Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Luokkanousun tehneenä en koe kuuluvani joukkoon - muita?
En nyt tarkoita luokkanousulla mitään "olin lapsena koditon ja nyt multimiljonääri" -tarinoita, jotka ovat aika harvassa. Vaan näitä tavallisempia tarinoita, missä matalista yhteiskuntaluokista noustaan keskituloisiksi ja missä keskituloiset kipuavat vielä ylöspäin. Olen itse kasvanut melko keskiluokkaisessa kodissa maakunnassa, mutta vanhempieni tausta oli matalampi, isäni lapsuuskoti oli todella köyhä. Tämä näkyy minussa taloudellisena tarkkuutena ja tuhlailun välttämisenä, vaikkei taloudellista huolta ole itselläni ollutkaan. Taustani näkyy minussa yhä, vaikka tienaan hyvin ja asun yhdellä Suomen hyvätuloisimmista postinumeroalueista.
Luokkanousijana minulta puuttuvat monille ylemmissä yhteiskuntaluokissa olleille luontaiset taidot ja elintavat. En "osaa" harrastaa mitään hienoa, en osaa golfata, en lasketella, en purjehtia, kaukomatkat eivät kiinnosta jne. En ole edes koskaan kokeillut noita urheilulajeja, lapsena harrastin vain jumppaa, kokkipuuhakerhoa ja kuvataidekerhoa. Monet menot kauneushoidoista kalliisiin vaatteisiin ja fiineihin ravintoloihin tuntuvat tuhlaukselta, enkä käytä rahaani sellaiseen. Sen sijaan käyn kirjastossa, retkeilen luonnossa, käyn uimahallissa vesijumpassa, luen ja nautin mökkeilystä ilman mukavuuksia.
Tunnen itseni maalaiseksi ja huonommaksi muiden ulkoisesti kaltaisteni seurassa. Tuntuu, etten osaa keskustellakaan kunnolla ihmisten kanssa, joilla monet asiat tulevat luonnostaan. Osalla arvot tuntuvat melko kovilta, elämä on suorittamista, rahan ansaitsemista ja kaikkea materialista menestystä. Toisissa arvostetaan sitä, miten menestyneitä he ovat. Minä arvostan yksinkertaista (monen mielestä tylsää) arkea ja terveyttä. Ammattini on arkinen verrattuna siihen, kun ympärillä on vaikka minkälaista juristia, järjestöjohtajaa, kansainvälistä asiantuntijaa jne.
Minulla ei ole hienoa sukutaustaa tai maistereita suvussa monessa polvessa. Lapsuuskotini ei ollut mikään sosiaalinen kulttuurikoti. En ole koskaan käynyt oopperassa, teatterissa käyminen tuntuu yhä vieraalta ja klassisen musiikin konsertissa kävin ensimmäistä kertaa aikuisena. Olen välillä pihalla sosiaalista normeista, kun lapsuuskodissani ei paljon harrastettu kyläilyä ja vanhempani olivat kotona lähinnä keskenään. Kielitaitoni on huono, ymmärrän englantia hyvin ja ruotsiakin jotenkin, mutta en puhu noita kieliä itse. Kadehdin, kun toiset sulavasti juttelevat small talkia englanniksi tai ruotsiksi ja itse yritän mongertaa jonkin sanan suustani. Harmittaa, kun lapsuuskodissa en ole oppinut asioita, joista olisi nyt aikuisena apua. Yliopistossakin kaikki oli vierasta sitseistä dekaaneihin ja stipendien hakemisesta publiikeihin, jokainen asia on täytynyt opetella alusta.
Arjessa tuntuu eniten sen, että koen itseni monissa tilanteissa nukkavieruksi ja ulkopuoliseksi. En ole niin tyylikäs, kovin hoikka ja hyvin pukeutunut. Vaatteet on toki ehjät, mutta eivät muodikkaat ja voin hyvillä mielin lähteä asioille verkkareissa ilman meikkiä. Koen olevani sellainen homssu maalaisserkku, jolle lähinnä naureskellaan. Usein vain on olo, että en kuulu joukkoon, vaikka olen korkeasti koulutettu, työelämässä pärjännyt ja taloudellisesti menee mukavasti. Onko muilla luokkanousun tehneillä tällaista? Helpottaako tämä olo koskaan?
