Joulupuu keräyksestä tuli 9v tytön lappu, jossa toivoo uutta älykännykkää, petsoppeja ja karkkia

Vierailija kirjoitti:

Mä toivoin tuon ikäisenä krokotiilia. (en saanut)

Minä toivoin apinaa ja balettitossuja, kumpaakaan en saanut ja olen vieläkin siitä traumatisoitunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heitä roskiin tollaiset toivelaput. Ihan törkeetä

Mikä on törkeetä?

Tuollaisia kalliita lahjoja toivotaan. Ei taida sullakaan olla mitään hajua toivottujen lahjojen kalleudesta, vai oletko miljonääri? Myös minä sanon IHAN TÖRKEETÄ!

Jos ei ole varaa, niin sitten ollaan ilman. Näin se muillakin menee. Eivät keskituloistenkaan lapset saa kaikkea, mitä keksivät pyytää. Ihan suoraan joudun omillekin lapsilleni sanomaan, että kaikkea ei saa. Eikä sitä pidä mitenkään kauhistella. Suomessa sossu maksaa köyhille lapsiperheille harrastukset ja varmasti tukee muutoinkin perheen arkea. Ihan hyvä on jo nuorena oppia, että kaikkea ei aina saa. Ei edes jouluna. Se on hyvä oppi tulevaa varten ja opettaa säästämisen merkityksen. Raha ei tule taikaseinästä, eivätkä joululahjat pukilta, vaan ne ostaa äiti ja isä.

Iltapäivälehtien lööpeissä ja keskustelupalstoilla hämmästystä herättäneet PlayStationit, iPhonet tai kalliit merkkivaatteet päätyvät listoille yleensä muutamasta selkeästä syystä: 
Lapsen aito, suodattamaton unelma: Lapsille ja nuorille annetaan usein lappu, johon he saavat kirjoittaa oman joulutoiveensa. Lapsi ei välttämättä tiedosta perheensä olevan köyhä. Hän toivoo samaa kuin luokkakaverit.
Monissa keräyksissä, kuten Hope ry:n toiminnassa, lapsilta pyydetään heidän oikeita ja aitoja unelmiaan. Lapsi tai nuori ei välttämättä hahmota rahan arvoa, perheen köyhyyttä tai sitä, kuka lahjan ostaa – hän vain kirjoittaa lapulle sen, mitä kaikki muutkin luokkalaiset toivovat. Teini-ikäiset vähävaraiset nuoret kokevat usein voimakasta ulkopuolisuutta. Kallis merkkihuppari tai tietty puhelinmalli voi olla nuorelle keino sulautua joukkoon ja välttää köyhyyden aiheuttamaa häpeää tai kiusaamista koulussa. Joskus lapsille tai vanhemmille ei ole asetettu tarkkaa hintakattoa toiveita kerättäessä. Kalliita toiveita ei ole tarkoitettu röyhkeydeksi, vaan ne heijastavat perheen pitkäaikaisia, saavuttamattomia haaveita. Kukaan ei kuitenkaan oleta, että yksittäisen lahjoittajan täytyisi sellainen ostaa. Nykyään useat suuret järjestöt, kuten Joulupuu ry, ohjeistavat perheitä ja karsivat tai kohtuullistavat kaikkein kalleimmat toiveet ennen kuin ne päätyvät julkisiin toivepuihin. Isoissa kaupungeissa lahjakorteissa ei usein lue tarkkaa toivetta laisinkaan, vaan ainoastaan lapsen ikä ja sukupuoli (esim. "Poika 10v"), jolloin lahjoittaja saa päättää summan ja sisällön itse. 
Joulupuu-keräyksessä lahjan suositeltu enimmäisarvo on 70 euroa. Hope ry:n joulukeräyksissä lapsi tai nuori saa toivoa yhden lahjan. Hostilan mukaan he eivät halua rajoittaa yhtä ainoaa toivetta mitenkään. Varsinkin, kun kalliimpiakin toiveita toteutetaan. – Nytkin esimerkiksi Tampereella eräs työporukka oli yhdessä ostanut toivotun pleikkarin. Vaikka kalliimpiakin toiveita tulee, Hostilan mukaan vähävaraiset perheet tietävät valitettavankin hyvin, etteivät ne välttämättä toteudu.
– Heillä on kuitenkin 364 päivää vuodessa vähävaraisuutta, saisiko sitä yhtenä päivänä toivoa jotain muuta?

