Miten selviätte vanhustenne määräilyn kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja usein tämä " puheistani ei tarvitse välittää" tyyppi on itse kovin herkkänahkainen ja näkee loukkauksia sielläkin missä niitä ei ole. Olettaa omassa päässään ihmisillä olevan mitä kummallisempia tarkoitusperiä takanaan, miksi joku on taas sanonut, tehnyt tai jättänyt jotain tekemättä. 

Raskas ihminen on. 

Vauvalla ei ole kyllä kuultukaan normaaleista ihmisistä ja ihmissuhteista. Saati siitä että vaikka 80-vuotiaalla voi olla 50 v lapsensa kanssa ihan kahden aikuisen keskustelusuhde.  Jossa ei koko ajan olla vainoharhaisia ja vihamielisiä tyyliin vauvamamma 49 v.

Me vanhemmat, joilla on terve ja normaali keskusteleva suhde lapsiinsa, emme kirjoittele tänne aiheeseen, joka tuntuu itsestä hyvin oudolta ja vieraalta. 

Tämä. Harvemmin kukaan psyykkisesti normaali tekee tänne aloituksia. Ap:lla on henkilökohtainen ongelma, jonka hän pystyisi (normaalina) omassa päässään korjaamaan mutta kun ei näe itseään, ei pysty korjaamaan.

Itsenäistyminen on ihan samalla tavoin itse tehtävä kuin ihmissuhteiden ja parisuhteen rakentaminen. Omin pikku kätösin ja omalla pikku sydämellä. 

Kaikki me vanhemmat olemme siinä hommassa tunareita ja amatöörejä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siriina kirjoitti:

Joskus kyllä kybällä veetuttaa tuo 'neuvominen'.

Äiti 85 asuu muutaman korttelin päässä, käy muutaman kerran vuodessa. On hyväkuntoinen, pyöräilee kesät talvet ja pää pelaa.

Silloin kun kyläilee, jaksaa aina huomauttaa, että 

et ole vieläkään vaihtanut verhoja (no en ole, miksi verhot pitäisi vaihtaa monta kertaa vuodessa? keittiöön vaihdan joulu- ja pääsiäisverhon)

kukassa on kuolleita lehtiä jotka leikkaa

telkkarin päällä on pölyä ja kyselee rättiä

kurkkii kaapeihin ja neuvoo miten astiat pitäisi paremmin järjestää

 

Asuntoni olen ostanut väärästä taloyhtiöstä, liian iso, parveke väärään suuntaan (kolmio jonka ostin kun lapsi asui kotona, nyt asun yksin) 

Olen työtön, teen keikkaa. En hänen mukaansa saa töitä, koska 6-kymppisellä ihmisellä pitää olla lyhyet hiukset, suosittelee omaa kampaajaansa.

 

Auto pitäisi myydä, koska sen ylläpito on kallista työttömälle. No keikkatyömaalle ei kulje julkisia - tähän vastaus, että mene muualle töihin - mihin h*vetin muualle, ei töihin vaan mennä.

 

Tuli jo niin pitkä avautuminen, että kiitos jos joku jaksoi lukea. 

Miten kuuskymppinen jaksaa ottaa vanhuksen puheet ihan avautumiseen asti?

Olen 81  mutta varuilta aina välillä huomautan lapsille ettei puheistani tarvitse välittää. Tosin yritän hirvittävän varovainen olla. 

Mitä tämä " ei puheistani tarvitse välittää" oikein on? 

Reilusti yli kasikymppinen äitinikin tätä on aina hokenut. 

Päästelee suustaan kyseenalaisia sammakoita tämän tästä, on aina niin tehnyt. Kun yrittää vastuuttaa häntä pahemmista möläytyksistä, kun joku on taas pahoittanut mielensä, niin kieltää" en ole sanonut, en tarkoittanut, älä viitsi suuttua, anteeksi, anteeksi" . Mitätöi samantien kiellollaan anteeksipyyntönsäkin. 

Sitten uhriutuu kun lapsenlapset ei käy. No kun onnistuu viljelemään loukkauksia joka väliin ja muutenkin jutut alkaa olla turhanaikaista omaa tajunnanvirtaansa ja  höperyyksiä, mitäpä nuoret aikuiset niitä tulee enää kuuntelemaan. Niin se vaan menee. 

