Lue keskustelun säännöt.
35+ ja pienten lasten isä – miksi elämä tuntuu tyhjältä?
22.09.2026 |
Sain ajatuksen kirjoittaa tästä, vaikka tämä on todennäköisesti ihan väärä foorumi. Mutta kokeillaan nyt kuitenkin. Ehkä jollakulla muullakin on samanlaisia ajatuksia?
Minulla on pieniä lapsia, olen suhteellisen korkeasti koulutettu ja minulla on työ, jota arvostetaan melko paljon. Miksi kaikesta huolimatta tuntuu, että jokin puuttuu ja olo on tyhjä? Perheeni antaa elämälleni paljon merkitystä, ja olen todella kiitollinen kauniista tyttäristämme. Silti huomaan, että yksilönä tunnen itseni välillä melko tyhjäksi.
Ennen löysin merkitystä peleistä ja harrastuksista, mutta lasten myötä olen uhrannut käytännössä kaiken aikani heidän hyvinvointinsa eteen. Ainoa oma aikani on silloin, kun he menevät nukkumaan. Mitä enemmän käytän sitä aikaa itselleni, sitä enemmän se kuitenkin syö omista yöunistani, mikä puolestaan näkyy seuraavana päivänä työssä.
Olen miettinyt tätä, mutta vaikka työhöni osittain liittyy kirkollisuus, se ei itsessään oikein puhuttele minua. Yhteisössä on paljon hienoja ihmisiä, mutta he ovat usein vähän liian ”hienoja” tai heidän on vaikea ottaa mukaan ihmistä, joka tulee ryhmän ulkopuolelta. Ja ystävilläni on omat ongelmansa.
Vaimoni on melko hyvä järjestämään itselleen viikoittain erilaisia menoja. Itse olen saanut sovittua yhden lauantain lähimmän ystäväni kanssa, kun menemme yhdessä kurssille.
Pitäisikö minun vain hyväksyä se, että 35+ -ikäisenä pienten lasten isänä elämä on melko yksinäistä, vai pitäisikö minun alkaa metsästää kavereita eri porukoista ja yrittää saada heitä enemmän yhteen?
Vai onko tämä vain yksi elämänvaihe, ja onko oikeastaan ihan luonnollista tuntea näin? Olen väsynyt, eikä mikään tunnu merkitykselliseltä.
Valitus loppuu tähän. Kiitos
Kommentit (43)
Kyllä pienten lasten vanhempana voi kokea yksinäisyyttä, jos ei ole samanhenkisiä aikuisseuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä (52 v. neljän lapsen äiti) en ole ikinä ymmärtänyt, että miksi ihmiset luopuvat harrastuksistaan perheen myötä.
Totta kai asiat muuttavat muotoaan eikä aikaa ole samalla tavalla käytettävissä kuin ennen, mutta kenenkään tulisi täysin harrastuksistaan luopua: mieheni soittaa rumpuja, minä harrastan käsitöitä, partiota ja ulkoilua. Ja näitä kaikkia me ollaan molemmat tehty iänpäivää lapsista riippumatta. Nykyään aika monia samoja asioita tulee harrastettua jo isoiksi/aikuisiksi kasvaneiden lasten kanssa.
Ei perheen takia tarvi menettää elämäänsä.
Se on ihan vaan yksi elämänvaihe. On tavallista, että tuossa 30-40 paikkeilla alkaa tulla ajatuksia, että tätäkö tämä nyt sitten on, pitäisikö sittenkin vielä muuttaa jotenkin suuntaa. Jotkut muuttavatkin, useimmat eivät. Ihan vapaasti saa itse valita, lähteekö tavoittelemaan muutoksia vai ei, ottaen toki huomioon velvoitteensa jotka liittyy perheellisyyteen.
Itse vaan sopeuduin keski-ikäisen elämään, ja opin nauttimaankin siitä. Mutta se ei ole siis ainoa vaihtoehto.
Olemme akateeminen vela-pariskunta erityisasiantuntijatehtävissä ja koemme elämämme olevan innostavaa, mielekästä ja rikasta. Voisiko tyhjyyden kokemus liittyä lapsiin ja niiden tuomaan rajoitteeseen? Pääsetkö toteuttamaan itseäsi haluamallasi tavalla?
