luomaan suojakuoren. Joskus saatan päästää hieman ronskeja sammakoita suustani, jotka ehkä jollekin paljastavat taustani. Salaa halveksin kultalusikka suussa syntyneitä ylemmän luokan mieskasvatteja, jotka omasta mielestään ovat tehneet "kovasti töitä ja ovat vaan muita fiksumpia", heiltä puuttuu täysin kyky reflektoida omaa sukupuoltaan ja taustaansa ja kuinka paljon se auttanut elämässä. Kyllä jo se, että olet mies ja isäsi on ollut esim. insinööri, on etuoikeutettua.  

Olisin voinut kirjoittaa tämän saman tekstin. Toimin juuri näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osan voi olla vaikea ymmärtää, että yhteiskuntaluokat näkyvät valinnoissa hyvin vahvasti. Ja aina on heitä, jotka kantavat oman lapsuuskotinsa yhteiskuntaluokkaa mukanaan ja heillä näkyvät lapsuuskodin tavat nykyisen yhteiskuntaluokan sijaan. Tätä näkee molempiin suuntiin. Joku on keskiluokkainen aikuisena, mutta lapsuuskodin matalamman yhteiskuntaluokan tavat kulkevat vahvasti mukana.

Itse olen bongannut jopa akateemisia, jopa tohtoriksi kouluttautuneita/kouluttautuvia ihmisiä, joilla mielenkiinnonkohteet ovat hyvinkin työväenluokkaisia. Autot ja niiden rassaaminen on iso juttu, hankitaan isoja ja näyttäviä tatuointeja, perhekuviot ovat risaisia uusperhevirityksiä pettämisineen ja polyamorisine suhteineen. Ja olen siis tavannut tällaisia naisiakin. On ollut jopa hämmentävää nähdä näitä ihmisiä, joilla fiksuutta ei tunnu riittävän oman elämän asioihin, mutta akateemisesti ollaan hyvinkin kouluttautuneita. Ristiriita työelämän ja oman elämän välillä voi olla todella suuri.

Olen osittain eri mieltä. Samaa mieltä olen kanssasi, että näitä akateemisia tosiaan nykyisin näkee, joilla on täysin työväenluokkaista elämää. On tatuoinnit ja kyvyttömyyttä muodostaa turvallista ydinperhettä avioliitossa, kuten keskiluokkainen ideaali on. Mutta työväenluokka on oleellisesti muuttunut viime vuosikymmeninä. Olen itse syntynyt -73. Minun lapsuudessani työväenluokassa ydinperheessä eli valtaosa. Jonkun syrjäytyneen perheen lapsi saattoi luokalla olla, mutta muilla oli ihan tavallinen ydinperhe kotona. Olen siis itse työväenluokkaan syntynyt ja teollisuuskaupungista kotoisin. Tuohon aikaan duunaritkin saattoivat lukea ja harrastaa vaikka teatteria. Vappuina marssittiin läpi kaupungin. Työväenluokan elintaso on pudonnut tehtaiden kadottua ja samoin elämäntapa muuttunut. Ei marssita enää, vappuna ajetaan niillä rassatuilla autoilla, ihan eri ihmiset kuin ennen marssivat. Perheet ovat risaisia, mutta tatuoinnit ja shokkivärit hiuksissa lisääntyneet. Kulttuuria ei harrasteta vaan ennemminkin suhtaudutaan siihen negatiivisesti. 

Minusta työväenluokassa on eroja. On ne, joilla on kenties pienipalkkainen duunarityö, mutta tasainen perhe-elämä. Ei näy isoja tatuointeja tai shokkivärjättyjä hiuksia. Käydään kirjastossa, uimahallissa jne perusarkea. Eletään siivosti, vaikka vaatimattomasti. Sitten on nämä, joilla elintavat ovat mitä ovat, ryypätään, rellestetään, shokkivärjätään hiukset ja isot tatuoinnit ovat normi. Ajellaan rassatuilla autoilla, petetään ja ollaan kyvyttömiä käsittelemään tunne-elämän rikkinäisyyttä. Kiroillaan ja käytöstavat uupuvat.

En sinällään halua vähätellä kokemustasi. Silti tulee mieleen että osa vaikeuksistasi kumpuaa myös ihan perusluonteestasi. Et ehkä ole kauhean joustava siinä mielessä että osaisit solahtaa erilaisiin "piireihin" ja ihmisryhmiin vaan osaat aina olla vain juuri sitä mitä olet. Se mikä sinulle näyttäytyy muiden kuulumisena joukkoon on useimmilla sitä että he aika mutkattomasti osaavat sopeuttaa käytöksensä ja puheensa aina sen ympärillä olevan joukon mukaan.

Itse olen aika tavallinen peruskeskiluokkainen ihminen mutta olen havainnut että minun on aina ollut helppo olla hyvinkin erilaisissa piireissä ja kokea olevani siellä yksi muista. Jos en heti tiedä jotain tai ymmärrä jotain sosiaalista normia siellä, havainnoin hetken sitä mitä muut tekevät ja miten muut ovat ja sitten alan olla samalla tavalla. Toimii niin oopperan lämpiössä kuin duunarien kanssa saunassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama kokemus itsellä. Mutta lisäisin sen, että koen itseni ulkopuoliseksi myös ns. kotiseudullani. Siellä minua pidetään "hienostelevana", kun asun Helsingissä, olen hyväpalkkaisessa työssä ja alallani näkyvässä tehtävässä. Niin tai näin, niin aina väärinpäin.