Ap
Kommentit (619)
Olen täysin samaa mieltä luokkajaottelusta. Se näkyi selvästi viimeistään lukiossa. Lapsen vanhempien sosiaaliluokka (syrjäytyneet - työväenluokka - alempi keskiluokka - keskimmäinen keskiluokka - ylempi keskiluokka - eliitti) vaikuttaa lapsen elämään kokonaisvaltaisesti. Täysin riippumatta siitä, haluavatko vanhemmat sitä vai ei.
Oma kaveripiirini on aina ollut keskiluokkaista. Siis keskimmäistä ja ylempää keskiluokkaa. Muutama eliittiin kuuluva "vanhan rahan" tyyppi on myös ollut harrastuspiireissä ja opiskelukaverina. Huomasin että luokkaero on jyrkin juuri tuossa kohdassa missä hyvätuloiset ylemmän keskiluokan suvut erottuvat eliitistä (vanha raha, aatelissuvut). Toki tässäkin luokkien välissä on jengiä, joka tekee matkaa ylöspäin tai alaspäin. Mutta vanha raha on hyvin "sisäänlämpiävää sorttia" eli tietävät tasan tarkkaan kuka on yksi heistä ja kuka on ylempää keskiluokkaa. Itse en tuntisi koskaan oloani täysin luontevaksi, jos menisin naimisiin aatelisen kanssa. Minähän olen vain ylempää keskiluokkaa eli sukutaulu on pitkä ja tunnettuja nimiä löytyy, mutta valtaosa suvusta on aika tuntematonta jengiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voin samaistua tähän. Köyhästä ylempään keskiluokkaan sulautuminen käyt varsin sujuvasti. Vanhojen sukujen sekaan ei niin vain sulaudutakkaan. Varsinkin Ruotsisa tämän huomaa. Siellä on käytössä sukusormukset jne jolla tuodaan oma status esille ja käytös on sen mukaista alempia kasteja kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Sama se sopeutumattomuudenntunne on meillä luokkalaskun tehneillä.
Ylemmän keskiluokan lapsuudenperheestä kulttuuri-, harrastus- ja sivistyspohjalta pikkukaupunkiin duunaritaustaisen miehen kanssa jumahtaneena ja yAMK-duunia tekevänä voin sanoa, etten löydä mitään yhteistä niin työkavereiden kuin miehen lapsuudenperheen kanssa. Tulen kyllä toimeen hyvin ja minusta pidetään, mutten sujahda joukkoon tai jaksa yksitoikkoisia keskustelunaiheita.
Mies itse on älykäs ja duunarin työstä huolimatta hyvää keskusteluseuraa, mitä parhain puoliso ja isä.. mutta nämä ympyrät täällä saavat minut huokaisemaan kahdesti. Olen kuin kolikko, jota yritetään mahduttaa neliönmalliseen koloon, ei vain onnistu. Käynti kotona pk-seudulla on aina virkistävää ja rentouttavaa, siellä tunnen olevani.. noh, kotona.
Mutta miehesi kanssa varmaan olette kuitenkin samalla aaltopituudella? Kai teillä yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja hyviä keskusteluita on? Ja jos ei ole, niin mikä selittää sen, että kaltaisesi ihminen on päätynyt yhteen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole mitään yhteistä? Itselleni ainakin on samanhenkisyys tärkeimpien prioriteettien joukossa, ja käytännössä kaikki ystävät ja ne, joiden kanssa on ollut mitään romanttista viritystä, ovat olleet kiinnostuneet samantyyppisistä asioista kuin minä (nimenomaan kulttuurista, taiteista, jne) ja keskustelut ovat kiinnostavia. Valtaosa on kyllä joko kouluttautuneita tai taidealoilla työsenteleviä, mutta on joukossa joku duunaritaustainen duunarityötä tekeväkin - heitäkin on, jotka silti ovat kiinnostuneet samanlaisista asioista.
-----Äidin sisar nai oman tasoisensa miehen. Akateemisesti koulutettu ja kovapalkkaisessa asiantuntijatyössä oleva mies. Ylemmän keskiluokan sukutausta.