Kyllä me nuorempi sukupolvi yritämme ottaa vastuun sanomisistamme. Se on ihan ensisijainen normaali käyttäytymissääntö. 

Ja pyrimme ajattelemaan ensin, mitä sanomme eikä möläytellä kaikkea typerää tajunnanvirtaa. 

Etkö koskaan ole eri mieltä lastesi kanssa? Kummat myötäilee ilman omaa mieltä jostain vaikka auton väristä uskaltamatta sanoa että tykkään oranssista mutta itehän päätätte.

Nii pitää sitten aina olla sanomassa itse se mielipide kaikkeen, joihin ei erikoisemmin mielipidettäsi kaivata. Esim. lapsen hankkima auto on sen värinen kuin on.. Muut speksit ratkaisevat auton hankinnassa kyllä ratkaisevasti väriä enemmän. Tarviiko siihenkin tulla mussuttamasn, että punainen olisi ollut hienompi, miksi ette ostaneet punaista? 

Näin juuri arvostelevat kaikkea, kun on pakko saada sanoa se oma mielipide. 

Miksi se on niin tärkeää? 

Jälkikasvu on tehnyt valintansa ja ehkä perustellut, miksi tykkäävät (eikä heidän tarvitse sinulle mitään perustellakaan). Voihan heidän valinnoistaan koittaa keksiä hyvää sanottavaakin, vaikkei ole oman maun mukaista. Heidän asiat ja heidän elämä. Ei sinun. 

Luulisi olevan mukavampaa sanoa kivoja asioita ja huomioita ja tuottaa hyvää mieltä rakkaimmilleen. 

Molemmin päin

 Miksi lapsen mieli ei kestä jutustelua vaan siilipuolustus koko ajan?  Teinit ymmärtän mutten liki kuuskymppistä joka raivostuu 85-vuotiaalle jos tämä vaikka sanoo että olisit nyt ostanut vähän hillitymmän kuin tommosen riemunkirjavan.  Siis niin teiniä

Kannattaa aina miettiä, onko sillä mielipiteen ilmaisulla mitään virkaa.  Ihmettelen ihmisten hanakkuutta kertoa mitä mieltä ovat muiden vartalosta, hiuksista, kodista, tekemisistä, vi tun vit un vitu n idiootit. Keskittyköön kukin elämään oma elämänsä hyvin ja omien visioiden ja mielipiteiden mukaisesti. Muita ei voi kukaan muuttaa, ainoastaan itsensä. Jatkuva tarve kommentoida muita on kontrollifriikkiyden oire.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin selviän. Ärähtelen määräykseni ja mummu luimistelee ja tottelee. Kyllä mummut hiljaiseksi saa.

...selittää kellariin teljetty Veeti mielenvikaisen vakaumuksella.

Vierailija kirjoitti:

Tämä määräilyhän usein ylettää ihan kaikkiin ihmisiin, ei ainoastaan sukulaisiin. Mielestäni pitää jossain vaiheessa laittaa vain välit poikki, jotta näkevät ettei olisi kannattanut.

Höpönpöpö 

Mitä kannattavaa/hyötyä määräilystä on oli välit poikki tai ei?

Nyt on taas joku yläkouluikäinen paskahousu ottanut nokkiinsa kun on käsketty siivota oma, siemennesteeltä ja hieltä löyhkäävä huone.

Vanhukset? Eli minkä ikäiset?

Annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja teen kuten itse haluan.

Tosiasia on, etteivät he ( emmekä me) muuksi enää muutu.

Äidilläni on niin kaamea maku, että hänen arvostelujaan kuulee mielellään. Jos hän sanoo punaista autoani ruman väriseksi, se on mitä luultavimmin hieno. Käytän sitä käänteisenä makutuomarointina.

Vierailija kirjoitti:

Nyt on taas joku yläkouluikäinen paskahousu ottanut nokkiinsa kun on käsketty siivota oma, siemennesteeltä ja hieltä löyhkäävä huone.

Mitä sitten? Miksi se sua häiritsee?