Tämä on hyvin tavallista luokkanousijoilla, ettei oikein tunne sopivansa mihinkään. Vanhan piirit eivät enää tunnu omilta, mutta uusissakaan ei ole kotonaan.

Omalla kohdalla olen suosiolla todennut, että en edes yritä omaksua sellaisia ylemmän keskiluokan tapoja, mitkä eivät tunnu minusta luontevilta. Mitä sitten, jos minulla on matalamman keskiluokan ajanviettotavat?

Itselläni on tämä tilanne. Enkä koe ylemmän keskiluokan ajanviettotapoja itselleni luontevaksi. Ainut on museoissa kiertely, siitä pidän, kun museokortilla pääsee rajattomasti museoihin. Muuten olen tylsä mamma, joka lukee ja käy uimahallissa. Tiedän, että en tule koskaan omaksumaan ylemmän keskiluokan purjehtimisia, konsertti-iltoja, rapujuhlia ja muita. Eivät kiinnosta minulla, enkä koe muutenkaan tarvetta niihin.

"Tästä huolimatta nuorena olo oli usein tietämätön, kömpelö ja sivistymätön. En tiennyt kuinka käyttäytyä ravintoloissa, mitä kuuluu illallisetikettiin, "

Illallisetikettejä ei hallitse mitenkään luonnostaan iso osa ylemmänkään luokan ihmisistä. Ero on siinä että he eivät jännitä näitä tilanteita vaan rennosti vain katsovat mitä se vieruskaveri tekee ja oppii siitä sitten miten ollaan.

He eivät myöskään stressaa siitä että pitäisi "osata keskustella" vaan he vain juttelevat. Suurin osa vaikka tohtoreistakaan ei oikeasti keskustele missään kirjallisuuden klassikoista vaan heidän kanssaan voi keskustella vaikka säästä, mökkeilystä tai lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Voi, kun parisuhdeasioissa enemmän puhuttaisiin siitä, miten iso merkitys sillä omalla yhteiskuntaluokalla on! En itse tajunnut tätä nuorena, kun ihastuin kivannäköiseen ja samoja bändejä kuunnelleeseen poikaan. Olimme ihan eri taustoista. Minä olin keskiluokkaisen kodin kiltti tyttö, hän oli matalasti koulutettujen, sivistystä väheksyneiden vanhempien lapsi. Pojan vanhemmat eivät pitäneet minusta lainkaan, koska olin "liian kunnollinen". En esimerkiksi ymmärtänyt lainkaan, mitä hauskaa siinä on, että keski-ikäiset vanhemmat pyörivät ympäripäissään kotona ja lapset ryyppäsivät vanhempiensa kanssa. Omassa kodissani olen saanut mallin, että alkoholia käytetään sivistyneesti vain vähän ja vanhemmat eivät ole koskaan olleet humalassa, kun olen läsnä. 

Kun vuosia kului, alkoi parisuhde rakoilla. Poika koki, että odotan häneltä liikaa ja hän ei ole minulle kyllin hyvä, kun häntä ei kiinnostaneet yliopisto-opinnot, matkustelu tai muu. Hänestä elämä oli jees, kun sai juoda kaljaa, rassata autoja, soittaa kitaraa ja pelata pleikkarilla. Minulle tuo ei olisi ikinä riittänyt. Sääli, etten tajunnut silloin nuorena, että kovin erilaisesta taustasta tulevien suhde ei ole kovin hyvä idea. Olisi pitänyt suoraan katsoa itselle kumppania, jonka kanssa taustat suunnilleen kohtaavat ja tulevaisuuden haaveet hyvän elämän osalta ovat samansuuntaiset.

Ihme, ettei tätä näkökulmaa tuoda enemmän esille, kun ihmiset tuskailevat parisuhteen tai sen etsimisen kanssa. Oikeastihan monesti on kyse yhteiskuntaluokkien kohtaamattomuudesta. Odotukset hyvästä elämästä ovat niin erilaiset, ettei parisuhteella ole pitkällä tähtäimellä kestävää tulevaisuutta. Kumpikin osapuoli kokee olonsa todennäköisesti huonoksi, kun toinen osapuoli ei vastaa omia odotuksia ja itse ei vastaa niitä odotuksia, joita toisella on. Tai vaikka näistä erilaisista odotuksista päästäisiinkin, niin osalla itsetunto ei kestä eri yhteiskuntaluokassa olevaa kumppania. Matalamman yhteiskuntaluokan miehelle voi olla kova pala, jos nainen on hyväosainen ja tienaa enemmän. Tai ylempään keskiluokkaan kuuluva mies voi kaivata rinnalleen samankaltaista naista ja kokisi vaivaannuttavaksi työväenluokkaisen naisen käytöksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi, kun parisuhdeasioissa enemmän puhuttaisiin siitä, miten iso merkitys sillä omalla yhteiskuntaluokalla on! En itse tajunnut tätä nuorena, kun ihastuin kivannäköiseen ja samoja bändejä kuunnelleeseen poikaan. Olimme ihan eri taustoista. Minä olin keskiluokkaisen kodin kiltti tyttö, hän oli matalasti koulutettujen, sivistystä väheksyneiden vanhempien lapsi. Pojan vanhemmat eivät pitäneet minusta lainkaan, koska olin "liian kunnollinen". En esimerkiksi ymmärtänyt lainkaan, mitä hauskaa siinä on, että keski-ikäiset vanhemmat pyörivät ympäripäissään kotona ja lapset ryyppäsivät vanhempiensa kanssa. Omassa kodissani olen saanut mallin, että alkoholia käytetään sivistyneesti vain vähän ja vanhemmat eivät ole koskaan olleet humalassa, kun olen läsnä. 