Vuosikymmenten mittaan äitini ja hänen sisarensa elämä alkoivat ajautua eri suuntiin. Ero ei ole silmiinpistävä, mutta sen huomaa jos tarkastelee elämänlaatua. Sisarella oli eläkkeelle siirtyessään neljä omistusasuntoa. Äidillä vain yksi. Sisar ja äiti tekivät koko työuransa ajan samantyyppisiä työtä (normihyvä palkka, hyvät työnantajat, pitkät työurat samassa firmassa, hyvät työsuhde-edut) mutta elintasoerot alkoivat kasaantua kiihtyvällä tahdilla. .
Äidin sisar on nyt terve, aktiivinen, hyväkuntoinen ja lähestyy 80 vuoden ikää. Äitini kuoli 72-vuotiaana. Hän oli jo vuosikymmenien ajan ollut lihava (huomattava ylipaino), rapakuntoinen ja fyysisesti passiivinen. Hän seurasi miehensä antamaa esimerkkiä. Töiden jälkeen sohvalle ja siitä nukkumaan. Kulttuuriharrastukset eivät kehitä fyysistä kuntoa, joten äidille tuli lähes kaikki "elämäntapasairaudet" mistä lääkäri varoitti. Verenpainetauti, sydämen vajaatoiminta, diabetes, tuki-ja liikuntaelinsairauksia. Kaikki itse aiheutettuja, koska ne olisi voitu helposti välttää. Ennaltaehkäisy (terveet elämäntavat) ovatkin aina ensisijainen hoitomuoto. "Älä nyt omaa terveyttäsi pilaa, jos haluat nauttia eläkevuosistasi."------
Täsähän on suorastaan sosiologian gradun aineisto valmiina.
Jotenkin tämä kolahti itseeni.
Aikoinaan Eva Illoinen kirjoitti viiltävän tarkasti parikin kirjaa naisesta, joka oli päätynyt pieneen teollisuuskaupunkiin (arvattavasti Uusikaupunki) , pieniin vähän parempiin piireihin, tasaisen keskiluokkaisen miehen kanssa, ja koko elämä oli vain yhtä Harmaata janaa.
Itsekin olen saanut suuren ilon tavata juuri kijoittamasi tätisi kaltaisia vanhuksia. Esim anoppini, joka oli 20-luvulla syntynyt ja elänyt Helsingforsissa hyvätasoisen nuoruuden. Vanhoissa mustavalkokuvissa ollaan pitkässä iltapuvussa tanssiaissa, ajellaan jollain avomoottorivenellä leningit päällä ja olipa hän käynyt jo 50-luvulla mm. laivamatkalla Eurooppaan ja mm. käynyt Brisish Museossa. Tämmöistä ei taas minun isoäitini saman aikaan tapahtuneessa elämässä kyllä tapahnut edes samassa läänissä! Senverran kaukana oli nuo elämänpiirit kyllä. Anoppi eli pitkän ja vaihderikkaan elämän, jonka viimeisiä vuosia koetteli fyysinen sairaus, mutta ei sekään häntä tylsistyttänyt.
Takas asiaan: äitisi elämän semmoinen taantuminen ja juuri tuo ihan fyysinen elämäntason romahtaminen oli varmasti karua katseltavaa. Ja varsinkin, kun asianomainen itse ei jotenkin näe eikä havahdu ongelmaan tai sen seurauksiin ollenkaan! Siis yhtään. Nähty on.
Nyt kun tässä itse vanhenee ja kukkeimmat vuoteni sijoittuvat sinne, kun Madonna julkaisi levyjään ( eli siis kuulemma 40 v sitten), niin totisesti olen kiinnittänyt huomiota ihan tähän fyysiseen puoleen , sekä mielenkiinnon ja uteliaisuuden ylläpitämiseen. Tähän täytyy minun vielä enemmän paneutua ja pitää visu huoli siitä, ettei mieheni vaan tipahda mihinkään ns. gubbe-tilaan vielä. Kiitos kirjoituksestasi, se oli hyvä.
Kaikista suurimmat snobit ja luokkaeroja tekevät ovat osa pieni/keskituloisista johtavaan asemaan päässeistä henkilöistä ja jos vielä on maanviljelijäperheestä vielä pahempi. Aikanaan oli jo koulussa jaottelu työläisten/ maanviljelijöiden/ opettajien/johtajien lapset ja tuossa jätjestyksessä. Todella vanhoista suvuista olevilla ei ole tarvetta isotella ja näyttää asemaansa mitä taas ns nousukkailla on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama se sopeutumattomuudenntunne on meillä luokkalaskun tehneillä.