Koulutus, työ ja asema ei tuo onnea. Se löytyy HYVISTÄ ja antoisista ihmissuhteista ja siitä kun tekee itseä miellyttäviä asioita. Nyt luettelet kuin mitkä vaikuttaa arvostettavilta ulos päin. Muiden silmin. Todellisuudessa harvaa kiinnostaa toisten asiat ja saavutukset. Ne pitää olla itselle tärkeitä. Se niiden arvo on. Tyhjä olo tulee jos ei elä itselle sopivaa elämää vaan muiden kautta. Ja jos ei syvimmiltään voi arvostaa itseään syystä tai toisesta. Tekee piilossa asioita jotka kokee itsekkin vääräksi. Ei toimi vaikka tietää että pitäisi. Jos ei voi kunnioittaa itseä aidosti. "Kauniit tyttäret ja arvostettava työ" ei tuo ulkoa sinulle onnea jos sitä ei ole sinussa sisällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksesta. Se vastaa aika hyvin sitä, miltä minustakin tuntuu.
Aikaisemmalle kysyjälle: olen itsekin joutunut luopumaan osittain joistakin omista kiinnostuksenkohteistani, koska niille ei yksinkertaisesti tunnu olevan tilaa. Jos vaikka haluaisin pelata jotain peliä, se on vaimolleni aika toissijainen asia, ja tietysti samaan aikaan lapset huutavat ja metelöivät.
Ja jos ei ole sitä, niin sitten on yleensä jotain muuta käytännön hommaa tehtävänä, pihalla tai kotona. Lopulta omalle tekemiselle ei vain tunnu löytyvän aikaa.
Todennäköisesti käytät liian vähän päihteitä nykyyän. Se saa elämän kuulostamaan juuri tuolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä oli sama homma. Avattiin sitten suhde vaimon kanssa ja molemmat käyvät omilla seikkailuillaan, seikkaillaan kyllä myös yhdessä. On tuonut uutta säpinää ja jännitystä meille, suosittelen.
On ihan normaalia, että mielenkiinnon kohteet muuttuvat iän myötä. Sitten pitää vain rohkeasti lähteä etsimään uusia. Lopeta kaiken aikasi uhraaminen lapsillesi ja anna itsellesi myös sitä rakkautta. Ota vähintään kerran viikossa itsellesi omaa aikaa päivällä. Sen ei tarvitse olla paljoa, kunhan käytät sen itseesi. Käy kahvilla, lenkillä, leivo pullaa, tee käsitöitä, soita kitaraa mitä tahansa mistä tykkäät. On myös ihan ok haluta tehdä asioita lasten kanssa. Nappaa vaikka yksi lapsi kanssasi pyörälenkille tai sieneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä (52 v. neljän lapsen äiti) en ole ikinä ymmärtänyt, että miksi ihmiset luopuvat harrastuksistaan perheen myötä.
Totta kai asiat muuttavat muotoaan eikä aikaa ole samalla tavalla käytettävissä kuin ennen, mutta kenenkään tulisi täysin harrastuksistaan luopua: mieheni soittaa rumpuja, minä harrastan käsitöitä, partiota ja ulkoilua. Ja näitä kaikkia me ollaan molemmat tehty iänpäivää lapsista riippumatta. Nykyään aika monia samoja asioita tulee harrastettua jo isoiksi/aikuisiksi kasvaneiden lasten kanssa.
Ei perheen takia tarvi menettää elämäänsä.
Ai sinä et ymmärrä? Sinulla on varmaan ollut mies apuna, jotta olet voinut harrastaa. Minä kahden lapsen täysyhärinä jouduin luopumaan paljostakin. Raahasin lapsia alkuun salille lapsiparkkiin, mutta sitten totesin, että lopetan sen kokonaan, koska eivät he siellä viihtyneet. Kouluikäisinä aloitin jälleen omat harrastukset kun uskalsin jättää heitä pariksi tunniksi kotiin yksin. Ymmärrän kyllä täysin, että oma elämä katoaa lasten myötä. Kannattaa erota ja elää itselleen joka toinen viikko, jos on sellainen vanhempi lapsilla, joka hoitaa oman osuutensa.
Etkö saa lapsistasi mitään iloa irti?
Vanhempana olo on usein veren ja p:n makuista suorittamista, mutta siitäkin saa lopulta iloa.
Asetu hetkeksi lapsen tasolle. Sitten voit vaatia jotain itsellesikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika vaikea sanoa mitään näin erakkona joka on elänyt selibaatissa ja yksinäisyydessä 10-15 vuotta, enkä koe ollenkaan yksinäisyyttä ja merkityksettömyyttä.
Sinulla on vaimo, lapset, kirkollinen yhteisö, ja ystäviä, ja kuitenkin koet näitä.