Kun vuosia kului, alkoi parisuhde rakoilla. Poika koki, että odotan häneltä liikaa ja hän ei ole minulle kyllin hyvä, kun häntä ei kiinnostaneet yliopisto-opinnot, matkustelu tai muu. Hänestä elämä oli jees, kun sai juoda kaljaa, rassata autoja, soittaa kitaraa ja pelata pleikkarilla. Minulle tuo ei olisi ikinä riittänyt. Sääli, etten tajunnut silloin nuorena, että kovin erilaisesta taustasta tulevien suhde ei ole kovin hyvä idea. Olisi pitänyt suoraan katsoa itselle kumppania, jonka kanssa taustat suunnilleen kohtaavat ja tulevaisuuden haaveet hyvän elämän osalta ovat samansuuntaiset.

Ihme, ettei tätä näkökulmaa tuoda enemmän esille, kun ihmiset tuskailevat parisuhteen tai sen etsimisen kanssa. Oikeastihan monesti on kyse yhteiskuntaluokkien kohtaamattomuudesta. Odotukset hyvästä elämästä ovat niin erilaiset, ettei parisuhteella ole pitkällä tähtäimellä kestävää tulevaisuutta. Kumpikin osapuoli kokee olonsa todennäköisesti huonoksi, kun toinen osapuoli ei vastaa omia odotuksia ja itse ei vastaa niitä odotuksia, joita toisella on. Tai vaikka näistä erilaisista odotuksista päästäisiinkin, niin osalla itsetunto ei kestä eri yhteiskuntaluokassa olevaa kumppania. Matalamman yhteiskuntaluokan miehelle voi olla kova pala, jos nainen on hyväosainen ja tienaa enemmän. Tai ylempään keskiluokkaan kuuluva mies voi kaivata rinnalleen samankaltaista naista ja kokisi vaivaannuttavaksi työväenluokkaisen naisen käytöksen.

Lisäisin senkin vielä, että ihmiselle on aika raskasta yrittää olla jotakin muuta kuin on. Jos joutuu jatkuvasti pinnistelemään, ettei olisi liian hienosteleva tai ylittäisi oman tasonsa, niin kyllä se vain väsyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on harvinaisen pienet luokkaerot, ja Helsingissäkin asuu enimmäkseen maalta tulleita. Sikäli koen tuollaiset ongelmat hieman liioiteltuina ja kuulen niissä usein pientä humblebragia.

Itse olen sukuni ensimmäinen yliopistokoulutettu, mutta hyvin olen pärjännyt kulttuurikemuissa, ja taas vastaavasti keskikoulun käynyt pientilallinen vanhempani on  yksi välkyimmistä tuntemistani ihmisistä. 

Joka väittää, ettei luokkaeroja ole, valehtelee.

Teen työtä, jossa käyn ihmisten kodeissa ja näen kaikkien yhteiskuntaluokkien kirjon. Kyllä ihmisillä on luokkaeroja ja ne ovat valtavia. Ihan jo keskiluokkaiset elävät ihan erilaista elämää kuin esim. hyvin matalasti koulutetut, pienituloiset ja samalla eri tavoin huono-osaiset ihmiset. Vai istuvatko sinusta keskiluokkaiset perheenisät keskiviikkoaamuna ysiltä kaljalla paikallisen marketin edessä vai olisivatko kuitenkin töissä tuolloin?

Oletko koskaan asunut ulkomailla, jos pidät suomalaisia luokkaeroja valtavina? Mitä tulee aamuysiltä kaljan juontiin, ei siinä ole kysymys yhteiskuntaluokasta vaan sairaudesta.

-se jota lainasit.

Tiedät itsekin, että suurin osa suomalaisista ei ole koskaan asunut ulkomailla, eikä tule asumaankaan. Ja ovathan ne luokkaerot Suomen mittapuulla isoja, miksi Suomen luokkaeroja edes pitäisi verrata muihin maihin? Eikä se kaljanjuonti aamuysiltä pelkästä sairaudesta kerro, vaan yhteiskuntaluokilla on omat tapansa. Se matalasti koulutettu ja huono-osainen Pertti istuu aamuysiltä marketin pihalla kaljalla muiden kaltaistensa kanssa. Korkeasti koulutettu ja vaurasta elämää elävä Paavo taas voi viettää etätyöpäivänsä tiiviisti viinipullo kourassa ja humalassa. Ja Paavon kohdalla sitäkin pidettäisiin tavallisena, jos Paavo kesken työpäivän kävisi lounaalla työkaverin kanssa ja lounaalla ottaisivat lasillisen viiniä. Juu, molemmilla on sairaus, mutta sen ilmenemisessä on melkoisia eroja johtuen luokkaeroista.