Ostaisin niitä petshop-leluja ja karkkia. Tyttö ei varmasti ole ymmärtänyt toiveensa suuruutta mutta vanhemmat olisivat voineet asian hänelle selittää.

Vierailija kirjoitti:

Iltapäivälehtien lööpeissä ja keskustelupalstoilla hämmästystä herättäneet PlayStationit, iPhonet tai kalliit merkkivaatteet päätyvät listoille yleensä muutamasta selkeästä syystä: 
Lapsen aito, suodattamaton unelma: Lapsille ja nuorille annetaan usein lappu, johon he saavat kirjoittaa oman joulutoiveensa. Lapsi ei välttämättä tiedosta perheensä olevan köyhä. Hän toivoo samaa kuin luokkakaverit.
Monissa keräyksissä, kuten Hope ry:n toiminnassa, lapsilta pyydetään heidän oikeita ja aitoja unelmiaan. Lapsi tai nuori ei välttämättä hahmota rahan arvoa, perheen köyhyyttä tai sitä, kuka lahjan ostaa – hän vain kirjoittaa lapulle sen, mitä kaikki muutkin luokkalaiset toivovat. Teini-ikäiset vähävaraiset nuoret kokevat usein voimakasta ulkopuolisuutta. Kallis merkkihuppari tai tietty puhelinmalli voi olla nuorelle keino sulautua joukkoon ja välttää köyhyyden aiheuttamaa häpeää tai kiusaamista koulussa. Joskus lapsille tai vanhemmille ei ole asetettu tarkkaa hintakattoa toiveita kerättäessä. Kalliita toiveita ei ole tarkoitettu röyhkeydeksi, vaan ne heijastavat perheen pitkäaikaisia, saavuttamattomia haaveita. Kukaan ei kuitenkaan oleta, että yksittäisen lahjoittajan täytyisi sellainen ostaa. Nykyään useat suuret järjestöt, kuten Joulupuu ry, ohjeistavat perheitä ja karsivat tai kohtuullistavat kaikkein kalleimmat toiveet ennen kuin ne päätyvät julkisiin toivepuihin. Isoissa kaupungeissa lahjakorteissa ei usein lue tarkkaa toivetta laisinkaan, vaan ainoastaan lapsen ikä ja sukupuoli (esim. "Poika 10v"), jolloin lahjoittaja saa päättää summan ja sisällön itse. 
Joulupuu-keräyksessä lahjan suositeltu enimmäisarvo on 70 euroa. Hope ry:n joulukeräyksissä lapsi tai nuori saa toivoa yhden lahjan. Hostilan mukaan he eivät halua rajoittaa yhtä ainoaa toivetta mitenkään. Varsinkin, kun kalliimpiakin toiveita toteutetaan. – Nytkin esimerkiksi Tampereella eräs työporukka oli yhdessä ostanut toivotun pleikkarin. Vaikka kalliimpiakin toiveita tulee, Hostilan mukaan vähävaraiset perheet tietävät valitettavankin hyvin, etteivät ne välttämättä toteudu.
– Heillä on kuitenkin 364 päivää vuodessa vähävaraisuutta, saisiko sitä yhtenä päivänä toivoa jotain muuta?