Vierailija kirjoitti:

Äidilläni on niin kaamea maku, että hänen arvostelujaan kuulee mielellään. Jos hän sanoo punaista autoani ruman väriseksi, se on mitä luultavimmin hieno. Käytän sitä käänteisenä makutuomarointina.

Mihin tarvitset makutuomaria? Miksi et voi ostaa autoa jonka väri miellyttää sinua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä edelliseen, että vähän vaikea ymmärtää, miten 85-vuotias ei ole vieläkään oppinut, mikä on mukavaa jutustelua ja mikä ei. Minä olen opettanut jo alle kouluikäisille lapsille, että jos esimerkiksi toisten uusista vaatteista ei ole mitään hyvää sanottavaa, ei pidä sanoa mitään. 

Kuitenkin arvostelet tuttujesi asiat lastesi kuullen ja hänen vaatteensa valitset.

Tämä on näiden ilkeä äiti/mummo/anoppi ketjujen vakiopuolustus: olet kuitenkin itse ihan samanlainen tai sinusta tulee vanhempana samanlainen. Ihan niin kuin ilkeys olisi automaattista, ei oma valinta. Ei ole. Läheskään kaikki ihmiset eivät ole ilkeitä. Esimerkiksi minä olen onnekseni onnistunut löytämään ympärilleni paljon ihmisiä, jotka eivät ilkeile päin naamaa eivätkä selän takana vaan päinvastoin jopa yrittävät löytää hyvää sanottavaa. Kyllä siinä on kyse siitä, haluaako nautintoa ihmisten kiusaamisesta vai hyvistä ihmissuhteista ja jopa toisten ilahduttamisesta. 

Olet vielä voimasi tunnossa. Ei riitä ymmärrystä vanhuksille, heidän kaventuneelle elämälleen ja ajatusmaailmalleen. Sille että he , jos uskaltavat yleensä puhua, voivat jo mielessään olla palanneet vaikka 40-luvun nuoruuteen jolloin säännöt oli aikuisilke ja etenkin nuorisolle ihan eri.

Kuulutan tässä vanhuuden ymmärtämistä.  Jos 65 v tytär ja 90 v mummu on eri mieltä jostain vaatteesta, hiuksista, " uusista" ruokalajeista siinä jo kaksi vanhuudesta kärsivää kinastelee.

En ole mikään hyvä ihminen, anopilleni aina loukkaannuin, äidiltä ( oli 80 kun mulla pienet lapset) kestin paremmin ohjeet ja neuvot koskien arkea ja avioliittoakin. Mieheni ei ollut perhekeskeinen. Toistin itselleni, äiti on vanha ja nyt on eri aika kuin joskus 50-luvulla.

Miniöitten kanssa juttelu hyvin "virallista ". Tytär kyllä laittelee kuvia ostoksistaan  ja sanon että tykkään tai ei oo mun makuun. Ei hän siitä ota nokkiinsa. Ostaa ja pukeutuu hyvin persoonalliseen tyyliinsä, värikkäästi, itse tehtyjä vaatteita paljon. Itse tarkistutan hänellä etukäteen  asuni laittamalla kuvan mitä aion laittaa päälleni. Hän sanoo suoraan. 

Vanhempani eivät koskaan määräilleet minua aikuistuttuani, anoppi yritti, muttei onnistunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä edelliseen, että vähän vaikea ymmärtää, miten 85-vuotias ei ole vieläkään oppinut, mikä on mukavaa jutustelua ja mikä ei. Minä olen opettanut jo alle kouluikäisille lapsille, että jos esimerkiksi toisten uusista vaatteista ei ole mitään hyvää sanottavaa, ei pidä sanoa mitään. 

Kuitenkin arvostelet tuttujesi asiat lastesi kuullen ja hänen vaatteensa valitset.

Tämä on näiden ilkeä äiti/mummo/anoppi ketjujen vakiopuolustus: olet kuitenkin itse ihan samanlainen tai sinusta tulee vanhempana samanlainen. Ihan niin kuin ilkeys olisi automaattista, ei oma valinta. Ei ole. Läheskään kaikki ihmiset eivät ole ilkeitä. Esimerkiksi minä olen onnekseni onnistunut löytämään ympärilleni paljon ihmisiä, jotka eivät ilkeile päin naamaa eivätkä selän takana vaan päinvastoin jopa yrittävät löytää hyvää sanottavaa. Kyllä siinä on kyse siitä, haluaako nautintoa ihmisten kiusaamisesta vai hyvistä ihmissuhteista ja jopa toisten ilahduttamisesta. 