No itse olen asunut useaankin otteeseen ulkomailla, ja siksi pidän Suomen luokkaeroja varsin pieninä. 

Kuinka paljon tunnet suomalaista työväenluokkaa?

Olen eri. Mietin vain että missä sitä oman kuplan ulkopuolista luokkaa edes voisi oppia tuntemaan? Oma lapsuudenperhe ja suku on ylempää keskiluokkaa, yliopistossakin tuli aikoinaan valittua sellainen ala, että suurin osa opiskelukavereista tulee myös keskiluokkaisista taustoista, ja viimeistään valmistumisen jälkeen kaikki on kuitenkin keskiluokkakuplassa. Työväenluokkaa lähinnä näkee erilaisissa palveluammateissa, mutta eihän heihin sillä tavalla sen syvemmin tutustu. 

Suomessa luokkaeroja kyllä on, mutta ne eivät ole niin jyrkkiä, ja niiden välillä siirtyminen on helpompaa kuin monessa muussa maassa. Varmaan se ainakin vaikuttaa, että Suomessa koulutus on maksutonta.

Tämä juuri. Omat ylemmän keskiluokan ystäväni ovat miettineet samaa. Kohtaamiset työväenluokassa puuttuvat. Ei kaupan kassalla ystävystytä tai remonttimiehen kanssa lähdetä illanviettoon. Asuinalueet ovat eriytyneet ja naapurit ja lasten kavereiden vanhemmat ovat samaa yhteiskuntaluokkaa kuin itse. Töissäkin on samanlaista ylempää keskiluokkaa, jos ollaan asiantuntijatöissä. Samanlailla ne yhteydet puuttuvat työväenluokkalaisilta,he vaan eivät tuo sitä esiin. 

Oma kokemus työväenluokkaisista on ollut, että he pitävät keskiluokkaisiakin herroina, jotka eivät ymmärrä tosielämästä mitään. Heillä ei vaikuta olevan mitään halua saada keskiluokkaisia ystäviä. Jos jotain tutustumista yrittää, niin herkästi menee siihen, että keskiluokkaisen koetaan olevan jotenkin hirveän hyväosainen ja kuittaillaan hänen elämästään. Aika tavallista myös on ollut, että työväenluokkaiset kuvittelevat keskiluokkaisen saaneen jotenkin helpolla oman omaisuutensa. Ei käsitetä, että se keskiluokkainen on voinut opiskella todella kauan ja tekee henkisesti vaativaa työtä palkkansa eteen. Työ ei välttämättä ole fyysisesti raskasta kuten työväenluokkaisella, mutta työn raskaus tuleekin vastuusta, henkisestä puolesta ja esim. työssä odotetaan joustoa ja töiden tekemistä myös ilta-aikaan virallisen työpäivän päätyttyä.

Mutta myös se ajanvietto eroaa. Jos sen kaupan kassan kanssa sattuisikin pääsemään enemmän tutuiksi, niin eipä se vapaa-ajanviettotapa välttämättä toimi lainkaan. Keskiluokka saattaa lähteä ulos. Käydään hyvässä pubissa tai viinibaarissa istumassa iltaa. Työväenluokkainen ei niihin suostu lähtemään, pönöttämään ja liian kalliitakin vielä. Pitää päästä liikkumaan, pelaamaan vaikka jotain biljardia ja humaltumaan, karaokea. Keskiluokkaista ei se autonrassailu kiinnosta, työväenluokkainen ei lähde soittamaan viulua kimpassa.

Vierailija kirjoitti:

"Tästä huolimatta nuorena olo oli usein tietämätön, kömpelö ja sivistymätön. En tiennyt kuinka käyttäytyä ravintoloissa, mitä kuuluu illallisetikettiin, "

 

Illallisetikettejä ei hallitse mitenkään luonnostaan iso osa ylemmänkään luokan ihmisistä. Ero on siinä että he eivät jännitä näitä tilanteita vaan rennosti vain katsovat mitä se vieruskaveri tekee ja oppii siitä sitten miten ollaan.

He eivät myöskään stressaa siitä että pitäisi "osata keskustella" vaan he vain juttelevat. Suurin osa vaikka tohtoreistakaan ei oikeasti keskustele missään kirjallisuuden klassikoista vaan heidän kanssaan voi keskustella vaikka säästä, mökkeilystä tai lapsista.