Ylemmän keskiluokan lapsuudenperheestä kulttuuri-, harrastus- ja sivistyspohjalta pikkukaupunkiin duunaritaustaisen miehen kanssa jumahtaneena ja yAMK-duunia tekevänä voin sanoa, etten löydä mitään yhteistä niin työkavereiden kuin miehen lapsuudenperheen kanssa. Tulen kyllä toimeen hyvin ja minusta pidetään, mutten sujahda joukkoon tai jaksa yksitoikkoisia keskustelunaiheita.
Mies itse on älykäs ja duunarin työstä huolimatta hyvää keskusteluseuraa, mitä parhain puoliso ja isä.. mutta nämä ympyrät täällä saavat minut huokaisemaan kahdesti. Olen kuin kolikko, jota yritetään mahduttaa neliönmalliseen koloon, ei vain onnistu. Käynti kotona pk-seudulla on aina virkistävää ja rentouttavaa, siellä tunnen olevani.. noh, kotona.
Mutta miehesi kanssa varmaan olette kuitenkin samalla aaltopituudella? Kai teillä yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja hyviä keskusteluita on? Ja jos ei ole, niin mikä selittää sen, että kaltaisesi ihminen on päätynyt yhteen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole mitään yhteistä? Itselleni ainakin on samanhenkisyys tärkeimpien prioriteettien joukossa, ja käytännössä kaikki ystävät ja ne, joiden kanssa on ollut mitään romanttista viritystä, ovat olleet kiinnostuneet samantyyppisistä asioista kuin minä (nimenomaan kulttuurista, taiteista, jne) ja keskustelut ovat kiinnostavia. Valtaosa on kyllä joko kouluttautuneita tai taidealoilla työsenteleviä, mutta on joukossa joku duunaritaustainen duunarityötä tekeväkin - heitäkin on, jotka silti ovat kiinnostuneet samanlaisista asioista.
Ehdottomasti ollaan samalla aaltopituudella ja keskustelun aiheita on. Se minut pitääkin tässä liitossa.
Tämä on niin tuttua! Olemme mieheni kanssa maalaispitäjistä, alemman koulutusluokan ns. sivistymättömistä työläisperheistä molemmat. Olemme opiskelleet ja olleet todella ahkeria ja "omalla työllämme" päässeet hyväpalkkaisiin johtotehtäviin. Nyt emme jotenkin kuulu mihinkään. Emme ole sivistysporvaristoa, kävisimme mielellään kaljalla lähikuppiloissakin silloin tällöin, mutta meitä selvästi sielläkin vierastetaan. Ihan meillä olisi joku rutto. Oopperassa ja teatterissa käymme vain jossain käydäksemme, mutta ei ne tunnu omilta ympäristöiltä. Samoin vanhassa kaveriporukassa jotenkin vaan vierastetaan ja jotain kateuttakin voi olla, entiset kaverit ei esim. pyydä koskaan kylään tms vaikka nuorempina vierailtiin ahkerasti puolin ja toisin. On ikävää, ettei jotenkin kuulu mihinkään. Oma perhekin vierastaa. Isäni on peruskoulun käynyt maalaismies ja itsellä kaksi yliopistotutkintoa, ei ole oikein yhteistä jutun juurta. Saattaa haukkua vaikka työtäni ymmärtämättä että teen juuri sitä mistä haukkuu että kaikkea veronmaksajien rahoilla tehdään, kun on ihan juntti ja ei ymmärrä että lain mukaan vaan tiettyjä asioita on tehtävä. Äitini ottaa taas ilon irti menestyksestä, kehuu kavereilleen asemaamme ja olemme hänelle kun jotain esittelykappaleita, en voi sietää sitäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin tein ns. luokkanousun köyhän maanviljelijäperheen lapsesta diplomi-insinööriksi (olen suvun ensimmäinen sellainen). Mieheni perhe on ollut jo pitkään varakas, mutta hekin ponnistaneet aikanaan köyhyydestä. He golfaavat, matkustelevat ulkomailla, puhuvat politiikkaa, järjestävät juhlia, käyvät ravintoloissa pappa betalar -tyylillä, käyvät kulttuuririennoissa (teatteri, konsertit, ooppera), pukeutuvat hyvin, asuvat uusissa/rempatuissa asunnoissa, ajavat kalliilla autoilla jne. Vielä 20 vuodenkin jälkeen minulla on vähän vaikeuksia sopeutua välillä tuohon rahankäyttöön.