Olet vielä voimasi tunnossa. Ei riitä ymmärrystä vanhuksille, heidän kaventuneelle elämälleen ja ajatusmaailmalleen. Sille että he , jos uskaltavat yleensä puhua, voivat jo mielessään olla palanneet vaikka 40-luvun nuoruuteen jolloin säännöt oli aikuisilke ja etenkin nuorisolle ihan eri.

Kuulutan tässä vanhuuden ymmärtämistä.  Jos 65 v tytär ja 90 v mummu on eri mieltä jostain vaatteesta, hiuksista, " uusista" ruokalajeista siinä jo kaksi vanhuudesta kärsivää kinastelee.

En ole mikään hyvä ihminen, anopilleni aina loukkaannuin, äidiltä ( oli 80 kun mulla pienet lapset) kestin paremmin ohjeet ja neuvot koskien arkea ja avioliittoakin. Mieheni ei ollut perhekeskeinen. Toistin itselleni, äiti on vanha ja nyt on eri aika kuin joskus 50-luvulla.

Miniöitten kanssa juttelu hyvin "virallista ". Tytär kyllä laittelee kuvia ostoksistaan  ja sanon että tykkään tai ei oo mun makuun. Ei hän siitä ota nokkiinsa. Ostaa ja pukeutuu hyvin persoonalliseen tyyliinsä, värikkäästi, itse tehtyjä vaatteita paljon. Itse tarkistutan hänellä etukäteen  asuni laittamalla kuvan mitä aion laittaa päälleni. Hän sanoo suoraan. 

Mutta kun ei se ole iästä kiinni. Tiedän nuoria ihmisiä, jotka tykkäävät ilkeillä, ja toisaalta monia vanhoja ihmisiä, joiden seurassa on ilo olla. Osa vanhuksista tosiaan käyttää nuoruudessaan kokemia asioita syynä "kostaa" nuoremmille, osa taas haluaa ottaa niistä oppia ja toimia itse toisin. 

Harvoin ihminen muuttuu ilkeäksi vanhetessaan, ellei kyse ole muistisairaudesta. Kyllä se ilkeys on ollut siellä jo pitkään, iäkkäänä sen vain uskaltaa päästää enemmän valloilleen, kun on oppinut, että iän perusteella voi vaatia toisilta kunnioitusta ja sillä voi puolustella käytöstään. 

Tässä ketjussa ei puhuta anopeista, mutta kauhuanoppiketjuissa aina todetaan valittajille, että sinusta tulee itse samanlainen. Tunnen hyvin erään anoppi-miniäparin, jolla on todella hyvät välit ja molemmat puhuvat aina toisistaan hyvin kauniisti. Kysyin kerran tältä anopilta asiasta, ja hän sanoi kärsineensä paljon oman anoppinsa ilkeydestä ja päättäneensä toimia toisin. Kyllä se onnistuu, ja iän pitäisi vieläpä tuoda sellaista viisautta ja harkintakykyä, joka nuorilta puuttuu.

Jos kyse ei ole vakavista mielenterveysongelmista, muistisairaudesta, aivokasvaimesta tai muusta vastaavasta syystä, ihminen voi kontrolloida käytöstään, jos haluaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä edelliseen, että vähän vaikea ymmärtää, miten 85-vuotias ei ole vieläkään oppinut, mikä on mukavaa jutustelua ja mikä ei. Minä olen opettanut jo alle kouluikäisille lapsille, että jos esimerkiksi toisten uusista vaatteista ei ole mitään hyvää sanottavaa, ei pidä sanoa mitään. 

Kuitenkin arvostelet tuttujesi asiat lastesi kuullen ja hänen vaatteensa valitset.