:D tämän olen kantapään kautta oppinut vuosien varrella. Ystävällinen hymy, hyvät käytöstavat, avoin mieli ja ihan perus arkipäivän keskuteluaiheet riittävät. Ujolle nuorelle naiselle siinä olikin opettelua aikanaan. Nykyään sopeudun hyvin tilanteeseen kuin tilanteeseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi, kun parisuhdeasioissa enemmän puhuttaisiin siitä, miten iso merkitys sillä omalla yhteiskuntaluokalla on! En itse tajunnut tätä nuorena, kun ihastuin kivannäköiseen ja samoja bändejä kuunnelleeseen poikaan. Olimme ihan eri taustoista. Minä olin keskiluokkaisen kodin kiltti tyttö, hän oli matalasti koulutettujen, sivistystä väheksyneiden vanhempien lapsi. Pojan vanhemmat eivät pitäneet minusta lainkaan, koska olin "liian kunnollinen". En esimerkiksi ymmärtänyt lainkaan, mitä hauskaa siinä on, että keski-ikäiset vanhemmat pyörivät ympäripäissään kotona ja lapset ryyppäsivät vanhempiensa kanssa. Omassa kodissani olen saanut mallin, että alkoholia käytetään sivistyneesti vain vähän ja vanhemmat eivät ole koskaan olleet humalassa, kun olen läsnä. 

Kun vuosia kului, alkoi parisuhde rakoilla. Poika koki, että odotan häneltä liikaa ja hän ei ole minulle kyllin hyvä, kun häntä ei kiinnostaneet yliopisto-opinnot, matkustelu tai muu. Hänestä elämä oli jees, kun sai juoda kaljaa, rassata autoja, soittaa kitaraa ja pelata pleikkarilla. Minulle tuo ei olisi ikinä riittänyt. Sääli, etten tajunnut silloin nuorena, että kovin erilaisesta taustasta tulevien suhde ei ole kovin hyvä idea. Olisi pitänyt suoraan katsoa itselle kumppania, jonka kanssa taustat suunnilleen kohtaavat ja tulevaisuuden haaveet hyvän elämän osalta ovat samansuuntaiset.

Ihme, ettei tätä näkökulmaa tuoda enemmän esille, kun ihmiset tuskailevat parisuhteen tai sen etsimisen kanssa. Oikeastihan monesti on kyse yhteiskuntaluokkien kohtaamattomuudesta. Odotukset hyvästä elämästä ovat niin erilaiset, ettei parisuhteella ole pitkällä tähtäimellä kestävää tulevaisuutta. Kumpikin osapuoli kokee olonsa todennäköisesti huonoksi, kun toinen osapuoli ei vastaa omia odotuksia ja itse ei vastaa niitä odotuksia, joita toisella on. Tai vaikka näistä erilaisista odotuksista päästäisiinkin, niin osalla itsetunto ei kestä eri yhteiskuntaluokassa olevaa kumppania. Matalamman yhteiskuntaluokan miehelle voi olla kova pala, jos nainen on hyväosainen ja tienaa enemmän. Tai ylempään keskiluokkaan kuuluva mies voi kaivata rinnalleen samankaltaista naista ja kokisi vaivaannuttavaksi työväenluokkaisen naisen käytöksen.

Sekin piti vielä lisätä, että ihmisestä voi tuntua raskaalta yrittää koko ajan olla muuta kuin on. Jos joutuu tarkkailemaan, että osaa olla riittävän fiksusti tai olla hienostelematta liikaa, niin tuntuuhan se kuormittavalta. Kotona tuota joutuisi oikeastaan tekemään jatkuvasti.

On helpompaa olla rennosti vieraammassakin joukossa, jos tuntee jo valmiiksi erilaiset toimintatavat. Mutta paljon vaikeampaa on, jos kaikki on uutta eikä osaa sosiaalisesti lukeakaan, mistä juuri tässä tilanteessa on kyse.

En lue koko ketjua. Mutta miksi et vain ole reippaasti oma itsesi? Koska mielestäni se on parempaa kuin teeskentely. Kielitaito kehittyy vain puhumalla, rohkeasti mukaan vaan keskusteluun! Jos minua joku ärsyttää niin pyrkyrit ja ne jotka yrittävät olla hienompia kuin ovat, ei kaikkien tarvitse pitää laskettelusta ja golfista. Minulla ei ole maisterin papereita mutta olen työn puolesta tavannut tosi fiksuja ihmisiä (jopa pari maan presidenttiä, tosin eivät silloin olleet presidenttejä) ja oikeasti hyväosaiset ovat pääsääntöisesti miellyttäviä ihmisiä. 

Omalla puolisolla on ylemmän keskitason työ ja hän on tehnyt siltä osin tuon mainitsemasi luokkahypyn. Ja hän oikeasti mokaa välillä ihan kunnolla kun ajattelu (ja huumori) on niin erilaista. Alkuun teki mieli vähän "paikkailla" mutta sitten joku kirjoitti (varmaan juuri tällä palstalla) että vielä nolompaa kuin norsu lasikaupassa on se päsmäävä puoliso niin olen päättänyt pitää suuni kiinni. 

Tästä aiheesta on tehty ainakin joitain tutkimuksia ja ne mukailevat sinun kokemustasi: vaikka saisi korkeakoulututkinnon ja hyvän palkan niin saattaa silti kokea erilaisuutta. Mutta edelleen olen sitä mieltä että ei kannata näytellä tai olla eri kuin on. 