Pleikkari on ihan karhunpalvelus monelle nuorelle. Pelaavat kaikki yöt ja koulu menee sen jälkeen ihan päin persettä. Omiltani olen ottanut pleikkarin pois, enkä anna enää pelata. Eivät kaikki lasten toiveet ole heille hyväksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heitä roskiin tollaiset toivelaput. Ihan törkeetä

Mikä on törkeetä?

On sukupolvia jotka nyysivät yhteiskunnalta kaiken mahdollisen tuen, kehdosta hautaan. Itse ei olla valmiita muuta kun inisemään, mulle mulle kaikki vaan.

Mikset ota sellaista toivetta, jonka haluat toteuttaa? Tuo 9-vuotiaan toivehan sopii oikein hyvin vaikka jonkun kaveriporukan tai työpaikan yhteishankinnaksi. Älykännykkä, petshopit ja karkkia voi maksaa yhteensä vaikka 300 euroa, ja jos osallistujia on 10 henkilöä, se on 30 eur/hlö. Jos osallistua on 20, se maksaa enää 15 eur /hlö.

Vierailija kirjoitti:

Eihän lapsi niitä puhelimien hintoja niin tarkkaan tiedä. Se on lapsen toive. Ostat mitä ostat.

Kyllä v ttu 9 vuotias tietää noin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iltapäivälehtien lööpeissä ja keskustelupalstoilla hämmästystä herättäneet PlayStationit, iPhonet tai kalliit merkkivaatteet päätyvät listoille yleensä muutamasta selkeästä syystä: 
Lapsen aito, suodattamaton unelma: Lapsille ja nuorille annetaan usein lappu, johon he saavat kirjoittaa oman joulutoiveensa. Lapsi ei välttämättä tiedosta perheensä olevan köyhä. Hän toivoo samaa kuin luokkakaverit.
Monissa keräyksissä, kuten Hope ry:n toiminnassa, lapsilta pyydetään heidän oikeita ja aitoja unelmiaan. Lapsi tai nuori ei välttämättä hahmota rahan arvoa, perheen köyhyyttä tai sitä, kuka lahjan ostaa – hän vain kirjoittaa lapulle sen, mitä kaikki muutkin luokkalaiset toivovat. Teini-ikäiset vähävaraiset nuoret kokevat usein voimakasta ulkopuolisuutta. Kallis merkkihuppari tai tietty puhelinmalli voi olla nuorelle keino sulautua joukkoon ja välttää köyhyyden aiheuttamaa häpeää tai kiusaamista koulussa. Joskus lapsille tai vanhemmille ei ole asetettu tarkkaa hintakattoa toiveita kerättäessä. Kalliita toiveita ei ole tarkoitettu röyhkeydeksi, vaan ne heijastavat perheen pitkäaikaisia, saavuttamattomia haaveita. Kukaan ei kuitenkaan oleta, että yksittäisen lahjoittajan täytyisi sellainen ostaa. Nykyään useat suuret järjestöt, kuten Joulupuu ry, ohjeistavat perheitä ja karsivat tai kohtuullistavat kaikkein kalleimmat toiveet ennen kuin ne päätyvät julkisiin toivepuihin. Isoissa kaupungeissa lahjakorteissa ei usein lue tarkkaa toivetta laisinkaan, vaan ainoastaan lapsen ikä ja sukupuoli (esim. "Poika 10v"), jolloin lahjoittaja saa päättää summan ja sisällön itse. 
Joulupuu-keräyksessä lahjan suositeltu enimmäisarvo on 70 euroa. Hope ry:n joulukeräyksissä lapsi tai nuori saa toivoa yhden lahjan. Hostilan mukaan he eivät halua rajoittaa yhtä ainoaa toivetta mitenkään. Varsinkin, kun kalliimpiakin toiveita toteutetaan. – Nytkin esimerkiksi Tampereella eräs työporukka oli yhdessä ostanut toivotun pleikkarin. Vaikka kalliimpiakin toiveita tulee, Hostilan mukaan vähävaraiset perheet tietävät valitettavankin hyvin, etteivät ne välttämättä toteudu.
– Heillä on kuitenkin 364 päivää vuodessa vähävaraisuutta, saisiko sitä yhtenä päivänä toivoa jotain muuta?