Tämä on näiden ilkeä äiti/mummo/anoppi ketjujen vakiopuolustus: olet kuitenkin itse ihan samanlainen tai sinusta tulee vanhempana samanlainen. Ihan niin kuin ilkeys olisi automaattista, ei oma valinta. Ei ole. Läheskään kaikki ihmiset eivät ole ilkeitä. Esimerkiksi minä olen onnekseni onnistunut löytämään ympärilleni paljon ihmisiä, jotka eivät ilkeile päin naamaa eivätkä selän takana vaan päinvastoin jopa yrittävät löytää hyvää sanottavaa. Kyllä siinä on kyse siitä, haluaako nautintoa ihmisten kiusaamisesta vai hyvistä ihmissuhteista ja jopa toisten ilahduttamisesta. 

Olet vielä voimasi tunnossa. Ei riitä ymmärrystä vanhuksille, heidän kaventuneelle elämälleen ja ajatusmaailmalleen. Sille että he , jos uskaltavat yleensä puhua, voivat jo mielessään olla palanneet vaikka 40-luvun nuoruuteen jolloin säännöt oli aikuisilke ja etenkin nuorisolle ihan eri.

Kuulutan tässä vanhuuden ymmärtämistä.  Jos 65 v tytär ja 90 v mummu on eri mieltä jostain vaatteesta, hiuksista, " uusista" ruokalajeista siinä jo kaksi vanhuudesta kärsivää kinastelee.

En ole mikään hyvä ihminen, anopilleni aina loukkaannuin, äidiltä ( oli 80 kun mulla pienet lapset) kestin paremmin ohjeet ja neuvot koskien arkea ja avioliittoakin. Mieheni ei ollut perhekeskeinen. Toistin itselleni, äiti on vanha ja nyt on eri aika kuin joskus 50-luvulla.

Miniöitten kanssa juttelu hyvin "virallista ". Tytär kyllä laittelee kuvia ostoksistaan  ja sanon että tykkään tai ei oo mun makuun. Ei hän siitä ota nokkiinsa. Ostaa ja pukeutuu hyvin persoonalliseen tyyliinsä, värikkäästi, itse tehtyjä vaatteita paljon. Itse tarkistutan hänellä etukäteen  asuni laittamalla kuvan mitä aion laittaa päälleni. Hän sanoo suoraan. 

Mutta kun ei se ole iästä kiinni. Tiedän nuoria ihmisiä, jotka tykkäävät ilkeillä, ja toisaalta monia vanhoja ihmisiä, joiden seurassa on ilo olla. Osa vanhuksista tosiaan käyttää nuoruudessaan kokemia asioita syynä "kostaa" nuoremmille, osa taas haluaa ottaa niistä oppia ja toimia itse toisin. 

Harvoin ihminen muuttuu ilkeäksi vanhetessaan, ellei kyse ole muistisairaudesta. Kyllä se ilkeys on ollut siellä jo pitkään, iäkkäänä sen vain uskaltaa päästää enemmän valloilleen, kun on oppinut, että iän perusteella voi vaatia toisilta kunnioitusta ja sillä voi puolustella käytöstään. 

Tässä ketjussa ei puhuta anopeista, mutta kauhuanoppiketjuissa aina todetaan valittajille, että sinusta tulee itse samanlainen. Tunnen hyvin erään anoppi-miniäparin, jolla on todella hyvät välit ja molemmat puhuvat aina toisistaan hyvin kauniisti. Kysyin kerran tältä anopilta asiasta, ja hän sanoi kärsineensä paljon oman anoppinsa ilkeydestä ja päättäneensä toimia toisin. Kyllä se onnistuu, ja iän pitäisi vieläpä tuoda sellaista viisautta ja harkintakykyä, joka nuorilta puuttuu.

Jos kyse ei ole vakavista mielenterveysongelmista, muistisairaudesta, aivokasvaimesta tai muusta vastaavasta syystä, ihminen voi kontrolloida käytöstään, jos haluaa. 

Onko se ilkeyttä jos on avoin rento suhde aikuiseen jonka kanssa voi kumpikin sanoa mitä ajattelee? Miksi juuri sen vanhuksen pitää olla se mykkä, tytär, miniä haukkua rätkyttää, jos ei suoraan, selän takana tai vauvalla.

