Muistteko te nuorina vaan kävelleleenne ja jutelleenne kavereiden kanssa ilman määränpäätä? Että ei tiedetä mihin mennään mutta kävellään

Muistan. Joku tuli aina hakemaan ulos. Ei siis oltu sovittu mitään minne mennä. Kunhan lähettiin vaan. 

En. Kävin sisällä kaverien luona. Lapsena etsittiin leikkipaikkoja ulkoa. 

Käytiin vakoilemassa tiettyjä paikkoja. Jyväskylässä esimerkiksi Valorinteen tanssipaikkaa. 

Koko 80 ja 90 luku oli pelkkää ajantappamista. Ennen nettiä ei ollut muuta tekemistä kun selata oikeata elämää.

Meillä luultiin naapurien suuttuvan, jos menee liian lähelle. 

Kylillä taas saattoi saada jonkun piruilijan kimppuunsa. 

Kävin itsekseen luonnossa ja ei kenenkään -paikoissa.

Oli ahdistava/ suppea lähiympäristö. Piti lähteä kauas, jos pystyi, saadakseen vaeltaa jossain. Sekään ei usein onnistunut.

Toisaalta, kotikunnan keskustassa notkuminen ei ihmeemmin kiehtonutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Joo. Yleensä ei ollut rahaa ostaa mitään ja kaikilla oli vanhemmat kotona. Mitä muuta nuoret voivat muka tehdä kuin kävellä? Eivätkö nykynuoret sitten kävele? 

Eipä ne oikein kävele, kun eivät tapaa toisiaan nenätysten.

Eikä oikein ajelekaan nykyään. Tässä just juteltiin keski-ikäisten kesken. Oltiin viikko lomalla ja lapselle jäi auto lainaan. Sillä ehdolla, että vie ja hakee kentältä. Näin tapahtui. Ennen lähtöä tankkasin auton täyteen ja viestitin reissusta, että tarviiko tankata... Ei tarvii, löpöä piisaa. Samaa tarinaa kertoi moni muu. 

Ei ole enää sitä "pilluralli" vaihettakaan. Ajelevat vaan järkeviä matkoja. Esim koulussa kävi dösällä, kun ei siellä parkkipaikkaa kuitenkaan löydä.

Vierailija kirjoitti:

Joo. Yleensä ei ollut rahaa ostaa mitään ja kaikilla oli vanhemmat kotona. Mitä muuta nuoret voivat muka tehdä kuin kävellä? Eivätkö nykynuoret sitten kävele? 

Nykyplösöt mihinkään jaksa kävellä. Vähintään pitää olla skuutti alla tai mieluiten autolla kuskattava. Ruokakin tilataan lähettipalvelusta nokan alle, ettei vaan tarvi itse hakea. Ei ihme, että ollaan läskejä ja masentuneita.

Varsinkin syksyisin se oli kivaa kun kuivat puiden lehdet kahisi jaloissa, aurinko lämmitti tai oli pilvinen lämmin päivä eikä muuta tekemistä ja juttua riitti kaverin kanssa. Nuorena oli niin kivaa ja rentoa. Toista on tämä aikuisten laatima kaavoitettu aikuisuus josta ei saa poiketa tai.....

Nykyään on pakko olla päämäärä,ahdistaa ellei tiedä mihin on menossa.

Mutta teininä ei haitannut yhtään,käveltiin vaan ja juteltiin ja poltettiin röökiä.  

Teinit ei varmaan enää osaa hengailla.

Syksyt oli tosiaan ihaninta aikaa, kun illat pimeni ja katuvalot valaisi puita. Oli tunnelmallista vain olla kavereitten kanssa milloin missäkin kävelemässä. Toisinaan poikettiin kylille. 

Nuorena tuli kyllä käveltyä ja pyöräiltyä paljon, enemmän tai vähemmän päämäärättömästi. Opiskelijana kävelin usein 4-6 km yliopistolle, kun en raaskinut maksaa bussimatkasta. Yöllä käveltiin bileistä kotiin kun bussit ei kulkeneet. Poikaystävän kanssa vaelleltiin ympäriinsä useampikin tunti kerrallaan, välillä ehkä johonkin pysähtyen. Ja teininä hupina oli kaverin kanssa hiippailla syyspimeillä toisten pihoilla, mentiin jossain puiden katveessa ja tonttien välisiä ojia pitkin jne., ihan vain huvikseen.

Monenkin sulhasehdokkaan kanssa kävelin päämäärättömästi, koska ihastuneena juttua riitti. Ihastukset tuli ja meni. 
Lopulta se oikea sulhanen löytyi. 

Se oli ihanaa. Käveltiin juteltiin ja höpötettiin. Ja hassuteltiin. Meillä oli tapana myös  pyöräillä  kesäisin vailla päämäärää tai päämääränä "Kauppatorille aamukahville". 

Joo, muistan ja se oli kivaa. Välillä mietin että miksi ei näin aikuisena tee samaa. Miksi muka pitäisi olla joku määränpää.

Muistan ja oli ihanaa aikaa. Nyt on polvet paqkana ja väsyttää,ei pystyisi enää. 

Minä teen tätä vieläkin kavereiden kanssa.

Lenkkeilyksikin kutsutaan. Ymmärtääkseni aika moni harrastaa.

N24

Muistan ihan uuden tuttavuudenkin ku olin 17v, tavattiin kylillä, hengailtiin, kohta pussailtiin ja lopuksi eräällä laavulla yhdyttiinkin.

tietenkin, kun ei ollut halua jossain tupakansavuisissa baareissa istua niin oltiin ulkona, käveltiin ja nähtiin kavereita, pysähdyttiin juttelemaan ja taas käveltiin tai istuttiin autoissa ja ajeltiin ympäriinsä, toiseen lähikaupunkiin ja takaisin. Poikaystävät löytyi kun ne pyysi kyytiin ja sitten muutama ilta ajeltiin , kun synkkasi niin siitä se alkoi.  Miehenikin tapasin näin, veljensä tunsin ennestään ja kerran sattui pikkuveli olemaan mukana. Yhteistä taivalta on vuodesta1971.

En. Ei ole minkään ikäisenä kiinnostanut päämäärätön kävely.

Kyllä. Ja sitten sellaista, että saatoin kaverin kotiin eikä maltettu vielä lopettaa juttua, niin kaveri saattoi minut takaisin kotiin ja ehkä vielä kolmaskin saattokerta