Pleikkari on ihan karhunpalvelus monelle nuorelle. Pelaavat kaikki yöt ja koulu menee sen jälkeen ihan päin persettä. Omiltani olen ottanut pleikkarin pois, enkä anna enää pelata. Eivät kaikki lasten toiveet ole heille hyväksi. 

Sanon tämän siis yläkoulun opettajana. Jos haluat lapsen parasta, niin älä osta mitään pelikonetta. Ihan hirveesti näen töissä peliriippuvaisia nuoria, joiden koulu menee sen vuoksi ihan todella huonosti. Ei nukuta öitä, torkutaan oppitunnit, keskittymiskyky olematonta.

Oma lapseni toivoi viime vuonna mm. Longchampin laukkua, iPhonea, Adidaksen tennareita jne. Useita satoja euroja. Ei saanut näitä, mutta toivoa sai ihan vapaasti, koska miksi ei. Enkä olisi kieltämässä toivomista yhdeltäkään toiselta lapselta. Vanhempien tehtävä on opettaa, miten käsitellä pettymystä ja miten toiveita voidaan toteuttaa, mutta ei aina kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ole varaa, niin sitten ollaan ilman. Näin se muillakin menee. Eivät keskituloistenkaan lapset saa kaikkea, mitä keksivät pyytää. Ihan suoraan joudun omillekin lapsilleni sanomaan, että kaikkea ei saa. Eikä sitä pidä mitenkään kauhistella. Suomessa sossu maksaa köyhille lapsiperheille harrastukset ja varmasti tukee muutoinkin perheen arkea. Ihan hyvä on jo nuorena oppia, että kaikkea ei aina saa. Ei edes jouluna. Se on hyvä oppi tulevaa varten ja opettaa säästämisen merkityksen. Raha ei tule taikaseinästä, eivätkä joululahjat pukilta, vaan ne ostaa äiti ja isä.

En usko, että vaikka hyväntekeväisyydestä saisi mieluisan lahjan, se tarkoittaisi sitä, että "on saanut kaiken haluamansa". Pikemminkin ehkä päinvastoin, varattoman perheen lapsi ei tyyliin "koskaan" saa mitään toivomaansa. Sossu tukee harrastuksia maksimissaan tietyllä summalla /vuosi, mikä rajaa mahdollisuuksia valita harrastusta, että ei siinäkään mitään rajatonta piikkiä ole auki. Ja mitä tarkoitat, että "tukee muutoinkin perheen arkea"? Jos ei ole kyse lastensuojelun asiakkaasta, ei sossu todellakaan "tue arkea" mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi aloittajankin ymmärtää, että et tiedä mitään lapsen taustasta. Kävikö hetkeäkään mielessä, että häntä on voitu vaikka koulussa kiusata siksi, että hänellä on joku isoisän vanha puhelin, jossa on teipillä korjattu suojakotelo. Varaa ei ole muuhun. Kuten sanoit, ne maksavat useamman sata euroa uutena ja siihen on syynsä, ettei hän esitä toivetta vanhemmilleen vaan köyhien joulupuun kautta kenelle tahansa, jolla on varaa auttaa. Kyllä ihmiset on niin hanakoita tuomitsemaan ja huutelemaan, että köyhien perheiden lapsilla ei ole oikeutta edes unelmoida ja toivoa mitään sellaista, mitä he oikeasti haluavat, jos se on liian kallis.