Tulee mieleen erään kirkonoppineen opetus, että jopa ihmissuhteet ovat rajallisia ja tuovat tyydytystä vain aikansa. Että vain jumala on ikuinen ja vain jumalan rakkaus on ikuista. Ehkäpä sinun kannattaisi siis ottaa enemmän aikaa nimenomaan itsellesi ja yksityiselle rukoukselle, sen sijaan että etsit jumalaa lisää ulkopuoleltasi.
Tuo on tosiaankin yksi elämänvaihe, itsellenikin tuttu. Siihen ei mitään neuvoja ja ohjeita kannata edes kyselläkään, koska ainoa totuus on, että aika kuluu ja ajatuksesi muuttuvat tilanteesi mukaan. Lapset kasvavat ja muistelet näitäkin aikoja joskus kaiholla. Ja ihan tsemppinä, ajattele sitä kaikkea hyvää mitä sulla on nyt, elämäsi on rikasta vaikkei siltä aina tunnu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koulutus, työ ja asema ei tuo onnea. Se löytyy HYVISTÄ ja antoisista ihmissuhteista ja siitä kun tekee itseä miellyttäviä asioita. Nyt luettelet kuin mitkä vaikuttaa arvostettavilta ulos päin. Muiden silmin. Todellisuudessa harvaa kiinnostaa toisten asiat ja saavutukset. Ne pitää olla itselle tärkeitä. Se niiden arvo on. Tyhjä olo tulee jos ei elä itselle sopivaa elämää vaan muiden kautta. Ja jos ei syvimmiltään voi arvostaa itseään syystä tai toisesta. Tekee piilossa asioita jotka kokee itsekkin vääräksi. Ei toimi vaikka tietää että pitäisi. Jos ei voi kunnioittaa itseä aidosti. "Kauniit tyttäret ja arvostettava työ" ei tuo ulkoa sinulle onnea jos sitä ei ole sinussa sisällä.
Minä kyllä koen päivittäin kiitollisuutta asioista, mitä elämässäni on. Mutta tämän kokeminen vaatii sen että ottaa pikku hetken itselleen ja kontemploi sitä elämäänsä. Tiedostaa ja muistaa, kuinka unelmoi tästä elämästä.
Kiitollisuus on ihan harjoittamisesta kiinni, samoin kuin tyytymättömyyskin. Jopa rikkaimmassa ja virikkeellisimmässä elämässä voi olla tyytymätön, jos mielen rakenne on sillä tavalla rikki.
Tuo vaihe kestää muutaman vuoden. Pian lapset ovat koulussa ja omissa harrastuksissaan. Tämä on juuri sitä aikaa milloin kannattaa ns.uhrata aikaa lapsille, luoda heille vahva itsetunto ja perusturvallisuus.
Toisaalta olen myös sitä mieltä että tylsyys ja tyhjyys on sisäisten resurssien puutetta.
Ymmärrän aloittajaa. Minä uskoisin monta vuotta haluavani lapsia. Tuli kaksoset kumppanuusvanhemman kanssa. Tulemme joten kuten toimeen tämän toisen vanhemman kanssa, mutta mitään herkkua sekään ei ole ja usein joudun tekemään valtavasti kompromisseja, sillä olen elämässäni tapellut naisten kanssa niin paljon, että annan mieluummin periksi kuin kuuntelen sitä valitusta. Lapset on pieniä ja nyt pitäisi olla saavutettu elämässä kaikki mitä kuvittelin lasten myötä saavutettavan.
Koskaan aiemmin en ole tuntenut tällaista tyhjyyttä ja ahdistusta.
Tietenkin lapset ovat minulle kaikki kaikessa, mutta menetin niin paljon samalla ja lisäksi elämään tuli lisää ahdistavia tekijöitä kuten nyt mm. lasten äiti, joka haluaa selontekoa kaikesta tekemisestä; mitä, missä ja milloin ja lisäksi pitäisi tehdä hänen ja lasten kanssa yhdessäkin jotain. Ehkä jopa yhteinen "perhe"reissu. Pelkkä ajatuskin hirvittää, mutta jos en suostu olemaan teennäisen innostunut lasten vuoksi, saan kuulla kunniani. Itsepähän tilanteeni olen aiheuttanut joten en voi valittaa.
Otan 20-vuotiaan misun, teette pari kolme kakara ja taas ei elämäsi tunnu tyhjältä pitkiin aikoihin.
Ota joku harrastus ja yksi ilta viikossa itsellesi
Sul ei oo elämässäs mitään "omaa juttua" . Sun pitää olla elämäsi päähenkilö!
Kuulostaa siltä, että elämäsi täyttyy muiden tarpeiden toteuttamisesta. Varmaan olisi tärkeää sun saada tilaa kivoille asioille elämässä velvollisuuksien lisäksi