Lue keskustelun säännöt.
Te jotka ette koe tuntevanne kateutta, tai ainakaan juurikaan tai voimakkaasti, niin mitä tunnette?
25.09.2026 |
Itselläni isoin tunne on jonkinlainen informaation saanti. Joku tekee jotain, saa jotain, saavuttaa jotain. He ovat minusta erillinen ihminen, enkä päässäni yhdistä heitä ja minua niin että siellä syntyisi jotain kateuden tunnetta.
Jos kyseessä on tuttu ja asia jotenkin resonoi minussa niin saatan tuntea mielihyvää, positiivisuutta. Kiinnostusta.
Jos tärkeä ihminen niin iloa.
Koska niin usein törmää väitteeseen että kaikki tuntee kateutta, niin vaikka uskon että tämä on kateellisen ihmisen projisointia, niin olen myös pohtinut asiaa aika paljon. Minulla on sisko, jota suosittiin ihan röyhkeän yliampuvasti kun olimme lapsia. Silloin koin kateutta, mutta siihen sekoittui todella voimakasta, miltei fyysistä epäoikeudenmukaisuuden tunnetta.
Niin mietin että onko kateellisilla ihmisillä sellainen tausta /primääritunne, että ei ole oikeudenmukaista että joku saa jotain? Että itselle kuuluisi joku? Voisiko se olla jotain tällaista?
Kun itse sitten en ole koskaan ajatellut että elämä, maailma tai universumi tai kukaan on minulle mitään velkaa. Sittemmin. Lapsuuden kokemuksetkin olen suhteuttanut kun olen ymmärtänyt, että siskoni oli raskaasti koulukiusattu ja osasyy siihen miksi häntä sitten paapottiin.
Kommentit (53)
Tavallisesti tunnen iloa tai vähintään tyytyväisyyttä toisen puolesta. Tai sitten välinpitämättömyyttä, kateutta en ole tuntenut varmaan koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos aikuinen on voimakkaasti kateellinen, se saattaa liittyä narsisisteen persoonallisuuteen. Hehän kokevat olevansa etuoikeutettuja, uskovat olevansa maailmannapoja, parempia kuin muut, siksi kaiken hyvän pitäisi tulla vain ja ainoastaan heille. Jos jollain muulla on jotain mitä narsisti himoitsee, se on väärin ja epäoikeudenmukaista.
Minä liittäisin kateuden tunteen uteliaisuuteen.
Itse en välitä siitä, mitä muut tekevät, joten en osaa tuntea myöskään kateutta. En osaa tuntea uteliaisuuttakaan.
Itse oon ainakin utelias monissa asioissa, kateus ei kyllä oo sama
En kadehdi vaikka olen parantumattomasti sairas ja elämä on potkinut päähän. En lapsenakaan ollut kateellinen esim. Toisten lahjoista.
En osaa siissanoa mitä asioita "pitäisi" kadehtia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun joku alkaa puhua kultalusikoista niin ko henkilöstä kannattaa pysyä kaukana. Voiko selvemmin enää möläyttää miten suhtautuu toisiin ihmisiin? Itse vaan toivon että kävisipä hyvä tuuri omallekin kohdalle ja pyrin jakamaan niitä kultalusikoita lapsillenikin mahdollisimman ison kasan.
En koe olevani kovin kateellinen ihminen, mutta sanoisin silti joskus tuntevani kateutta, mutta se ei ole kovin voimakas tunne ja osaan kääntää sen enemmän ihailuksi tai vastaavaksi.
Esimerkiksi olen itse asunut jo vuosia vanhan talon valtavan remontin keskellä ja joskus kun käy jossain sellaisessa vanhassa talossa, missä kaikki isot remontit on jo tehty ja kaikki on toimivaa, tulee sellainen fiilis, että vitsi miten hieno, olisipa itsekin jo tässä vaiheessa. Ja siitä kerää sitten motivaatiota jatkaa sen unelman saavuttamiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kateus on väistämätöntä kun näen mustassa diesel-Audissa porhaltavan vihreän ministerin ja minulla on vain polkupyörä eikä edes varaa bussilippuun. Asun helsingissä lauttasaaressa ja ministeri oli Maria Ohisalo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen tutustunut sen verran moneen menestyneesen ja tekevään ihmiseen sen verran, että tiedän että menestyksellä on aina hinta. En ole vielä tavannut ihmistä, joka ei olisi joutunut luopumaan jostain menestyäkseen tai jäänyt jostain paitsi - tai on menestynyt siitä huolimatta, että on ollut tosi vaikeaa.
Joskus nuorempana vielä saatoinkin kahdehtia ihmisiä, mutta enää en. Ajoittaiset kateudenpuuskat johtuivat lähinnä siitä että ei vielä ymmärtänyt elämää riittävästi.
Voisihan kateutta tuntea vaikka rakastavista vanhemmista, kauniista lauluäänestä, nokkelasta verbaliikasta, karismasta jne.
Varmaan voisi, mulla ei ole mitään noista, mutta tunnen korkeintaan jonkinlaista haikeutta siitä, että itseäni ei ole siunattu moisilla lahjoilla. Rakastavien vanhempien puuttumisesta tunnen suoranaista surua, mutta miksi kadehtisin muiden hyvää suhdetta vanhempiinsa? On ollut parempi vain hyväksyä asiaintila, ja mennä siitä sitten eteenpäin elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kateus on hyvin ruma piirre ihmisessä. Se vahingoittaa ja syö syvältä vain kadehtijaa ei kateuden kohdetta.
Vältän tuollaisia tyyppejä ja jätän uuden kaverin, mikäli huomaan hänessä tuollaisia piirteitä. Itse en ole koskaan kadehtinut ketään enkä mitään siksi haluan ympärilleni samalla lailla ajattelevia kavereita ja ystäviä. Kiristelkööt kateudessaan hampaitansa kateelliset muiden samanlaisten seurassa. Ei kiinnosta minua.
Vierailija kirjoitti:
Kateus on väistämätöntä kun näen mustassa diesel-Audissa porhaltavan vihreän ministerin ja minulla on vain polkupyörä eikä edes varaa bussilippuun. Asun helsingissä lauttasaaressa ja ministeri oli Maria Ohisalo.
Olet kateellinen sekaisin olevalle ja kestoahdistuneelle neuroosikimpulle? (Näitähän nämä viva johtonaiset pääsääntöisesti ovat ihan itsensä jukisuudessa kertoneena) Varo mitä toivot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä opin tuon eläytyvän innostueisuuden ehkä 10-vuotiaana. Serkkuni kertoi Helsingin matkasta ja siihen liittyvistä, hänelle positiivista elämyksistä (Sound of music -elokuvan katselusta elokuvateatterissa yms). Aluksi olin närkästynyt, ehkä pari minuuttia, sen jälkeen ajattelin, että voisin kuvitella olevani itse tuolla matkalla ja seurasin kertomusta lähinnä "katsojana".
Lisään vielä, että toki läheisten puolesta tunnen iloa ja muuta, mutta ajattelin tätä nyt enemmänkin itselleni tuntemattomien ihmisten näkökulmasta.