Itse en ole halukas ottamaan lainaa yli varojen ja asumme 80-luvun rempattavassa rivarissa. Harrastan kokkausta, käsitöitä ja musiikkia. Mieheni on opettanut minut käymään ravintoloissa ja oopperassa. Politiikan puhuminen on mielestäni maailman tylsintä, mutta onneksi puhuvat myös muusta kun olen paikalla. Olen vuosien varrella saanut muokattua vierailuista myös omannäköisiäni; minua kiinnostavat ihmiset ja heidän oikeat kuulumisensa, ei mitkään "ostin Teslan" -tyyppiset. Näistä ei aiemmin juuri puhuttu, mutta olen sitkeästi yrittänyt ja vuosien varrella tutustunut mieheni perheeseen paremmin. Nyt tapaamiset ovat lämpimämpiä ja henkilökohtaisempia, ja koen kuuluvani joukkoon.
Kummallisen stereotyyppinen käsitys työväenluokkaisista ihmisistä tässä ketjussa. Sivistymättömiä ja laiskoja, eivät edes harrasta liikuntaa vaan juovat olutta kotona. :)
Tässä esimerkki:
En esimerkiksi ymmärtänyt lainkaan, mitä hauskaa siinä on, että keski-ikäiset vanhemmat pyörivät ympäripäissään kotona ja lapset ryyppäsivät vanhempiensa kanssa. Omassa kodissani olen saanut mallin, että alkoholia käytetään sivistyneesti vain vähän ja vanhemmat eivät ole koskaan olleet humalassa, kun olen läsnä.
Oudolta tuntuu ajatus, että päihdeongelmaa olisi vain työväenluokkataustaisissa perheissä, eikä se ainakaan oman kokemukseni mukaan pidä paikkaansa.
Tilasto kertoo, että päihdeongelmat ovat yleisimpiä raskaissa ja vaarallisissa ammateissa, ravintola-alalla, merimiehillä, viihde- ja taidealalla sekä korkean tason asiantuntija-ammateissa kuten juristeilla ja lääkäreillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap unohtaa esimerkiksi työväenluokan omat sivistyspyrkimykset, joita oli jo 1900-luvun alussa ja sodan jälkeen. Sivistykseen liitettiin työväessä vahvasti elämäntapojen parantaminen, kuten raittiusaate, lukuharrastus ja terveelliset elämäntavat. (Nykyäänhän sivistyneisyys ja raittius eivät kohtaa lainkaan...)
Työväen aktivistit halusivat halusi tarjota työväestölle porvarillisesta kulttuurista riippumatonta taidetta, kirjallisuutta ja ajanvietettä.
Minusta on hassu ajatus että työläistaustaisten ihmisten kanssa ei voisi keskustella, koska he eivät tietäisi mistään mitään.
Vanhaan aikaan oli paljon lukevia työläisihmisiä ja oma maanviljelijä-isäni, neljä luokkaa kansakoulua käynyt mies, harrasti historiaa ja oli ajatteleva ja sanvalmis mies.
Sivistys-käsitys tässä ketjussa on tosi vanhentunut ja "rasistinen", jopa ihmisvihamielinen. t. opettajanainen, maisteri, 70 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Sama se sopeutumattomuudenntunne on meillä luokkalaskun tehneillä.
Ylemmän keskiluokan lapsuudenperheestä kulttuuri-, harrastus- ja sivistyspohjalta pikkukaupunkiin duunaritaustaisen miehen kanssa jumahtaneena ja yAMK-duunia tekevänä voin sanoa, etten löydä mitään yhteistä niin työkavereiden kuin miehen lapsuudenperheen kanssa. Tulen kyllä toimeen hyvin ja minusta pidetään, mutten sujahda joukkoon tai jaksa yksitoikkoisia keskustelunaiheita.