No kun yh äipältä menee lapsilisät ja yhteiskunnan tuet tekotukkaan tatuointeihin meikkeihin rakennekynsiin vaatteisiin.. MIKSI MUUTEN KÖYHÄT LISÄÄNTYY ? Ei pidä, jos ei ole varaa elättää per se hedelmäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni toivoi viime vuonna mm. Longchampin laukkua, iPhonea, Adidaksen tennareita jne. Useita satoja euroja. Ei saanut näitä, mutta toivoa sai ihan vapaasti, koska miksi ei. Enkä olisi kieltämässä toivomista yhdeltäkään toiselta lapselta. Vanhempien tehtävä on opettaa, miten käsitellä pettymystä ja miten toiveita voidaan toteuttaa, mutta ei aina kaikkea.

Kai noista nyt jonkun toiveen olisi voinut toteuttaa. Omituista sekin, että opetetaan lapsille vain pettymyksiä. Itse olen aina halunnut ilahduttaa omia lapsiani ja pyrkinyt toteuttamaan, mitä he ovat toivoneet, ja heistä on itse asiassa kasvanut aika lailla kohtuullisuutta arvostavia ihmisiä, harkitsevat eri hankintojen kohdalla, haluavatko ja tarvitsevatko oikeasti, eivät ole mitenkään innostuneet shoppailusta tai kulutuskulttuurista jne.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ole varaa, niin sitten ollaan ilman. Näin se muillakin menee. Eivät keskituloistenkaan lapset saa kaikkea, mitä keksivät pyytää. Ihan suoraan joudun omillekin lapsilleni sanomaan, että kaikkea ei saa. Eikä sitä pidä mitenkään kauhistella. Suomessa sossu maksaa köyhille lapsiperheille harrastukset ja varmasti tukee muutoinkin perheen arkea. Ihan hyvä on jo nuorena oppia, että kaikkea ei aina saa. Ei edes jouluna. Se on hyvä oppi tulevaa varten ja opettaa säästämisen merkityksen. Raha ei tule taikaseinästä, eivätkä joululahjat pukilta, vaan ne ostaa äiti ja isä.

Ja meitä keskituloisilta muuten nyhdetään eniten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iltapäivälehtien lööpeissä ja keskustelupalstoilla hämmästystä herättäneet PlayStationit, iPhonet tai kalliit merkkivaatteet päätyvät listoille yleensä muutamasta selkeästä syystä: 
Lapsen aito, suodattamaton unelma: Lapsille ja nuorille annetaan usein lappu, johon he saavat kirjoittaa oman joulutoiveensa. Lapsi ei välttämättä tiedosta perheensä olevan köyhä. Hän toivoo samaa kuin luokkakaverit.
Monissa keräyksissä, kuten Hope ry:n toiminnassa, lapsilta pyydetään heidän oikeita ja aitoja unelmiaan. Lapsi tai nuori ei välttämättä hahmota rahan arvoa, perheen köyhyyttä tai sitä, kuka lahjan ostaa – hän vain kirjoittaa lapulle sen, mitä kaikki muutkin luokkalaiset toivovat. Teini-ikäiset vähävaraiset nuoret kokevat usein voimakasta ulkopuolisuutta. Kallis merkkihuppari tai tietty puhelinmalli voi olla nuorelle keino sulautua joukkoon ja välttää köyhyyden aiheuttamaa häpeää tai kiusaamista koulussa. Joskus lapsille tai vanhemmille ei ole asetettu tarkkaa hintakattoa toiveita kerättäessä. Kalliita toiveita ei ole tarkoitettu röyhkeydeksi, vaan ne heijastavat perheen pitkäaikaisia, saavuttamattomia haaveita. Kukaan ei kuitenkaan oleta, että yksittäisen lahjoittajan täytyisi sellainen ostaa. Nykyään useat suuret järjestöt, kuten Joulupuu ry, ohjeistavat perheitä ja karsivat tai kohtuullistavat kaikkein kalleimmat toiveet ennen kuin ne päätyvät julkisiin toivepuihin. Isoissa kaupungeissa lahjakorteissa ei usein lue tarkkaa toivetta laisinkaan, vaan ainoastaan lapsen ikä ja sukupuoli (esim. "Poika 10v"), jolloin lahjoittaja saa päättää summan ja sisällön itse. 
Joulupuu-keräyksessä lahjan suositeltu enimmäisarvo on 70 euroa. Hope ry:n joulukeräyksissä lapsi tai nuori saa toivoa yhden lahjan. Hostilan mukaan he eivät halua rajoittaa yhtä ainoaa toivetta mitenkään. Varsinkin, kun kalliimpiakin toiveita toteutetaan. – Nytkin esimerkiksi Tampereella eräs työporukka oli yhdessä ostanut toivotun pleikkarin. Vaikka kalliimpiakin toiveita tulee, Hostilan mukaan vähävaraiset perheet tietävät valitettavankin hyvin, etteivät ne välttämättä toteudu.
– Heillä on kuitenkin 364 päivää vuodessa vähävaraisuutta, saisiko sitä yhtenä päivänä toivoa jotain muuta?