Sama. Mun vanhemmat on äärimmäisen köyhistä pienistä torpista kotoisin. Sukututkimusta kun joku teki, niin taustakin oli köyhää, mäkitupalaisia ja torppareita, piikoja ja renkejä, Varsinais-Suomen ja Hämeen alueelta 1500 luvulle asti. Ei yhden yhtä millään tapaa "hienoa" ihmistä. Eikä korkeasti koulutettujakaan ennen kuin mun 1970-luvulla syntyneessä sukupolvessa. Isää olisi kyllä kiinnostanut koulut, mutta köyhässä torpassa oli 12 lasta, koulut maksoi, ei ollut valtion takaamaa opintolainaa eikä tukia vielä, niin koulut jäi käymättä. Sama äidillä, tosin hän ei usko että olisi ollut "lukupäätäkään".

Tällä taustalla lähdin sitten ysärillä yliopistoon. Siellä törmäsin ihan erilaisiin ihmisiin. Jotenkin hienostuneisiin ja sivistyneisiin. Minä en tiennyt edes, miten a la carte -ravintolassa toimitaan, kun en ollut koskaan käynyt kuin grillikioskilla tai kebabilla. En osannut vetää sopivia vertauksia antiikin Kreikan tai Rooman tarustoista, tai ymmärtänyt niitä kun joku käytti. En tuntenut filosofien ajatuksia enkä oikein mitään muutakaan. Tuota tunnetta voimisti, että aloin seurustella rikkaasta kodista olevan suomenruotsalaisen saman pääaineen opiskelijan kanssa. Todella tunsin itseni sivistymättömäksi ja huonoksi ja noloksi. Koko ajan yritin olla paljastumatta niin juntiksi kuin mikä tiesin olevani. 

Nykyään viisikymppisenä tuo ei käytännössä enää haittaa, vaikka koenkin olevani ihan täysi junttiduunari akateemisen ammatissa. Asun asumisoikeusasunnossa. Ei ole omaisuutta. Ei kiinnosta "hienot" harrastukset. Lähinnä pelaan tietokoneella ja katson telkkaria. Mulla ei ole mitään keskiluokan tunnusmerkki-designesineitä kotonani. Tykkään junttiviihteestä. Pukeudun arkisesti ja köyhän näköisesti. Vaan eipä tuo enää haittaa. Ei minua kiinnostakaan enää näyttää "hienolta" kenenkään silmissä.

Vierailija kirjoitti:

Sama. Mun vanhemmat on äärimmäisen köyhistä pienistä torpista kotoisin. Sukututkimusta kun joku teki, niin taustakin oli köyhää, mäkitupalaisia ja torppareita, piikoja ja renkejä, Varsinais-Suomen ja Hämeen alueelta 1500 luvulle asti. Ei yhden yhtä millään tapaa "hienoa" ihmistä. Eikä korkeasti koulutettujakaan ennen kuin mun 1970-luvulla syntyneessä sukupolvessa. Isää olisi kyllä kiinnostanut koulut, mutta köyhässä torpassa oli 12 lasta, koulut maksoi, ei ollut valtion takaamaa opintolainaa eikä tukia vielä, niin koulut jäi käymättä. Sama äidillä, tosin hän ei usko että olisi ollut "lukupäätäkään".

Tällä taustalla lähdin sitten ysärillä yliopistoon. Siellä törmäsin ihan erilaisiin ihmisiin. Jotenkin hienostuneisiin ja sivistyneisiin. Minä en tiennyt edes, miten a la carte -ravintolassa toimitaan, kun en ollut koskaan käynyt kuin grillikioskilla tai kebabilla. En osannut vetää sopivia vertauksia antiikin Kreikan tai Rooman tarustoista, tai ymmärtänyt niitä kun joku käytti. En tuntenut filosofien ajatuksia enkä oikein mitään muutakaan. Tuota tunnetta voimisti, että aloin seurustella rikkaasta kodista olevan suomenruotsalaisen saman pääaineen opiskelijan kanssa. Todella tunsin itseni sivistymättömäksi ja huonoksi ja noloksi. Koko ajan yritin olla paljastumatta niin juntiksi kuin mikä tiesin olevani. 

Nykyään viisikymppisenä tuo ei käytännössä enää haittaa, vaikka koenkin olevani ihan täysi junttiduunari akateemisen ammatissa. Asun asumisoikeusasunnossa. Ei ole omaisuutta. Ei kiinnosta "hienot" harrastukset. Lähinnä pelaan tietokoneella ja katson telkkaria. Mulla ei ole mitään keskiluokan tunnusmerkki-designesineitä kotonani. Tykkään junttiviihteestä. Pukeudun arkisesti ja köyhän näköisesti. Vaan eipä tuo enää haittaa. Ei minua kiinnostakaan enää näyttää "hienolta" kenenkään silmissä.