Mies itse on älykäs ja duunarin työstä huolimatta hyvää keskusteluseuraa, mitä parhain puoliso ja isä.. mutta nämä ympyrät täällä saavat minut huokaisemaan kahdesti. Olen kuin kolikko, jota yritetään mahduttaa neliönmalliseen koloon, ei vain onnistu. Käynti kotona pk-seudulla on aina virkistävää ja rentouttavaa, siellä tunnen olevani.. noh, kotona.
Mikä sinua estää etsiytymästä samanhenkiseen seuraan? Itse olet jämähtänyt sinne ja ilmeisesti et ole niin kovin aikaansaava, jos et löydä kiinnostavia harrastuksia ja seuraa. Jos paikkaukunta ei miellytä, niin miksi et muuta? Taloudellisista syistä. Tuntuu omituiselta, että löydät vikaa kaikista muista paitsi itsestäsi. Taustasi on ollut jotain, johin sinä et sovi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olisin tosi hyvä ns edustusvaimo,vaikka itse sanonkin. Olen hyvästä suvusta, ihan hyvännäköinen, pukeudun tyylikkäästi ja kauniisti. Osaan keskustella monista asioista, osaan kaikki käytöstavat ja etiketin, olen kiinnostunut historiasta, kirjallisuuden klassikoista ja klassisesta musiikista. Olen myös empaattinen, kiltti ja naisellinen. Siltikään en riitä akateemiselle nirppanokalle, koska minulla ei ole akateemista koulutusta.
Masentavaa luettavaa ihmiselle, joka on mennyt naimisiin rakkaudesta.
Suomalaisen huippu-urheilun kulta-aikoina (1920–1950-luvuilla) suurin osa suomalaisista kuului joko pienviljelijä- tai työväestöön.
Siksi valtaosa tuon ajan suomalaisista olympiavoittajista – kuten muurarin poika Paavo Nurmi tai metsätyömiehenä toiminut Veikko Hakulinen – oli lähtöisin vaatimattomista oloista tai teki ruumiillista työtä, vaikka he olisivatkin edustaneet porvarillisina pidettyjä urheiluseuroja.
Ap ei ole näköjään sivistymättömänä kuullut työväen urheiluliikkeestä (TUL), jossa työväki harrasti liikuntaa, kun ei halunnut olla lahtarien liittona pidetyssä oikeiston SVUL-liitossa.
(Lahtari eli teurastaja -sana viittaa kansalaissodassa tapahtuneisiin työläisten laittomiin teloituksiin, joita valkoiset vallanpitäjät tekivät.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua kannustettiin kotona kaikessa, mihin ryhdyin. Meillä oltiin uteliaita, keskustelevia ja avarakatseisia, vaikka asuimmekin maalla. Kaikkia ihmisiä pidettiin samanarvoisina ja kohdeltiin hyvin. Juhla pidettiin juhlana, esiintyminen siistinä, eikä todellakaan kuljettu koko ajan navettavaatteissa. Vaikka rahaa ei paljoa ollut, käytiin mahdollisuuksien mukaan konserteissa ja teatterissa. Kotona soitin pianoa, kirjoitin, piirsin ja seikkailin luonnossa. Teimme monia asioita, joita ei ehkä olisi odottanut maanviljelijäperheeltä 80-luvulla.
Huvittavaa on, että vaikka kuvittelin, että sukumme on maanviljelijöitä maan tappiin asti, vanhempieni kuoltua selvisikin että periydymme aatelisista ja sukumme on erittäin kansainvälistä.
Mut lääkäri on periaatteessa käsityöläinen ja duunari vaikka palkka onkin parempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama se sopeutumattomuudenntunne on meillä luokkalaskun tehneillä.
Ylemmän keskiluokan lapsuudenperheestä kulttuuri-, harrastus- ja sivistyspohjalta pikkukaupunkiin duunaritaustaisen miehen kanssa jumahtaneena ja yAMK-duunia tekevänä voin sanoa, etten löydä mitään yhteistä niin työkavereiden kuin miehen lapsuudenperheen kanssa. Tulen kyllä toimeen hyvin ja minusta pidetään, mutten sujahda joukkoon tai jaksa yksitoikkoisia keskustelunaiheita.
