Te, joilla on jo vähän enemmän ikää, miten kestätte sitä, että ihmisiä kuolee ympäriltä koko ajan?

Se onkin vanhenemisen yksi nurjista puolista. Eikä siihen ikinä kyllä totu.

Pahimpana vuonna  tuli viidet läheisten/tuttujen kuolinuutiset, se oli kamalaa.

Vierailija kirjoitti:

Se onkin vanhenemisen yksi nurjista puolista. Eikä siihen ikinä kyllä totu.

Pahimpana vuonna  tuli viidet läheisten/tuttujen kuolinuutiset, se oli kamalaa.

Mulle on tän vuoden aikana mennyt tajuntaan se, että me oikeasti kuollaan kaikki. Toki olen sen aina tiennyt, mutta nyt se on todellakin konkretisoitunut.

Samalla on tullut kauhu siitä, että nautinko nyt riittävästi elämästä ja olenko elänyt riittävästi. (En ole)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se onkin vanhenemisen yksi nurjista puolista. Eikä siihen ikinä kyllä totu.

Pahimpana vuonna  tuli viidet läheisten/tuttujen kuolinuutiset, se oli kamalaa.

Mulle on tän vuoden aikana mennyt tajuntaan se, että me oikeasti kuollaan kaikki. Toki olen sen aina tiennyt, mutta nyt se on todellakin konkretisoitunut.

Samalla on tullut kauhu siitä, että nautinko nyt riittävästi elämästä ja olenko elänyt riittävästi. (En ole)

Ap

Itse aloitin yksin reissaamisen yli 50v kun ei eron jälkeen ole ollut ketään reissukaveria, enkä halunnut viettää lomia yksin kotona

T. 2.

Ei siihen kerkii tottua, kun iteltäkin henki lähtee :)

Itse olen kokenut sen huojentavana tietona että kaikkien - siis minunkin - elämä päättyy joku päivä. Kiitollisena kertyneistä 61 vuodesta. 

Nyt on lähiaikoina kuollut 3, mietin vaan että kun tuo meidän ainokaisen saa elämänsä jotenkin järjestykseen voin minäkin hyvillä mielin lähteä.

Toinenkin vanhempi kuoli, niin tajusin, että olen se ikäluokka, joka kuolee seuraavaksi.

Tietäminen että kuolema voi tulla yllättäen vaikka itsestä johtumattoman liikenneonnettomuuden muodossa vaikka elintavat olisivat tiptop, nostaa pelkän arjenkin arvoa.

Kannattaa aina olla ainakin vähän tietoinen kuoleman arvaamattomuudesta, vaikka salaa…

Aika yksin olen. Yksi ikäpolven sukulainen on jonka kanssa soitellaan. Jäljellä olevat sisarukseni 90+ ovat omissa maailmoissaan.

Enkä ole edes vanha vielä 81.  Monet on olleet jo yli 10 vuotta mullan alla, mm puoliso.

Ensimmäisen kerran tajusin kuomeman koskettavuuden kun äiti kuoli 86-vuotiaana. Hän oli ensimmäinen tärkeä ihminen jonka menetin. Työtovereitakin oli kuollut, nuorenakin, mutta ei ne sillä lailla koskettaneet tai joku puolituntematon setä tai täti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se onkin vanhenemisen yksi nurjista puolista. Eikä siihen ikinä kyllä totu.

Pahimpana vuonna  tuli viidet läheisten/tuttujen kuolinuutiset, se oli kamalaa.

Mulle on tän vuoden aikana mennyt tajuntaan se, että me oikeasti kuollaan kaikki. Toki olen sen aina tiennyt, mutta nyt se on todellakin konkretisoitunut.

Samalla on tullut kauhu siitä, että nautinko nyt riittävästi elämästä ja olenko elänyt riittävästi. (En ole)

Ap

Sama minulla. Mutta ei sitä voi liikaa miettiäkään, koska silloin se elämä meneekin ohi. Eli kannattaa vaan yrittää elää.

Siihen turtuu vähän kerrallaan.

Sitten tajuaa, että se on osa elämää, ja osa myös omaa elämää.

Varmasti paremmin kun nuorena.  Olen ollut mm. kantamassa oman aikuisen lapseni hautaan, vuoden sisällä kaksi alle 40 vuotiasta, kaikki nuo sairauteen.  Vanhemmat tietysti jo aikaa sitten ja muita lähisukulaisia.

Vastatkaas mummot ja syäpäakat!

Vierailija kirjoitti:

Toinenkin vanhempi kuoli, niin tajusin, että olen se ikäluokka, joka kuolee seuraavaksi.

Noin olen kuullut monen sanovan tuossa tilanteessa. 

Vierailija kirjoitti:

Varmasti paremmin kun nuorena.  Olen ollut mm. kantamassa oman aikuisen lapseni hautaan, vuoden sisällä kaksi alle 40 vuotiasta, kaikki nuo sairauteen.  Vanhemmat tietysti jo aikaa sitten ja muita lähisukulaisia.

Nyyh😢

Jos yli 80v sukulainen kuolee, lasken normaaliksi elämänkuluksi. Kun opiskelukaveri kuoli äkkikuoleman, se hetkautti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se onkin vanhenemisen yksi nurjista puolista. Eikä siihen ikinä kyllä totu.

Pahimpana vuonna  tuli viidet läheisten/tuttujen kuolinuutiset, se oli kamalaa.

Mulle on tän vuoden aikana mennyt tajuntaan se, että me oikeasti kuollaan kaikki. Toki olen sen aina tiennyt, mutta nyt se on todellakin konkretisoitunut.

Samalla on tullut kauhu siitä, että nautinko nyt riittävästi elämästä ja olenko elänyt riittävästi. (En ole)

Ap

Mielestäni on turha miettiä, että nautinko nyt tarpeeksi elämästä, sillä sillä ei ole merkitystä kuollessa, oliko nauttinut vai ei. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se onkin vanhenemisen yksi nurjista puolista. Eikä siihen ikinä kyllä totu.

Pahimpana vuonna  tuli viidet läheisten/tuttujen kuolinuutiset, se oli kamalaa.

Mulle on tän vuoden aikana mennyt tajuntaan se, että me oikeasti kuollaan kaikki. Toki olen sen aina tiennyt, mutta nyt se on todellakin konkretisoitunut.

Samalla on tullut kauhu siitä, että nautinko nyt riittävästi elämästä ja olenko elänyt riittävästi. (En ole)

Ap

Sama minulla. Mutta ei sitä voi liikaa miettiäkään, koska silloin se elämä meneekin ohi. Eli kannattaa vaan yrittää elää.

Olen sitä mieltä että juuri ne hetket mitkä sujahtivat ohi mukavasti ja huomaamatta, olivat elämää. Samaa mieltä olen siitä että väkisin hampaat irvessä eletty elämä ei ole yhtä antoisaa elämää….juuri noita menneitä hetkiä mitkä sujahtivat ohi liian nopeasti, niitäkään ei pidä surra tai nostalgisoida liikaa koska jos vain tekee itselleen saman huolettoman asenteen, kaikki muukin elämä on sitä samaa huoletonta taas…. Se ei ollut siis mikän tilanne mikä teki menneestä olosta hyvän vaan se oli se olo mikä teki menneestä tilanteeta hyvän. Ja sen olon saa loihdittua itse helpommin mihin tahansa tilanteeseen kuin muokata tilannetta sellaiseksi että se tuottaa sen ”olon”