Lähinnä kiinnostaa mikset ole halunnut muuttaa sukusi tilannetta keräämällä vaurautta, niin, että seuraavat sukupolvet eivät joudu aloittamaan yhtä tyhjästä kuin sinä itse? Vai onko liian keskiluokkainen ajatus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tausta on työläisperheestä, jossa on suvulla kuitenkin ollut hieman rahaa käytettävissä (isovahemmilla maatalo hyvällä sijainnilla), vaikka koulutusta ei ole ollutkaan. Sain lapsena perussivistyksen; soittotunnille pakotettiin ja kannustettiin käymään koulua, joskus käytiin jopa teatterissa ja etelänlomilla. 

Tästä huolimatta nuorena olo oli usein tietämätön, kömpelö ja sivistymätön. En tiennyt kuinka käyttäytyä ravintoloissa, mitä kuuluu illallisetikettiin, en osannut tervehtiä kun ujostutti tai keskustella itseäni vanhempien kanssa luontevasti, en ollut lukenut kirjaklassikoita tai katsonut tunnettuja elokuvia. En uskonut pärjääväni yliopistossa ja menin ensin amk:hon ja sieltä vasta yliopistoon. Kaikki yliopistoon liittyvä toiminta oli vierasta. Työelämässä autoriteettien kanssa oli pitkään vaikeuksia ja itsetunto oli alhainen. En tuntenut urasuunnitteluun liittyviä pelisääntöjä ja itselläni ei ollut suhteita tai vanhempia aikuisia, jotka olisivat auttaneet luovimaan työelämässä saati mitään omia "suhteita".  

Nykyään olen luontevasti työelämässä ihmisten kanssa ja pukeuden tarkoituksella aina hieman "yli", jolla pyrin edelleen peittämään taustaani ja luomaan suojakuoren. Joskus saatan päästää hieman ronskeja sammakoita suustani, jotka ehkä jollekin paljastavat taustani. Salaa halveksin kultalusikka suussa syntyneitä ylemmän luokan mieskasvatteja, jotka omasta mielestään ovat tehneet "kovasti töitä ja ovat vaan muita fiksumpia", heiltä puuttuu täysin kyky reflektoida omaa sukupuoltaan ja taustaansa ja kuinka paljon se auttanut elämässä. Kyllä jo se, että olet mies ja isäsi on ollut esim. insinööri, on etuoikeutettua.  

Olisin voinut kirjoittaa tämän saman tekstin. Toimin juuri näin.

Kiitos tästä kommentista! Pelastit juuri päiväni. Mukavaa, että on muitakin, jotka samaistuvat kokemukseen. :) 

Meitä taitaa loppujen lopuksi olla vielä aika paljon, koska yhteiskunta on viime vuosikymmeninä mahdollistanut luokkanousuja. Ajattelen, että nyt vain pitää huolehtia, että se olisi jatkossakin mahdollista muillekin.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama. Mun vanhemmat on äärimmäisen köyhistä pienistä torpista kotoisin. Sukututkimusta kun joku teki, niin taustakin oli köyhää, mäkitupalaisia ja torppareita, piikoja ja renkejä, Varsinais-Suomen ja Hämeen alueelta 1500 luvulle asti. Ei yhden yhtä millään tapaa "hienoa" ihmistä. Eikä korkeasti koulutettujakaan ennen kuin mun 1970-luvulla syntyneessä sukupolvessa. Isää olisi kyllä kiinnostanut koulut, mutta köyhässä torpassa oli 12 lasta, koulut maksoi, ei ollut valtion takaamaa opintolainaa eikä tukia vielä, niin koulut jäi käymättä. Sama äidillä, tosin hän ei usko että olisi ollut "lukupäätäkään".

Tällä taustalla lähdin sitten ysärillä yliopistoon. Siellä törmäsin ihan erilaisiin ihmisiin. Jotenkin hienostuneisiin ja sivistyneisiin. Minä en tiennyt edes, miten a la carte -ravintolassa toimitaan, kun en ollut koskaan käynyt kuin grillikioskilla tai kebabilla. En osannut vetää sopivia vertauksia antiikin Kreikan tai Rooman tarustoista, tai ymmärtänyt niitä kun joku käytti. En tuntenut filosofien ajatuksia enkä oikein mitään muutakaan. Tuota tunnetta voimisti, että aloin seurustella rikkaasta kodista olevan suomenruotsalaisen saman pääaineen opiskelijan kanssa. Todella tunsin itseni sivistymättömäksi ja huonoksi ja noloksi. Koko ajan yritin olla paljastumatta niin juntiksi kuin mikä tiesin olevani. 

Nykyään viisikymppisenä tuo ei käytännössä enää haittaa, vaikka koenkin olevani ihan täysi junttiduunari akateemisen ammatissa. Asun asumisoikeusasunnossa. Ei ole omaisuutta. Ei kiinnosta "hienot" harrastukset. Lähinnä pelaan tietokoneella ja katson telkkaria. Mulla ei ole mitään keskiluokan tunnusmerkki-designesineitä kotonani. Tykkään junttiviihteestä. Pukeudun arkisesti ja köyhän näköisesti. Vaan eipä tuo enää haittaa. Ei minua kiinnostakaan enää näyttää "hienolta" kenenkään silmissä.