Mies itse on älykäs ja duunarin työstä huolimatta hyvää keskusteluseuraa, mitä parhain puoliso ja isä.. mutta nämä ympyrät täällä saavat minut huokaisemaan kahdesti. Olen kuin kolikko, jota yritetään mahduttaa neliönmalliseen koloon, ei vain onnistu. Käynti kotona pk-seudulla on aina virkistävää ja rentouttavaa, siellä tunnen olevani.. noh, kotona.
Rehellistä puhetta. Kiitos. Oma äitini tuli hyvästä suvusta (ylempää keskiluokkaa, kulttuurikoti) mutta teki pahan virheen. Hän nai alaspäin eli valitsi miehen joka on tukevasti keskikeskiluokkaa ja duunarityyppiset elämäntavat. Äiti kuvitteli olevansa rakastunut. Järkiperäinen pohdinta ja harkinta unohtui. Eihän siitä muuta tullut kuin loppuelämän kestävä vitutus (avioliitto kaduttaa) ja jatkuvat riidat aviomiehen kanssa.
Isäni ei ollut vapaamatkustaja. Hän teki pitkän työuran vakituisessa virassa ja sai normihyvää palkkaa. Minun lapsuudenkotini oli omistusasunto. Sain harrastaa ratsastusta ja laskettelua. Ei ollut rahasta puutetta koskaan, mutta isän ja äidin luokkaero näkyi arjessa selvästi. Äiti oli meillä aina se fiksumpi, paremmin koulutettu, parempi kielitaito, paremmat sosiaaliset verkostot, kulttuuriharrastukset. Isä eli kuin duunari. Kävi töissä ja istui illat kotona. Luki kyllä paljon (on älykäs) mutta ei hyödyntänyt potentiaaliaan kunnolla opinnoissa ja työelämässä. Liikuntaharrastuksia isä halveksi.
Äidin sisar nai oman tasoisensa miehen. Akateemisesti koulutettu ja kovapalkkaisessa asiantuntijatyössä oleva mies. Ylemmän keskiluokan sukutausta.
Vuosikymmenten mittaan äitini ja hänen sisarensa elämä alkoivat ajautua eri suuntiin. Ero ei ole silmiinpistävä, mutta sen huomaa jos tarkastelee elämänlaatua. Sisarella oli eläkkeelle siirtyessään neljä omistusasuntoa. Äidillä vain yksi. Sisar ja äiti tekivät koko työuransa ajan samantyyppisiä työtä (normihyvä palkka, hyvät työnantajat, pitkät työurat samassa firmassa, hyvät työsuhde-edut) mutta elintasoerot alkoivat kasaantua kiihtyvällä tahdilla. .
Äidin sisar on nyt terve, aktiivinen, hyväkuntoinen ja lähestyy 80 vuoden ikää. Äitini kuoli 72-vuotiaana. Hän oli jo vuosikymmenien ajan ollut lihava (huomattava ylipaino), rapakuntoinen ja fyysisesti passiivinen. Hän seurasi miehensä antamaa esimerkkiä. Töiden jälkeen sohvalle ja siitä nukkumaan. Kulttuuriharrastukset eivät kehitä fyysistä kuntoa, joten äidille tuli lähes kaikki "elämäntapasairaudet" mistä lääkäri varoitti. Verenpainetauti, sydämen vajaatoiminta, diabetes, tuki-ja liikuntaelinsairauksia. Kaikki itse aiheutettuja, koska ne olisi voitu helposti välttää. Ennaltaehkäisy (terveet elämäntavat) ovatkin aina ensisijainen hoitomuoto. "Älä nyt omaa terveyttäsi pilaa, jos haluat nauttia eläkevuosistasi."