Toki miniöihin on hyvä pitää hyvin muodolluset suhteet mutta ilävää jos omien lasten kanssa välit on tyyliä tyhmä mummu hiljaa. Ei saa sanoa mistään mielipidettään. Se ei tarkoita että kenenkään pitäisi sitä mummua totella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä edelliseen, että vähän vaikea ymmärtää, miten 85-vuotias ei ole vieläkään oppinut, mikä on mukavaa jutustelua ja mikä ei. Minä olen opettanut jo alle kouluikäisille lapsille, että jos esimerkiksi toisten uusista vaatteista ei ole mitään hyvää sanottavaa, ei pidä sanoa mitään. 

Kuitenkin arvostelet tuttujesi asiat lastesi kuullen ja hänen vaatteensa valitset.

Tämä on näiden ilkeä äiti/mummo/anoppi ketjujen vakiopuolustus: olet kuitenkin itse ihan samanlainen tai sinusta tulee vanhempana samanlainen. Ihan niin kuin ilkeys olisi automaattista, ei oma valinta. Ei ole. Läheskään kaikki ihmiset eivät ole ilkeitä. Esimerkiksi minä olen onnekseni onnistunut löytämään ympärilleni paljon ihmisiä, jotka eivät ilkeile päin naamaa eivätkä selän takana vaan päinvastoin jopa yrittävät löytää hyvää sanottavaa. Kyllä siinä on kyse siitä, haluaako nautintoa ihmisten kiusaamisesta vai hyvistä ihmissuhteista ja jopa toisten ilahduttamisesta. 

Olet vielä voimasi tunnossa. Ei riitä ymmärrystä vanhuksille, heidän kaventuneelle elämälleen ja ajatusmaailmalleen. Sille että he , jos uskaltavat yleensä puhua, voivat jo mielessään olla palanneet vaikka 40-luvun nuoruuteen jolloin säännöt oli aikuisilke ja etenkin nuorisolle ihan eri.

Kuulutan tässä vanhuuden ymmärtämistä.  Jos 65 v tytär ja 90 v mummu on eri mieltä jostain vaatteesta, hiuksista, " uusista" ruokalajeista siinä jo kaksi vanhuudesta kärsivää kinastelee.

En ole mikään hyvä ihminen, anopilleni aina loukkaannuin, äidiltä ( oli 80 kun mulla pienet lapset) kestin paremmin ohjeet ja neuvot koskien arkea ja avioliittoakin. Mieheni ei ollut perhekeskeinen. Toistin itselleni, äiti on vanha ja nyt on eri aika kuin joskus 50-luvulla.

Miniöitten kanssa juttelu hyvin "virallista ". Tytär kyllä laittelee kuvia ostoksistaan  ja sanon että tykkään tai ei oo mun makuun. Ei hän siitä ota nokkiinsa. Ostaa ja pukeutuu hyvin persoonalliseen tyyliinsä, värikkäästi, itse tehtyjä vaatteita paljon. Itse tarkistutan hänellä etukäteen  asuni laittamalla kuvan mitä aion laittaa päälleni. Hän sanoo suoraan. 

Mutta kun ei se ole iästä kiinni. Tiedän nuoria ihmisiä, jotka tykkäävät ilkeillä, ja toisaalta monia vanhoja ihmisiä, joiden seurassa on ilo olla. Osa vanhuksista tosiaan käyttää nuoruudessaan kokemia asioita syynä "kostaa" nuoremmille, osa taas haluaa ottaa niistä oppia ja toimia itse toisin. 

Harvoin ihminen muuttuu ilkeäksi vanhetessaan, ellei kyse ole muistisairaudesta. Kyllä se ilkeys on ollut siellä jo pitkään, iäkkäänä sen vain uskaltaa päästää enemmän valloilleen, kun on oppinut, että iän perusteella voi vaatia toisilta kunnioitusta ja sillä voi puolustella käytöstään. 