Lähinnä kiinnostaa mikset ole halunnut muuttaa sukusi tilannetta keräämällä vaurautta, niin, että seuraavat sukupolvet eivät joudu aloittamaan yhtä tyhjästä kuin sinä itse? Vai onko liian keskiluokkainen ajatus?

En ole halunnut tuottaa sitä seuraavaa sukupolvea 😅 Enkä pariutuakaan. Tosin ei se mikään periaatepäätös koskaan ollut, eipä vaan ole kotona viihtyvää introverttia kukaan tullut kotoa hakemaan, ja kun itsekin olen ollut tyytyväinen yksin ja lapsettomana, niin siitä tuli sitten mun osa. Samoin, kun ei ole jälkeläisiä, ja asuu yksin, se vähän vähentää kiinnostusta hankkia omaisuutta.

Mietin, onko osalla keskustelijoista kyse enemmän köyhyyden traumasta - mikä voi olla yli-sukupolven ylittyvä trauma, vai luokkahypystä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama kokemus itsellä. Mutta lisäisin sen, että koen itseni ulkopuoliseksi myös ns. kotiseudullani. Siellä minua pidetään "hienostelevana", kun asun Helsingissä, olen hyväpalkkaisessa työssä ja alallani näkyvässä tehtävässä. Niin tai näin, niin aina väärinpäin.

Ehkä oma käytöksesi on muuttunut ja vaikutat nykyään hienostelevalta? Mulle on sanottu, että onpa mukavaa, kun olen se sama vanha kuten ennenkin.

Sivusta. Oon kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jossa koulutusta pidettiin lesoiluna. Lukion jälkeen oli sosiaalisesti hyväksyttyä lähteä lähikaupunkien amk:n opiskelemaan. Yliopistoonkin vain, jos oli lähikaupungissa ja joku "helposti ymmärrettävä" ala, tyyliin opettaja. Mutta auta armias, jos lähdit lukemaan lääkikseen tai oikikseen - mitä oikein kuvittelit olevasi! Humanistiset tieteet taas olivat jotain ituhippeilyä ja kauppiksesta ei koko paikkakunnalla puhuttukaan, kun kunnon nuoret lähtivät lukemaan tradenomeiksi. 

T. Omalla kohdalla pelkkä yliopistopaikan saaminen Helsingistä tulkittiin hienosteluksi, kun ei maakunnan oma yliopisto ja opekoulutus kelvannut

Kasvoin pienessä tehdaskaupungissa ns. herrojen kakarana. Vanhempani olivat kumpikin akateemisia, ja isäni oli päällikköasemassa. 60- ja 70-luvuilla (varsinkin) tämä oli iso stigma. Vain "rehellinen työläinen" oli oikea ihminen. Seurauksena yritin olla niin tavallinen kuin mahdollista. Kuljin lähes ryysyissä, en suostunut pitämään edes talvikenkiä talvella vaan kuljin Hai-saappaissa 30 asteen pakkasessa, koska talvikengät olisivat laukaisseet kiusaamiskierteen jossa minua olisi syytetty "hienoista, kalliista herraskengistä." 

Valitsin selviytymisstrategiaksi alisuoriutumisen. En opiskellut niin paljon kuin olisi ollut rahkeita, en pyrkinyt korkealle, vaan paremminkin alas. Menestyminen oli paha asia, ja siitä seurasi pahoja asioita ja ympäristön kosto. Vieläkin pukeudun nuhjuisesti, ajan 20 vuotta vanhalla Corollalla ja nautin siitä että kukaan ei katso minua vihaten ja kateellisena. Jos katsovat vähän halveksuvasti, ei haittaa. Älyllisesti ja kulttuurisesti en ole elämääni typistänyt. 

En ole noussut luokassa pulpetin päälle.

Vierailija kirjoitti:

Osan voi olla vaikea ymmärtää, että yhteiskuntaluokat näkyvät valinnoissa hyvin vahvasti. Ja aina on heitä, jotka kantavat oman lapsuuskotinsa yhteiskuntaluokkaa mukanaan ja heillä näkyvät lapsuuskodin tavat nykyisen yhteiskuntaluokan sijaan. Tätä näkee molempiin suuntiin. Joku on keskiluokkainen aikuisena, mutta lapsuuskodin matalamman yhteiskuntaluokan tavat kulkevat vahvasti mukana.

Itse olen bongannut jopa akateemisia, jopa tohtoriksi kouluttautuneita/kouluttautuvia ihmisiä, joilla mielenkiinnonkohteet ovat hyvinkin työväenluokkaisia. Autot ja niiden rassaaminen on iso juttu, hankitaan isoja ja näyttäviä tatuointeja, perhekuviot ovat risaisia uusperhevirityksiä pettämisineen ja polyamorisine suhteineen. Ja olen siis tavannut tällaisia naisiakin. On ollut jopa hämmentävää nähdä näitä ihmisiä, joilla fiksuutta ei tunnu riittävän oman elämän asioihin, mutta akateemisesti ollaan hyvinkin kouluttautuneita. Ristiriita työelämän ja oman elämän välillä voi olla todella suuri.

Tätä ilmiötä kutsutaan sosiologiassa nimellä "proledrift". Youtubessa on paljon videoita aiheesta.