Pleikkari on ihan karhunpalvelus monelle nuorelle. Pelaavat kaikki yöt ja koulu menee sen jälkeen ihan päin persettä. Omiltani olen ottanut pleikkarin pois, enkä anna enää pelata. Eivät kaikki lasten toiveet ole heille hyväksi. 

Sanon tämän siis yläkoulun opettajana. Jos haluat lapsen parasta, niin älä osta mitään pelikonetta. Ihan hirveesti näen töissä peliriippuvaisia nuoria, joiden koulu menee sen vuoksi ihan todella huonosti. Ei nukuta öitä, torkutaan oppitunnit, keskittymiskyky olematonta.

Kiusaaminen, syrjäytyminen, ulkopuolisuuden tunnekaan ei ole kivoja juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Ostaisin niitä petshop-leluja ja karkkia. Tyttö ei varmasti ole ymmärtänyt toiveensa suuruutta mutta vanhemmat olisivat voineet asian hänelle selittää.

No kun se puhelin on sille äipälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni toivoi viime vuonna mm. Longchampin laukkua, iPhonea, Adidaksen tennareita jne. Useita satoja euroja. Ei saanut näitä, mutta toivoa sai ihan vapaasti, koska miksi ei. Enkä olisi kieltämässä toivomista yhdeltäkään toiselta lapselta. Vanhempien tehtävä on opettaa, miten käsitellä pettymystä ja miten toiveita voidaan toteuttaa, mutta ei aina kaikkea.

Kai noista nyt jonkun toiveen olisi voinut toteuttaa. Omituista sekin, että opetetaan lapsille vain pettymyksiä. Itse olen aina halunnut ilahduttaa omia lapsiani ja pyrkinyt toteuttamaan, mitä he ovat toivoneet, ja heistä on itse asiassa kasvanut aika lailla kohtuullisuutta arvostavia ihmisiä, harkitsevat eri hankintojen kohdalla, haluavatko ja tarvitsevatko oikeasti, eivät ole mitenkään innostuneet shoppailusta tai kulutuskulttuurista jne.

Sivusta: jos perheellä ei ole varaa, niin silloin ei voi ostaa. Silloin ostetaan sellaista, mihin on varaa ja kovin tarve. Jos lapsi tarvitsee uuden talviakin, niin uusi puhelin odottaa myöhempään ajankohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni toivoi viime vuonna mm. Longchampin laukkua, iPhonea, Adidaksen tennareita jne. Useita satoja euroja. Ei saanut näitä, mutta toivoa sai ihan vapaasti, koska miksi ei. Enkä olisi kieltämässä toivomista yhdeltäkään toiselta lapselta. Vanhempien tehtävä on opettaa, miten käsitellä pettymystä ja miten toiveita voidaan toteuttaa, mutta ei aina kaikkea.