Äidin oma isä oli pitkäikäinen. Harrasti paljon liikuntaa, söi terveellisesti ja piti huolta itsestään. Eli melkein 90-vuotiaaksi. Minua hämmästyttää se, että oma äitini sai hyvän roolimallin lapsuudenkodistaan, mutta päätti kuitenkin pilata oman elämänsä (aikuisuus ja lyhyet eläkevuodet) sillä, että laiminlöi hyvinvointiaan. Itse en osaisi tehdä noin. Olen aina ollut hyvin tarkka elämäntavoistani, koska sain isoisältä hyvän roolimallin jo lapsuudessa. Hän kannusti minun liikuntaharrastuksiani. Osti harrastusvälineitä (minä ratsastin) ja kävi kanssani ulkona leikkimässä. Hän myös kannusti minua lukemaan paljon (isoisällä oli kotikirjasto), opiskelemaan pitkälle (isoisä oli insinööri) ja valitsemaan aviopuolison tarkasti. Ei kannata naida alaspäin, koska siitä tulee vain ongelmia. Ota oman tasoinen puoliso tai nai ylöspäin. Luokkanousulle ei ole tarvetta (isoisä on hyvin tunnettua sukua) mutta jos löytyy sattumalta joku aatelinen Von Kyygelbyygel joka haluaa naida sinut, niin iske kiinni. Raha on hvyä asia. Isoisä itse osasi tehdä rahaa, käyttää rahaa ja jättää sitä perinnöksi. Sellainen vanhan koulukunnan mies, joka elättää vaimonsa ja kokee itselleen kunnia-asiaksi, että vaimo ei joudu raatamaan paskaduunissa.
Äitisi oli siis huono talouden- ja elämänhallinnassa. Vanhempiesi tuloilla olisi ollut mahdollista hankkia enemmän omaisuutta ja äitiäsi ei estänyt hulehtimasta itsestään mikään muu kuin oma henkinen (ja fyysinen) laiskuus. Syytät äitisi ongelmista isääsi, joka on ilmeisesti ollut vakaa ihminen, joka on ollut tyytyväinen elämäänsä. Sinä taidat olla pettynyt, että perheesi ei ollut tasokkaampi. Ehkä äitisi oli tyytyväinen elämäänsä. Sinulla sen sijaan vaikuttaa olevan ongelmia, koska ette olleet tarpeeksi rikkaita, hienoja ja urheilullisia. Ihan kuin sinulta olisi kusetettu parempitasonen lapsuus. Toivottavasti pystyt päästämään irti tuosta tunteesta.
Osaan keskustella monista asioista, osaan kaikki käytöstavat ja etiketin, olen kiinnostunut historiasta, kirjallisuuden klassikoista ja klassisesta musiikista.
Keskustellaan jostain kirjallisuuden klassikosta, olisi kiva kuulla näkemyksiäsi. Mitä ajattelet James Joycen Odysseyksen päähenkilön naissuhteista?
Sivistys on sitä, ettei kehuskele sivistyneisyydellään eikä osoittele muiden sivistymättömyyttä. Nousukkaat sortuu usein tähän.
Vierailija kirjoitti:
Mut lääkäri on periaatteessa käsityöläinen ja duunari vaikka palkka onkin parempi.
Lähes kaikki työikäiset työlliset ovat käsityöläisiä, yrittäjiä tai duunareita. Ellei ole varaa kulkea ruututakki päällä palvelijan kanssa fasaanijahdissa päivät pitkät, samalla kun vaimo ratsastaa talon maneesilla tai kutoo ja juoruilee ystävättärien kanssa kartanon pikkusalissa. Tällaiseen elämäntapaan kykeneviä kotitalouksia saattaa olla muutama tusina Suomessa ja muutama sata enemmän Ruotsissa
Nykyään yritysmaailma ja yhteiskunta toimii erittäin paljon dynaamisemmin kuin sata vuotta sitten. Kuten myös ihmisten liikkuvuus sekä maantieteellisesti että ammatti- ja tuloluokkien välillä on täysin eri luokkaa. Joka on myös ollut edellytys sellaiselle elintasolle jossa me nyt elämme.
Alue: Aihe vapaa
Hyvä kirjoitus. Mainio muistutus myös siitä, miten sosioekonomiset erot näkyvät elintavoissa. Suomessahan on Länsi-Euroopan suurimmat sosioekonomiset terveyserot, ja tästä Suomi on saanut pariinkin kertaan huomautusta WHO:lta.
Tämänkin takia luokkaerot kannattaa tunnistaa eikä nitä kannata vähätellä. Kun tunnistaa luokkaerot ja tietää, mitä eri luokkien riskit ovat, niin esimerkiksi työläistaustaisen keskiluokkaisen miehen valitseminen ei välttämättä estä keskiluokkaista naista pitämästä holta omasta terveydestä, vaan voi johtaa parhaimmillaan jopa siihen, että mieskin innostuu pitämään omasta terveydestään parempaa huolta.