Tässä ketjussa ei puhuta anopeista, mutta kauhuanoppiketjuissa aina todetaan valittajille, että sinusta tulee itse samanlainen. Tunnen hyvin erään anoppi-miniäparin, jolla on todella hyvät välit ja molemmat puhuvat aina toisistaan hyvin kauniisti. Kysyin kerran tältä anopilta asiasta, ja hän sanoi kärsineensä paljon oman anoppinsa ilkeydestä ja päättäneensä toimia toisin. Kyllä se onnistuu, ja iän pitäisi vieläpä tuoda sellaista viisautta ja harkintakykyä, joka nuorilta puuttuu.

Jos kyse ei ole vakavista mielenterveysongelmista, muistisairaudesta, aivokasvaimesta tai muusta vastaavasta syystä, ihminen voi kontrolloida käytöstään, jos haluaa. 

Onko se ilkeyttä jos on avoin rento suhde aikuiseen jonka kanssa voi kumpikin sanoa mitä ajattelee? Miksi juuri sen vanhuksen pitää olla se mykkä, tytär, miniä haukkua rätkyttää, jos ei suoraan, selän takana tai vauvalla.

Toki miniöihin on hyvä pitää hyvin muodolluset suhteet mutta ilävää jos omien lasten kanssa välit on tyyliä tyhmä mummu hiljaa. Ei saa sanoa mistään mielipidettään. Se ei tarkoita että kenenkään pitäisi sitä mummua totella.

Onko sinulle ihan mahdoton ajatus, että voisi olla sellainen ihmissuhde, jossa kummankaan ei tee mieli sanoa jatkuvasti ikäviä asioita, ei päin naamaa eikä selän takana? Jos osaa sanoa ystävällisiä asioita ja jopa kehua, ei tarvitse olla mykkänä. 

Vierailija kirjoitti:

Minua on komennettu pikkupojasta lähtien. Nyt ikää on 41 vuotta ja mitta on täynnä. Koko ajan pitäis olla palvelemassa ja passaamassa. Ja se muuttuu vaan pahemmaksi koko ajan.

 

Josku tuntuu, että vanehmpani tekivät lapsia vaan omiksi palvelijoikseen.  

Kuulostaa epäuskottavalta. Sata vuotta sitten tuo oli totta, ei enää 70-80 luvuilla jolloin vapaa kasvatus riehui jo monin paikoin. Komenteleva vanhempi taitaa olla jokin propagandakäsite jolla mustamaalataan kollektiivina hyhhyh-vanhuksia anonyymillä nettipalstalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä edelliseen, että vähän vaikea ymmärtää, miten 85-vuotias ei ole vieläkään oppinut, mikä on mukavaa jutustelua ja mikä ei. Minä olen opettanut jo alle kouluikäisille lapsille, että jos esimerkiksi toisten uusista vaatteista ei ole mitään hyvää sanottavaa, ei pidä sanoa mitään. 

Kuitenkin arvostelet tuttujesi asiat lastesi kuullen ja hänen vaatteensa valitset.

Tämä on näiden ilkeä äiti/mummo/anoppi ketjujen vakiopuolustus: olet kuitenkin itse ihan samanlainen tai sinusta tulee vanhempana samanlainen. Ihan niin kuin ilkeys olisi automaattista, ei oma valinta. Ei ole. Läheskään kaikki ihmiset eivät ole ilkeitä. Esimerkiksi minä olen onnekseni onnistunut löytämään ympärilleni paljon ihmisiä, jotka eivät ilkeile päin naamaa eivätkä selän takana vaan päinvastoin jopa yrittävät löytää hyvää sanottavaa. Kyllä siinä on kyse siitä, haluaako nautintoa ihmisten kiusaamisesta vai hyvistä ihmissuhteista ja jopa toisten ilahduttamisesta. 

Olet vielä voimasi tunnossa. Ei riitä ymmärrystä vanhuksille, heidän kaventuneelle elämälleen ja ajatusmaailmalleen. Sille että he , jos uskaltavat yleensä puhua, voivat jo mielessään olla palanneet vaikka 40-luvun nuoruuteen jolloin säännöt oli aikuisilke ja etenkin nuorisolle ihan eri.

Kuulutan tässä vanhuuden ymmärtämistä.  Jos 65 v tytär ja 90 v mummu on eri mieltä jostain vaatteesta, hiuksista, " uusista" ruokalajeista siinä jo kaksi vanhuudesta kärsivää kinastelee.