Kohta alkaa itse tienaamaan näihin. Pentus on ihan pihalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iltapäivälehtien lööpeissä ja keskustelupalstoilla hämmästystä herättäneet PlayStationit, iPhonet tai kalliit merkkivaatteet päätyvät listoille yleensä muutamasta selkeästä syystä: 
Lapsen aito, suodattamaton unelma: Lapsille ja nuorille annetaan usein lappu, johon he saavat kirjoittaa oman joulutoiveensa. Lapsi ei välttämättä tiedosta perheensä olevan köyhä. Hän toivoo samaa kuin luokkakaverit.
Monissa keräyksissä, kuten Hope ry:n toiminnassa, lapsilta pyydetään heidän oikeita ja aitoja unelmiaan. Lapsi tai nuori ei välttämättä hahmota rahan arvoa, perheen köyhyyttä tai sitä, kuka lahjan ostaa – hän vain kirjoittaa lapulle sen, mitä kaikki muutkin luokkalaiset toivovat. Teini-ikäiset vähävaraiset nuoret kokevat usein voimakasta ulkopuolisuutta. Kallis merkkihuppari tai tietty puhelinmalli voi olla nuorelle keino sulautua joukkoon ja välttää köyhyyden aiheuttamaa häpeää tai kiusaamista koulussa. Joskus lapsille tai vanhemmille ei ole asetettu tarkkaa hintakattoa toiveita kerättäessä. Kalliita toiveita ei ole tarkoitettu röyhkeydeksi, vaan ne heijastavat perheen pitkäaikaisia, saavuttamattomia haaveita. Kukaan ei kuitenkaan oleta, että yksittäisen lahjoittajan täytyisi sellainen ostaa. Nykyään useat suuret järjestöt, kuten Joulupuu ry, ohjeistavat perheitä ja karsivat tai kohtuullistavat kaikkein kalleimmat toiveet ennen kuin ne päätyvät julkisiin toivepuihin. Isoissa kaupungeissa lahjakorteissa ei usein lue tarkkaa toivetta laisinkaan, vaan ainoastaan lapsen ikä ja sukupuoli (esim. "Poika 10v"), jolloin lahjoittaja saa päättää summan ja sisällön itse. 
Joulupuu-keräyksessä lahjan suositeltu enimmäisarvo on 70 euroa. Hope ry:n joulukeräyksissä lapsi tai nuori saa toivoa yhden lahjan. Hostilan mukaan he eivät halua rajoittaa yhtä ainoaa toivetta mitenkään. Varsinkin, kun kalliimpiakin toiveita toteutetaan. – Nytkin esimerkiksi Tampereella eräs työporukka oli yhdessä ostanut toivotun pleikkarin. Vaikka kalliimpiakin toiveita tulee, Hostilan mukaan vähävaraiset perheet tietävät valitettavankin hyvin, etteivät ne välttämättä toteudu.
– Heillä on kuitenkin 364 päivää vuodessa vähävaraisuutta, saisiko sitä yhtenä päivänä toivoa jotain muuta?

Pleikkari on ihan karhunpalvelus monelle nuorelle. Pelaavat kaikki yöt ja koulu menee sen jälkeen ihan päin persettä. Omiltani olen ottanut pleikkarin pois, enkä anna enää pelata. Eivät kaikki lasten toiveet ole heille hyväksi. 

Sanon tämän siis yläkoulun opettajana. Jos haluat lapsen parasta, niin älä osta mitään pelikonetta. Ihan hirveesti näen töissä peliriippuvaisia nuoria, joiden koulu menee sen vuoksi ihan todella huonosti. Ei nukuta öitä, torkutaan oppitunnit, keskittymiskyky olematonta.

Kiusaaminen, syrjäytyminen, ulkopuolisuuden tunnekaan ei ole kivoja juttuja.

En ole kuullut, että ketään kiusattaisiin sen vuoksi, että häneltä puuttuu tietyn merkkinen huppari, jos nyt muuten on siistit ja puhtaat vaatteet. Vähän kaukaa haettua.