Mies tunnusti, että on katkera koska ainoa lapsemme on kehitysvammainen

Vierailija kirjoitti:

Ap, sullakin on oikeus olla pettynyt. Etkö salli itsellesi sellaista? Onhan miehesi varmasti tuossa ajassa hyväksynytkin, mutta hyväksyminen on kuin suru tai kaipaus, sitä eletään annoksina ja vähitellen. Kaikkeen voi todella väsyä ja kaivata arkeen sellaista hohtoa, jota siinä ei tunnu olevan.

Kyllä nyt ns normaalienkin lasten vanhemmat miettii välillä kotoa karkaamista enemmän kuin omat lapset. 

Tuttavalleni tuli avioero kun kolmannella lapsella oli geenivirhe. Mies häpesi lasta. Ei kyllä itsekään ollut ihan "normaalin" käyrällä, ehkä juuri siksi häpesi.

Itse haluan äitinä ja opettajana ilmaista kunnioitukseni ja myötätuntoni vammaisten lasten vanhempia kohtaan. 

Työpaikallani yläkoulussa on myös vakavasti autististen lasten ryhmä, ja heitä seuratessani olen miettinyt tätä vammaisen lapsen vanhemmuus -kysymystä ja sitä, miten ihminen pystyy kasvamaan vaativankin tehtävän edessä. Sopeutuu.

Ja sitäkin olen miettinyt, minkä ap mainitsee: että vammaisen lapsen vanhemmuus pitää sisällään myös surua, ymmärrettävästi. Ja enemmän huolta kuin normaalisti kehittyneen lapsen kasvattaminen ja tulevaisuuden ajatteleminen.

Ap:lle toivon voimia! Miten saisi pojan ja isän taas lähentymään ja keksimään jotain kivaa tekemistä yhdessä, vaikka yksityisissä oloissa niin muiden katseet ei isää haittaisi?

Entä kaipaako poika isänsä seuraa? Voisiko osa oireilusta olla kotoisin siitä, että poika vaistoaa isänsä uuden etäisyyden ja haluaa huomiota. Niinhän terve lapsi usein tekee, hakee huomiota raivoamalla. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mäkin olisin surullinen, jos ainoa lapseni olisi kehitysvammainen.

Sitä en epäile, että rakastaisin lasta yhtään vähemmän, vaikka hän olisi kehitysvammainen. Kuitenkin toiveena olisi nähdä oman lapsen kehittyvän, oppimaan lukemaan ja laskemaan, käyvän läpi murrosiän, ja lopulta rakastuvan, perustavan perheen, valmistuvan ylioppilaaksi, käymään korkeakoulut jne. 

Toki aina elämä ei mene niin kuin toivoisi 

Ai sinä olet tuollainen. Lapsiparat.

Meillä on myös ja ikää 25 vuotta. Itse en häpeä vaan rakastan. Suru on jo mennyt ohi. Puolisoni myös kokee varmaan vähän samaa kun miehesi. Meillä myös terve poika.

Kannattaa aina muistaa että lapsi ei voi vammalleen mitään.Rakastakaa häntä. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työkaverillani on 3 lasta, kaikki kehitysvammaisia. Ihania ihmisiä molemmat, työkaveri ja miehensä. Eivät ole katkeroituneet, surullisia toki, ja huolissaan lastensa tulevaisuudesta. 

Miksi niitä on pitänyt monta  pukertaa ulos, eikö yksi olisi riittänyt ?  Geeninsä voi testata

Ei sellaista testiä ole että kaiken voisi selvittää. Sukulaiseni sai vauvan jonka kehityksessä alkoi näkyä huolestuttavaa. Tutkittiin mitä voitiin mutta syy ei selvinnyt. Johonkin ulkomaille lähetettiin näytteet tutkittavaksi. Selvisi että yhden kromosomin pienessä kohdassa oli geenianesta epänormaali määrä. Ei ollut silloin tietoa onko sillä mitään merkitystä. Aika pian tuli kuitenkin tieto uusista tutkimuksista juuri tuollaista asiaa koskien. Oli sittenkin merkityksellinen asia ja kehitysvammaan selitys. Tällaisia pieniä muutoksia on paljon ja uusia ilmenee. Mahdotonta selvittää kenenkään kohdalla geenien täydellinen normaalius.