En ole mikään hyvä ihminen, anopilleni aina loukkaannuin, äidiltä ( oli 80 kun mulla pienet lapset) kestin paremmin ohjeet ja neuvot koskien arkea ja avioliittoakin. Mieheni ei ollut perhekeskeinen. Toistin itselleni, äiti on vanha ja nyt on eri aika kuin joskus 50-luvulla.

Miniöitten kanssa juttelu hyvin "virallista ". Tytär kyllä laittelee kuvia ostoksistaan  ja sanon että tykkään tai ei oo mun makuun. Ei hän siitä ota nokkiinsa. Ostaa ja pukeutuu hyvin persoonalliseen tyyliinsä, värikkäästi, itse tehtyjä vaatteita paljon. Itse tarkistutan hänellä etukäteen  asuni laittamalla kuvan mitä aion laittaa päälleni. Hän sanoo suoraan. 

Mutta kun ei se ole iästä kiinni. Tiedän nuoria ihmisiä, jotka tykkäävät ilkeillä, ja toisaalta monia vanhoja ihmisiä, joiden seurassa on ilo olla. Osa vanhuksista tosiaan käyttää nuoruudessaan kokemia asioita syynä "kostaa" nuoremmille, osa taas haluaa ottaa niistä oppia ja toimia itse toisin. 

Harvoin ihminen muuttuu ilkeäksi vanhetessaan, ellei kyse ole muistisairaudesta. Kyllä se ilkeys on ollut siellä jo pitkään, iäkkäänä sen vain uskaltaa päästää enemmän valloilleen, kun on oppinut, että iän perusteella voi vaatia toisilta kunnioitusta ja sillä voi puolustella käytöstään. 

Tässä ketjussa ei puhuta anopeista, mutta kauhuanoppiketjuissa aina todetaan valittajille, että sinusta tulee itse samanlainen. Tunnen hyvin erään anoppi-miniäparin, jolla on todella hyvät välit ja molemmat puhuvat aina toisistaan hyvin kauniisti. Kysyin kerran tältä anopilta asiasta, ja hän sanoi kärsineensä paljon oman anoppinsa ilkeydestä ja päättäneensä toimia toisin. Kyllä se onnistuu, ja iän pitäisi vieläpä tuoda sellaista viisautta ja harkintakykyä, joka nuorilta puuttuu.

Jos kyse ei ole vakavista mielenterveysongelmista, muistisairaudesta, aivokasvaimesta tai muusta vastaavasta syystä, ihminen voi kontrolloida käytöstään, jos haluaa. 

Nyt kun itse tiedän vanhempani alkavasta muistisairaudesta niin osaan suhtautua tiettyihin käytöspiirteisiin asianmukaisesti eli ymmärrän että on aivan turhaa koettaa muuttaa tätä kyseistä, hieman rasittavaa piirrettä. 

Onko tuo kumminkaan päin mielistelevä ihmissuhde edes ylläpitämisen arvoinen? Raskasta se on mummullekin, kehu, mielistele. ( miniöitten kanssa niin tietysti paras )

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua on komennettu pikkupojasta lähtien. Nyt ikää on 41 vuotta ja mitta on täynnä. Koko ajan pitäis olla palvelemassa ja passaamassa. Ja se muuttuu vaan pahemmaksi koko ajan.

 

Josku tuntuu, että vanehmpani tekivät lapsia vaan omiksi palvelijoikseen.  

Kuulostaa epäuskottavalta. Sata vuotta sitten tuo oli totta, ei enää 70-80 luvuilla jolloin vapaa kasvatus riehui jo monin paikoin. Komenteleva vanhempi taitaa olla jokin propagandakäsite jolla mustamaalataan kollektiivina hyhhyh-vanhuksia anonyymillä nettipalstalla?

Joo. Kaikki ihmiset on aina samanlaisia. Oli ainakin 80-luvulla. Mitään vaihtelua ei ollut. Pelkkiä hippejä koko Suomi täynnä. 

Saattaa olla että jos 60-vuotias ei jaksa kuunnella oman vanhemman motkotusta, niin taustalla on aika paljon kaikenlaista kuormaa, ja kamelin selkä alkaa katkeilla sen alla.